VIII.

Kun Arolan uusi näytelmä, jolle hän antoi nimen "Onnen unelma", oli

Kansallisteatterista hänelle palautettu, vei Arola teoksensa suoraa

päätä Kansannäyttämön johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti

vastaan, lupasi lukea sen niin pian kuin suinkin ja ottaa kysymyksen

ratkaistavaksi heti johtokunnan ensimäisessä kokouksessa. Ja tuskin oli

kaksi viikkoa kulunut, niin sai Arola tiedon, että hänen näytelmänsä

oli hyväksytty ja että oli aikomus paikalla ottaa se harjoitettavaksi,

koska Kansannäyttämö kaipasi uusia kotimaisia näytelmiä ohjelmistoonsa.

Lisäksi oli johtaja hyväksynyt tekijän esityksen, että Leeni

Saarekselle annettaisiin näytelmän päähenkilön, nuoren rouvan osa,

joka oli hyvin kiitollinen ja johon Leeni ulkomuotonsa puolesta oli

erittäin sopiva, vaikka kumpanenkin, sekä johtaja että tekijä, myönsi,

että Leeni ehkä vielä ei ollut täysin kypsynyt sitä esittämään.

"Mutta annetaan hänen koettaa", sanoi johtaja, joka myöskin toivoi

Leenistä paljon, ja Arola oli päättänyt itse harjoittaa Leenin kanssa

koko osan. Että tämä päätös herätti sekä kateutta että kummastusta

näyttelijäkunnassa, jopa kaikellaista salaperäistä kuisketta ja

ilkeämielisiä huhujakin Leenistä ja hänen suosijoistaan, se oli selvä

ja sen saivat tavalla ja toisella nämä varsinkin alussa huomata

tuontuostakin. Mutta kuta pitemmälle harjoitukset edistyivät, sitä

suurempaa mieltymystä, jopa ihastustakin herätti tovereissa Leenin

tulkinta ja ensi-iltaa alettiin odottaa suurella mielenkiinnolla.

Kaikille oli kuitenkin selvä, että Leenin takana oli tekijä itse, eikä

kellekään ollut salaisuus, että tämä viime aikoina vietti Leenin luona

tuntikausia selvittäen hänelle pikkuseikkoja myöten koko roolin.

Se oli onnellinen aika Arolalle, kun hän näytteli Leenin kanssa

kaikki tämän kohtaukset "Onnen unelmassa". Ja onnellinen oli se

tavallaan Leenillekin, joka nyt oli pääsemäisillään ensimäisten

suurten toiveittensa perille. Mutta milloinka on onni täydellinen?

Jospa Arola vain olisi voinut katsoa syvemmälle Leenin sydämeen, niin

olisi hän huomannut siellä haavan, josta tihkui verta, ja silloin hän

ei olisi lukenut omaksi ansiokseen sitä, että Leeni osaansa sai niin

äärettömän paljon kirpeätä, mutta hillittyä mustasukkaisuuden tunnetta,

vaan, että se oli todellista, elettyä, omasta kärsimyksestä ja juuri

sillä hetkellä esiin pulppuavaa. Syynä oli sattuma, — onnellinenko

vai onneton, se on toinen kysymys, — mutta sattuma, joka sai Leenin

valamaan oman sielunsa tähän ensimäiseen suureen osaansa ja luomaan

esittämästään henkilöstä elävän, ilmielävän ihmisen.

Alma Savela — se oli "Onnen unelman" nuoren rouvan nimi — oli ollut

maisterivihkiäisissä maisteri Savelan seppeleensitojatar, tuon

lupaavan tiedemiehen, jolla oli ollut tavattoman monta "laudaturia"

kandidaattitutkinnossaan ja joka vihittiin maisteriksi "primuksena".

Alma Stoore, professori Stooren tytär, oli nuori — 17-vuotias —

ja kaunis — hieno kreikkalainen profiili — ja sivistynyt, hyvin

kasvatettu, maisteri Savela taas oli roteva, teräväpäinen mies, mutta

talonpoikaista syntyperää. Niinkuin usein käy oli näiden nuorten

elämänlangat maisterinvihkiäisissä kietoutuneet yhteen — ehkäpä

rakkaudesta, ehkäpä ei. Kunnianhimoinen, professoriksi tähtäävä

nuorukainen näki Alma Stooressa uraansa varten muutakin kuin mitä

nuoruus ja kauneus sydämelle tarjoo, ja seitsentoista vuotias onnen

unelmissa haaveksiva nuori tyttö ei tiedä elämän todellisuudesta usein

enempää kuin mitä vanhemmat hänen edestään ajattelevat ja puhuvat

olosuhteita ja käytännöllisiä etuja silmällä pitäen. Näin joutui Alma

kihloihin maisteri Savelan kanssa ja sitte, kun tämä nopeasti oli

suorittanut lisensiaattitutkintonsa ja piakkoin onnistunut saamaan

professorin paikan, hänen kanssaan naimisiin. Mutta kahdessa vuodessa

sen jälkeen ehti heidän perhe-elämässään jo ilmetä koko joukko niitä

kahnauksia, jotka toiselta puolen hiomaton talonpoikaisluonne ja

tieteellisissä töissä aamusta myöhään iltaan ahertaminen, toiselta taas

perinnäinen sivistys, ja iloinen, ihanteellinen, jopa kirjallisiin

yrityksiinkin taipuvainen naissydän synnyttävät, pakotettuina kun

olivat avioliiton kahleissa alati olemaan rinnatusten. Ja kun sitte

ilmestyi Almarouvalle hieno sielunheimolainen, häntä ymmärtävä

taiteilija, niin alkoivat siteet höltyä aviopuolisoiden välillä, he

loittonivat toisistaan yhä enemmän ja nuori rouva tunsi sydämensä

olevan täydellisesti uuden ystävänsä, ensimäisen oikean rakkautensa

vallassa. Mutta tuskin oli hän päässyt varmuuteen tästä onnestaan; kun

hänen tielleen tuli toinen nainen, entinen koulutoveri, joka ulkomailla

oli muutaman vuoden ajan ollut kieliopinnoltaan täydentämässä. Ja

tämä nainen kietoi nyt vastustamattomalla voimalla Alman ystävän

sydämen, sokaisi hänet täydellisesti, riisti hänet lopulta Almalta

juuri sillä hetkellä, kun tämä jo oli miehelleen tunnustanut

kiintymyksensä taiteilijaan ja aikomuksensa erota miehestään. Kun sitte

taiteilija suorasukaisesti ilmoitti Almalle erehtyneensä tunteistaan

ja todellisesti rakastavansa hänen ystävätärtään, oli Alma menehtyä

tuskiinsa. Oliko elämä nyt enää elämisen arvoinen, kun hän oli

kadottanut rakastamansa henkilön rakkauden ja miehensä, aviomiehensä

luottamuksen ja kunnioituksen? Näissä tunteita raatelevassa mietteissä

valvoi Alma, kun hänen miehensä myöhänä yöhetkenä kokouksesta palasi

viimeisen kerran heidän yhteiseen kotiinsa. Eihän heidän välillään

ollut mitään yhteistä, ei mitään sidettä, ei edes lastakaan. Palatako

siis vanhempiensa luo vai jäädä kantamaan elämän ja avioliiton kahleita

semmoisina kun ne ovat, pyytää mieheltään anteeksi ja olla hänen

kaikesta huolimatta? Eihän todellista onnea elämässä löydy, vaan "onnen

unelmaa" on kaikki, kaikki. Mutta sehän olisi valhetta, oman itsensä

ja toistensakin pettämistä. Parempi siis katkaista nuo kahleet ja elää

vaikka yksin. Sehän on ainakin rehellisesti tehty, syynsä sovitusta,

jos nyt kerran rakkaus on rikos. Ja jäämättä miehensä luo, palaamatta

vanhempiensakaan luo, niinkuin hänen miehensä esittää, päättää

Alma, omat varansa kun hänellä on, elää yksin ja, koska hänellä on

kirjallisiakin taipumuksia, ruveta kirjailijattareksi. Mutta suruaan

haihduttaakseen ja siksi kunnes hänen avioeronsa tulee ratkaistuksi,

matkustaa hän ulkomaille, Alman lyhyt lempi oli ollut vain "onnen

unelma".

Tähän Arolan näytelmän aiheeseen oli Leeni syventynyt niin, että se

oli muuttunut kuin hänen omaksi elämäkseen, hän oli siihen kuin kiinni

kasvanut. Alma-rouvassa näki hän oman itsensä, Arola oli kuin olisi hän

ollut hänen miehensä, jota hän kyllä syvästi kunnioitti ja piti arvossa

kuin elämänsä tukea, mutta hänen sydämensä oli sittenkin Aavikon

puolella, häneen niin omituisesti kiintynyt, että välistä oikein

pelotti ajatella sitä, ja Martta oli tuo ystävätär, joka nyt oli tullut

riistämään häneltä hänen onnensa herättäen hänessä juuri sillä hetkellä

kauheita mustasukkaisuuden tuskia. Ja tämä kaikki oli niin kummallista!

Oliko Arola edes aavistanut näytelmäänsä kirjoittaessaan, että nämä

tapahtumat näin läheltä voisivat kuvastaa todellisia oloja, heidän omia

keskinäisiä suhteitaan? Tuskin. Kaikki näytti sattumalta vain, sillä

eihän Arola muuten olisi näyttänyt niin välinpitämättömältä kuin hän

Leenistä näytti. Tahi osasiko hänkin yhtä taitavasti salata tunteitaan

kuin Leeni oli koettanut omiaan häneltä salata aina viimeisiin asti.

Niin, Martta Hinnermon konsertista saakka tahi oikeammin siitä

saakka, kuin Aavikko sitä seuraavana päivänä ensi kerran kävi Martan

luona, alkoi vanha liekki Leenin sydämessä uudelleen hehkua, jopa

hirvittävällä voimalla. Olihan hän viime kesänä jo ehtinyt tuon

miehen kokonaan unhottaa tahi ainakin saanut hänen kuvansa häipymään

pitkiksi ajoiksi mielestään. Olihan hän siitä huolimatta, että Aavikko

uudelleen, vaikka vähemmin kunnioitusta herättävällä tavallakin, oli

syksyn kuluessa osoittanut, että hän puolestaan yhtä intohimoisesti

Leeniä halusi, jaksanut taistella häntä vastaan — olkoonpa niinkin,

että Arolalla siinä oli hyvinkin suuri ansio. Olihan hän koettanut

voittaa tuon viettelyksen asettamalla elämänsä päämäärän korkealle,

päättämällä uhrata elämänsä yksinomaan taiteelle — ja senkin hän oli

tehnyt Arolan avulla, häneen nojaten, hänen jalomielisiin, rehellisiin

aiheisiinsa turvautuen. Mikä salaperäinen vetovoima sitte oli tuossa

toisessa miehessä, jonka päinvastaiset aikeet niin selvästi tulivat

ilmi? Ja mikä kamala kohtalo sai hänet tutustumaan Marttaan ja mikä

omituinen salliman oikku sai Martan pyrkimään juuri heille asumaan?

Nähtävästi oli Aavikko mieltynyt Marttaan, koskapa hän oli niin

usein alkanut käydä Martan luona. Nähtävästi ei Marttakaan ollut

välinpitämätön Aavikkoa kohtaan. Mikä hornan henki sytyttikään nämä

kateuden ja mustasukkaisuuden tuskat Leenin sydämessä, kun oli nyt

niin paljon muuta ajateltavaa teatterissa, kun Arola auttoi häntä

kaikessa ja kun oikeastaan olisi pitänyt olla aivan välinpitämätön

Marttaan ja Aavikkoon nähden, välittää viisi heistä ja siitä, mitä

heidän välillään saattoi tapahtua? Mutta kaikki, kaikki kiusasi nyt

Leeniä tuosta konsertista, lähtien? jopa niinkin, että hän luuli

Martan käyneen sulkeutuneemmaksi häntä kohtaan ja salaavan häneltä

oikeita välejään Aavikon kanssa, ehkäpä serkkunsa, nimellisen

sulhasensa tähden, ehkäpä sen tähden, että tiesi Aavikon myöskin Leeniä

ihailevan. Niin, Leeni tunsi, että hänen ja Martan välit olivat käyneet

kylmemmiksi kireämmiksi siitä saakka kun Martan ja Aavikon tuttavuus

alkoi. Ja kaikki näytti nyt niin kovin kiusalliselta, näinä sisälliset

tuskat tuntuivat yhä sietämättömämmiltä. Oliko niistä tuleva loppu

ja minkälainen? Tahi jos edes saisi helpotusta! Pitäisikö Arolalle

paljastaa kaikki? Mutta olihan hän ennenkin jaksanut yksin kantaa ja

kärsiä kaikki. Ei, parempi odottaa. Ehkä aika nytkin parantaa. Ehkä

Martta kohta muuttaa pois. Ehkä hän menee naimisiinkin vielä Aavikon

kanssa. —

Siinä se oli taas, se kysymys! Miksi se niin raateli hänen sydäntään?

Rakastiko hän sittenkin niin paljon tuota miestä, ettei hennonnut

luovuttaa häntä ystävättärelleen aivan kylmästi vai oliko se tuota

sairaaloista, inhottavaa kateutta, tuota rumaa mustasukkaisuutta, jota

sanaakaan ei pitäisi olla olemassa?

Nämä tunteet ne kenenkään muun aavistamatta myllersivät Leenin

hiljaisessa sielussa nyt hänen valmistaessaan ensimäistä suurta

rooliaan, ensimäistä ratkaisevaa esiintymistään. Ja nämä samat tunteet

hän valoi semmoisinaan Alman sanoihin harjoitellessaan näytelmän

tekijän kanssa kolmannen näytöksen suurta, voimakasta kohtausta.

Niin, Leeni oli koko sydämellään onneton Alma itse, se nuori rouva,

jonka kylmäverisesti, salaten tuskansa povensa pohjaan, oli uhrattava

rakkautensa toisen hyväksi ja tyydyttävä itse, kohtalon kolhimana,

elämän karkeaan todellisuuteen!

Arola puolestaan oli ihastunut Leenin tulkintaan. Näin syvää käsitystä

ja hyvää esitystä hän ei ollut aavistanutkaan Leenin puolelta. Mutta

hän ei aavistanut myöskään, missä Leenin tunteiden sisällinen voima

sillä kertaa piili. Ja surullinen hymy oli vain vastaus Leenin

kasvoilla, kun Arola lausui ilonsa saavutuksestaan ja siitä, kuinka

hyvä oppilas Leeni oli. Melkein naivisti piti Arola tuon hymyn pelkkänä

vaatimattoman tyydytyksen ilmauksena, kun seuraava, odottamaton tapaus

yllätti hänet, herättäen hänessä melkoista hämmästystä ja antaen

hänelle paljon ajattelemisen aihetta.

He olivat juuri päässeet tuon kolmannen näytöksen suuren kohtauksen

lopulle sitä harjoitellessaan Leenin huoneessa, kun eteisen kello soi

ja Martta palasi kotiin. Mutta hän ei tullut yksin. Eteisestä kuului

puolikovaa puhelua ja sitte aukeni sieltä Martan huoneeseen vievä

ovi. Leeni ja Arola jatkoivat harjoitustaan, mutta molemmat tuntuivat

kuitenkin kuuntelevan. Oli kuin kaksi henkeä sitte olisi astunut sisään

Martan huoneeseen ja vaistomaisesti terottaen kuuloaan, kuulivat Leeni

ja Arola:

— Hän on siellä, — kuiskasi Martta.

— Ollaan hiljaa, ettei häiritä, — oli Aavikon myöskin kuiskaava vastaus.

Ja sitte narahti sohva kuin jonkun varomattomasti sitä sysäisten

istuutuessaan siihen.

Leenin povi alkoi nopeammin kohota ja hänen äänensä värähdellä. Hänen

oli vaikea lausua selvästi repliikkejänsä. Hän tunsi, että itku alkoi

kuristaa häntä kurkusta.

Arola katsoa tuijotti häneen enemmän ihastuneena kuin hämmästyneenä.

— Mutta tämähän on suuremmeistä, — sanoi hän Leenille. — Juuri näin

ovat nämä repliikit sanottavat. Tuolla lailla näyttelevät vain

aniharvat taiteilijat "Jumalan armosta".

Ja Leeni lausui vielä muutamia repliikkejä yhä kasvavalla todellisen

tunteen voimalla, mutta yht'äkkiä, kun toisesta huoneesta jälleen

kuului muutamia puolikovasti äännettyjä sanoja ja pieni naurahdus,

niinkuin Leenistä tuntui, Aavikon äänellä, viskasi hän roolivihkonsa

pöydälle, puhkesi hillittyihin nyyhkytyksiin, meni ja heittäytyi suin

vuoteelleen ja painoi kasvonsa päänaluseen, alkaen itkeä niin, että

hänen ruumiinsa vavahteli.

— No? Mitä ihmettä nyt?... sai Arola hämmästykseltään vain sanotuksi,

riensi Leenin jälessä ja vaipui polvilleen hänen vuoteensa viereen,

laskien kätensä hänen vyötäisilleen. — Mikä sinulle tuli? Miksi sinä

itket? Leeni! Leeni! Vastaahan edes!

Mutta Arola vain ei saanut vastausta pitkään aikaan.

— Oletko sinä sairas? Minä menen hakemaan äitiäsi ja — lääkäriä, —

sanoi hän lopulta, koettaen Leeniä rauhoittaa, itse jo huolestuneena.

— Ei, et saa! — kuiskasi silloin Leeni, tarttui Arolaa kädestä ja

pidätti häntä lujasti.

— Sinähän olet tänään kovin hermostunut, — sanoi Arola silloin. — Mitä

minun nyt sitte on tehtävä?

— Mene pois nyt! Minä en jaksa enää, — sanoi silloin Leeni ja päästi

hänen kätensä. — Mutta äitiä et saa tavata!

— Kuinka tahdot! — sanoi Arola ja nousi, yhä kovin ihmeissään tästä

kohtauksesta.

Leeni kohottautui silloin ja, pyyhkien silmiään, nyyhkytti hän:

— Minä olen niin hermostunut nyt, — jatketaan huomenna. Hyvästi!

Ja hän ojensi Arolalle kätensä, nousi ja melkein ajoi hänet pois

luotaan. Ja Arola täytti vastustelematta hänen käskynsä, peräytyi

ääneti hänen edestään eteiseen, pukeutui ja poistui.

— Hyvästi sitte! — olivat vain Arolan viimeiset, nöyrät sanat.

Ja hän kuuli vain kuinka Leeni rutosti veti jälkeensä huoneensa oven

kiinni.

Näin ymmällä, kun nyt kotiin mennessään, ei Arola ollut koskaan ennen

ollut Leenin suhteen. Se oli hermokohtaus, mutta sen syy oli varmasti

enemmän sielullista kuin ruumiillista laatua. Se oli selvää. Ja kun hän

sitte alkoi tehdä yhteenvetoa kaikista tapahtumista ja pikkuseikoista,

jotka syrjästä katsojasta saattoivat näyttää hyvinkin joutavilta,

niin alkoi hän olla perillä siitä, että Leenin sieluntuskat sittenkin

piilivät hyvin syvällä hänen kiintymyksessään siihen mieheen, joka

sillä hetkellä oli Martta Hinnermon huoneessa.