X.

Martta Hinnermon konsertin jälkeen, siitä saakka kuin kauppias

Aavikko oli alkanut olla alituinen vieras Martan luona, olivat

hänen serkkunsa, herra Salomaan käynnit hänen luonaan sen sijaan

melkein kokonaan keskeytyneet. Rouva Savunen ja Leeni tämän puolen

asiasta kyllä huomasivat, mutta kun Martta selitti serkkunsa olevan

kauppamatkoillaan, mikä muka usein tapahtui pitkiksikin ajoiksi,

eikä muuten heidän talossaan Martan ja herra Salomaan välillä mitään

nähtäviä kahnauksia ollut sattunut, niin ei asia antanut sen enempää

aihetta selityksiin ja väärinkäsityksiin. Asian laita oli kuitenkin

se, että Martta, seurustelunsa tähden Aavikon kanssa, oli serkulleen

ilmoittanut, ettei rouva Savunen mielellään sallinut vieraiden

mieshenkilöiden alituista oleskelua Martan huoneessa, ja täten piti

herra Salomaan loitommalla itsestään ja omista asioistaan, käyden

kuitenkin itse silloin tällöin serkkunsa luona, jonka aineellista

kannatusta hän edelleenkin nautti. Mutta kun herra Salomaa lopulta

oli selvillä, minne päin asia kallistui, ja sattumalta toisinaan näki

Martan ja Aavikon ulkona yhdessä, niin päätti hän ryhtyä tilitykseen

Martan kanssa, hänellä kun mielestään siihen joitakin oikeuksia oli.

Viimeisen sysäyksen hänelle antoi se, että Martta oli kieltäytynyt

menemästä serkkunsa seurassa Leenin kokeilunäytäntöön, selittäen,

että muka oli antanut aikaisemmin lupauksen kauppias Aavikolle, jolla

nähtävästi oli aikomus pyytää heidät, rouva Savusen, Leenin ja Martan,

illalliselle näytännön jälkeen.

Niinpä Arola, kun hän seuraavana pyhäpäivänä tuli Leenin luo,

ihmeekseen näki Martta Hinnermon luona herra Salomaan, jota ei ollut

siellä pitkiin aikoihin tavannut. Sisäänastuessaan huomasi hän heti,

että keskustelu siellä oli koskenut jotakin arkaa asiaa ja että se,

hänen tultuaan seuraan, oli kovin väkinäistä, vaikka hänet otettiinkin

vastaan näennäisellä ilolla. Hänestä tuntui kuitenkin, kuin Martta

eniten olisi iloinnut hänen tulostaan tahi oikeammin siitä, että hänen

tulonsa keskeytti juuri hänelle, Martalle, vastenmielisen keskustelun.

Ainakin pysyi herra Salomaa kokonaan äänettömänä eikä Leenikään ollut

kovin puhelias, vaikka Martta Arolan tultua oitis käänsi puheen hänen

näytelmäänsä ja Leenin onnistuneeseen ensimäiseen esiintymiseen.

Varsinkin omituisen vaikutuksen teki kaikkiin se, että kun aivan

odottamatta Leenin saamista kukista puhe kääntyi Martan ja Aavikon

hänelle yhteisesti antamaan kukkavihkoon, puhelu yht'äkkiä keskeytyi

ja kaikki jäivät ääneti omiin mietteihinsä. Tilanne tuntui todellakin

tukalalta.

Silloin ponnahti herra Salomaa paikaltaan.

— Taitaa sitte olla parasta, että minä lähden, — sanoi hän ja hänen

äänestään kaikui räikeä sävy.

— No?! — sanoi siihen Martta ja näytti kuin olisi tahtonut ojentaa

kätensä hyvästiksi serkulleen. Tuo pikku sana oli ilmaissut pikemmin

tyydytystä kuin kummastusta, että herra Salomaa aikoi poistua.

Leeni istui edelleen ääneti paikallaan silmät maahan luotuina ja

hypistellen hänellä käsissään olevan nenäliinansa kolkkaa.

Arola taas oli melkein yht'aikaa herra Salomaan kanssa noussut

paikaltaan ja sanoi hiljakseen, hieman epäröiden ja katsellen vuoroin

läsnäolijoihin:

— Minä taisin ehkä häiritä tulollani?

— Päinvastoin, — huudahti silloin Martta hiukan teennäisesti. — Mitä

sinä? Istu nyt! — sanoi hän sitte serkulleen melkein vihaisesti ja

käskevästi.

Arola puolestaan painui tottelevaisesti heti takaisin paikalleen

niinkuin nämä sanat olisivat häntä koskeneet, mutta Salomaa jäi

seisomaan ja yhdisti kätensä selkänsä taakse.

— Johan me taannoin puhuimme suumme puhtaaksi. Vaan jos niin tahdot,

niin voidaanhan vielä jatkaa — ja lyhyen hengähdyksen jälkeen sanoi hän

— toisen kerran.

— No kuinka vain, — puuttui silloin Martta puheeseen, — voimmehan

jatkaa vaikka paikalla. Ehkäpä herra Arola tahtoo ratkaista, olenko

tehnyt väärin?

— En tiedä, mistä on kysymys, — sanoi Arola ihmetellen.

— Eihän se muita koske, — virkkoi silloin Leeni.

— Neiti Saares on siinä oikeassa, — sanoi herra Salomaa ja istuutui

nyt uudelleen, — mutta kernaasti minun puolestani. Ehkäpä asia selviää

siitä hyvinkin.

— Minä en tiedä olevani sinuun mitenkään niin sidottu, etten saisi

seurustella kenen kanssa haluan, — tokaisi silloin kiivastuen Martta.

Arolalle selvisi silloin heti, mistä oli ollut puhe, mutta oli vaiti,

vaikka Martta loi katseen häneen kuin apua pyytäen.

— Seurustelut voivat olla monenlaisia, — vastasi siihen Salomaa. — Ja

olen ainakin tähän saakka luullut vähän siteitäkin välillämme olevan —

paitsi sukulaisuutta.

— Minä toivon kyllä joskus vielä voivani maksaa sinulle takaisin, mitä

olen sinulta saanut, — vastasi Martta siihen kylmäverisesti.

— Se on vain yksi puoli asiaa. Sanoihan neiti Saares äsken, ettei

hänkään voi hyväksyä käytöstäsi, sinä kun olet hänellekin sanonut

meidän olevan kihloissa, — jatkoi herra Salomaa.

— Niin, — sanoi silloin Leeni, — olen aina luullut sinun olevan

kihloissa serkkusi kanssa ja todellakin minua kummastuttaa eikä niin

vähänkään seurustelusi herra Aavikon kanssa.

Martta oli vaiti, mutta hymyili pilkallisesti ja heilutteli kenkänsä

teriä, joihin hänen silmänsä tuijottivat.

— Mitäs siihen vastaat? — kysyi silloin voittoisasti hänen serkkunsa.

— Että Leenillä voi olla vähän muutakin aihetta kummasteluunsa, jos hän

ajattelee omaa suhdettaan Aavikkoon, — vihjasi silloin Martta.

Leeni lehahti tulipunaiseksi.

— Tietysti. Sitä vain odotinkin, — sai hän tuskin kuuluvasti sanotuksi

ja hänen povensa alkoi paisua.

Silloin puuttui Arola varovasti puheeseen kuin Leeniä puolustaakseen.

— Minusta tuntuu kuin näissä asioissa syrjäisen olisi vaikea ratkaista

sinne tahi tänne, — sanoi hän, — Mutta eiköhän nyt, niin sanoakseni,

kotirauhan tähden olisi parasta järjestää asiat niin, ettei kellekään

turhia ikävyyksiä koituisi.

— Niin juuri — kotirauhan tähden, — lisäsi siihen vielä Leeni.

— Siinä sen kuulit, — iloitsi herra Salomaa.

— Se minulla onkin jo ollut mielessä, — puuttui Martta aivan

rauhallisesti puheeseen. — Olen ollut huomaavinani, ettei minun

vieraitani täällä oikein suvaita, enkä muutenkaan tahdo Leeniä häiritä,

niin että olen jälleen aikonutkin muuttaa Pension central’iin ja ihan

ensi tilassa. Sillähän se asia tulee parhaiten ratkaistuksi vai kuinka?

— Sitä en minä tarkoittanut, — sanoi Arola.

— Emmehän me Marttaa väkisin pidä, — hymähti Leeni. — Kyllä kai äiti

saa toisen vuokralaisen tähän huoneeseen. Ja suurempi vapaushan siellä

on Martalla.

Tämä viimeinen lause oli kuin pieni salavihjaus.

— Vapaudelleni minä annankin suurta arvoa, — sanoi Martta hieman

räikeästi, — enkä salli kenenkään sitä rajoittaa.

Leeni ja Arola vilkasivat toisiinsa ja hymähtivät.

— Vai se se sitte olikin tarkoitus? — tulivat nyt sanat herra Salomaan

suusta. — No, ehkä siellä tavataan. Mutta väärin olet nyt tehnyt,

Martta.

— Se on oma asiani, — vastasi Martta vain lyhyesti.

Salomaa kumarsi silloin hieman kömpelösti, kätteli kaikkia ja poistui

kenenkään saattamatta.

Hänen mentyään sanoi Martta:

— Parasta on sitte, että nyt paikalla menen ilmoittamaan päätökseni

äidillesi, Leeni.

Ja Martta meni vähäksi aikaa keittiöön rouva Savusen puheille. Sillä

välin vetäytyivät Leeni ja Arola Leenin huoneeseen kummankaan heistä

pitkään aikaan sanomatta sanaakaan.

— Vai ovat asiat sillä kannalla? — lausui Arola vihdoin ihmettelynsä. —

Nythän välisi Martta Hinnermon kanssa rikkoutuvat kokonaan.

— Niin, — kuiskasi vain Leeni.

— En odottanut saavani kuulla näin paljon täällä tänään, — jatkoi Arola

vielä hetkisen mietittyään.

Leeni ei puhunut mitään, istui vain silmät maassa ja ajatteli.

Sitte palasi Martta ja veti huoneiden välioven kiinni.

Leeni ja Arola loivat sen johdosta merkitsevän katseen toisiinsa.

Samassa soi eteisen kello ja Martta juoksi ovea avaamaan, nähtävästi

kiirehtien ennenkuin kukaan muu ehtisi tulla eteiseen.

Olethan kotona, — kuului Aavikon ääni eteisestä.

— Mennään ulos kävelemään! Minä pukeudun heti, — kuului Martta siihen

vastaavan.

Ja sitte jatkui puhelu puolikovasti Martan valmistautuessa

kävelylle. Hän ei pyytänyt Aavikkoa sisään, ei antanut hänen riisua

päällystakkiakaan päältään eteisessä. Tuota pikaa oli hän itse puettu

ja melkein kuiskaten poistuivat he portaille. Ovi vain paukahti kiinni

heidän jälkeensä.

Kun he olivat menneet, tarttui Arola Leeniä kädestä ja veti hänet

viereensä sohvaan istumaan.

— Tiedätkös, Leeni, — alkoi hän, — minä olen puolestasi iloinen, että

näin on käynyt.

— Miksi niin? — kysyi Leeni.

— Kun nyt olet nähnyt kaikki, niin etköhän jo ala olla rauhallinen tuon

miehen suhteen?

Leeni vain hymähti vastaukseksi.

— Etköhän jo voisi häntä unhottaa kokonaan?

Leeni pyöritti pari kertaa päätään ja vastasi sitte hiljaa:

— Olen koettanut kyllä...

— Siis tunnustat sydämessäsi, ettei hän ole sinun arvoisesi?

— Niin.

— Mutta sittenkin?

— Mutta sittenkin!

— Nyt on sinulla kuitenkin tilaisuus luovuttaa hänet toiselle ja —

pelastaa itsesi. Anteeksi, että uskallan sanoa näin paljon! En tahdo

kuitenkaan loukata ketään.

— Ymmärrän sinut varsin hyvin.

Sitte kului hetkinen äänettömyydessä. Leeni ei yrittänytkään puhua.

Hänen ajatuksensa olivat muualla, mutta tunteet kuohuttivat hänen

poveaan. Arola mietti kauvan, miten jatkaa keskustelua. Vihdoin sanoi

hän:

— Olethan monesti päättänyt työllä _lopettaa_, jos niin saan sanoa,

nämä kärsimyksesi?

— Niin, olen koettanut.

— Vaan sekin on ollut mahdotonta?

— Kuinka hyvin sinä näet sieluuni, Ensio, — sanoi Leeni ja hän loi

samalla melkein rukoilevan katseen Arolan silmiin.

Tämä puristi myötätuntoisesti hänen kättään vastaukseksi.

— Mutta sinä? Etkö sinä, Leeni, koskaan ole edes arvannut, mitä minun

sielussani on liikkunut? — kysyi hän sitte.

— Ehkäpä vähän aavistanut, — vastasi Leeni katse maahan luotuna.

— Ehkäpä sitte olet odot... ihmetellyt, etten ole sinulle koskaan

mitään enempää puhunut?

— Ehkäpä.

— No, sitte voin sinulle nyt ilmaista syynkin: olen näet toivonut,

että työlläsi voisit voittaa itsesi. Mutta nyt alan peljätä, ettet

voikaan. Ja siksi luulen, että nyt on aika, että minäkin puhun sinulle.

Näetsen, minä en ole koskaan itsestäni suuria kuvitellut enkä ollenkaan

sitä, että minusta miksikään pelastajaksi olisi. Vaan minussa on

kuitenkin niin paljon myötätuntoa, miks'en sanoisi, rakkautta sinua

kohtaan, etten voi välinpitämättömänä nähdä sinun kärsivän, jopa

näitä kärsimyksiäsi ansaitsemattoman miehen tähden. Kaukana siitä,

että tällä tahdon häntä halventaa, mustata omaksi edukseni, mutta

pidän velvollisuutena, jopa oikeutenakin, jos ei muuta, niin ainakin

asettua sinun puolellesi, Leeni. Niin, olenpa jo kauan aikonut tehdä

enemmänkin, vaan en ole ollut varma siitä, missä määrin minun tunteeni

voisivat tavata vastakaikua sinun sydämessäsi. Tiedän kyllä, että sinä

ehkä kunnioitat minua...

— Kyllä, paljon, paljon, — puuttui Leeni puheeseen ja puristi molemmin

käsin Arolan kättä.

— Ehkäpä tunnet myötätuntoakin minua kohtaan...?

— Hyvin, hyvin. Olen sinulle, Ensio, kovin kiitollinen kaikesta,

kaikesta, — sanoi Leeni melkein intomielin, otti hänen päänsä käsiensä

väliin ja suuteli häntä nopeasti suulle eikä Arola ehtinyt pienellä

eleelläkään saada tätä onnen hetkeään pidennetyksi, kun Leeni jatkoi: —

Mutta älä vaadi minulta mitään enempää! Muuta en voi, — en voi.

Ja samalla kiepsahti hän paikaltaan ja meni huoneen syvennykseen

ikäänkuin järjestääkseen siellä jotakin epäkunnossa olevaa.

— No, sittehän minä tiedän kaikki, mitä tahdoin tietää, — kuuluivat

Arolan hiljaiset sanat hänen jälkeensä. Ja nämä sanat olivat lausutut

kuin toivottoman huokauksen säestäminä.

— Niin, sinä tiedät kaikki, — oli Leenin vastaus, joka Arolasta tuntui

varmalta, ratkaisevalta.

Pienen kolkutuksen jälkeen astui samassa Leenin äiti sisään. Hän tuli

puhumaan tyttärensä kanssa Martta Hinnermon päätöksestä muuttaa pois.

Kun Arola koetti ikäänkuin lohduttaa häntä, että Martan huoneen kyllä —

näin hyvällä paikalla — piankin voi saada vuokratuksi, tuntui hänestä,

kuin rouva Savunen jo olisi aavistanutkin näin käyvän ja että hän

Leenin kanssa melkein oli tyytyväinen Martan pois muuttoon. Ja Arolasta

näytti taaskin kuin Leeni ja hänen äitinsä kaikessa ikäänkuin elivät

ihan samaa tunne-elämääkin.

Kohta tämän jälkeen Arola läksi. Hänellä mielestään nyt ei ollut siellä

oikeastaan enää mitään tekemistä. Jopa hänestä tuntui, että hänen

annettiin mennä kaipauksettakin. Huoneen ovella seisoi kyllä hänen

pukeutuessaan rouva Savunen, mutta, niinkuin ennen, ei Leeni nyt tullut

häntä eteiseen saattamaan. Poistuessaan, painaessaan ulko-oven kiinni,

näki Arola vain, että Leeni istui pöydän ääressä ja oven ra'osta, hänen

äitinsä takaa, kohtasi hän vielä Leenin katseen, joka oli vakava,

miettiväinen, ikäänkuin sisäänpäin kääntynyt, häntä itseään syyttävä,

mutta Arolalle se ei antanut mitään toiveita.

* * * * *

Seuraavan kuun alusta oli Martta Hinnermon huone jo toisen vuokralaisen

asuttavana ja Martta asui itse, niinkuin oli päättänyt, jälleen Pension

central’issa. Arola ei käynyt nyt enää Leenin luona eikä mennyt neiti

Hinnermoakaan tapaamaan.-Herra Salomaan hän kohtasi kerran kadulla,

puhutteli häntä ja sai kuulla, että kauppias Aavikko jostakin syystä

oli keskeyttänyt käyntinsä Martan luona. Ja hänestä tuntui, että Martan

ja hänen serkkunsa välit jälleen olivat korjaantuneet. Antoipa herra

Salomaa pienen viittauksen siihen suuntaan, että herra Aavikko oli

nähty joskus Leenin seurassa ja että hän varmaankin oli nyt alkanut

vuorestaan Leeniä liehitellä.

Arola ei ensin oikein ottanut tätä uskoakseen. Se tuntui hänestä

melkein parjaukselta. Viimeisten viikkojen kuluessa oli hän koettanut

tappaa kaikki tunteet povessaan, mutta sittenkin oli hänellä vielä

jälellä säälin tunne Leeniä kohtaan. Ja viimeisiin asti ajatteli hän

hänestä hyvää, jopa toivoikin hyvää.

* * * * *

Viedessään sitte eräänä aamuna kiireellisen kirjeen asemalle sattui

Arola siellä näkemään muutamia Kansannäyttämön näyttelijöitä ja

näiltä hän sai kuulla, että he olivat juuri lähdössä kiertomatkalle

maaseudulle, jossa muun muassa oli aikomus näytellä "Onnen

unelmaakin". Arola otti lipun päästäkseen sillalle pudottamaan

kirjeensä postivaunuun ja käveli sitte Kansannäyttämön johtajan

kanssa junan edustalla. Oli jo soitettu toinen soitto. Kääntyessään

huomasi Arola siinä yht'äkkiä erään vaunun välisillalla Leenin, joka

kurkisti ulospäin. Nostaessaan hänelle lakkiaan, näki Arola Leenin

poskien punehtuvan. Samassa kuului kolmas soitto ja hyvästeltyään

johtajaa, heilautettuaan vielä lakkiaan Leenille ja huudettuaan heille

"onnellista matkaa", näki Arola erään herran matkalaukku kädessään

juoksevan laituria pitkin ja hyppäävän junaan juuri kun se lähti

liikkeelle. Kun se vaunu, johon tämä herra hyppäsi, kulki Arolan ohi,

näki hän vaunun ikkunassa jo sen saman henkilön. Se oli kauppias

Aavikko.

Arolan päässä alkoi pyöriä yhä kummallisempia ajatuksia. Ja kotiin

astuessaan joutui hän hyvin alakuloiseksi. Kului sen vuoksi taaskin

aikaa paljon ennenkuin hän pääsi tasapainoon jälleen ja saattoi tämän

tapauksen unohtaa.

Hän oli yksin taaskin oman itsensä kanssa. Ja parasta ollakin näin!

Mitä sitä muista välittää?! Onhan itselläänkin suruja tarpeeksi. Vai

onko helpompi elää surressa muiden kanssa yhdessä? Joutavia!

* * * * *

Tuli kevät. Laivakulku alkoi. Meri aaltoili jälleen vapaana ja

valtavana. Ulkomaille teki Arolan taaskin mieli. Säästeliäästi elämällä

oli hän kahden vuoden kuluessa saanut kerätyksi niin paljon, että

saattoi nytkin toteuttaa tämän ainaisen mielihalunsa. Ehkäpä siellä

haihtuvat kuluneenkin talven surut.

Ja oltuaan alkukesän, yli juhannuksen, maalla lähti hän Bretagneen,

jossa vietti monta kuukautta eläen vaatimattomasti pienessä,

ranskalaisessa täysihoitolassa.