VII.

Yliopiston juhlasalissa olivat lamput sytytetyt ja vähin erin alkoi

konserttiyleisöä saapua Martta Hinnermon ensimäisiin laulajaisiin,

jotka olivat jo parin viikon ajan olleet sanomalehdissä ilmoitetut

ja joita nuoren laulajattaren ystävät ja tuttavat odottivat suurella

mielenkiinnolla.

Martta Hinnermo oli marraskuun alussa palannut kotimaahan ja saanut

huoneen Leenin äidin asunnossa niinkuin oli toivonut. Siellä hän

oli ahkerasti vielä valmistanut konserttiohjelmaansa ja molemmat

ystävättäret olivat siellä yhdessä viettäneet hauskaa kotielämää Leenin

käydessä säännöllisesti oppitunneillaan ja teatterissa.

Arola ei ollut pariin viikkoon noiden oopperakellarissa ikävästi

päättyneiden päivällisten jälkeen käynyt Leenin luona ja vasta

sanomissa ollut ilmoitus neiti Hinnermon konsertista antoi hänelle

sysäyksen mennä Annankadulle. Siellä hän rouva Savusen pienen

huoneiston sisustuksessa heti huomasi suuria muutoksia. Ovi molempien

huoneiden välillä oli avattu, pianiino siirretty neiti Hinnermon

huoneeseen, jolla samoin kuin Leenin oli viihtyisä, kodikkaan lämmin,

mutta taitelijattaren pyrkimyksiä kuvastava leima, ja ilmassa liiteli

kuin raikas tuulahdus ulkomailta, kun Arola istui molempien neitosten

seurassa, puheli Martta Hinnermon kanssa hänen matkastaan, opinnoistaan

ja konsertistaan, ja hän itse mielikuvituksessaan oli mukana Europan

suurkaupunkien teattereissa, joista hän nyt mielikseen sai vaihtaa

vaikutelmia nuoren laulajattaren kanssa. Leeni puolestaan istui vain

ja kuunteli heitä ihastuneena, ajatellen itsekseen, milloinka hänenkin

vuoronsa oli tuleva päästä ulos maailmaan, saada hurmaantua kaikesta

suuresta ja kauniista ja ehkä vielä itsekin hurmata muita.

Kotoisista oloista keskustellessa tuli puhe Arolan ja Leenin välillä

vielä kerran tuosta päivällisestä, josta Leeni oli kertonut neiti

Hinnermollekin. Martta ihmetteli suuresti herra Aavikon menettelyä ja

Leeni katseli hieman levottomana Arolaa, odottaen, miten hän nyt tämän

pitkän poissaolon jälkeen asiaan suhtautuisi. Arola oli kuitenkin aivan

tyyni ja välinpitämätön, selittäessään sen, mitä päivällistä seuraavana

aamuna oli tapahtunut, näin:

— Se on totta. Unhotin kertoa Leenille, — puhui hän, — että tuo

herrasmies oli käynyt minua tapaamassa seuraavana aamuna. Mutta olin

silloin poissa. Päivällä tuli häneltä sitte kirje, jossa hän vielä

kerran pyysi anteeksi minulta tekoaan.

— Niinkö?! — lausuivat Leeni ja Martta ihmettelynsä kuin yhdestä suusta.

— Olihan se sitte ainakin hyvin tehty, — jatkoi vielä Leeni.

— Todistaahan se, että hänellä on kuitenkin jonkun verran älyä, — sanoi

puolestaan Martta Hinnermo.

Arola hymähti ja odotti vielä hetkisen, että Leeni sanoisi jotakin.

Sitten lausui hän:

— Mutta olisihan hänellä sitte vielä pitänyt olla niinkin paljon älyä,

että Leeniltäkin, jota hän ehkä pahiten loukkasi, olisi käynyt anteeksi

pyytämässä. Vai ehkä hän on käynytkin?

— Ei, — vastasi siihen Leeni vain lyhyesti ja punastui.

— Niin. Olisihan hänen pitänyt se tehdä, — lausui Martta mielipiteensä.

— No, siihen asiaanhan minulla oikeastaan ei ole mitään puuttumista, —

sanoi vielä Arola ja oli melkein tyytyväinen kuulemastaan, ettei "tuo

herrasmies" ollut Leenin luona käynyt.

Tällä Arolan käynnillä Leenin kodissa oli muuten ollut jonkinlainen

viileä virallinen leima ja sieltä lähtiessään oli hän hyvästellessään

vain sanonut, että "neiti Hinnermon konsertissa sitte taas tavataan".

Nyt oli hänkin siis yliopiston eteisessä kukkavihko kädessä,

joka hänellä puolestaan oli aikomus antaa nuorelle, lupaavalle

laulajattarelle hänen ensimäistä kertaa esiintyessään konserttilavalla.

Hänen vihkonsa, joka oli vaatimaton, mutta sievä neilikkakimppu, oli

yhteensidottu tuuhealla niinisolmulla ja kuoreen, joka riippui sen läpi

pistetyssä rautalangassa, oli hän pannut nimikorttinsa. Nähtyään, että

jotkut toiset, jotka myöskin kantoivat käsissään kukkavihkoja, menivät

oikeanpuoliseen välikköön ja sieltä juhlasalin viereiseen luentosaliin,

josta konsertinantajat tulevat lavalle, meni Arolakin sinne, arvellen

neiti Hinnermon ehkä jo olevan siellä. Mutta niin ei ollut. Hän näki

siellä vain muutamia tuntemattomia naisia, jotka asettivat kukkansa

pulpeteille ja laski, että sinne oli tullut jo toistakymmentä eri

laatuista ja eri suuruista kimppua. Enempää miettimättä ja odottamatta

laulajattaren tuloa jätti Arolakin sinne neilikkansa ja poistui,

päätettyään mennä neiti Hinnermoa onnittelemaan, niinkuin on tapa,

väliajalla.

Odottamattoman paljon yleisöä kerääntyi vähitellen saliin ja

molemmat parvet näyttivät olevan täynnä väkeä. Erään penkin alahalla

salissa lavan puolella olivat kokonaan vallanneet Martta Hinnermon

entiset teatteritoverit ja laumoittain tulvi Musiikkiopiston

oppilaita, ylioppilaita ja muuta nuorisoa takapaikoille vastapäätä

lavaa vilkkaasti rupatellen keskenään. Ilmassa tuntui kuin näistä

laulajaisista olisi odotettu tavallista enemmän ja kun sitte

luentosalista kajahti laulajattaren heleä äänen viritysliverrys,

kirkasti odottavan kuulijakunnan kasvot iloinen hymy ja mielenkiinto

jännittyi yhä korkeammalle. Vielä kilisi pari, kolme pitkää soittoa

eteisessä ja väliköissä, luentosalin ovi raottui ensin kerran ja

avautui sitte kokonaan. Lavalle astui säestäjänsä ja hänen apulaisensa

seuraamana Martta Hinnermo hymyilevänä, kauniina mustilla karikoilla

koristellussa keltaisessa silkkipuvussaan, joka sopi mainiosti yhteen

hänen tummien hiustensa ja kasvojensa kanssa. Ja konsertti alkoi.

Huolimatta luonnollisesta arkuudesta ja siitä "ramppikuumeesta",

joka oli Martta Hinnermon ainainen vihollinen, onnistui ensimäinen,

vaativainen oopperanumero häneltä hyvin ja kovat kättentaputukset

kestivät tavallista kauemmin. Yhtyipä niihin eräs "tunnettu"

musiikkiarvostelijakin, niin että muuan "paha kieli", joka sen huomasi,

sen johdosta kuiskasi naapurilleen, että nähtävästi laulajatar on ollut

niin viisas, että on lähettänyt "rouvalle" kukkia ja varmaan nyt tulee

saamaan hyvän arvostelun, kun alku on näin lupaava. Ja kun Martta

Hinnermo sitte lauloi seuraavat laulunsa, niin ihastus vain kasvoi ja

yleinen mielipide oli se, että hänen äänivaransa olivat ihanat ja ettei

kukaan ollut odottanutkaan häneltä, joka ei ollut näyttelijättärenä

kovinkaan huomattu, sellaista tunnetta esityksissä kuin minkä hän

nyt osoitti omaavansa. Sanojen lausuminen vain oli epäselvä ja

puutteellinen, mutta sehän oli kyllä tuonnempana korjattavissa.

Niinpä sitte ystäviä ja tuttavia oikein tulvimalla tulvi väliajalla

Martta Hinnermoa onnittelemaan tämän hänen ensimäisen esiintymisensä

johdosta. Kun Arolakin yritti mennä luentosaliin, niin pääsi hän

suurella vaivalla tunkeutumaan väliköstä sinne sisään. Vihdoin oven

suuhun saavuttuaan, näki hän laulajattaren säteilevänä ja onnellisena

naisten ja herrojen ympäröimänä, joista kukin vuoroonsa koetti saada

puristaa hänen kättään. Martan seurassa oli siellä myöskin Leeni,

joka esitysten aikaan äitinsä kanssa oli istunut tuttaville ja

taiteilijoille varatuilla vapaapaikoilla salin oikeanpuolisen oven

suussa.

Ja konsertin järjestäjän, herra Fazerin kanssa innokkaasti puhelemassa

näki Arola siellä Martan serkun, herra Salomaankin, joka, hänen

punaisista kasvoistaan ja hermostuneesta käytöksestään päättäen,

oli itse laulajatarta onnellisempi tämän konsertin hyvästä alusta.

Nähtävästi tuotti tämä tapaus melkoista tyydytystä herra Salomaalle,

joka koko sielullaan oli toiminut turvatakseen Martan opintomatkan

rahallisessa suhteessa ja nyt piti sen ratkaisevana toiveittensa

suhteen saada nähdä serkkunsa kerran vielä suurena laulajattarena ja

itsensä kuuluisan laulajattaren miehenä. Tutustuessaan herra Salomaahan

Martan luona oli Arola kuitenkin saanut sen käsityksen, että rahallinen

kannatus herra Salomaalta oli Martalle paljon tärkeämpi kuin hänen

rakkautensa ja että tuolla nimellisellä sulhasella, kun niiksi tuli,

lopullisesti oli oleva hyvinkin vähän toiveita avioliitosta kauniin

serkkunsa kanssa.

Vihdoin pääsi Arolakin likemmäksi. Siinä edessään kuuli hän erään

nuoren säveltäjämme esittäytyvän neiti Hinnermolle ja onnittelevan

häntä. Ja monet muutkin aivan tuntemattomatkin tulivat Marttaa

onnittelemaan. Niinpä, kun Arolakin vuorostaan vihdoin oli päässyt

puristamaan laulajattaren kättä ja lausumaan hänelle "lämpimän

onnittelunsa ja suuren ihastuksensa tästä harvinaisen onnistuneesta

ensi esityksestä" ja kun hän juuri oli vetäytynyt Leeniin päin häntä

tervehtiäkseen, huomasi hän ihmeekseen kauppias Aavikonkin astuvan

Martta Hinnermon eteen, esittäytyvän hänelle ja, kauan pudistaen

hänen kättään, onnittelevan häntä. Näytti kuin tämäkin liikemies

olisi ollut hurmaantunut Martta Hinnermosta, mutta ehkä enemmän hänen

persoonastaan kuin laulustaan. Ainakin teki Arola tämän johtopäätöksen

Aavikkoa syrjäsilmällä katsellessaan, kun tämän oli väistyttävä toisten

tulijoiden tieltä, vaan kuitenkin vielä poistuessaan viivytteli ja

aivan kuin ahmi silmillään avokaulaista Marttaa.

Ja Arola ei malttanut olla kuiskaamatta Leenille:

— Nyt on neiti Hinnermokin joutunut herra Aavikon "syötiksi".

Johon Leeni vain vastasi pienellä naurun korahduksella, mutta lievästi

punastuen. Nuo sanansa Arola varmaankin olisi jättänyt sanomatta, jos

hän olisi voinut nähdä, että tuo huomautus oli kuin neulan pistos

Leenin sydämeen.

Kun sitte sähkökellot jälleen helisivät ilmoittaen toisen osaston

alkavan, poistuivat onnittelijat ja niiden mukana Arolakin. Yleisö oli

nyt voitettu, konsertin loppupuoli oli vieläkin onnistuneempi kuin

alku ja varsinkin viritti kotimaisten laulujen esitys innostuksen

ylimmilleen, niin että Martta Hinnermo, kaikinpuolin tyydytettyään

kuulijansa ja itse täysin tyytyväisenä, saattoi palata kotiinsa

ensimäisestä konsertistaan. Tämän tyydytyksen täydensivät vielä ne

arvostelut, jotka hän seuraavana aamuna sai lukea lehdistä ja jotka,

pienempiä muistutuksia lukuun ottamatta, olivat tavallista enemmän

kehuvia. Martta Hinnermo oli meidän nuorista laulajattaristamme

"lupaavimpia".

Mutta olipa Martta Hinnermo tämän lisäksi saavuttanut toisenkin

"voiton", päättäen siitä upeasta kukkalaitteesta, joka hänelle samana

aamuna tuotiin ja jonka mukana seurasi tukkukauppias Onni Aavikon

nimikortti. Hieman ymmällä katsoi Martta sitä sisään kannettaessa

Leeniä silmiin, joka myöskin tuijotti ystävättäreensä ja tunsi

sydämensä alkavan sykkiä entistä nopeammin.

Päivemmällä tuli sitte Aavikko itse neiti Hinnermon luo käynnille,

mutta silloin oli Leeni teatterissa harjoituksessa.