VI.

Oopperakellarin puoliympyrässä soitti pieni jouhiorkesteri

tuntehikkaasti raukeata napolilaista serenaattaa, kun Arola ja

Leeni astuivat saliin. Keskellä salia kohosi korkea voileipäpöytä

monilukuisine leikkeleineen, säilykkeineen ja muine ruokalajineen,

parin, kolmen ikkunanviereisen pöydän ääressä istui jo muutamia

ruokailijoita ja siellä täällä seisoskeli tarjureita pyyhe kainalossa,

odotellen uusia tulokkaita.

Arolan suunnatessa Leenin kanssa askeleensa Esplanaadin puoleiselle

seinustalle, seurasi heitä sinne hovimestari, joka toisen oven suusta,

kädet selän takana, pitkässä mustassa takissaan tarkkaavaisena valvoi

järjestystä. Huomattuaan vieraiden haluavan istua nurkassa olevaan

pöytään, veti hän pöydän ulommaksi sohvasta, tarjosi sillä puolella

paikat. Leenille ja asetti toisen katteen vastapäätä sitä Arolalle.

Arolan valitessa päivällislajeja ruokalistasta ja neuvotellessa niistä

myöskin Leenin kanssa, huomasi Leeni hovimestarin häntä silmillään

mittelevän, tämä kun nähtävästi piti häntä hieman outona vieraana, ja

vieno puna lehahti hänen poskilleen. Kun hovimestari sitte, määräykset

saatuaan, kehoitti vieraita käymään voileipäpöytään käsiksi, jäi Leeni

istumaan paikalleen ja pyysi Arolan tuomaan itselleen "sieltä jotakin".

— Minusta on niin ilkeätä, kun minua katselevat tuolla lailla, —

huomautti Leeni taaskin hieman punastuen. — Tuntuu kuin en olisi puettu

niinkuin pitäisi.

— Päinvastoin. Herätät vain huomiota kauneudellasi, — selitti Arola. —

Mutta kyllä minä tuon sinulle, mitä tahdot.

Arolan ottaessa Leenille ja itselleen parasta mitä mielestään löysi

voileipäpöydältä, ehti Leeni silmäillä muita pöytiä ja ruokailijoita.

Tuttuja hän ei siellä nähnyt, mutta yksi pöytä väliä heistä, toisen

ikkunan kohdalla, oli kaksi pöytää asetettu päättäin ja siihen

valmistettu kahdeksan katetta monenlaisine eri juomalasineen.

"Varmaankin joku tilattu päivällispöytä", ajatteli Leeni.

Pieni kylmä Fennia-ryyppy, jonka Leeni ja Arola joivat lasiaan yhteen

koskettaen ja luoden samalla hymyilevän katseen toistensa silmiin,

maukkaan meriäyriäiset, jotka olivat heidän molempien herkkuruokia,

ja mieltä kutkuttava päivällissoitto saivat heidät kohta hilpeälle ja

puheliaalle tuulelle. Varsinkin viritti hauska valssimainen duetto

"Luxemburgin kreivistä" Leenin mielialan mitä parhaimmilleen, niin että

hän koetti olla Arolalle kaikissa suhteissa miellyttävä pöytäkumppani.

Tuota pikaa olivatkin he keskustelussaan läheisessä kosketuksessa

toistensa kanssa ja heidän sananvaihtonsa kävi sitä mukaa luottavaksi,

vilpittömäksi tunteiden vaihdoksi. Aivan rohkeasti alkoi Arola jo

laskea luotiliinaansa yhä syvemmälle Leenin sydämeen. Siinä oli

varsinkin yksi kohta, jonka perille hän tahtoi päästä ja joka hänen

ensimäisestä käynnistään saakka Leenin luona oli hänen mielestään ollut

kuin ilkeä, kiusoittava salakari, joka oli joko varmasti viitoitettava

tahi mieluimmin kokonaan räjähytettävä tieltä pois.

— Olen usein muistellut sinun kaunista tunnelmapalastasi, Leeni, —

sanoi Arola muun muassa.

— Sillä nyt ei ole mitään sen suurempaa arvoa, — vastasi Leeni.

— Eikö ole, todellakaan, sinulle? — kysyi Arola merkitsevästi. —

Minulle se on kuitenkin antanut paljon ajattelemisen aihetta.

— Niin, tuota, kirjallista — semmoisenaan, — selitti Leeni.

— Mutta sisällistä — sinulle itsellesi, tarkoitan? — uteli vielä Arola.

— Ei nyt enää.

— Mutta oli?

— Oli ja meni, kuin kaunis, lyhyt kesä.

— Jälkiäkö jättämättä?

— Niin — melkein. Niinkuin siinä kerroin: ilman vakavia — aivan!

— Sano: kuka se oli? Se kiusaa minua. Ei minun pitäisi kysyä, mutta...

en voi...

— Utukuva vain. Ei herätetä sitä eloon. Ei sillä ole mitään merkitystä

enää. Se oli vain muuan — kiltti poika. Mutta ajatteles: minun oli

sittenkin käydä hullusti hänen tähtensä.

— Kuinka niin?

— No, sen voin vielä kertoa sinulle. Sinä olet muuten ainoa, jolle olen

kertonut ja voin kertoa kaikki.

— Kaikki?

— Ihan kaikki. Sinulle ja äidilleni. Omituista! Minä luotan sinuun

täydellisesti. Sinä olet minulle enemmän kuin ystävä, minun toinen

minäni.

— Ja kuitenkaan et sano hänen nimeään, sen "utukuvan"?

— Mitä sillä nimellä teet? Eikö ole parempi ilman sitä? Olkoon sen nimi

nyt vain "utukuva".

— Olkoon sitte!

— No! Ajatteles, me matkustimme yhdessä Stettinistä Berliniin, —

muutamaksi tunniksi vain. Ja minä kun en pyytänyt siihen kapteenilta

lupaa, — en ymmärtänyt tuhmuudessani, ettei laivan henkilökunnasta

kukaan saa mennä maihin ilman päällikön lupaa. Sitte kun tulin

takaisin, kuulin, että kapteeni oli kaivannut minua. Menin heti

suoraa päätä kapteenin luo ja kysyin, mitä hän tahtoi. Kapteeni kysyi

vuorostaan, missä olin ollut, ja kun kaikessa viattomuudessani selitin

asian laidan, niin sanoi hän vakavasti: "Tietääkös Leeni, että minä

voin rangaista Leeniä hyvinkin ankarasti purjehdussääntöjen mukaan?"

— "En minä tiedä", vastasin minä. — "Minä voin, esimerkiksi, jättää

Leenin tänne maihin", sanoi kapteeni. Minä pyysin sitte vain ihan

rauhallisesti anteeksi ja sanoin, että "kapteeni tekee sitte kuinka

kapteeni tahtoo, mutta en minä niin olisi menetellyt, jos olisin

sen tietänyt." — "Olkoon nyt sitte tämä kerta ja Leeni saa mennä",

— sanoi silloin kapteeni. — Minä kiitin ja niiasin enkä voinut olla

hymyilemättä. — "Tuo minulle nyt sitte kahvia leivän kanssa!" —

huusi vielä jälkeeni kapteeni, kun olin poistua. Ja kyllä muut tytöt

hämmästyivät, kun sen sijaan, että olisivat nähneet minun itkusilmin

tulevan takaisin, kuulivat suustani naurunsekaisen huudahduksen:

"Kapteeni tilasi kahvia leivän kanssa hyttiinsä."

Ja tämän kertoessaan nauroi Leeni sydämensä pohjasta, saaden Arolankin

nauramaan ja unhottamaan, mistä alkujaan oli ollut kysymys.

— Sinä näyt todellakin olevan kaikkien suosikki, — sanoi Arola. — Eikä

kumma. Otat asiat aina niin viattomalta kannalta.

Silloin astui saliin yhdessä ryhmässä ja äänekkäästi puhellen joukko

herroja, jotka hovimestarin ohjaamina suuntasivat askeleensa Arolan

takana olevaan kahdeksalle hengelle varattuun pitkään pöytään. Arola ei

ollut ensin kääntänyt huomiotaan tulokkaihin, vaan kun hän yht'äkkiä

näki Leenin punastuen nyökäyttävän jollekin päätään, katsahti hän

hieman taakseen ja huomasi uusien vieraiden joukossa hymyilevänä herra

Aavikon, joka nähtävästi, Leenin huomattuaan, oli hänelle kumartanut.

Samalla kuuli hän Aavikon antavan määräyksiä hovimestarille ja

kehoittavan seuralaisiaan valitsemaan paikkansa sekä sanovan: "Minä

istun siis itse tähän pöydän päähän, niin näen kaikki." Tästä teki

Arola sen johtopäätöksen, että Aavikko toimi isäntänä ja että muut

herrat, jotka kaikki näköjään myöskin olivat liikemiehiä, olivat hänen

kutsuvieraitaan.

Näiden uusien ruokavieraiden tulo teki Arolaan ja Leeniin hiukan

tympäisevän vaikutuksen ja heidän jo niin hyvään vireeseen päässyt

keskustelunsa katkesi vähäksi aikaa kokonaan. He katselivat vain alla

päin lautasiinsa jotakin itsekseen miettien, odottaessaan tarjurin

tuovan heille uutta ruokalajia.

Ensimäisenä loi Arola silmänsä ylös ja kysäsi Leeniltä:

— Mitäs sinä nyt noin mietit?

— Että pitipäs noidenkin juuri nyt tulla! — vastasi Leeni, katsahti

uusien vieraiden pöytään ja satutti heti katseellaan Aavikon silmiin,

joka vähä väliä oli tarkannut häntä ja nyt jälleen nyökäytti hänelle

päätään. — Ja _hän_ vielä istuu kasvot tänne päin tirkistäen minuun, —

lisäsi siihen Leeni melkein vihan punan noustessa hänen poskilleen.

— Muutetaan paikkoja! Istu sinä minun paikalleni, minä käyn sohvaan! —

esitti Arola.

— Olisi se oikein huomattava mielenosoitus, — sanoi Leeni ja hieman

teennäisesti naurahti, mutta jäi paikoilleen, siirtyen vain sen verran,

että sai kasvonsa peittymään Arolan pään taakse.

— Mitäpä me muuten hänestä välitämme, — jatkoi Arola. — Syömme ja

menemme kahvin juotuamme tiehemme.

— Niin, — oli vain Leenin vastaus.

Ja kun tarjuri samassa toi heille uudet, kuumat lautaset ja linnun

paistin, niin kävivät he jälleen puhellen syömään, koettaen olla

vähääkään välittämättä Aavikosta ja hänen vieraistaan.

Mutta kaikesta huolimatta oli heidän olonsa nyt hieman tukala ja

entinen hilpeys oli poissa, sillä ajatukset olivat kumpaisellakin

toisaalla. Leeni tunsi, että hän oli Aavikon ja hänen toveriensakin

huomion esineenä, ja Arola ei malttanut olla kerran ja toisen

vilkaisematta ikkunaan nähdäkseen samalla vähän taakseenkin. Tuntuipa

heistä jonkun ajan kuluttua, että tuo uusi pöytäkunta heistä keskenään

jotakin kuiskailikin. Tämä antoi Arolalle aihetta seuraavaan

huomautukseen, jonka hän koetti sanoa mahdollisimman kovalla äänellä:

— On se kuitenkin kummallista, mikä suuri ero sivistyksessä on

ulkomaalaisten ja meikäläisten välillä. Ei missään maailmassa sillä

lailla julkeasti töllistellä toisiin ihmisiin kuin täällä.

Leeni naurahti vain vastaukseksi pilkallisesti saaden aikaan pienen

korahduksen kurkussaan.

Luultavasti oli Aavikon vieraspöydässä, puheen juuri silloin hiljettyä,

joku lähempänä istuja nämä sanat kuullut, koska sieltä päin lähti pari

merkitsevää rykäisyä. Mutta kohta sen jälkeen alkoi puhelu liikemiesten

kesken taas käydä äänekkäämmäksi aineen varmaan kääntyessä toiselle

tolalle. Ja lyhyen väliajan jälkeen alkoivat samassa soittokunnan

viulutkin uudelleen soida ja vetivät puoleensa ruokailijain mielet

"Anitran tanssin" tahtien mukaan.

Näin edistyi Arolan ja Leenin päivällinen kahviin, johon Arola Leenin

mieltä noudattaen tilasi anisette-likööriä. Melkein samaan aikaan

ilmestyi Aavikon pöytään, muita viinejä sivuuttamalla, heti shampanja

ja ilo tuntui siellä silloin jo olevan aika korkealla. Kaikesta

päättäen siellä jostakin erikoisesta syystä juhlittiin.

Koska Leeni yhä edelleenkin näki olevansa Aavikon huomion esineenä,

vaikka hän niin paljon kuin suinkin koetti olla antamatta

Arolalle aihetta sitä aavistaa, alkoi hän vähitellen tehdä pieniä

poislähtövalmistuksia kuin, esimerkiksi, ottamalla hansikkaansa

pöydälle. Tämän Aavikko Leeniä tarkatessaan huomasi ja juhlahumussa

kun oli, pälkähti hänen päähänsä äkkiä ajattelematon teko. Hän kutsui

tarjurin luokseen, käski hänen tuoda lisää yhden tyhjän shampanjalasin,

kaatoi sen täyteen kylmää, poreilevaa Pommery'tä ja osoitti sen

vietäväksi tarjottimella Leenille, pitäen sillä välin kädessään oman

shampanja-lasinsa, hänen pöytäkuntansa uteliaana seuratessa asian

menoa. Kun tarjuri toi lasin Leenille, joka ei ollut aavistanut koko

hankkeesta mitään, joutui hän aivan ymmälle ja punastui korviaan

myöten, luoden katseensa Arolaan.

— Mitä se on? — kysyi neuvottomana myöskin Arola ja katsoi otsa rypyssä

tarjuriin.

— Kauppias Aavikko lähetti sen neidille, — vastasi tarjuri, seisoen yhä

tarjotin Leenin edessä.

— Minä en ymmärrä, — sanoi silloin Arola kovasti ja kääntyi Aavikon

pöytään päin, josta kaikki silmät olivat heihin suunnatut; — viekää se

paikalla takaisin! — lisäsi hän sitte, kääntyi jälleen ja syrjäytti

tarjottimen Leenin edestä niin rutosti, että shampanjaa läikähti

lasista iso joukko tarjottimelle.

Tarjuri vetäytyi syrjään.

— Sinähän _et_ sitä tahdo? — kysyi Arola Leeniltä, nousten samalla

paikaltaan.

— En — tietenkään, — sai Leeni loukattuna vastatuksi ja katsoen maahan.

Sillä välin oli Aavikko noussut paikaltaan ja lasi kädessä tullut

Arolan eteen.

— Minä pyydän anteeksi! — lausui Aavikko. — Saanko esitellä itseni:

— kauppias Aavikko. — (Samassa siirsi hän lasin oikeasta kädestään

vasempaan kuin antaakseen kättä Arolalle, mutta tämä ei sanonut

nimeään eikä ojentanut kättään.). Pyydän anteeksi, mutta en suinkaan

ole tahtonut loukata. Olisin vain halunnut juoda sovintomaljan vanhan

tuttavani Leeni Saareksen kanssa. Siinähän toki ei mitään pahaa liene?

— En ymmärrä, ettei teillä tämän enemmän ole ihmistapoja, — kiehui

vihasta Arolan vastaus. — Jos teillä on jotakin anteeksi pyydettävää

neiti Saarekselta, niin pitäisi teidän siihen paremmin osata valita

aika ja paikka. Tällä tavoin menettelemällä olette kuitenkin vain vielä

enemmän loukannut neiti Saaresta ja samalla myöskin minua. Tehkää

niin hyvin! — lisäsi siihen vielä Arola, viitaten samalla Aavikkoa

poistumaan.

— Pyydän sitte vielä kerran anteeksi, — sanoi Aavikko hieman kumartaen

Arolalle ja, kääntyen Leeniin, jatkoi hän: — Sinulta myös. En tietänyt

sinun olevan nyt herra kirjailijan käskettävänä. Mutta olkoon! Ehkä

vielä kauppaasi kadut! Sittepähän nähdään! Juon maljasi kuitenkin.

Ja samalla tyhjensi hän yhdellä siemauksella lasinsa.

— Mikä röyhkeys! — sai Arola vain sanotuksi.

— Mennään jo! — sanoi Leeni, kääntyen kuin tulessa paikallaan.

Aavikko palasi hymyilevänä, mutta hieman nolona ja kalpeana takaisin

pöytäkuntansa luo, jossa vallitsi hyvin erilainen mieliala. Toiset

kuiskasivat, toiset hymyilivät, toiset koettivat olla vakavia. Arola

pyysi puolestaan heti saada suorittaa laskunsa ja koetti tyynnyttää

Leeniä, joka ei tietänyt, mitä tehdä, minne luoda silmänsä. Tämä

välikohtaus oli tapahtunut kuitenkin herättämättä yleistä huomiota ja

ääneti poistuivat Leeni ja Arola salista. Mennessään kuulivat he, että

Aavikon pöydässä alkoi jälleen vilkas, äänekäs puhelu.

* * * * *

— Onpas se koko — moukka! — olivat Arolan ensimäiset sanat, kun he

olivat tulleet kadulle.

— Oli tietysti juonut liikaa, — vastasi Leeni varovasti.

— Tuommoinen tapa ei ole millään puolustettavissa, — kähisi Arola

edelleen.

— Ei tietenkään, — myönsi Leeni pahoillaan, — sitä en sanokaan. Näin

vielä pilasi kaikki, — koko, huvini. Hyvä, että hän ainakin heti pyysi,

anteeksi — meiltä molemmilta — kaikkien kuullen.

— Jos se nyt sillä sitte on sovitettu? Muualla maailmassa vaadittaisiin

semmoisesta teosta kaksintaisteluun. Mutta tuolle miehelle se olisi

liika suuri kunnia. Häntä ei voi kohdella muuten kuin halveksimana, —

lausui Arola mielipiteensä tietämättä oikein, miten menetellä tämän

johdosta.

— Parasta unhottaa, — sanoi siihen vain Leeni.

Ja sitte he läksivät kulkemaan ääneti Bulevaardia pitkin kumpikin

omissa mietteissään. Leenin sydämessä risteilivät omituiset tunteet

tuota miestä kohtaan, joka aikoinaan oli sen niin kummallisesti saanut

sykkimään, melkeinpä kietonut rohkeudellaan. Arolassa taas myllersivät

Aavikkoa vastaan vihan, ylenkatseen, kateuden tunteet, sillä kaikesta

huolimatta näki hän selvästi, että Leeni kantoi sydämessään aivan

selittämätöntä myötätuntoa häntä kohtaan ja että tämä edelleenkin

taisteli omistusoikeudesta Leeniin nähden, ehkäpä vieläkin rajummin

nyt, kun hän näki Leenin hänen, Arolan, seurassa. Ja näiden tunteiden

tähden ei puhe enää Leenin ja Arolan kesken ottanut sujuakseen.

Tunnin ajan he kuitenkin vielä sen jälkeen kävelivät Bulevaardilla

edestakaisin, silloin tällöin jollakin lyhyellä lauseella ilmaisten

mielipiteensä tuosta heidän päivällisilonsa lopettaneesta tapahtumasta.

Ja melkein kuin yhteisestä, vaikka äänettömästä sopimuksesta saattoi

Arola sitte Leenin Annankadulle hänen asuntonsa valtakäytävän eteen,

puheli siinä vielä muutaman sanan hänen kanssaan, kiitti ja sai

kiitokset yhdessä olosta ja erosi hänestä.

Molemmilla oli kuitenkin sama ajatus mielessä: tuoko mies oli sittenkin

vielä ratkaiseva Leenin kohtalon?