V.

Pari viikkoa oli kulunut siitä, kun Arola parannuttuaan uudelleen

meni Leeniä tapaamaan. Kun hän jälleen seisoi Leenin asunnon oven

takana, kuului sisältä laulua, pianonsäestystä ja iloista puhelua.

Hän soitti kuitenkin kelloa ja Leeni tuli itse ovea avaamaan, ottaen

hänet vastaan yhtä ystävällisesti kuin edelliselläkin kerralla. Arolan

anteeksipyyntöön, että häiritsi, vastasi Leeni:

— Et suinkaan! Terve tuloa!

Laulu ja soitto olivat sillä välin tauonneet ja kaksi päätä pilkisti

toinen toisensa takaa oven raosta.

Sisään pyydettynä tunsi Arola toisen siellä olevista vieraista neiti

Eevi Karmanteeksi. Toinen esitettiin hänelle herra Långströmiksi, joka

oli keikarimaisesti puettu, hieman imelän ja itserakkaan näköinen,

vaikka sievänlainen poika, hiukset su'ittuina puoliväliin otsaa

alaspäin toiselle korvalle.

— Olemme kyllä kerran ennen tavanneet toisemme, — sanoi neiti Karmanne

tervehtiessään Arolaa.

— Niin, neiti Hinnermon luona, — lisäsi Arola.

— Ajatteles! Martta tulee viikon perästä ehkä jo kotiin ja meille

asumaan, — kertoi Leeni.

— Sepä oli hauska uutinen, — iloitsi Arola.

— Minä iloitsen siitä myöskin äärettömästi, — sanoi neiti Karmanne

intomielisesti, venyttäen kovin viimeisen sanan ensimäistä tavua. —

Sitte on minulla vielä yksi ystävä lisää.

— Jonka puoleen hädässäsi voit kääntyä, — vihjasi hymähtäen herra

Långström.

Leeni ja Eevi Karmanne itse purskahtivat nauruun, katsahtaen Arolaan.

— Me nauramme siksi, että vähää ennenkuin tulitte, kirjailija Arola,

tässä juuri kerroin, kuinka viime keväänä sain teiltä "liuskan"

lainaksi, — selitti neiti Karmanne.

— Jonka tietysti nyt maksat, — pisti siihen väliin jälleen naurettavan

kuivasti herra Långström.

— Oo vait, Alarik! — sanoi Eevi Karmanne polkaisten hänelle jalkaansa.

— Minun täytyy pyytää anteeksi päinvastoin, etten vielä voi sitä

takaisin maksaa.

— Ja päinvastoin pyydät uutta lainaa, — oli taas Alarik Långströmin

kuivanlystikäs huomautus.

Leeni ja Eevi nauroivat jälleen yhdessä. Ja siihen yhtyi Arolakin.

— Voi sentään tuon koomikon suuta! — oli neiti Karmanne suuttuvinaan ja

juoksi painamaan kättään herra Långströmin suulle.

— En minä ole yrittänytkään teitä "karhuta", neiti Karmanne, —

lohdutteli häntä Arola naurahtaen.

— Se on kiltisti tehty, kiitteli neiti Karmanne.

— Nyt on niin kallis aika ja vaikea tulla toimeen.

— Vaikka olet saanut rouva Bergströmin apurahan. — Eevi on

musiikkiopistolainen nyt, — selitti Leeni, kääntyen Arolaan päin.

— Toivotan onnea! — sanoi Arola, kumartaen neiti Karmanteelle. — Olette

siirtynyt vakavammalle alalle viime kevään jälkeen.

— Eevistä kuuluu tulevankin niinkuin monesta muusta laulajastamme

lopulta hyvä lukkari, — vihjasi jälleen nuori koomikko nurkastaan,

jossa hän oli koko ajan istunut.

Kaikki muut purskahtivat taas nauruun.

— Ainakin parempi kuin sinusta näyttelijä. Et sinä osaa muuta kuin

suutasi soittaa, — puolustihe Eevi Karmanne.

— Mitäs Alarik siihen sanoo? — kysyi Leeni, joka odotti tältä jotakin

leikkisää vastausta.

— On se joka tapauksessa yhtä hyvä soittokone kuin Eevin savikukko, —

sanoi herra Långström harvakseen, saaden kyllä naiset nauramaan, vaikka

hieman epämääräisesti.

— En minä viitsi sinun tuhmuuksiasi enää kuunnella, minä lähden pois, —

lausui Eevi Karmanne ja nousi paikaltaan.

— Ja minä seuraan sinua kuin varjo, — jatkoi herra Långström tyynesti,

myöskin nousten.

— Jokos te nyt lähdette? — kysyi Leeni, mutta ei vastustanut sen

enempää. Ja hyvästellessä lisäsi hän vielä: — Niin ne rakkaat

riitelevät!

Ja käsikynkässä vei Alarik Långström Eevi Karmanteen alas portaita

Leenin ja Arolan heidän jälkeensä hymyillessä eteisestä.

* * * * *

Heidän mentyään ilmoitti Arola nyt tulleensa pyytämään Leeniä kanssaan

päivälliselle, joka hänen sairautensa tähden oli lykkäytynyt. Leeni

vastasi, että hänelle sopi hyvin sinä päivänä. Hänen oli kuitenkin

pukeuduttava sitä varten ja hän pyysi Arolalta anteeksi, että jätti

hänet vähäksi aikaa yksin.

Leenin poissa ollessa tuli hänen äitinsä sisään Arolaa tervehtimään ja

hänelle seuraa pitämään. Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin Arola sai

puhella rouva Savusen kanssa kahden kesken ja pitemmän aikaa.

Heti ensimäisestä silmänräpäyksestä herätti Arolan huomiota rouva

Savusen tyyni, arvokas käytös ja valikoiduin sanoin johtama puhe, jotka

todistivat, että oli tekemisissä naisen kanssa, joka veressään kantoi

perinnäisen sivistyksen jälkiä. Mutta samalla huomasi Arola myöskin

Leenin äidin silmissä omituisen kärsivän ilmeen, joka saattoi hänet

ajattelemaan, että tuota naista varmaankin painosti jokin salainen,

raskas tunne. Jopa hänestä hetkittäin näytti, kaikesta rouva Savusen

ajatuksen selvyydestä ja puheen näennäisestä hilpeydestä huolimatta,

että hänen katseestaan kajasti aivan kuin sielun pohjalla piilevä

synkkämielisyys. Että tämä Arolan havainto ei ollut perusteeton, siitä

sai hän myöhemmin aivan yllättävän todisteen, joka sai hänet hyvin

muistamaan tämän huomionsa.

Arola alkoi keskustelun rouva Savusen muutosta Orionin kadun varrelta

hänen nykyiseen asuntoonsa ja yritti kosketella hänen miehensä

kuolemaa, mutta huomasi rouva Savusen tahtovan sivuuttaa ne tapahtumat

ja kernaammin puhuvan tyttärestään. Tämä oli Arolalle tietysti hyvinkin

mieluisa käänne, sillä hän ei toivonut mitään sen parempaa kuin saada

kuulla jotakin lisää Leenin kesäkuukausista. Siitä puhelusta sai hän

sitä paitsi nähdä, että rouva Savunen yksinomaan vain eli tytärtään,

varten, vain ajatteli häntä ja hänen tulevaisuuttaan. Tässä äidin

rakkaudessa oli hänen mielestään suorastaan jotakin liikuttavaa.

— Ette tiedä, herra Arola, kuinka tyytyväinen minä olen, että Leenini

on jälleen kotona, — sanoi hänelle melkein kyynelsilmin rouva Savunen.

— Minulla on niin kovin ikävä aina, kun hän on poissa.

— Ymmärtää sen. Toivottavasti tyttärenne nyt jääkin Helsinkiin.

— Se on minunkin suurin toivoni. Jospa hän nyt vain valmistuisi ja

onnistuisi saamaan vakituisen paikan täällä!

— Onhan hän hyvällä alulla. Ja onhan hänellä ainakin se suuri onni,

että saa asua kotonaan äitinsä turvissa.

— Niin — on — nyt, — sanoi rouva Savunen eroittaen joka sanan,

luultavasti ajatellen heidän perheolojaan miesvainajansa aikana. — En

minä nyt enää laske häntä semmoiselle matkalle kuin millä hän viime

kesänä oli.

— Kai te, rouva Savunen, kuitenkin tapasitte Leenin joka viikko laivan

täällä käydessä? — kyseli Arola.

— Kyllä, mutta sittenkin... Ei niin, että minun olisi tarvinnut missään

suhteessa pelätä Leenin tähden, — minä olen niin varma hänestä, —

mutta koti on niin tyhjä ilman häntä. Hän on minun elämäni ainoa

päivänpaiste, — selitti rouva Savunen vakuuttavan lämpimästi.

— Leeni onkin käynyt paljon iloisemmaksi kuin mitä hän minun mielestäni

ainakin keväällä oli, — lausui Arola, ja huomattuaan, että näissä

sanoissa saattoi olla vähän sopimatonta, kun ajatteli herra Savusen

kuolemaa, jatkoi hän: — Leeni on nähtävästi hyvin tyytyväinen merillä

oloonsa, mikä luonnollisesti oli kovin virkistävää hänelle.

— Niin, kyllä hän oli tyytyväinen. Hänhän ansaitsi aika hyvin. Ja

ajatelkaas, herra Arola, hän kun sai lahjaksi kokonaista viisisataa

markkaa kauppaneuvos Weurlanderilta, — joka on tunnettu mesenaatti,—

hänen kuultuaan Leenin taipumuksista ja halusta päästä teatteriin.

— Minä kuulin sen, — sanoi Arola iloisesti, iloiten pääasiallisesti

siitä, että näin sai selvitystä siihen juttuun, joka oli häntä kauan

ajatteluttanut.

"Siinä se oli se henkilö", ajatteli hän. "Sehän on vanha arvokas mies

eikä sieltäpäin ole ollut mitään peljättävää Leeniin nähden. Se toinen

asia koski siis jotakin toista. Ja varmaankin Leenin kuvaus on oikea.

Mitään pahaa luultavasti ei sen toisenkaan puolelta ole tapahtunut.

Ehkäpä tulee uutta valoa vielä siihenkin."

Ja Arola tunsi melkoista mielihyvää ja rauhallisuutta sydämessään.

— Nythän Leeni joka suhteessa sitte voi huoletta jatkaa opinnoitaan, —

lisäsi hän. — Minäkin olen tarjonnut hänelle vaatimatonta apuani. Ja

jos uusi näytelmäni hyljätään Kansallisteatterissa, niin tarjoan sen

Kansannäyttämölle. Jos se siellä hyväksytään, niin tahdon antaa siinä

erään kiitollisen roolin Leenille avajaisnäytännöksi. Ja jos se tuuma

onnistuu, niin harjoitan Leenin kanssa sen osan.

— Mikä ilo Leenille! Se vasta olisi hauskaa! — huudahti rouva Savunen.

— Mitä te täällä iloitsette? — sanoi Leeni, joka samassa tuli sisään

valmiiksi puettuna.

— Saanko minä kertoa? — kysyi rouva Savunen Arolalta.

— Sehän on vain toivomukseni, — sanoi Arola.

Mutta rouva Savunen kertoi sittenkin asian heti Leenille, joka iloiten

keikkui äitinsä ja Arolan välillä.

— Nyt minä vain toivon, että näytelmäsi hyljättäisiin

Kansallisteatterissa, — huudahti hän. — Ja minä kyllä taivutan meidän

johtajamme hyväksymään sen, saat nähdä.

— Älkäämme nyt toivoko liian paljon, — tyynnytteli Arola, — sillä

kaikki voi mennä penkin alle. Ajatellaan nyt tällä kertaa vain, että on

syötävä vaatimaton päivällinen — vaikkapa oopperakellarissa.

Olet siis valmis?

— Kyllä. Hyvästi nyt, kulta mamma! — huudahti Leeni, halaillen ja

taputellen äitiään.

Ja hyvästeltyään vei Arola, tyytyväisenä hänkin, Leenin mukanaan

mainittuun ravintolaan.