Tämä kirje herätti Leenissä vireille entiset tunteet, jotka myöskin hän
oli tahtonut matkallaan tukehduttaa. Tässä hän oli onnistunutkin niin,
että tuo mies, joka kaikesta huolimatta oli syvälle syöpynyt hänen
mieleensä, oli hänen muististaan ollut kokonaan kadoksissa ja hänen
sielunsa rauhallinen. Hän tunsi vallan hyvin, että tämä henkilö oli
hänelle turmion tuoja, jos hän antautuisi hänen seuraansa. Hän tunsi,
että joku salainen voima veti häntä Aavikkoa kohti, vaikka hän ei häntä
enää rakastanut, — jos oli koskaan rakastanutkaan, niinkuin hänestä
nyt näytti, — vielä vähemmin saattoi kunnioittaa häntä. Ja hän oli
tyytyväinen, että hän tähän saakka oli onnellisesti jaksanut taistella
tuota viettelystä vastaan. Vieläpä tänään oli hän antanut kauniin
todistuksen miehuullisesta menettelystä sekä ulkona että nyt kotona
hylkäämällä Aavikon hellittämättömät ahdistelut.
Mutta kun hän asiaa likemmin ajatteli, huomasi hän, että Arolalla oli
siinä suuri osansa, vaikka tämä suoranaisesti, — hienotunteisuudesta
nähtävästi, — ei ollut koskaan yrittänyt tähän asiaan vaikuttaa millään
tavalla. Melkein sattumaltahan Arola oli ollut hänen luonaan ja tämä
seikka oli nytkin vaikuttanut Leenin päättävään vastaukseen. Mutta
hän tunsi, että Arola heidän ensimäisestä tutustumispäivästään saakka
aivan toisella lailla suhtautui häneen kuin Aavikko ja sen takia
hän Arolaa kunnioitti ehkäpä oli mieltynytkin häneen nyt, kun hänet
uudelleen näki. Arola aina kannatti hänen ihanteellisia pyrkimyksiään,
toivoi hänen parastaan eikä vähimmälläkään tavalla koskaan loukannut
hänen naisellisia tunteitaan, kun sitä vastoin Aavikolla oli vain yksi
halu mielessä ja sekin alhaista laatua. Tämä pelotti Leeniä, kun taas
tuon toisen seurassa oli niin turvallista olla. Ja sittenkin, — mikä
omituinen luonnon oikku! — veti edellinen salaperäisellä, melkein
vastustamattomalla voimalla enemmän puoleensa, kuin jälkimäinen, joka
hänen parastaan katsoi. Niin, olihan Arola miltei yhtä innostunut
kuin hän itsekin, että hänestä tulisi etevä näyttelijätär. Mies
parkahan tuntui aivan kuin kärsivän siitä, että hän, Leeni, joutuisi
huonoille teille ja että hänen unelmansa tavalla tahi toisella
menisivät myttyyn. Sehän oli liikuttavaa myötätuntoa, ellei jo salattua
rakkautta, josta piti olla ainakin kiitollinen, vaikkei voinut
todellista vastarakkauttakaan osoittaa. Olihan hän, Leeni, tänään nyt
joka tapauksessa koettanut puolestaan näyttää myötätuntoaan Arolaa
kohtaan hänkin, jopa ollut hyvinkin vilpitön hänen kanssaan. Hän oli
alun pitäen halunnut kertoa hänelle kaikki olostaan laivalla, mutta
omituista kyllä oli keskustelu käynyt aivan toisella lailla kuin hän
oli ajatellut. Oli käynyt niin, että Arola ehkä oli saanut hyvinkin
nurjan käsityksen tapahtumista.
Eikä Arola ollut suorastaan kysellytkään hänen elämästään
tarjoilijattarena "Ariadnella". Siinäkin menetteli hän niin
hienotunteisesti. Vihjasi vain vähän sinnepäin, vaan kun ei saanut
Leeniltä enempää selitystä hänen "muutoksestaan" kesän kuluessa, niin
tyytyi siihen, minkä kuuli, melkeinpä iloitsi tästä "muutoksesta"
sen syistä välittämättä, kun näki Leenin näin vilpittömästi häneen
suhtautuvan. Näin tuntui ainakin Leenistä itsestään, joka myöskin
iloitsi siitä, että yhä enemmän voitti Arolan sydämen puolelleen. Se
oli kuin jonkinlaista keskinäistä, vaikka salattua mielihyvän tunnetta,
ja Leeni oli nyt melkein pahoillaan siitä, ettei ollut enemmän kertonut
Arolalle niistä kuukausista, joista hän tiesi tämän niin mielellään
tahtovan kuulla. Mutta Leeni lohduttautui sillä, että saahan sen vielä
tehdä toistekin, vaikkapa ensi kerralla, niin, päivällistä yhdessä
syödessä. Siinähän olikin sitä varten kertomisen ainetta kylliksi!
Näin olivat Leenin tunteet vähitellen alkaneet kääntyä Arolaan. Ja
aivan välinpitämättömästi repi hän Aavikon kirjeen rikki ja heitti sen
pesään.
* * * * *
Seuraavana aamuna, kun Leeni avasi sanomalehden, sattui hänen silmiinsä
etusivulla suuri ilmoitus. Onni Aavikko saattoi siinä "arvoisain
liikemiesten" tietoon alkaneensa Helsingissä harjoittaa "silkki- ja
villakankaiden" tukkukauppaa ja pyysi saada "sulkeutua suosioon".
Siinä siis se uutinen, jonka Aavikko tahtoi Leenille kertoa jo
ennenkuin se oli sanomalehdissä. Vai oli miehestä semmoinen pomo
tullut? Ehkäpä hän, Leeni, oli tehnyt hyvinkin tuhmasti, kun ei
vastannut mitään tahi, oikeammin, kun niin tylysti vastasi Aavikon
kirjeeseen ja pyyntöön saada tavata häntä? Kuka sen tiesi, mitä
"vakaitakin" aikomuksia miehellä nyt saattoi olla Leeniin nähden? Siinä
saattoi mennä käsistä edullinen naimatarjoumuskin, joka ehkä olisi
ollut monta vertaa turvallisempi kuin jonkun näyttelijättären epävarma
tulevaisuus. Ja Leeni melkein unhotti, miten tuo sama mies oli häntä
edellisenä keväänä kohdellut. Nyt häntä jo melkein harmitti, että
Arolan läsnäolo eilen oli aikaansaanut sen, että tuommoinen vastaus
tuli Aavikolle annetuksi. Ja samalla heräsi taas tuo salaperäinen
vetovoima, tuo tunne, joka on valmis röyhkeimmällekin miehelle antamaan
anteeksi pahimmatkin loukkaukset. Siinä oli jälleen se hyvän ja pahan
ikuinen taistelu ihmisen rinnassa, taistelu, jonka tietoisuuskin
melkein aina on tehoton ihmisen korkeimpiin pyrkimyksiin nähden, kun on
kysymyksessä se valtava tunne, joka käy rakkauden nimellä.
Mutta jos nyt tukkukauppiaalla todellakin on tosi mielessä, niin ei
hän asiaa siihen jätä. Itsehän hän kirjoitti, ettei ollut Leeniä
unhottanut, vaikka tämä olikin kohdellut häntä tylysti. Kaipa sitte
tuosta intohimosta nyt oli kasvanut syvempi tunne, jota saattoi
kunnioittaa ja joka ei ollut Leeniä loukkaava. Jos taas se oli sitä
entistä, niin parasta olla vieläkin varoillaan ja elää Arolan turvissa.
Niin, siihen mieheen hän voi aina turvautua hädän tullen.
Leeni oli melkein varma, että Arola häntä paljonkin rakasti, vaikk'ei
sitä jostakin syystä vielä hänelle ilmaissut: ehkäpä sen suuren eron
tähden, joka heidän välillään i'ässä oli, ehkäpä senkin tähden, ettei
rakkaudellaan tahtonut keskeyttää Leenin teatteriharrastuksia. Olkoon
kuinka tahansa: Arolasta oli hän varma, Aavikosta sittenkin epävarma.
Nämä ajatukset pyörivät Leenin päässä hänen lukiessaan sanomalehteä,
niin että monetkin asiat lehdessä jäivät hämäriksi. Lisäksi tuli sinä
aamuna vielä toinenkin seikka Leenin mielialaa hämmentämään, vaikka
toisella tavoin.
Hän sai kirjeen Martta Hinnermolta, joka nyt oli Alma Fohströmin
oppilaana Pietarissa ja ilmoitti, että aikoi tulla kotiin Helsinkiin
marraskuussa antaakseen ensimäisen konserttinsa Yliopiston juhlasalissa.
Leeni oli kyllä ollut Martan kanssa kirjeenvaihdossa kesän kuluessa,
mutta tämä oli ensimäinen kirje Pietarista ja se tuotti Leenille suurta
iloa. Tämä ilo oli sitäkin suurempi, kun Martta tiedusteli, voiko
hän vuokrata huoneen Leenin äidiltä, jonka hän tiesi pitävän pientä
huoneistoa ja vuokralaista luonaan. Tästä asiasta syntyi äidin kanssa
pitkä neuvottelu, joka päättyi siihen, että marraskuun ensimäisestä
päivästä entinen vuokralainen oli kun olikin sanottava irti. Olivathan
he entuudestaan suuressa kiitollisuuden velassa Martalle ja nyt kun
hänestä ehkä oli tuleva kuuluisakin laulajatar, saattoi Leenille,
hänen opintojaan varten, olla arvaamatonta hyötyä, jos Martta asui
heidän luonaan. Sitäpaitsihan Leenille oli oleva miellyttävää seuraakin
Martasta, joka nyt oli ehtinyt näin paljon maailmaa nähdä. Pianinohan
heillä jo oli ja sen saattoi siirtää toiseen huoneeseen, jossa
Martta tuli asumaan. "Kuinka äärettömän hauskaa! Tästä tulee oikea
taiteilijattarien koti!" — iloitsi Leeni keikkuen äitinsä ympärillä,
häntä syleillen ja taputellen.
* * * * *
Tämän kirjeen johdosta unhotti Leeni vähitellen kaikki muut sitä
edelliset tapahtumat ja sai mielensä tasapainoon jälleen. Ajatellen
vain teatteriasioitaan ja vajoten tulevaisuuden unelmiinsa lähti
hän tyytyväisenä vanhalle ylioppilastalolle, jossa hänen oli oltava
harjoituksessa ja avustettava Kansannäyttämön seuraavassa uutuudessa,
eräässä ranskalaisessa näytelmässä. Olipa hän perille tultuaan jo
niin hilpeällä tuulella, että kun astui näyttelijäin huoneeseen,
jossa toiset äänekkäästi väittelivät keskenään, toiset sanomalehtiä
lueskelivat, sysäsi pitkälleen sohvan käsinojalla selin oveen päin
istuvan johtajan, luullen hänet erehdyksestä erääksi toiseksi
näyttelijäksi. Tämä herätti yleistä naurua, ja kun Leeni oli muuten
johtajan luona hyvissä kirjoissa, niin sai hänen suuri hämmästyksensä
ja vilpitön anteeksipyyntönsä johtajan supistamaan nuhteensa
leikilliseen uhkaukseen, ettei hän Leenin tästä lähin anna esiintyä
muissa kuin miesrooleissa. Siitä Leeni vain kiitti ja sanoi toivovansa,
että piankin saisi itselleen sopivan suuremman roolin. Ja muut
näyttelijät vihjasivat, että johtajan uhkaus olikin pikemmin palkinto,
kuin rangaistus tälle muka suosikille, jonka ei ollenkaan tarvinnut
hävetä sääriään esiintyessään kuinka piukoissa housuissa tahansa.
Sitte alkoi harjoitus, ja kun toiset siirtyivät näyttämölle, oli
toisilla vielä aikaa rupatella lukuhuoneessa. Sinne jäi vielä. Leenikin
ja sen tuttu kalusto, jonka joukkoon päällekkäin, hujan hajan, oli
kasattu paljon näyttämöllä tarvittavista huonekaluista, tauluista,
peileistä ja muista sisustustarpeista, jotka päivän valossa, vaikka
hämärässäkin, ikäänkuin irvistelivät omalle viheliäiselle loistolleen,
sai Leenin ajatukset lopulta kokonaan kiintymään teatteriin, jonka hän
oli elämän urakseen valinnut ja jolla hän oli päättänyt voittaa kaikki
viettelykset, oman sydämensä ja sen ristiriidat.