Niin kauan hän ei kuitenkaan malttanut odottaa, vaan seisoi Leenin
oven takana jo kello vähää vailla kaksi. Ovella oli Leenin isäpuolen
messinkinen nimikilpi: E. Savunen, ja sen yläpuolella nimikortti, josta
Arola luki: Antero Tikka. "Vuokralainen varmaankin", ajatteli Arola
soitettuaan ja odottaessaan, että ovi avattaisiin. Samassa avautuikin
pienempi, oikealla oleva ovi, joka nähtävästi vei keittiöön ja josta
keski-ikäinen nainen puoleksi kurottautui.
— Asuukohan täällä neiti Saares? — kysyi Arola.
— Kyllä, — minä avaan, — vastasi tuo nainen ja veti keittiön oven
kiinni.
Arola kuuli sitte, että keittiön ja eteisen välinen ovi avautui ja
hetkisen kuluttua avautui eteisen portaillekin vievä ovi. Sama nainen,
jonka Arola yhdennäköisyydestä heti arvasi Leenin äidiksi, peräytyi
kynnykseltä ja lausui:
Tehkää niin hyvin!
— Aa! Terve tuloa! — kuului ääni eteisestä toiseen sisähuoneeseen
vievän, puoleksi avatun oven kynnykseltä, josta Leeni katseli tulijaa.
Nyt minä jo tulin, — sanoi Arola, astuttuaan pieneen, jotensakin
pimeään kulmikkaaseen eteiseen, jossa oli, paitsi ovia portaille,
keittiöön ja kahteen huoneeseen, vielä kaksi tavarasäiliön ovea, niin
että tilaa lyhyelle vaatenaulakolle oli vain keittiön ja toisen huoneen
oven välillä olevassa seinässä. Siilien ripusti Arola päällystakkinsa
Leenin vielä ilmaistessa ilonsa hänen tulostaan.
— Tämä on sitte mamma, — esitteli Leeni vieraansa äidilleen, joka
mustiin puettuna ääneti seisoi keittiön ovella. — Kirjailija Arola,
josta olen mammalle niin usein puhunut.
Ja Arolaa kätellessään sanoi rouva Savunen hiljaisella äänellään:
— Niin on Leeni usein puhellut... Tehkää niin hyvin, käykää sisään!
— viittasi hän sitte kädellään huoneeseen, jonka ovi oli auki, ja
vetäytyi itse keittiöön.
— Tulkaa! — kehoitti Leeni Arolaa astumaan sisään, väistyen itse edellä
ovelta huoneeseen. Ja heidän sisään tultuaan, lisäsi hän:
— Mamma on alussa aina vähän ujo.
— Olette ilmetty äitinne kuva, neiti Saares, sen verran kuin jo
ehdin nähdä, — sanoi Arola, ja huomattuaan toisella seinällä kaksi
valokuvasuurennusta, joista toinen oli Leenin isäpuoli, toinen hänen
äitinsä, jatkoi hän jälkimäisen kuvaa verratessaan Leenin kasvoihin: —
Aivan samat piirteet! Vuodet vain erottavat teidät toisistanne.
— Niin sanovat. — Istukaa, herra Arola, olkaa niin hyvä! — Minä tulen
heti. Ja samassa pyörähti Leeni ulos eteiseen.
Hänen poissaollessaan silmäili Arola huonetta, istuutuen sohvaan, joka
seisoi syrjittäin kolmikulmana ulkonevan ikkunasyvennyksen ja toiseen,
viereiseen huoneeseen vievän oven välissä. Tämä ovi oli kokonaan
kiinni ja sen eteen oli asetettu ruokakaappi, jonka päällä kauniisti
järjestettyinä oli uusihopeaisia esineitä: kahvikannu, korkeajalkainen
sokerirasia ja kerma-astia ynnä niiden takana nikkelinen tarjotin.
Ikkunasyvennyksessä oli pieni kirjoituspöytä telineillä seisovien
kasvien keskellä ja pöydällä ryhmittäin, puitteissa ja ilman puitteita,
valokuvia, joiden joukossa monta tunnettua, kotimaista mies- ja
naispuolista taiteilijaa, näyttelijää, laulajaa, sekä kirjoitusneuvot
ja kaikellaisia pieniä koristekaluja. Keskivälillä toista pitkää seinää
oli pianino, jonka päällä oli kaksi kukilla täytettyä maljakkoa,
ja seinällä, pianinon yläpuolella, paitsi ennen mainittuja Leenin
vanhempien valokuvasuurennuksia niiden alla eräs mahognykehyksiin
sijoitettu ja lasilla peitetty haavelmakuva, josta näkyi vain kaksi
nuorta päätä, toinen miehen, toinen naisen, katse luotuna toisen
silmiin ja valmiina antamaan ja vastaanottamaan toiselta hehkuvaa
lemmen suudelmaa. Huoneen perällä, jonka toisella puolella oli uuni,
toisella eteisen ovi, oli puoleksi verhoilla varustettu syvennys, jossa
seisoi pitkittäin harsopeitteellä peitetty vuode ja sen toisessa päässä
poikittain kokoonlykätty rautasänky valkoisine pikeepeitteineen ja
karikkopäärmäisine päänaluksineen. Uunin edessä oli kiikkutuoli, jonka
päällä riippui kaunis koruompeluinen matto. Keskellä huonetta, joka
ei suinkaan ollut suuri, seisoi punaisella suojustimella varustetun
kattolampun alla ruokapöytä, jonka peitti myöskin heti silmiin pistävä,
aistikas koruompeluinen pöytäliina ja jonka ympärillä oli kullakin
puolella tuoli. Näin sisustettuna teki huone, ahtaudestaan huolimatta,
miellyttävän vaikutuksen ja Arola huomasi kaikessa pyrkimystä
taiteellisen leiman, kodikkaan, viihdyttävän tunnelman saavuttamiseen
sen siisteyden ohessa, joka ilmeni tämän yksinkertaisen huoneen
hoidossa sen hengettären ansiona jo muutenkin.
— Mikä sievä koti teillä on! — lausui Arola Leenille ihastuksensa tämän
palattua takaisin.
— Semmoinen kuin se nyt voi olla, — vastasi Leeni. — Tuossa toisessa
huoneessa meillä on vuokralainen, — kun täytyy pitää! — Onneksi on hän
hyvin hiljainen ja melkein kaiket päivät poissa.
— Niin että täällä kaikessa hiljaisuudessa nyt sitte aiotte toteuttaa
näyttelijätär-unelmanne?
— Se on vakaa aikomukseni. Olen jo päässyt rouva Raution oppilaaksikin.
— Sehän on hauskaa!
— Ajatelkaahan! Minä sain kesällä eräältä varakkaalta matkustajalta,
joka kuuli halustani ruveta näyttelijättäreksi, lahjaksi viisisataa
markkaa.
— Onnittelen, — tulivat silloin hiukan epäröiden sanat Arolan suusta ja
hänen päässään heräsi sen johdosta hiukan omituisia ajatuksia, mutta
enempää ei hän siitä asiasta tahtonut Leeniltä udella. "Kertokoon itse,
jos tahtoo", ajatteli hän, vaan Leeni jätti sen puolen sikseen sillä
haavaa.
— Tässä luin juuri kun tulitte Regina von Emmeritzin monoloogia toisen
näytöksen alussa, — jatkoi Leeni innostuneena ja ottaen kirjan pöydältä.
— Älkää sitte antako häiritä itseänne, vaan lausukaa se minun kuullen,
— kehoitti Arola.
— En, en, en, en, — vastusti Leeni.
133
− Lukekaa te, niin minä kuuntelen!
— Tietysti luen — niin hyvin kuin osaan, — anoi Arola, ottaen kirjan
Leenin kädestä. — Tahi luetaan yhdessä! Istukaa tähän minun viereeni!
Leeni istuutui Arolan viereen sohvaan ja laski toisen käsivartensa
Arolan olkapäälle ikäänkuin paremmin seuratakseen sanoja kirjasta.
Tämä Leenin tutunomainen käytös taaskin yhtä paljon hämmästytti kuin
ihastutti Arolaa. Kuinka oli tuo ennen niin vierasteleva nuori tyttö
tällä lailla muuttunut?! Kuinka suhtautui hän nyt näin rohkeasti
Arolaan? Oliko se vaistomainen, ehdoton ele, jota Leeni itse ei
huomannut sen enempää, vai oliko sen takana jokin salainen tarkoitus?
Mitään vilppiähän siinä sentään ei mistään syystä saattanut olla.
Ehkäpä oli se sydämen vilpitön käsky, jolla hän tahtoi ilmaista uusia
tunteitaan Arolaa kohtaan?
Arola oli aivan ymmällä. Hän ei tietänyt aluksi, mitä sanoa, mitä
tehdä, kääntyäkö ja jollakin eleellä, jollakin sanalla vastata tuohon
Leenin tekoon? Hän tunsi vain Leenin käsivarren lepäävän olkapäällään
ja nautti suloisesta tunteesta, ollen pitkän aikaa vaiti, silmät
kirjaan luotuina.
— No, miksi ette lue? — kysyi Leeni vihdoin, jonkun aikaa odotettuaan.
— En minäkään nyt, — sanoi Arola. — Toisen kerran. Kertokaa mieluummin
itsestänne ja olostanne "Ariadnella!" — Ja hän sulki kirjan ja käänsi
kasvonsa Leeniin päin.
Leeni otti samassa käsivartensa pois Arolan olkapäältä ja aikoi nousta
paikaltaan.
— Ei, — tässä, minun vieressäni, niin saan katsella teitä läheltä, —
jatkoi Arola ja tarttui Leeniä kädestä.
Leeni jäi istumaan, otti sohvatyynyn syliinsä ja nojautui taaksepäin.
— Itsestänikö? "Ariadnella?" — sanoi hän. — Tiedättekö? Minä mieluummin
aina ajattelen tulevaisuutta kuin muistelen menneisyyttä. — Kuulkaa!
Soitatteko te pianoa? — kysyi hän yhtäkkiä, kääntäen puheen toisaanne.
— Kyllä: "Kukkuu, kukkuu"... Mutta otattekos te soittotunteja, koska
teillä on soitikko? — kysyi Arola.
— Tahtoisin oppia soittamaan ja laulamaankin ja siksi olen vuokrannut
pianinon. Eräs neiti käy täällä opettamassa minulle ensimäisiä alkeita
pianonsoitossa. Minun pitäisi osata niin paljon. Saksaa jo opin jonkun
verran kesällä, niin että toimeen tulen, ja vähän englanninkin kieltä,
— kertoi Leeni jälleen kuin haltioissaan.
— Te olette kovin innostunut ja tarmokas, näen mä. Se on kunniaksi
teille.
— Opettaisitteko te minulle vielä lisää?
— Minähän tarjouduin siihen viime keväänä. Pidän sanani ja mielelläni.
Leeni melkein hypähti mielihyvästä.
— Te olette kovin kiltti. Ette ollenkaan niinkuin kaikki — monet muut.
Teidän kanssanne voi aina puhua vakavista asioista. Annatte vähän arvoa
minulle ja minun unelmalleni ettekä kohtele minua loukkaavasti. Sen
vuoksi minäkin teitä — (hän ajatteli silmänräpäyksen) — pidän niin
suuressa arvossa, — lausui Leeni vilpittömästi.
— Kiitos, neiti Saares! — sanoi Arola. Tämä antaa minulle ehkä oikeuden
esittää, ettemme enää teitittelisi toisiamme. Tahdotteko? Toistemme
ristimänimethän kyllä tiedämme.
Ja Arola ojensi Leenille kätensä, johon tämä tarttui puristaen sitä
ystävällisesti vastaukseksi. Arola puolestaan piti Leenin kättä kauan
kädessään taputtaen sitä toisella kädellään.
— Olen kovin iloinen, — lausui hän sitte, — että vihdoinkin olemme
tulleet näin lähelle toisiamme.
Samassa tuli rouva Savunen sisään ja ryhtyi asettamaan kahvilekkeitä
pöytään. Hänen siinä puuhatessaan puheli Arola vieläkin äidin ja
tyttären yhdennäköisyydestä ja Leenin tulevaisuuden tuumista. Rouva
Savunen tuntui kaikessa kannattavan tytärtään ja uskovan hänen
taipumuksiinsa. Lisäksi huomasi Arola, kuinka hellillä tunteilla äiti
ja tytär olivat kiinnitetyt toisiinsa ja kuinka he samalla suhtautuivat
toisiinsa aivan kuin olisivat olleet kaksi toisiaan rakastavaa sisarta.
Tuntui kuin Leeni ei olisi salannut äidiltään mitään. Ei äitinsä
läsnäollessakaan hän karttanut tuttavanomaista käytöstään Arolan kanssa.
— Mamma ymmärtää meitä nuoria niin hyvin, — sanoi Leeni kerran puheen
välissä puolustaessaan vallatonta tekoaan, kun taputteli Arolaa
molemmille poskille sen johdosta, että Arola ei muistanut erästä
repliikkiä omasta näytelmästään Leenin kysyttyä, mistä ne sanat ovat.
Rouva Savunen ymmärsi siinäkin Arolan mieliksi tilanteen hyvin,
että hän jätti hänen ja Leenin kahden kesken kahvipöytään. Siinä
pääsi keskustelu heidän välillään jälleen kääntymään heille
mielenkiintoisemmalle tolalle.
Leeni tiedusteli Arolalta hänen uutta näytelmäänsä ja kysyi oliko siinä
osa, jota hänkin tulevaisuudessa voisi näytellä.
— Minä olen kyllä tarjonnut näytelmäni Kansallisteatterille, mutta tätä
nykyä on minulla hyvin vähän, toiveita saada se siellä hyväksytyksi, —
selitti Arola.
— Tarjoapas näytelmäsi kerran salanimellä, — neuvoi Leeni.
— Olen sitäkin keinoa kerran koettanut, mutta ei sittenkään. Tahtoivat
välttämättä tietää, kuka tekijä on, ja kun en suostunut itseäni
ilmaisemaan, niin raukesi asia.
Leeni kuunteli, leuka molempiin käsiinsä nojaten ja kyynärpäät pöydällä.
— Odotahan, jahka minä valmistun ja kerran muodostan oman seurueen,
niin varmasti otan näytelläkseni sinun näytelmiäsi, — sanoi Leeni.
— Älä lupaa liikoja! Jos sinusta vielä tulee toinen Ida Aalberg, niin
ehkä unhotat suuruudessasi vähäpätöisen, vanhan ystäväsi, — suottaili
Arola.
— Oi, jospa tulisin vaikka pienemmäksikin, niin näyttäisin, etten
unhota. Olet minua jo niin paljon kannustanut, että olen sinulle
siitä aina kiitollisuuden velassa. Tänä talvena ehkä jo saan näytellä
Kansannäyttämöllä vähän huomattavampaa osaa. Olen siellä vakituisena
avustajana, niinkuin tiedät.
— Sehän on hauska kuulla. Mitä tahtoisit mieluimmin esittää?
— Mashaa Tolstoin "Elävässä ruumiissa" ja Kátinkaa "Jensenin
perheessä", — lausui Leeni intomielin, laskien molemmat kätensä Arolan
käsivarrelle.
— Sinussa on tempperamenttia, hyvä lapsi, sen myönnän, ja voit ehkä
hyvinkin onnistua noissa osissa, mutta Kátinkaa tahdot varmaankin
esittää saadaksesi näyttää kauniita sääriä? — käänsi Arola puheen
leikiksi.
Leeni hiukan punastui.
— Ei minulla ole rumatkaan sääret, — vastasi hän, — mutta en minä sitä
siksi. Minä ymmärrän Kátinkan niin hyvin. Siinä osassa on niin paljon
minua itseäni. Se sopisi minulle niin mainiosti. Joskus elämässä minun
_täytyy_ saada näytellä sitä. Kátinkan sanoihin minä voisin valaa omaa
sieluani, purkaa omaa sisuani — täydellisesti.
— Olet tänään paljastanut minulle jo paljon sieluasi ja — luvallasi
sanoen — sisuasi. Ja ihmettelen itsekseni, nämäkö muutamat kuukaudet
ovat kaiken tämän aikaan saaneet?
— Ne ne, — vastasi Leeni leikillisesti.
— Keväällä olit vasta kuin juuri, juuri puhkeamaisillaan oleva ujo
nuppu, nyt olet jo aivan kehittynyt, rehevä kukkanen. Kesänkö aurinko
ja raikas tuulonen vain näin ovat sinut täydelliseksi kypsyttäneet? —
kysyi Arola merkitsevästi.
— Näyttäisin sinulle jotakin, jos uskaltaisin, — jatkoi silloin Leeni
suoranaista vastausta vältellen, nousi ja meni kirjoituspöytänsä luo.
— Uskalla vain! Valokuvaa tietysti ai'ot näyttää?
— Enkä. Olen kirjoittanut pienen pätkän. Mutta et saa olla kovin ankara
arvostelija, — olet kirjailija itse.
Ja epäröiden veti Leeni verkalleen pöytälaatikon auki, josta otti
esille kuoressa olevan postipaperilehden.
— Se on vain pieni tunnelmapala, — sanoi hän.
— Vai on sinussa kirjailijankin vikaa? — laski Arola leikkiä. — Annahan
tänne! Sehän on kovin hauskaa.
— Lue itseksesi sitte vain! — sanoi Leeni, antoi Arolalle paperin ja
istuutui itse kiikkutuoliin vastapäätä häntä.
Arola luki:
"Hän ei antanut rauhaa minulle. Enkä hänen tähtensä saanut rauhaa
sielussani, johon hänen kuvansa oli syöpynyt. Minä kärsin kuin veden
puutteesta lakastuva kukka. Minä näin hänen kaipaavan minua ja toivoin
hänen huuliltansa kostuttavaa nestettä virotakseni jälleen, mutta
samalla aavistin hänen säälivän minua ja tunsin kuoleman madon jäytävän
sydänjuuriani.
"Päivä oli painunut mailleen, uponnut veripunaisena pallona rannattoman
meren pohjattomiin kuohuihin. Ilta hämärtyi. Yö verhosi avaruuden
harmaalla harsollaan.
"Sydän vain lyömistään löi.
"— Menenkö vai en?
"Hän oli jälleen pyytänyt minua luokseen kuin monesti ennen. Olin aina
kieltänyt. Nyt olin lopulta taipunut ja luvannut tulla. Jumala! Mitä
teenkään?!
"Mikä vei minut? Kuka ohjasi askeleeni, vaikka jalkani tuntuivat
lyijynraskailta ja ikäänkuin tarttuivat kiinni maahan?
"Veri kuohui suonissani: olin kuin sokea ja kuuro, en nähnyt enkä
kuullut mitään. Ja sydän vain lyömistään löi.
"— Sinä tulit! Sinä tulit!
"Minä lepäsin hänen povellaan. Poskeni paloivat ilmitulessa. Kieleni
ei saanut sanoja esille. Eikä hänkään puhunut. Minä tunsin vain hänen
huulensa polttavan huuliani ja hänen sydämensä kolkuttavan povellani.
Mitä eivät sanat sanoneet, sen ilmaisi sykähtelevä sielu.
"— Minä en henno, minä en henno... — kuiskasi hän vain hiljaa korvaani.
— Tahdon ihailla sinua vain tämmöisenä puhtaana kuin olet. Nouse! Ja
mene!
"Ja minä nousin. Mutta samassa tarttui hän vielä käteeni, pidätti minut,
vaipui polvilleen eteeni, painoi päänsä vartaloani vasten ja sanoi kuin
anteeksi pyytäen:
"— En ole tahtonut loukata sinua.
"— Nouse! — sanoin minä nyt. — Ja kiitos, että pidät arvossa minua!
Sinun rakkautesi on korvaamaton.
"Minä läksin hänen luotaan koskemattomana ja aamulla tuhlasi aurinko
iloisena kultaansa virkistyneille poskilleni."
— Onko se totta? — kysyi Arola nousten ja ojentaen paperilehden
Leenille, joka hypisteli kirjeenkuorta sylissään.
— Onko kaikki totta, mitä sinä kirjoitat? — kysyi Leeni vuorostaan ja
piilotti paperin kuoreen.
— Osaksi ainakin.
— Niin tämäkin sitte.
Ja mennen panemaan kirjoituksensa pöytälaatikkoon osoitti Leeni
Arolalle punaisissa puitteissa pianinon yläpuolella olevaa kuvaa, jossa
oli ne kaksi kaunista päätä suut melkein koskemaisillaan toisiinsa ja
katse intohimoisesti uponneena toisen silmiin.
— Se on tämä kuva vain, selitti Leeni hymyillen.
— Jokako on sinut näin kypsyttänyt? — vihjasi Arola.
Mutta samassa soi eteisen kello ja hän jäi ilman vastausta, kun Leeni
juoksi ovea avaamaan. Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin kirje
kädessään, repäisi kuoren auki ja luki.
Arola näki hänen ensin punastuvan ja sitte kalpenevan.
Kotvasen mietittyään Leeni juoksi takaisin ja kuului eteisessä lausuvan
kirjeen tuojalle:
— Sanokaa vain, ettei tule vastausta.
Leenin palattua takaisin Arola vain katsoi häneen ääneti.
Ja Leeni kulki edestakaisin huoneessa ja aivan kuin järjesteli
huonekaluja ja esineitä. Hänkään ei pitkään aikaan sanonut mitään, vaan
näytti mietiskelevän. Vihdoin kääntyi hän Arolaan päin ja kysyi:
— Arvaas, keitä tämä kirje on?
— Tuolta, jonka pää on tuossa toisena, — vastasi Arola, osoittaen samaa
kuvaa kuin Leeni äsken.
— Eeeei! — venytteli Leeni vastaustaan. — Tuo ei ole näillä maillakaan.
— Enpä sitte arvaa.
— Saat lukea.
Ja Leeni antoi kirjeen Arolalle. Tämä ällistyi niin, että hänen
silmänsä kävivät pyöreiksi, kun hän ääneen luki kirjeestä nimet: Onni
Aavikko.
— Ja hän pyytää tavata sinua? — kysyä ihmetellen Arola.
— Hänkin näki minut tänään — sen jälkeen kuin ensin sinut tapasin.
Tahtoi puhutella minua, mutta minä jätin hänet. Näkyy seuranneen
jälessäni, koska tietää missä asun, — selitti Leeni.
— Vai niin?! — ihmetteli vain Arola.
— Kuulit, minkä vastauksen annoin. Kyllä hän saa pysyä erossa minusta,
— jatkoi vielä Leeni.
Tämä tapaus oli kuitenkin niin tympäissyt sekä Arolan että Leenin
mielen, ettei puhe heidän välillään enää ottanut sujuakseen. Sen vuoksi
Arola hetkisen kuluttua päätti lähteä. Hän otti kuitenkin Leeniltä
lupauksen, että saisi hänet kanssaan päivälliselle johonkin ravintolaan
jonakuna seuraavista päivistä. He sopivat päivästä ja Arola sanoi
tulevansa Leeniä noutamaan.