Kesä oli kulunut. Syyskuukin oli jo loppumaisillaan, kun Arola palasi
Helsinkiin.
Pääkaupunki oli jälleen ehtinyt saada entisen talvileimansa, jonka
sille valtateillä, eritoten Esplanaadilla, antaa määrättyinä
tunteina päivästä kuhiseva, ilakoiva, päivänpaisteinen koulu- ja
yliopistonuoriso. Pari viikkoa oli ollut kaunis jälkikesä, jopa, aivan
kuin heinäkuussa, alkoi ilma tuntua painostavalta ukkosilman noustessa.
Länsituuli olikin nyt kerännyt taivaalle yhteen ryhmään toinen toisiaan
peittäviä sinisenmustia pilviä, jotka ikäänkuin taistelivat toisin
paikoin siintävää taivasta ja siinä heloittavaa kultaista auringon
kehää vastaan.
Mutta huolettomina ajoivat katuja ajurit ja autot, kulkivat
jalkakäytävillä kävelijät ja leikkivät lapset Runebergin patsaan
ympärillä vanhempien ja hoitajattarien istuskellessa Esplanaadin
penkeillä. Kappelista ja Oopperaravintolan edustalta kaikui vielä
soitto niinkuin sekin olisi unhottanut kesän olevan lopussa ja
syksynkin jo eläneen kappaleen aikaa. Tuskin kukaan oli sinä päivänä
ulos lähtiessään tullut ajatelleeksi sadetta ja ottanut sateenvarjoa
mukaansa.
Yht’äkkiä jyrähti ukkonen ja herätti kuin unesta ihmiset. Vanhemmat ja
hoitajattaret huusivat lapset luokseen valmistautuen lähtöön, asioilla
kulkijat alkoivat riennättää askeleitaan ja huvikseen kävelijät loivat
katseensa taivaalle, mikä välinpitämättömänä, mikä puistaen päätään
ja epäröiden, pitikö keskeyttää kävely vai ei. Vaan eipä aikaakaan,
niin alkoi tipahdella suuria pisaroita, jotka mustina läikkinä
koristelivat katukäytäviä. Nyt tuli monelle jo kiire. Samalla välähti
pilviröykkiössä, joka näytti kuin se olisi harmaata savua höyrynnyt,
ja muutaman silmänräpäyksen jälkeen räjähti ukkonen ihan kuin taivas
olisi särkynyt ja romahtanut maahan. Ilma pimeni yhtäkkiä ja kuin
saavista kaataen alkoi vettä valua maahan niin runsaasti, että katuojat
olivat yli ääriään tulvillaan, viemärien ehtimättä niellä yhtä nopeasti
pystysuorina suihkuina solisevaa sadetta.
Huutaen, toisiaan melkein tuuppien kiirehtivät ihmiset nyt suojaan
mikä minnekin ja tuota pikaa olivat myymäläin ovensuut, talojen
valtakäytävät ja porttiholvit täpösen täynnä yleisöä. Veden räystäiltä
juosta kohistessa kuului kaikkialta mistä naurua, mistä lasten itkua,
mistä sanansutkauksia, mistä paheksuvaa puhetta ja torua turmeltuneista
vaatteista, kastuneista kengistä ja kaunista hattua kohdanneesta
vahingosta. Mutta tyytyväinen täytyi lopulta olla siihenkin, että väen
tungoksessa sai edes sen verran suojaa, ettei likomäräksi kastunut tuon
kuulumattoman rankkasateen aikaan.
Vieriviereen ahdettuina seisoivat ihmiset silloin varsinkin Catanin
ison porttiholvin alla, jopa oli pitkä jono tunkeutunut talon leveille
portaillekin. Tähän joukkoon oli jotensakin hyvissä ajoin pelastunut
myöskin kirjailija Arola ensimäiseltä syyskävelyltään rakastamassaan
Helsingissä. Kun sade vihdoinkin vähitellen rupesi hiljenemään ja
joku kiireisellä asialla oleva uskalsi lähteä ulos kadullekin, jonka
johdosta ulompana porttikäytävässä väenluku harveni, tunkeutui Arola
ulommas, niin että hän jo tuli oven suuhun portaitten alimmalle
asteelle. Siinä seisoessaan, päällystakin kaulus pystyssä ja molemmat
kädet takin taskuissa, tuijotti hän pitkän aikaa ulos kadulle
huomaamatta tuskin häneenpäin selin olevaa yleisöä, joka myöskin oli
vajonnut kuin mietiskelemään tätä kaikkia yllättänyttä tapahtumaa.
Vähän matkaa itsestään, muutamien kookkaiden herrasmiesten takaa, näki
hän ajoittain kuitenkin siron, kuosikkaan, päässä toiselle syrjälle
kallistuvan mustan naisen hatun, mutta kun nainen ei kääntänyt päätään
kertaakaan, ei hän voinut sen kasvoja nähdä. Muutaman hetkisen
kuluttua siirtyi taas joku paikaltaan ja silloin huomasi Arola, jonka
uteliaisuutta tuo sievä hattu alkoi herättää, että nainen oli puettu
jotensakin avokaulaiseen mustaan sakettiin, jonka kauluksesta kohosi
kaunis kaareva niska, solkikampa hiuslaitteissa. Tuo niska rupesi
kiusaamaan Arolaa, siinä kun oli niin tutut linjat eikä hän malttanut
lopulta olla tunkeutumatta lähemmäksi sitä naista, joka näkyi vetävän
muunkin yleisön huomiota puoleensa. Tuskin olikaan Arola astunut
paria askelta tarkkaamaansa naista kohti, kun tämä käänsi päätään
aivan häneen päin ikäänkuin olisi häntä odottanutkin. Heidän silmänsä
kohtasivat samalla toisensa ja Arola oli varma, että hän itse punastui
melkein yhtä paljon kuin tuo toinenkin.
— Ei, mutta...! — oli se hilpeä huudahdus, jonka Arola kuuli, kun
hänelle pistettiin hansikoittu käsi ystävälliseksi tervehdykseksi.
— Neiti Saares! Täälläkö tekin olette — samassa kadotuksessa? —
huudahti yhtä iloisesti ja leikiksi lyöden Arola, puristaen tuttavansa
kättä, niin että yleisö melkein kääntyi heitä katsomaan.
— Sadetta pitämässä — niin, — nauroi Leeni Saares. — Omituisestipa
tapasimme toisemme.
— Milloinka olette tullut? Asutteko jälleen Helsingissä? — kysyi Arola.
— Niin, — nyt asun taas kokonaan. Olenhan kyllä käynyt täällä joka
viikko kesän kuluessa. Vaan nyt en ole enää merenkulkijana, — selitti
Leeni.
— Te siis olitte? Olen arvannut oikein.
— En tavannut teitä silloin enää ennen lähtöäni. Se tulikin niin äkkiä
päätetyksi. Entäs te? Milloin te olette tullut? Sanoittehan menevänne
kesäksi maalle.
— Niin. Ja tulin vasta toissa päivänä.
— Kas nytpä sade lakkasi — melkein yht'äkkiä.
Ja minun pitää kiirehtiä kotia, — sanoi Leeni. Yleisö olikin jo milt'ei
kokonaan lähtenyt pois.
— Olipas tämä hauska yllätys joka suhteessa! Tästä täytyy todellakin
taivasta kiittää, — suottaili Arola Leeni Saareksen kättä pidellen.
— Kuulkaa! Tulkaa joskus minua tervehtimään! — puheli vielä Leeni,
Arolan häntä seuratessa ulos kadulle.
— En toivo sen hauskempaa. Sinnekö Orionin kadulle?
— Sehän on totta! Te ette tiedäkään. Me asumme nyt Annankadun varrella,
Isäni, isäpuoleni kuoli heinäkuussa.
— Niinkö?
— Minä annan teille osoitteeni. — Ja Leeni otti esille nimikorttinsa
pienestä hopealaukusta, joka riippui pitkissä vitjoissa hänen
kaulassaan. — Tässä on osoitteeni täydellisesti kirjoitettuna.
— Tuhannet kiitokset! Milloin saan tulla?
— Milloin vaan!
— Vaikka tänään?
— Vaikka tänään. Olen koko päivän kotona.
— No, minä tulen jo tänään.
— Terve tuloa! Hyvästi nyt!
Ja ystävällisen kädenpuristuksen jälkeen riensi Leeni Mikonkadun
kulmasta poikki kadun, jättäen Arolan ihastuneena seisomaan ja
katsomaan hänen jälkeensä. Kerran vielä vilkasi Leeni sieltä taakseen,
suoden Arolalle päälle päätteeksi herttaisen hymyilyn ja lämmittävän
katseen.
Arola oli todellakin kuin seitsemännessä taivaassa. Tämmöisestä
kohtauksesta, tämmöisestä mielenmuutoksesta Leenissä häntä kohtaan
ei hän ollut uneksinutkaan. Se oli hänelle yhtä suuri yllätys kuin
äsken ukkonen ja rankkasade, vaikka aivan toisessa mielessä. Tuosta
entisestä, hieman jäykästä Leenistä — semmoiseksi kuin hän, Arola,
ainakin oli oppinut hänet tuntemaan, — ei ollut jäljellä mitään. Oli
aivan kuin juopa heidän välillään odottamatta olisi umpeen kasvanut,
niin suoralta ja vilpittömältä tuntui Leeni, joka nyt sananmukaisesti
pyysi häntä luokseen, itse näin levitti hänelle sylinsä. Ja mistä
tämä johtui? Ne neljä kuukautta, joiden kuluessa hän kyllä oli Leeniä
muistellut, mutta jo ehtinyt kylmemmin kuin ennen ajatella häntä,
eivät suinkaan, heidän sen ajan erossa oltuaan, yksistään mahtaneet
sillä lailla Leeniin vaikuttaa. Ehkäpä tuo sitte oli vain noita
naisten selittämättömiä oikkuja, ellei siinä alla muuta piillyt. Sen
asian perille teki kovin mieli päästä, mutta kuka tiesi, mitä sielun
tuskia siitä jälleen voi syntyä, kun jo oli keväisten tapahtumain
jälkeen ehtinyt rauhoittua melkein täydellisesti. Olisi ehkä ollut
parempi pysytellä tulesta loitommalla. Mutta nyt oli myöhäistä jo, kun
Leeni näin ystävällisesti oli ojentanut hänelle kätensä ja hän jo oli
luvannut niin pian kuin suinkin käydä hänen luonaan. Sinne täytyi siis
mennä.
Oliko hän ehkä sittenkin jo keväällä voittanut Leenin myötätunnon,
— kentiesi enemmänkin, — vaikka tyttö silloin toisesta syystä ja
senkin vuoksi, että Arola puolestaan koetti häntä lähennellä, oli
sulkeutuneempi häntä kohtaan ja vetäytyi hänestä pois? Semmoistahan se
usein on sydänten leikki.
Ja nyt, kun he olivat olleet näin kauan erossa, saamatta mitään tietoja
toisistaan, nyt oli Leeni ehkä alkanut häntä kaivata ystävänään, —
kentiesi enemmänkin? Mutta senhän sai nähdä vielä tänään.
Näissä mietteissään kotiin kulkien päätti Arola mennä Leenin luo jo
heti iltapäivällä.