Oli kulunut viikon päivät. Arola oli syönyt päivällisensä Kaisaniemen
ravintolassa ja istunut sen jälkeen penkillä niemen kärjessä
mietiskellen ja ihaillen rasvatyyntä lahtea, jonka toisella puolen
Kallion kirkko korotti taivasta kohden harmaata jättiläishaahmoaan.
Kello oli näin jo lyönyt seitsemän ja hän lähti hiljakseen kotiinpäin,
kulkien syrjätietä vapaamuurarin haudan ohitse. Tultuaan pensaitten
takaa haudan kohdalle loi hän katseensa ylös ja huomasi penkillä
tuttavan henkilön. Se oli Leeni Saares, joka työstään päästyään ja
kotimatkalla hänkin, vaikka päinvastaiseen suuntaan, oli istuutunut
siihen kotvaksi miettimään, toinen kyynärpää penkin selkänojalla ja pää
käden ryntäitä vastaan painuneena.
Arola astui hänen eteensä ja sanoi "hyvää iltaa", hattuaan nostaen.
Leeni hypähti paikaltaan hämmästyneenä, poskille nousi puna ja
vaistomaisesti ojensi hän kätensä Arolalle.
— Häiritsinkö mietteitänne? — sanoi tämä hymähtäen.
— Ette ollenkaan, — vastasi Leeni ja hänen kasvonsa muuttuivat
iloisiksi ensi säikähdyksen kadottua.
Arola huomasi sen ja esitti, että istuutuisivat. Leeni ei sitä
vastustanut ja puhe alkoi heidän välillään juosta vaivattomasti.
Se koski kuitenkin vain aivan jokapäiväisiä, toisarvoisia asioita,
ja niistä keskustellessa Arola kauan ajatteli, uskaltaisiko ruveta
puhumaan semmoisestakin, joka oli tavalla tahi toisella jompaakumpaa
heistä lähempänä. Kauan odotti hän, että Leeni jollakin lailla vihjaisi
heidän viime kohtaukseensa Leenin työpaikassa, jopa odotti hän, että
Leeni mahdollisesti pyytäisi anteeksi tylyyttään siellä, mutta tuntui
kuin tämä olisi kaikki unhottanut. Sen tautta Arola käänsikin puheen
tulevaisuuteen päin.
— Täälläkö teidän on koko kesä oltava? — kysyi hän Leeniltä.
— Tietysti, — ellen toista paikkaa saa — muualla.
— Etsittekö semmoista?
— Olen jo kauan tiedustellut. Eihän minua nykyinen työni miellytä.
− Sen ymmärrän. Minkälaisen paikan sitte tahtoisitte?
− Vaikka minkälaisen, kun vain pääsisin pois täältä edes kesäksi.
Leenin äänessä tuntui raskas sävy. Se tarttui Arolaan, kun hän sanoi:
— Niin mielelläni tahtoisin olla teille avulias, mutta elän ja olen
niin poissa koko maailmasta, etten ainakaan tällä haavaa osaa mitään
neuvoa.
Leeni hymähti vain luodessaan syrjäsilmällä katseen Arolaan.
Tämä kysyi vielä:
— Eikö teitä sitte mikään pidätä täällä Helsingissä?
— Ei mikään, — vastasi Leeni hyvin päättävästi.
— Ihanko totta? — kysyi Arola. — Katsokaa minua suoraan silmiin!
— Ihan totta, — tuli jälleen luja vastaus Leenin huulilta ja hän katsoi
niin avoimesti, niin vakuuttavasti Arolaa silmiin, että tämä uskoi
Leenin sanat kuin valan.
Se vastaus teki hyvää Arolan sydämelle. Hän alkoi nyt uskoa, ettei
Leenin ja Aavikon välillä ehkä ollut mitään ollutkaan, mitään
semmoista, jota hän pelkäsi ja epäili.
— Älkää nyt sitte niin huolissanne olko ja niin kiirettä pitäkö! —
lohdutteli Arola. — Odottakaa syksyyn! Ehkä silloin jotakin teille
ilmestyy.
— Syksyllä minun täytyy (hän pani painoa viimeiselle sanalle) jo päästä
opintojani jatkamaan ja harjoittelemaan teatterissa, ja sitä varten
minä tahdon kesä-aikaan ansaita rahaa. Ilman rahaa ei tässä maailmassa
tule toimeen, — naurahti hän lopuksi.
Se oli melkein epäsuora pyyntö Arolalle, tämä leikillinen viittaus,
vaikka se kovin hienotunteisesti olikin ilmaistu. Se oli kaunis
piirre Leenissä, että hän vetosi omaan työhönsä rahaa hankkiakseen
eikä menetellyt niinkuin Eevi Karmanne oli tehnyt Martta Hinnermon
luona, kun ensi kerran näki Arolan. Vaatimattomuus tekee aina hyvän
vaikutuksen. Toinen ehkä ei olisi välittänyt vähääkään Leenin sanoista,
ehkäpä olisi kääntänyt puheen toisaanne päästäkseen pulasta, mutta
Arolan sydän kuiskasi toisin ja hän otti kiinni Leenin sanoista.
— Mitä asian aineelliseen puoleen tulee, niin koetetaan syksyllä
jotakin keksiä. Omasta puolestani olen mieskohtaisesti valmis antamaan
teille kieliopetusta ja lukemaan kanssanne roolejanne, jos tästä minun
avustani huolitte, — esitti Arola, joka jälleen oli saanut kauniit
ajatuksensa Leenistä ja koetti unhottaa kokonaan, miksi hän silloin
oli tahtonut tavata häntä, nimittäin, varoittaakseen häntä Aavikon
seurasta. Jopa hän oli kovin tyytyväinenkin nyt, ettei tarvinnut sitä
tehdä, toisin sanoin, asettaa tuo tavallaan "kilpailijansa", niinkuin
hän luuli, huonoon valoon, mustata häntä Leenin silmissä tuolla
varoituksella. Tämän johdosta Arola oli valmis lupaamaan vaikka mitä,
ajattelematta pystyikö lupaustaan kaikissa suhteissa täyttämäänkään.
Leeni puolestaan lausui siitä kiitollisuutensa ja vaikeni. Heidän
puhelunsa oli siihen keskeytyä.
Hetkisen mietittyään sanoi Arola:
— Tahtoisin, että olisitte avomielisempi kanssani, neiti Saares. Olette
niin sulkeutunut. Olisi kovin hauska päästä pilkistämään syvemmälle
sydämeenne.
— Olenhan minä ilmaissut teille kaikki. Ehkä olen puhunut liikakin
paljon, — lausui Leeni kainosti.
— Tietysti minulla ei ole oikeutta urkkia sydämenne salaisuuksia, —
koetti Arola oikaista viimeksi sanomaansa ajatusta, — mutta kaikesta
päättäen ja nyt tänä iltana siitä, että istuitte täällä niin yksin
mietteissänne, voin otaksua, että teitä jotkin tilapäiset huolet
painostavat.
— Erehdytte, — puuttui Leeni nyt vilkkaasti puheeseen, — jos luulitte
minun ketään täällä odottavan. Tulin tänne vain hiukan raitista ilmaa
hengittämään, kun en tahtonut heti työstäni kotiin mennä. Mutta nytpä
jo on aika lähteäkin.
Hän oli näin vastatessaan jälleen hiukan punastunut ja nousi samalla
paikaltaan.
— Teitte siis aivan niinkuin minäkin, — lisäsi siihen Arola, joka
huomasi sala-ajatuksen Leenin sanoissa ja tämän sen johdosta
paheksuvalla äänenpainolla torjuman syytöksen, mutta näin koetti olla
antamatta mitään merkitystä koko asialle. Arola kuitenkin tästä näki,
että se oli arka kohta ja että siihen ei ollut syytä enää kajota.
Vaikka hänen jälleen kovinkin teki mieli saada Leenin itsensä ottamaan
puheeksi silloisen kävelynsä prokuristi Aavikon kanssa ja sitte
kuulla jotakin enemmän, niin vaikeni Leeni nytkin itsepintaisesti.
Tuntuipa Arolasta melkein kuin Leeni näiden heidän viimeisten
sanojensa johdosta oikein olisi kiirehtinyt pois, peläten, ettei Arola
vain suoraan kysyisi häneltä mitään siitä tapahtumasta. Ja heidän
kulkiessaan Kaisaniemen — kautta Liisankadullepäin, jossa Leeni sanoi
nousevansa raitiovaunuun, tämä jutteli vilkkaasti vain kaikellaisista
joutavanpäiväisistä asioista nähtävästi estääkseen puhelua enää
kääntymästä hänen sydämensä asioihin. Näin kuvitteli mielessään ainakin
Arola saattaessaan Leeniä raitiovaunuun. Hyvästellessään lausui hän
toivomuksen saada kohta jälleen tavata Leeniä.
Tästä vähäisestä piirteestä pääsi Arola kuitenkin lopulta selville,
että tuo mies, jonka suhteen hän oli tahtonut Leeniä varoittaa,
oli jättänyt tytön sydämeen syvän jäljen, olivatpa heidän asiansa
muuten millä kannalla tahansa. Nähtävästi ei Leenin halu päästä pois
paikastaan ja muuanne Helsingistä ollut ainoastaan hänen kotiolojensa,
vaan myöskin tuon hänen "sydämensä asian" aiheuttama. Ja tämä teki
Arolaan jälleen lamauttavan vaikutuksen, varsinkin kun hän samalla
huomasi, että Leeni suhtautui häneen itseensä jotensakin kylmästi,
vieläpä senkin jälkeen, kun hän puolestaan oli luvannut auttaa häntä
hänen opintojensa jatkamisessa.
Mutta miksi hyväksi hän sitte tuota tyttöä ajatteli, ell’ei hän
ollut voittanut pienintäkään paikkaa hänen sydämessään? Maksoiko nyt
sitte vaivaa omaa sydäntään tällä lailla kiduttaa, sanottakoonpa
vaikka pelkästä säälin tunteesta Leeniä kohtaan? Kadehtiko hän tuota
toista miestä? Vai oliko se kiusan tunnetta vain, ettei hän tytön
sydäntä voittanut, jonkinlaista loukattua itserakkautta? Hän tunsi
niin hyvin nämä rakkauden tuskat entuudestaan ja oli niiden ongelmia
miettinyt, kun oli niistä vapautunut. Miksi hyväksi niitä taas herättää
eloon? Olihan hän jo ikämies. Pitäähän sitä, Herran nimessä, voida
elää ilman tuota "ikuista" rakkautta. "Ikuista?!" Niin, "ikuinen"
se näkyy todellakin olevan, mutta vain aatteena, sillä sen esine
vaihtelee lakkaamatta. Ja siinähän se ruma puoli tuossa "ikuisuudessa"
onkin. Ihminen kaipaa rakastaessaan ikuista onnea, mutta kun on sen
saavuttanut, niin huomaakin, että se ei olekaan ikuinen. Ja näin hän
joutuu onnettomaksi ja alkaa taas etsiä ja toivoa, ja taas erehtyy ja
pettyy. Mutta eikö koskaan viisastu? Nähtävästi ei, niinkauan kuin
ihminen on lihaa ja verta, niinkauan kuin luonto hänessä toimii, elämän
neste hänen soluissaan virtaa. Mikä onneton olento ihminen onkaan!
Näissä mietteissä palasi Arola kotiinsa.