Keväisin, kun laivakulku alkoi, oli Arolan usein tapa kävellä satamassa
katselemassa ulkomaille lähteviä ja sieltä palaavia höyrylaivoja.
Hänen halunsa paloi joka kesä ulos Eurooppaan ja kun hän ei itse
jostakin syystä päässyt matkustamaan, tuntui hänestä ainakin muitten
lähtiessä ja hänen seuratessaan laivojen kulkua kuin tuulahdus suuresta
maailmasta olisi virkistänyt häntä ja haihduttanut hetkeksi hänen
mielestään ahtaita, ummehtuneita, kotoisia oloja. Tänäkään vuonna ei
hänen kassansa myöntänyt hänelle iloa käydä etelässä. Hän oli senvuoksi
päättänyt viettää kesänsä jossakin maalla, missä yksinäisyydessä
ja hiljaisuudessa toivoi voivansa viimeistellä uutta teostaan. Hän
viivytteli kuitenkin lähtöään Helsingistä, jossa hän mielestään
sittenkin oli kuin likempänä suurta maailmaa juuri tuon vilkkaamman
yhteyden kautta, jonka laivaliike kesällä pääkaupungillemme tuottaa.
Toukokuun viimeisenä lauantaina, yhden seutuvilla päivällä, oli
laivarannassa elämä jälleen tavallista vireämpi. Uusi, Helsingin
ja Stettinin väliä kulkeva matkustajalaiva "Ariadne" tuprutti
lähtövalmiina savua ja kansaa kuhisi sekä laivan kansilla että
rannassa, ajurien vielä kiidättäessä lisää matkustajia matkatavaroineen
ja saattajia kukkineen. Laivamiehillä ja rantajätkillä oli kova touhu
kantaessaan jykeitä matka-arkkuja laivaan ja rautaportailla pidätteli
passeja tarkastava poliisimies laivaan pyrkijöitä seuloen lähtijät ja
heidän kotiin jäävät omaisensa ja tuttavansa. Siinä olivat viimeiset
suudelmat ja käden puristukset annettavat, kukat ryntäisiin pistettävät
tahi käteen painettavat, ja vain rannasta saattoi väen vilinästä ja
äänekkäästä hälinästä jatkaa hyvästelyä ja puhelua, jonka lopetti
vihdoin kolmas soitto ja laivanpäällikön komentosana, että rantaporras
oli nostettava pois.
Kaivopuistoonpäin kävellessään oli Arolakin juuri laivan lähtöhetkellä
poikennut rantaan ja katseli, oliko hänen tuttavistaan siellä joku
onnellinen, joka pääsi ulkomaille. Hänen silmänsä kiitivät pitkin
täyteenahdettua kaidepuiden laitaa, kun hän sieltä yht'äkkiä hoksasi
tummaverisen naisen, joka kauniilla kukkakimpulla huiskutteli hänelle
jäähyvästiä. Se oli Martta Hinnermo, jolle Arola oitis nosti hattuaan,
alkaen sitä myöskin heilutella vastatervehdykseksi. Vielä viime
hetkellä, kun laivan etukeulaa pitkällä köydellä ulospäin hinattiin,
pääsi hän tunkeutumaan niin likelle, että sai vaihdetuksi muutaman
sanan neiti Hinnermon kanssa.
— Siis Luganoon? Miekkonen!
— Niin. Sinne! Sinne!
— Enkä minä tietänyt mitään. Olisin edes pienen kukkasen tuonut.
— Se tuli niin äkkiä, tämä matka. Serkkuni saa kertoa.
Silloin hoksasi Arola, että lähellä häntä seisoi Martta Hinnermon
serkku, herra Salomaa ja muutamia neiti Hinnermon teatteritoveria.
Tervehdittyään heitä hatun heilahduksella, ei hän sitte enää ehtinyt
muuta kuin yhtyä heidän toivotuksiinsa lähtevälle: — "Onnea matkalle!
Onnea matkalle!"
Mutta sitte seurasi Arolalle vielä uusi yllätys. Ruokasalin ovella
seisoi toinen hänelle tuttu naishenkilö, joka oli ilman päähinettä,
ilman päällysvaatteita. Kun hänen katseensa kohtasi tuon naisen
silmät, näki hän hänen hymähtävän ja varovasti nyökäyttävän hänelle
päätään. Mitä ihmettä? Sehän oli Leeni Saares, jota hän ei ollut saanut
tilaisuutta nähdä pariin viikkoon. Mitä hän siellä teki? Minne hän oli
matkalla? Mutta oli jo myöhäistä saada enää sanaakaan vaihdetuksi hänen
kanssaan. Tervehdys vain ja ystävällinen katse, niin, ystävällinen,
mutta ehkä myöskin nuhteleva, ettei hän neiti Saareksenkaan lähdöstä
ollut saanut mitään tietoa. Mutta eihän hänellä ollut mitään oikeutta
nuhdella Leeni Saaresta edes katseellaan. Vielä lyhyt, sanaton
tervehdys kädellä, laiva oli kääntynyt ja alkoi edetä satamalahdelle.
Arola ei saanut herra Salomaalta mitään tietoja neiti Saareksen
matkasta. Tiesiköhän Martta Hinnermokaan siitä mitään? Eihän tämä
ehtinyt itsestäänkään mitään kertoa, kuinka hän sitte olisi voinut
mitään mainita Leeni Saareksesta, jos jotakin hänestä tiesikin.
Mitä neiti Hinnermon pikaiseen lähtöön tuli, niin kertoi herra
Salomaa jotensakin kerskaavasti, että hän oli toimittanut serkulleen
parintuhannen markan matka-avun. Mutta tämä asia ei nyt Arolaa
huvittanut. Hän oli tyytyväinen, kun kohta pääsi eroon tästä herrasta,
ja lähti Kaivopuistoon kävelemään.
Siellä hänen oli tapa kauniina päivinä istua sillä lähellä Ullanlinnan
kylpylaitosta olevalla mäentörmällä, jonka vain ajotie erottaa
merenrannasta ja johon, pyöreän hiekkakentän laitaan, on sijoitettu
muutamia penkkejä. Sieltä avautuu silmälle Viaporin sivuitse ihana
näköala aavalle ulapalle. Sinne hän astui nopein askelin aivan kuin
olisi jotakin unhottanut tahi kiirehtinyt jollekin tärkeälle asialle.
Kun hän saapui perille, näki hän, että "Ariadnen" valkoinen, hohtava
haahmo jo oli kappaleen matkaa kulkenut Viaporista Gråharan majakkaa
kohti. Ja ikäänkuin masentuneena siitä, ettei saanut sitä kiinni,
vaipui hän istumaan äärimmäiselle penkille. "Sinnekö se menee?" —
ajatteli hän ja hänen ajatuksensa tarkoittivat enemmän kuin laivaa sitä
yhtä, joka oli seisonut ruokasalin ovella ja oli hänelle hymähtänyt
ja varovasti nyökäyttänyt hänelle päätään, luultavasti, etteivät sitä
muut huomaisi. Ja kun Arola siinä istui ja mietiskeli ja muisteli
viimeistä keskusteluaan Leeni Saareksen kanssa, niin tuli hän siihen
loppupäätökseen, että Leeni Saares päästäkseen pois kotioloistaan,
entisestä työpaikastaan ja Helsingistä ja kaikesta oli ottanut
tarjoilijattaren paikan laivassa. Toi voiko hän nyt siellä voivansa
ansaita, mitä syksyllä uutta elämäänsä varten tarvitsi? Oliko hän nyt
siellä paremmassa turvassa viettelyksiltä? Ja saattoiko hän siellä
unhottaa kaiken sen, mikä hänen mieltään kotimaan kamaralla viime
aikoina niin oli painostanut?
Jos Arola näitä mietteitään olisi voinut verrata niihin ajatuksiin,
jotka vielä kauan kiinnittivät Leeni Saareksen katseen yhä enemmän
häipyvän Helsingin ääriviivoihin, niin hän olisi huomannut, että ne
sattuivat jotensakin yhteen. Olisipa hän ilokseen saanut tuta vielä
senkin, että hänen oma kuvansa kauan kangasti ja oli mukana Leeni
Saareksen muistissa.
Kun "Ariadne" oli kadonnut Arolan silmistä meren siintoon, palasi hän
heti kotiin.
Parin päivän kuluttua kiirehti hän jo kesäksi maalle.