Masentunein mielin meni Leeni seuraavana aamuna työpaikkaansa. Se
toivon hiven, joka hänellä oli ollut prokuristi Aavikon avulla päästä
pois painostavista kotioloista toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, oli
siis edellisenä iltana kokonaan kadonnut. Sellaisesta hinnasta ei hän
koskaan tahtonut vapauttaan ostaa. Oli suorastaan hävytöntä, hänen
ihmis-arvoaan ja siveellisiä tunteitaan mitä suurimmassa määrässä
loukkaavaa kohdella häntä sillä lailla. Semmoista menettelyä ei hän
ollut Aavikolta odottanut. Eihän hän itse vähimmälläkään tavalla ollut
siihen aihetta antanut. Olkoonpa vain, että he olivat tutustuneet
aivan sattumalta, kenenkään esittelemättä, kerran seisoessaan jonossa
"elävien kuvien" lippumyymälän edessä, silloin kun Scalassa "Taivaan
tulta" näyteltiin ja täytyi miltei tunnin ajan seisoa pihalla! Mutta ei
silloin eikä sen jälkeen, kun he Aavikon pyynnöstä toisinaan tapasivat
toisensa, hän ollut koskaan käytöksellään antanut Aavikolle syytä
luulla, että hän oli mikään kevytmielinen nainen. Hänen kodissaan
oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänen sydämeensä langennut hyviä
siemeniä, kasvanut siveellisen maailmankatsomuksen ituja, jotka
nostivat hänen luontonsa taisteluun, jos häntä tahdottiin syyttä
painaa alas ja pitää huonompana kuin hän oli. Sitä paitsi hänessä
kytevä kunnianhimo, hänen ihanteellinen pyrkimyksensä tulla joksikin
näyttämötaiteen alalla aina kannustivat häntä, samalla suojellen häntä
vaipumasta lokaan. Sydämen puhtaus, ajatusten ylevyys ja niistä johtuva
valoisa maailmankatsomus olivat vielä säilyneet Leeni Saareksessa
onnettomien ulkonaisten olojenkin vallitessa ja siitä hän oli ylpeä.
Pää pystyssä kulki hän nytkin työpaikkaansa, tyytyväisenä, ettei
hänelle edellisenä iltana ollut mitään sen pahempaa tapahtunut, vaikka
mieli toisessa suhteessa olikin masennettu.
Se työpaikka ei häntä lainkaan tyydyttänyt, Sinne oli hän vain
mennyt paremman puutteesta ja ettei työttömänä kotona olisi. Paljoa
ei hän siellä tosin ansainnut, mutta aina sen verran, että hänellä
oli omat rahansa pukimiin ja kaikellaisiin pieniin tarpeisiin.
Olihan hauska, kun ei kaikkeen tarvinnut vanhemmilta pyytää ja olla
heistä riippuvainen, vaikk’ei hän tosin ansiostaan kyennyt mitään
kotia tuomaan ja maksamaan elannostaan. Mutta juuri siihen oli hänen
pyrittävä, ettei olisi enää kotona velkaa mistään ja että saisi
elää omaa elämäänsä tarvitsematta kuulla nuhteita syyttä suotta,
sillä vapauttaan ei hän tahtonut väärin käyttää, ei suinkaan, vaan
päinvastoin semmoiseen työhön, joka oli takaava hänelle varman
toimeentulon tulevaisuudessa, kunniallisen elämän, ehkäpä semmoisen,
joka oli tuottava kunniaa hänelle ja ympäröivä hänet samallaisella
sädekehällä, joka oli tullut muutamien tunnettujen kotimaisten
näyttelijättärien, niinkuin hänestä näytti, kadehdittavaksi osaksi.
Semmoinen oli Leeni Saareksen elämän unelma. Ja siihen hän luotti. Se
haave häntä rohkaisi ja piti pystyssä hänen vielä nuoren elämänsä nyt
jo ohdakkeisella polulla. Niin, hän oli ylpeä eilisestä voitostaan.
Jumalan kiitos, että niin kävi! Hän saattoi vielä punastumatta,
luomatta silmiään maahan, katsoa ihmisiä suoraan kasvoihin.
* * * * *
Aamutunnit kuluivat Leeniltä ikävästi. Hän teki työtä sillä osastolla,
jossa savukkeita täytettiin, ja kun tupakan haju oli voimakas koko
laitoksessa ja hieno pöly liiteli suuressa salissa alituisesti, niin
vaikutti se luonnollisesti kaikkien työntekijättärien ulkomuotoon,
joka näytti sairaaloisen harmaalta, varsinkin niiden tyttöjen
kasvoissa, jotka siinä ammatissa olivat pitemmän aikaa olleet. Leeni
ei siellä vielä ollut ollut työssä kuin muutaman kuukauden, ja terveet
keuhkot kun hänellä muutenkin oli, ei hän näyttänyt siinä suhteessa
yhtä rasittuneelta kuin monet muut. Ryittämään usein silti pyrki ja
silmiäkin kirveli, jos varomattomasti sattui viemään kätensä suuhun
tahi silmän hienonnettua tupakkaa pidellessään.
Saman pöydän ääressä työskentelevät tytöt rupattelivat siinä keskenään
ja kertoivat toisilleen sunnuntaipäivän tapahtumia mikä mistäkin.
Useimmilla oli ollut kaikellaisia seikkailuja kävelyillään ja puhe
pyöri enimmäkseen jonkun miehisen tuttavan ympärillä. Että toisilla
oli ollut yötäkin kuluttavia hauskuuksia, sen saattoi jo päättää
tuontuostakin uudistuvista pitkistä haukotteluista ja mustista
silmänalasista.
— Mitäs se Leeni tänään niin on vaiti? — kysäsi kerran muun puheen
kesken eräs hänen tovereistaan. — Eikös se teidän näytäntönne
onnistunutkaan?
Leeni kertoi, että se oli täytynyt lykätä, mutta asian oikeata laitaa
ja sen syytä ei hän viitsinyt mainita. "Mitäpä se muihin kuului",
ajatteli hän. Ja sitte käänsi hän puheen toisaanne, sanoen:
− Voi, kuinka raukaisee tänään! Jospa jo pian pääsisi päivällislomalle!
— Saat vielä tunnin vartoa! — Ennenkuin sulhasesi näet! — Malttaa kai
se odottaa! — laskivat toverit leikkiä hänen kanssaan.
Samassa tuli sisään ovenvartiatar, vanhanpuoleinen nainen, joka piti
silmällä tyttöjen tuloa ja menoa ja heidän päällysvaatteitaan eteisen
säiliössä, sekä vain eri pyynnöstä, kun kadulta soitettiin ovikelloa,
laski heidän puheilleen joitakin omaisia ja tuttavia. Hän astui
likemmäksi sitä pöytää, jossa Leeni teki työtä, ja ilmoitti:
— Leeni Saaresta pyydetään puhutella.
— Eipäs malttanut odottaa! — Siinäpäs se sulhanen jo tuli! — Joutuun
nyt! — ilkkuen nauroivat Leenin toverit.
Leeni lehahti punaiseksi ja kysyi vain hiukan hämmästyen:
— Kuka?
— Portaillapahan näette, — vastasi vartiatar poistuessaan.
Leeni hiukan epäröi, mutta seurasi vartiatarta ulos. Hän oli puettu
työpukuunsa, johon kuului vain kulunut, istumisesta takaa kiiltävä
hame, avokaulainen ja lyhythihainen, valkoinen retkottava pusero ja
päässä huivi, kireästi sidottuna niinkuin leipureilla on tapana.
"Onkohan se Härmälä todellakin?" vilahti ajatus Leenin päässä ja hänen
sydämensä alkoi nopeammin sykkiä. "Vai olisiko se?..." Ja uteliaisuus
sai lopulta voiton pelon tunteesta. Hän meni portaille.
Porraslavalla, kaidepuihin nojaten, seisoi kirjailija Arola. Leeni oli
vähällä peräytyä takaisin, mutta kun Arola astui häntä vastaan kättään
ojentaen, sai hän vain hämmingiltään sanotuksi:
— Mitä te täällä teette? Ei tänne saa tulla.
— Anteeksi sitte, että tulin, — sanoi Arola. — Lähden kyllä heti pois.
Mutta minun piti välttämättä saada tavata teitä. Tänä aamuna, kun
heräsin, aioin ensin kirjoittaa teille, mutta sitte en malttanut, vaan
tulin itse.
— Mitäs te minusta tahdotte? — kysyi Leeni pahastuneena ehkäpä yhtä
paljon tästä odottamattomasta käynnistä kuin omasta ehdottomasta
epäkohteliaisuudestaan kävijää kohtaan.
— Sen jälkeen kuin teidät toissa päivänä ja eilen näin, on mieleni
ollut kovin rauhaton. Tahtoisin puhella kanssanne pitemmältä — kahden
kesken.
— Ei meillä ole mitään puhuttavaa. Ei se sovi, — menkää jo!
— Tarkoitan parastanne vain.
Leeni hymähti hieman pilkallisesti ja loi nyt katseensa ylös
Arolaan. Se oli aivan toinen Leeni kuin toissa päivänä Hermannin
työväenyhdistyksen talolla ja eilen kadulla prokuristi Aavikon
seurassa. Mutta vaikka hänen kasvonsa näyttivät levottomilta ja
katse oli raukea, sisäänpäin kääntynyt, oli hän sittenkin viehättävä
yksinkertaisessa työpuvussaan. Varsinkin esiintyivät hänen hienot
piirteensä vieläkin enemmän hänen edukseen huivin kiristäessä hänen
hiuksiaan. Arola ei malttanut, vaan ojensi kätensä tarttuakseen Leenin
käteen, joka hermostuneesti hypisteli hameen laskoksia.
— Kyllä minä jo ne tarkoitukset tunnen, — sanoi hän ja veti kätensä
selän taakse piiloon.
— Nyt te turhanpäiten minua loukk... epäilette, — vastasi siihen Arola
tyynesti. — Mutta se on oma asianne. Anteeksi vielä kerran, ja hyvästi!
Ja hän kumarsi ja poistui! Alasmennessään hän huomasi, että Leeni
jonkun aikaa seisoi epäröiden paikallaan, mutta sitte kuuli hän, että
yläovi narahti ja paukahti kiinni.
Kadulle tultuaan ei Arola enää epäillyt, millä kannalla Leenin
asiat olivat. Hän oli varma siitä, että tyttö oli mieltynyt
prokuristi Aavikkoon, jopa miltei siitäkin, että heidän välillään
oli likempi rakkaussuhde. Muutenhan hän ei voinut selittääkään tätä
Leenin omituista käytöstä. Eihän hän millään ollut ansainnut näin
epäkohteliasta vastaanottoa, olkoonpa niinkin, ettei hänen sopinut
mennä Leeniä hänen työpaikassaan tapaamaan. Lisäksi kuvitteli Arola
nähneensä Leenin kasvoistakin paljoa enemmän kuin mitä ne oikeastaan
todistivat, ja hänen sydäntään alkoi ahdistaa ja kalvaa, kun hän
ajatteli tyttöraukan asemaa, tämän nuoren viehättävän kansanlapsen,
joka ensi silmänräpäyksestä oli semmoisella voimalla vetänyt hänen
huomionsa puoleensa, kiinnittänyt hänen koko sielunsa itseensä.
Sen rauhattomuuden sijaan, joka oli pitänyt hänet vallassaan,
lyhempien väliaikojen keskeyttämällä, lauantaista saakka, alkoi tämän
kohtauksen jälkeen tulla jonkinlainen tympäisevä välinpitämättömyys,
milt'ei mielipaha siitä, että hän oli edes senkään verran osoittanut
myötätuntoaan tyttöä kohtaan, tuhlannut niinkään paljon kauan jo sitte
sammuneita, mutta näin yht'äkkiä elpyneitä sydämensä pyhimpiä tunteita,
sanoisiko, rakkauden tulta.
Ja hän meni kotiaan ja etsi työstä unhotusta.