VII.

Leeni Saareksen lepopäivä kului melkein keskeytymättä prokuristi

Aavikon seurassa. Tämä tahtoi kyllä Leenin syömään kanssaan

päivällistäkin jossakin ravintolassa, mutta siitä Leeni kieltäytyi

ilmoittaen, että hänen ehdottomasti oli syötävä päivällinen kotona.

"Minulle koituisi ikävyyksiä vanhemmiltani", lisäsi hän, "jos koko

päivän olisin kotoa poissa". Tästä huolimatta ei Aavikko kuitenkaan

hellittänyt, vaan otti Leeniltä lupauksen, että he päivällisen jälkeen

vielä tapaisivat toisensa ja viettäisivät illan yhdessä. "Menemme

vaikka Korkeasaarelle tahi Alppilaan, kun on näin kaunis ilma",

houkutteli hän ja he sopivat siitä, että kohtaisivat toisensa jälleen

kello kuusi Kaisaniemen verkkopallokentän kohdalla päättääkseen

lopullisesti, minne menisivät.

Leenin mielentila oli silloin jo monenlaisten tunteiden kiihdyttämä.

Hän ei voinut kieltää itseltään, että oli kovin mieltynyt Aavikkoon,

vaikka sydämensä sisimmässä sopukassa huomasikin pientä epäluuloa

tämän vilpittömyyteen nähden, varsinkin mikäli asia koski sitä

kannatusta, minkä hän toivoi Aavikolta saavansa pyrinnöissään

antautua näyttelijättäreksi. Tämä puoli oli kuitenkin vielä hänen

sydämensä suurin kysymys kaiken sen jälkeen, mitä edellisenä iltana

oli tapahtunut, ja se tuntui hänestä vieläkin tärkeämmältä, kun hän

jälleen tuli kotia ja sai "juoksuistaan pyhäpäivänä" uusia nuhteita

isäpuoleltaan. Tämän johdosta hän, päivällisen syötyään, melkein

ilomielin riensi uudelleen Aavikkoa tapaamaan ja matkalla teki salaisen

päätöksen nyt suoraan turvautua Aavikon apuun siinä asiassa.

Samalla muisti hän Arolankin ja kuinka oli punastunut korviaan myöten,

kun tämä häntä tervehti hänen mennessään Aavikon kanssa Brondinin

kahvilaan. "Siinähän minulla on hätävara", ajatteli hän itsekseen,

"jos toisesta ei ole apua, niin turvaudun toiseen". Ja hänestä melkein

tuntui, että Arolassa oli paljon epäitsekkäämpää myötätuntoa häntä

kohtaan, kuin Aavikossa, jonka hieman tungettelevaa liehittelyä hän,

suoraan sanoen, ikäänkuin vieroi, jopa pelkäsikin. "Saanpahan nyt

tänä iltana nähdä, mikä hän oikeastaan on miehiään", lopetti Leeni

ajatustensa juoksun. "Eikäpähän siitä nyt sen pahempaa tulle, jos

olenkin tämän kerran vielä hänen seurassaan."

Näissä ajatuksissaan kulkien tapasi Leeni Aavikon sovitulta paikalta

ja tällä oli päätös valmiina että he menisivät Alppilaan. Leeni

tietysti mukautui siihen vastustamatta ja suostui ajamaan sinne

autolla, vaikka ensin esitti, että menisivät jalkaisin, kun muka

rautatien vartta Eläintarhan lahden laitaa ja Eläintarhan läpi matka

Alppilaan oli kovinkin lyhyt. Tätä esittäessään hän hetkisen katsoa

tuijotti etäisyyteen, niin että Aavikko jo kysäsi: "Miks'ei autolla?

Sehän on paljon hauskempaa." Syytä tähän pieneen epäröimiseensä

Leeni luonnollisesti ei ilmaissut, mutta aiheeton se sittenkään ei

osoittautunut olevan.

Rautatietorilta Aavikko vuokrasi auton ja tahtoi välttämättä ajaa

suljetussa, vaikka Leeni puolestaan piti avonaista parempana. Kun

Aavikko päättävästi selitti, etteivät hänen silmänsä sietäneet kovaa

tuulen uhoa, ei Leenin auttanut muu kuin istuutua hänen viereensä.

Aavikon äänessä oli silloin jo niin vaativa sävy, että Leeni tunsi

koko matkan raukeavan sikseen, ellei suostuisi. Sekä jonkinlaisesta

kiitollisuuden tunteesta että niiden toiveiden tähden, joita hänellä

oli teatteripyrintöjensä suhteen Aavikkoon nähden, ei hän niin vähästä

kuitenkaan tahtonut koko asiaa pilata ja entinen hilpeä mieliala palasi

heidän välilleen jälleen.

Kun he olivat ajaneet viertotielle ja Aavikko, joka pitkän aikaa

ihastuneena oli katsellut Leeniä, pujotti kätensä Leenin vartalon

ympärille, asettuen likemmäksi häntä istumaan, otti Leeni kauniisti,

mutta totisena hänen kätensä pois ja sanoi:

— Istutaan kiltisti nyt!

— Mutta sinä et ole kiltti, — vastasi siihen Aavikko, ja Leeni

huomasi, kuinka tämän muuten niin leppeä katse välähti. — Et nyt pääse

minnekkään, ellen minä laske.

Samassa sieppasi hän Leenin molemmin käsin vyötäisistä kiinni ja

tytön riuhtoessa sai kun saikin painetuksi voimakkaan suudelman hänen

huulilleen. Tuskin olisi hän sitä siihenkään jättänyt, ellei hänen

hieno silkkihattunsa olisi kieppunut auton pohjake ja ollut vähällä

joutua heidän jalkoihinsa. Kun Aavikko nosti sen maasta ja hihallaan

sitä silitteli, pyyhki Leeni sillä välin suutaan ja huomasi, että hänen

ikenistään vuoti verta.

— Minun ei olisi pitänyt kanssanne tullakaan, kun ette osaa siivolla

olla, — sanoi Leeni paheksuvasti, posket punottaen, ja painaen tuon

tuostakin nenäliinaansa suutaan vasten.

— Anteeksi nyt, jos tein pahaa! — lausui Aavikko, pannen jälleen hatun

päähänsä. — Ei se ollut niin pahasti tarkoitettu, — lisäsi hän ja

se voiton riemun piirre, joka hetkisen oli ollut hänen kasvoillaan,

muuttui kohta taas samaksi ja lempeäksi, puoleensa vetäväksi ilmeeksi,

joka aina pilkisti hänen silmistään ja pyöri hänen hekumallisten

huuliensa seutuvilla. Kun Leeni, katsahdettuaan häneen, sen ilmeen

jälleen näki, niin hän melkein hymähti vastaan ja sai vain sanotuksi:

— Älkää sitte enää tehkökään muuta kuin mitä tarkoitatte, muuten...!

— Muuten: mitä? — katkaisi Aavikko ja taputti naurahtaen Leeniä kädelle.

— Muuten jää Alppilassa käynti kokonaan, — jatkoi Leeni.

Samassa ajoikin auto jo yli rautatieraiteiden ja Aavikko vastasi siihen:

— Nytpä ollaankin jo perillä. Mitäpä sitä enää muistelee!

Leeni katsoikin parhaaksi olla sitä enää muistelematta, kun auto

pysähtyi mäen rinteeseen ja heidän oli astuttava ulos. Hetkisen

kuluttua he sitte jo istuivat ravintolan yläparvella muun yleisön

joukossa ja Aavikko tilasi heille kahvia ja punssia. Näitä

lämmittäviä, kiihdyttäviä juomia särpiskellessä lämpeni illan kuluessa

heidän sydämensäkin ja yltyi heidän puhelunsa yhä hilpeämmäksi,

tuttavanomaisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Melkein vastoin tahtoaan

tunsi Leeni yhä enemmän mieltyvänsä, kiintyvänsä seurakumppaniinsa.

Leudon, tyynen kevätillan aurinko alkoi lähetä taivaan rantaa

ja tuhlasi kultasadettaan neitsyeellisen luonnon viheliäiselle

puvulle, joka puitten latvojen poimuina levisi heidän silmiensä

eteen. Vasemmalla siinsi Töölön lahden pohjukka ja sen takaa

kohosi uuden kaupungin osan korkeiden rakennusten kattoja ja

päätyjä, Kansallismuseon tornin yletessä muita ylemmäksi. Ajajien

ja kävelijöiden humun ja hälinän, joka sekavana kiiri Eläintarhan

rinteellä ja yhtyi ravintolavieraitten äänekkääseen puheluun, katkaisi

aika ajoin jonkun kiitävän auton törähdys tahi metsän pohjalla

ohikulkevan junan kolina ja veturin vihellys.

— Eipäs näy tänne Kansallisteatterin kattokaan, — sanoi Leeni näköalaa

katsellessaan, näin kautta rantain pyrkien kysymykseen, jota hän jo

kauan oli mielessään hautonut.

— Aina sinä vain teatteria ajattelet, — vastasi siihen Aavikko. —

Katsele nyt ennemmin tuota ruokalistaa ja valitse siitä jotakin

syötävää itsellesi. Taikka ei: me menemme mieluummin alas erityiseen

huoneeseen ja syömme siellä, eikö niin?

− Ei mennä, — istutaan täällä, — vastasi Leeni. − Voimmehan, jos te

niin välttämättä tahdotte, syödä täälläkin.

— Mitä sinä yhä teitittelet minua, — huomautti Aavikko hiukan terävällä

äänenpainolla. — Olenhan jo kauan sinutellut sinua, niinpä voit sinäkin

minua Onniksi sanoa. Eikös se nimi kelpaa, vai pidätkös minua sedän

arvoisena?

— Setä olisi kyllä mukavampi, — laski Leeni leikkiä ja naurahti

viattomasti.

— Olenko minä sitte mielestäsi niin vanha sinuun verraten? — tokaisi

Aavikko melkein kuin olisi pahastunut ja ymmärtämättä Leenin leikin

laskua.

— Herranen aika! Piloillanihan minä vain... puolustihe Leeni miltei

anteeksi pyytäen.

— No niin! Tässä olen neidille kohtelias ja pyydän kanssani illallista

syömään, mutta hän vielä rimpuilee vastaan. Mennään nyt sitte alas! —

lausui Aavikko jälleen päättävästi, kutsui tarjurin ja maksoi laskunsa.

Leeni ei sanonut enää sanaakaan, vaan seurasi nöyrästi Aavikon mukana

alakertaan ja siellä erääseen pieneen sivuhuoneeseen, jonne Aavikko

tilasi illallisen. Leeni tosin ei ollut paljon ravintolassa liikkunut,

mutta ylelliseksi ei hän missään suhteessa tätä ateriaa huomannut.

Päinvastoin pani hän merkille, että hänen seurakumppaninsa, vaikka

kohtelias tahtoi ollakin, osoitti kaikessa pikkumaista kitsautta ja

koetti päästä niin vähillä menoilla kuin suinkin. Tämä luonteen piirre

teki Aavikon hiukan komentelevan puhetavan ohessa epämiellyttävän

vaikutuksen Leeniin, vaikka hän vain päännyökkäyksellä ja pienellä

hymyllä vastasi Aavikon kysymyksiin, mitä hän haluaisi, antaen hänen

itsensä määrätä kaikki mielensä mukaan.

Ruo'an aikaan koettivat molemmat sitte olla niin iloisia kuin

suinkin, mutta sittenkin heistä sisäisesti tuntui kuin edelliset

pikku kahnaukset olisivat heidän väleihinsä aikaansaaneet jotakin

kireätä, aivan kuin "musta kissa" olisi juossut heidän välitsensä.

Leeni koetti kyllä salata tunteensa parhaimpansa mukaan ja Aavikkokin

yritti syödessään laskea joitakin kaksimielisiä sanansutkauksia puhelun

höysteeksi, mutta mitään sydämellisempää, vilpittömämpää keskustelua

ei kuitenkaan syntynyt. Varmaankin tuntien tämän ja saadakseen

kaikki päättymään hänelle itselleen edulliseen suuntaan, rohkaisi

Aavikko mielensä ja teki lopun säästäväisyyslaskelmistaan tilaamalla

päättäjäisiksi kahvia ja likööriä.

— Tule nyt tänne viereeni istumaan ja tarinoimaan! — sanoi Aavikko,

vetäen Leenin sohvaan istumaan, tarjurin asetettua juomavehkeet

sohvapöydälle.

— Tulen, jos nyt saan puhua siitä samasta asiasta, josta jo aikaisemmin

— siellä parvella — yritin, — vastasi Leeni, jääden seisomaan Aavikon

eteen.

— Teatteristako taas?

— Niin. Tiedätte... tiedäthän, että se on koko elämäni unelma.

— Mutta minun unelmani on ensin saada omistaa sinut, — sanoi Aavikko ja

koppasi Leenin syliinsä, vetäen hänet istumaan polvilleen.

— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Leeni lempeästi, jääden siihen

istumaan, mutta painaen käsivarsillaan Aavikon olkapäitä vasten

vartaloaan taaksepäin niin, että hän pitemmän matkan päästä saattoi

katsoa häntä silmiin. Tämä hänen kysymyksensä oli yhtä vakava kuin

hänen katseensakin.

— Niinkuin et nyt sitä ymmärtäisi, — löi Aavikko vastauksensa

leikilliseksi ja ravisteli Leeniä vyötäisistä.

— Selitä sitte paremmin, kun en ymmärrä! —jatkoi Leeni vieläkin

tyynemmästä.

— No, sen voin selittää sinulle vain teoin enkä sanoin, — sanoi Aavikko

jälleen päättävällä äänellä ja koetti saada Leenin käsivarsia taipumaan

ja hänen kasvojaan likemmäksi omiaan. — Tiedän, että sinun on vaikea

elää isäpuolesi luona. Turvaan toimeentulosi vuokraamalla sinulle

pienen huoneen, jossa saat elää rauhassa ja unelmoida teatteristasi,

mutta ehdolla, että saan omistaa sinut — kokonaan. Kuuletko? Kokonaan!

Ja taas Aavikko ponnisti voimiaan saadakseen Leenin vastustelun

voitetuksi.

— Ei, ei! Päästäkää! Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! — taisteli

Leeni urhoollisesti vastaan. — Semmoisia tekoja minä en ymmärrä...

Semmoisiin... en ole... tottunut... enkä tahdo...

Kun hän samassa oli päässyt tempautumaan Aavikon syleilystä jaloilleen,

survasi tämä hänet niin, että Leeni oli vähällä kaatua lattialle, ja

huudahti hänelle vihaisesti:

— Mene sitte! — Enempää minä en voi sinulle tarjota, senkin kiittämätön!

— Kiitän teitä, että päästitte minut, — sai Leeni hengästyneenä

katkonaisella äänellä sanotuksi, — ja että selititte minulle asian

suoraan.

— Niinkuin näet, olen ainakin rehellinen mies, — suottaili siihen

Aavikko, joka nyt oli noussut paikaltaan. — Voimmehan ehkä juoda

kuitenkin liköörimme loppuun?

Mutta Leeni meni kuvastimen eteen pukemaan päällysvaatteita ylleen ja

vastasi sieltä:

— En ole semmoinen kuin luulette enkä kelpaa teidän seuraanne. Saatte

juoda liköörinne yksin!

— Älä nyt joutavia! — kehoitteli Aavikko, joka vihdoinkin huomasi

menneensä liian pitkälle.

Ja itkusta väräjävällä äänellä jatkoi Leeni:

— Vaikka elämäni ei olekaan hauska, en ole kuitenkaan vielä niin huono,

että voisitte omistaa minut sillä lailla kuin teidän tarkoituksenne on.

Te tahdotte turvata elämäni kunnottomalla tavalla, mutta siihen olen

minä mielestäni vielä liian hyvä. Luulin, että voisitte auttaa minua

elämään rehellisesti, mutta olenkin suuresti erehtynyt teistä.

— Voi sitä elää rehellisesti keskenään olematta naimisissakin, —

puolustihe Aavikko kävellen edestakaisin huoneessa.

— Sellaisiin lupauksiin en paljoa perustele, — sanoi Leeni kuivasti.

— Jos ei teillä muuta tarkoitusta ollut, niin oli parasta olla minuun

kajoamattakin.

— No, mikäs sinun tarkoituksesi nyt sitte oli? — kysyi Aavikko jälleen

leikillisesti, asettuen Leenin eteen, joka oli valmiiksi puettu.

— Minun tarkoitukseni on elää rehellisesti ja tehdä rehellisesti työtä

elääkseni. Tiedätte, mikä suurin haluni on ja sen toteuttamiseksi

toivoin teiltä aineellista kannatusta. Ehkäpä joskus maailmassa

olisin voinut sen teille takaisinkin suorittaa, ei vain pelkällä

kiitollisuudella, vaan samalla mitalla.

— Nuo taiteilijan unelmat, lapsi kulta, ovat hyvin pettäväisiä. Niihin

ei maksa paljoa perustella. En ainakaan minä voi niihin varojani

tuhlata, — sanoi Aavikko.

— Sittehän asia on selvä. Nyt ymmärrämme toisemme täydellisesti.

Hyvästi! — lopetti Leeni keskustelun ja aikoi mennä ulos.

— Sinä et mene! — huudahti Aavikko tylysti ja asettui kädet levällä

oven eteen. — Häpäisethän sillä lailla minut ja itsesi.

— Maksakaa sitte laskunne, niin poistumme yhdessä, mutta tänne en jää,

— sanoi Leeni päättävästi.

— Hyvä! — ratkaisi Aavikko asian kalpeana ja suuttumuksesta sähisten.

Sitte hän meni pöydän luo, kulautti toisen liköörilasin kurkkuunsa ja

soitti tarjuria. Tämän tultua sisään hän vain kuivasti sanoi: — Lasku!

— Käveltyään vielä edestakaisin huoneessa sanaakaan Leenille sanomatta,

joka oli istuutunut sillä välin tuolille, meni hän ja kaatoi kurkkuunsa

vielä toisenkin jo valmiiksi täytetyn, mutta juomatta jääneen lasin.

Kun lasku oli maksettu ja tarjuri auttanut päällystakin Aavikon ylle,

sanoi tämä Leenille vain epäkohteliaasti: — No! Ja päännyökkäyksellä

osoittaen laski hänet menemään edellään ovesta ulos.

He olivat kulkeneet pitkän matkan ääneti, toinen toista, toinen toista

puolta tietä, kun Aavikko vihdoin puhkesi sanoihin:

— Tämmöistä hauskaa iltaa en sinun seurassasi odottanut.

Leeni katsoi edelleenkin parhaimmaksi olla vaiti.

— No, eikö sinulla ole mitään minulle sanottavaa? — kysyi kotvan ajan

kuluttua Aavikko vihastuen Leenin itsepäisestä vaitiolosta.

Ja kun Leeni vain ei vastannut, sanoi hänen seurakumppaninsa samalla

tylyllä äänellä:

— Luulin, että ymmärtäisit edes pyytää anteeksi.

— Minunko se vielä on tehtävä? — kysyi Leeni hiljaa, naurahtaen

ivallisesti.

— Kenenkäs sitte? Olen koettanut parastani huvittaakseni sinua ja

sinä turmelit koko illan. Sovittaaksesi tekosi lähdet kanssani nyt, —

puhui Aavikko sovinnollisemmalla äänellä tultuaan hänen viereensä ja

pujottaen kätensä hänen käsivarteensa.

He olivat juuri tulleet tienhaaraan, josta oli käännyttävä Kaisaniemeen

vievälle rautatien pengermälle.

— Kyllä minun on lähdettävä tästä nyt kotiin, — vastasi Leeni. — On jo

myöhäkin.

Ja hän irroittautui Aavikon kädestä ja yritti ojentaa hänelle kätensä

hyvästiksi.

— Hyvästi sitte! — ärjäsi Aavikko, tarttumatta Leenin käteen, ja lähti

nopein askelin yksin kulkemaan tietään Kaisaniemeen päin.

Leeni kääntyi sanaakaan sanomatta ja kulki syvissä ajatuksissaan,

joissa risteili vuoroin mielipaha, vuoroin tyytyväisyys,

Hakaniementorille, istuutui siellä raitiovaunuun ja palasi kotiinsa,

joka ei hänen tunteitaan saanut rauhoittumaan.

95