VI.

Arola jatkoi matkaansa, jolla nyt ei ollut mitään päämäärää,

kauppakujan kautta Aleksanterin kadulle päin. Hän hyräeli ja

vihelteli hiljaa itsekseen, asettuen milloin minkin liikkeen ikkunaan

katselemaan. Hänen katselemisensa oli kuitenkin aivan tiedotonta, sillä

hänen ajatuksensa liitelivät muualla ja olivat koko lailla sekaisin.

— "Vai on asia sillä lailla? Vai on asia sillä lailla?" — toisti hän

tuon tuostakin itsekseen.

— "No kun on, niin olkoon! Mitäpä se minua liikuttaa?!" — sanoi

hän sitte itselleen ja lähti nopeammin astumaan. Hän päätti mennä

ajatuksiaan haihduttamaan ensin väen vilinään Esplanaadilla ja

sitte kävellä Kaivopuistoon merta katsomaan. Mutta tultuaan Wreden

kauppakujan kohdalle näki hän käytävän suussa nimikilven "Pension

central" ja muisti samalla, että neiti Hinnermo asui siellä. Enempää

ajattelematta kääntyi hän portaille, astui hissiin ja ajoi ylös

mainittuun täysihoitolaan ja matkailijakotiin.

Neiti Hinnermo oli kotona, sen tiesi palvelija, joka tuli ovea

avaamaan, käymättä tiedustelemassakaan sitä, sillä neiti Hinnermon

huoneesta kuului laulua. Arola pyysi, että palvelija antaisi neiti

Hinnermon laulaa loppuun kauniin aariansa ja sitte vasta kävisi

kysymässä, otettaisiinko hänet vastaan. Niin tehtiinkin. Ja Arola pääsi

sisään.

— Terve tulemasta! — huudahti neiti Hinnermo hypähtäen pianotuoliltaan,

astui Arolaa vastaan ja pudisti kauan ystävällisesti hänen kättään. —

Tulette aivan kuin kutsusta.

— Vaikka häiritsin lauluanne ja... — sanoi Arola, katkaisten lauseensa

ja luoden katseensa herrasmieheen, joka istui nurkassa syrjittäin

seisovan pienen kirjoituspöydän ääressä jotakin kirjoittaen ja Arolan

tultua nousi ylös.

— Ette ollenkaan. Saanko esitellä: serkkuni, herra Salomaa — kirjailija

Arola, — puheli Martta Hinnermo hilpeästi. — Istukaa, herra Arola! Mitä

saan tarjota? Kahvia, suklaata —?

— Kiitoksia! Minun puolestani mieluimmin vain omaa seuraanne, sillä

olen kohtuuden ystävä noihinkin juomiin nähden, — esteli Arola, joka

näki, että neiti Hinnermo ja hänen serkkunsa jo olivat kahvinsa juoneet.

— No, palanen kaakkua sitte, — penäsi neiti Hinnermo, leikkasi pöydällä

olevasta hedelmäleivoksesta viipaleen ja pani sen pienellä lautasella

Arolan eteen. — Nähkääs, minä sain ilosanoman tänään: minulla on

senaatilta luvassa matka-apuraha ja nyt ovat paperini saatavat kuntoon.

Niitä on serkkuni tässä valmistellut ja minun allekirjoitustani

todistamaan tarvitsisin teidänkin nimimerkkinne. Tulitte, niinkuin

sanoin, ihan kuin kutsuttuna.

— Paperit ovatkin muuten jo valmiit, — puuttui herra Salomaa puheeseen,

— kunhan, Martta, pistät nimesi vain alle.

— Enpä minä paljon muuta tässä asiassa osaakaan tehdä, — sanoi Martta,

mennen kirjoituspöydän luo. — Antti se hommaa kaikki minun puolestani,

— lisäsi hän kääntyen Arolaan päin.

— Eihän virastoissa juokseminen naisten tehtäviin kuulukaan, — sanoi

herra Salomaa siihen vaatimattomasti.

— On siis totta, neiti Hinnermo, että teatterin jätätte jo tämän

näytäntökauden kuluttua? — kysyi Arola.

— Niin teen ja, voin sen sanoa nyt, oikein ilomielin, — vastasi Martta

Hinnermo. — Kuule, Antti, mihin paikkaan se puumerkki näihin papereihin

oikein on pantava? En minä tiedä, — jatkoi hän nauraen.

Herra Salomaa asettui naurahtaen pöydän viereen ja näytti milloin

mihinkin paikkaan nimi oli pantava.

— Oikein ilomielin, niin, herra Arola, — puheli Martta Hinnermo. —

Ensiksikin vapaudun kaikesta siitä painostavasta tunnelmasta, jonka

vallassa teatterissa olen ollut, ja toiseksi pääsen nyt Alma Fohströmin

oppilaaksi, vieläpä Luganoon, jossa hän tulee kesän viettämään. Ja

tästä saan suuressa määrässä kiittää herra Ojanperää, joka opintojani

on tähän saakka ohjannut, — paitsi serkkuani, joka minua on toisella

tavalla auttanut ja nytkin auttaa, sillä ei tämä valtion apuraha yksin

matkaani riittäisi, — selitti Martta Hinnermo, laskien viimeisiä sanoja

lausuessaan ystävällisesti kätensä herra Salomaan käsivarrelle.

— Sehän on kovin hauskaa kuulla, sanoi Arola ja kaikista näistä

seikoista tuli hän vakuutetuksi siitä, mitä oli kuullut huhuttavan,

että Martta Hinnermo nähtävästi oli kihloissa serkkunsa herra Salomaan

kanssa, joka oli jonkinlainen liikemies välityskauppojen alalla. Hän

oli kyllä joskus nähnyt herra Salomaan neiti Hinnermon seurassa, mutta

ei ollut tullut ennen hänelle esitellyksi. Että herra Salomaa oli

kovin ihastunut serkkuunsa, sen huomasi Arola kaikesta, mutta yhtä

vilpittömältä ei hänestä tuntunut neiti Hinnermon suhtautuminen herra

Salomaahan.

Tämä mies ei muuten ulkonäöltäänkään tehnyt kovin miellyttävää

vaikutusta. Vaikk'ei hän luultavasti ollut kolmeakymmentä vuotta

vanhempi, niin näytti hän jo koko lailla elähtäneeltä. Hiukset olivat

harvat ja päälaki jo pitkältä paljas, silmät sinisen harmaat ja

vetiset, nenä paksu ja kuin alituisesta nuhasta punainen, ja varsinkin

oli suurehkon suun ympärillä, jonka ylähuulta eivät juuri kaunistaneet

lyhyeksi leikatut viikset, epämiellyttävä ilme. Kokonaisuudessaan

teki herra Salomaa, jos niin saa sanoa, "puolivillaisen" herrasmiehen

ja pikemmin liikealalla keinottelevan, kuin vakavan liikemiehen

vaikutuksen. Tästä syystä tuntui Arolasta kuin neiti Hinnermolle

pikemmin vain olisi ollut tarpeen aineellinen kannatus serkkunsa

puolelta kuin hellempi sydämellinen antautuminen hänelle. Mutta

"tutkimattomat ovat sydämen, varsinkin naisen sydämen sopukat",

ajatteli itsekseen Arola heitä katsellessaan.

Herra Salomaa oli kuitenkin kaikesta päättäen kovin innostunut

tehtäväänsä ja varma asiansa onnistumisesta. Kun neiti Hinnermo oli

pannut "puumerkkinsä" papereihin ja Arola varmentanut ne sekä koko

joukon jäljennöksiä arvosteluista ja todistuksista, jotka olivat

anomukseen liitettävät, ei Salomaa, kääriessään papereitaan kokoon,

malttanut olla sanomatta:

— Kohta nähdään: Martasta tulee vielä suuri laulajatar, kun hänet nyt

kerran oikealle uralle saamme. Nyt on minun vielä hankittava yksi

suosituskirje ja pyydän sen tähden sanoa hyvästi.

Hän ojensi kätensä Arolalle, mutta neiti Hinnermolle sanoi hän vain

tuttavanomaisesti:

— Tulen sitte takaisin ja menemme Kappeliin päivälliselle, niinkuin oli

sovittu, eikö niin?

— Kyllä, kyllä! — nyökäytti neiti Hinnermo serkulleen vain päätään

aivan kuin hieman häpeissään tämän kerskaavaisuudesta ja iloisena

siitä, että hän poistui.

— Onpas teillä kodikas huone, — sanoi Arola, kun oli jäänyt kahden

kesken neiti Hinnermon kanssa.

Todellakin. Vaikka se täysihoitolan huone olikin, oli neiti Hinnermo

osannut järjestää siinä huonekalut, koristaa seinät kuvilla ja

pöydät kukilla ja pikku esineillä niin, että kaikki teki viihtyisän,

miellyttävän vaikutuksen.

— Kaikkeen on painettu taiteilijattaren leima, — lisäsi vielä Arola. —

Ja toivokaamme, että serkkunne ennustus käy toteen.

— Jospa kävisi! — huoahti neiti Hinnermo hiukan surunvoittoisesti ja

päätään nyökytellen.

Ja samassa istahti hän pianinonsa eteen, selaili nuottejaan ja kysyi

Arolalta:

— Laulanko teille jotakin?

— Sitähän minä vain odotankin, vaikka en rohjennut pyytää, — vastasi

Arola ja painautui nojatuoliin odottavaan asentoon.

Martta Hinnermolla oli todellakin kaunissointuinen, pikemmin

lyyrillinen, kuin draamallinen sopraano, jota hän jo käytti aika

taitavasti. Heikoin puoli oli hänellä sanojen lausuminen, joka

varsinkin vieraskielisissä laulelmissa jätti paljonkin toivomisen

varaa. Mutta sen sijaan sai hän esityksiinsä jo koko lailla tunnetta,

jolla tempasi mukaansa kuulijan. Nyt hän valitsi "Mignonin" laulun

"Maan tunnetkos?" ("Kennst du das Land?"), josta hänellä oli suomennos

ja jonka hän Arolan mielestä lauloi "oivallisesti", ja sen jälkeen

ainoan kuulijansa nimenomaisesta pyynnöstä Tshaikovskin säveltämän

"Nur wer die Sehnsucht kennt", jotka sanat myöskin kuuluvat Goethen

Mignon-lauluihin Wilhelm Meisteristä. Kun neiti Hinnermo oli lopettanut

laulunsa ja Arola häntä kiitettyään vaipui äänettömänä mietteihinsä,

alkoi Martta yht'äkkiä puheen sanomalla:

— Te ette taida olla oikein hyvällä tuulella eilisen illan jälkeen,

herra Arola?

— Voin vastata teille tuon viimeksi laulamanne laulun sanoilla, jotka

olen suomentanut ja muistan ulkoa:

"Se tietää tuskain vain,

Ken tuntee kaipuun.

Mult' yksin murheessain

Kaikk' ilot haipuu

Ja katse haihattain

Nyt maahan vaipuu.

Oi, kauas armahain

Mun lähti, ainut!

Niin polttaa poveain,

Pää raskas taipuu.

Se tietää tuskain vain,

Ken tuntee kaipuun."

− Kuulkaa! Nuo sanat teidän täytyy kirjoittaa minulle, että saan laulaa

ne suomeksi. Tahikka minä kirjoitan ne itse nuotteihin! paikalla, —

saanko? — huudahti neiti Hinnermo ihastuneena.

Arola saneli suomennoksensa uudelleen ja Martta kirjoitti sen, puhellen

siinä välissä Arolan kanssa:

— Ihanko totta te jo olette rakastunut Leeni Saarekseen?

— Vilpittömästi puhuen olisi liikaa vastata teille myöntävästi. Mutta

että hän minua miellyttää, sen myönnän.

— Leeni on todellakin hyvä tyttö ja ansaitsisi, että joku kunnon mies

häntä rakastaisi.

— Minäkin säälisin kovin, jos hän joutuisi jonkun kunnottoman käsiin.

— Pelastakaa hänet sitte!

— Kiitän, että teillä on niin hyvä ajatus minusta. Neiti Saares olisi

etupäässä pelastettava taiteelle, sillä luulen todellakin, että

hänestä voi jotakin tulla. Jos hän itse, niinkuin näytti, on asiaan

innostunut, niin voi se työ samalla olla hänelle pelastus pahemmastakin

haaksirikosta.

— Niin, niin! Taiteen alalla on meitä haaksirikkoisia niin paljon, —

epäonnistuneita, lievimmässä merkityksessä.

— Ikävä sanoa, on asianlaita sama meidän kirjailijaimmekin joukossa,

— jatkoi Arola ikäänkuin lieventääkseen sanojensa liian yksipuolista

sovelluttamista Martta Hinnermon edustamaan taiteen haaraan.

Ja tästä sai hän samalla aihetta hyvinkin katkeraan mielenpurkaukseen

meillä vallitsevista kirjallisista oloista, jotka hän kuvasi synkin

värein, mutta sattuvin sanoin.

— Kylläpä te langetatte ankaran tuomion, — sanoi sen johdosta Martta

Hinnermo.

— Itsensä tunteminen on ihmisen korkein saavutus ja toisen

ansaitsematon imartelu vain matalinta mielen ilmaisua, — oli Arolan

koko lailla ivallinen loppulause.

— Niin. Nuoria taiteilija-alkuja usein mairitellaan monestakin syystä

ja siten voi heistä tulla mitä onnettomimpia ihmisiä, ellei kyky

sitte osoittaudukaan olevansa hyvän tahdon kanssa sopusoinnussa.

Omasta kokemuksestani en sen tautta ole uskaltanut innostuttua Leeni

Saarestakaan niinkuin te eilen teitte, herra Arola.

— Tein sen innostuneena itse, sillä toivon kovin, että kohta saisimme

toisen Ida Aalbergin.

— Siitäkö syystä vain?

— Neiti Saareksella on todellakin suuret edellytykset...

— Mutta ehkäpä juuri nuo suuret — ulkonaiset — edellytykset saivat

teidät liiaksi innostumaan ja mieltymään häneen? Mitä jos hänestäkin

tulisi onneton epäonnistunut?

— Se olisi kovin surkeata ja valitettavaa.

— Josta tekin voisitte saada omantunnon vaivoja.

— Olette ehkä hyvinkin oikeassa, neiti Hinnermo. Hyvän tarkoituksensa

tähden voi piankin joutua ojasta allikkoon. Todellakin on lopulta

parasta — minkään tunteen nojalla — olla sekaantumatta toisten ihmisten

asioihin.

Martta Hinnermo oli sillä välin taas kääntynyt pianonsa eteen ja alkoi

suomeksi laulaa Goethen laulua "Se tietää tuskain vain". Arola taas

vaipui tämän heidän välisensä keskustelun jälkeen mietteihinsä, jotka

päätyivät siihen, että hän ikäänkuin vapautui säälin ja myötätunnon

tunteestaan Leeni Saaresta kohtaan ja ajatteli, että oli parasta

kokonaan unohtaa hänet. "Mitä minulla oikeastaan on hänen kanssaan

tekemistä", mietti hän, — "turmelen vain oman rauhani. Menköön vain

herra Aavikon ansaan, jos mennäkseen! Ja kukapa sen tietää, ehkä

kaikki päättyy tytölle hyvinkin onnellisesti? Minusta, joka itse

olen tämmöinen epäonnistunut ja haaksirikkoinen, tuskin on hänen

pelastajakseen missään suhteessa."

Tuskin oli neiti Hinnermo lopettanut laulunsa, kun ovelle kolkutettiin

ja sisään astui hiukan räikeästi puettu, pulleavartaloinen, ruskea- ja

kiiltosilmäinen nuori neiti, joka tullessaan jo hymyili niin leveästi,

että hänen punattujen huuliensa välistä näkyi täydellisesti molemmat

hammasrivit.

— Anteeksi, että häiritsen, — sanoi vieras ja tervehti neiti Hinnermoa,

joka esitti hänet Arolalle neiti Karmanteeksi. Neiti Hinnermo pyysi

häntä riisumaan päällysvaatteensa, mutta toinen kieltäytyi — Mikäs

sinun, Eevi, nyt niin on hätä? — kysyi neiti Hinnermo.

— Hätä on ja kova, — puhui neiti Karmanne iloisesti ja peittelemättä.

— Tänä iltana pitäisi meidän operettikiertueemme lähteä maaseudulle ja

minä tarvitsisin välttämättä sata markkaa.

— Valitettavasti... — alkoi Martta Hinnermo, olkapäitään kohauttaen.

— Minulla on niin kamalan huono onni tänä päivänä, — jatkoi neiti

Kännänne. — Kävin ensin rikkaan översti S...n luona, mutta siellä ei

päästetty sisäänkään: lakeijaheitukka sanoi, ettei översti ota ketään

taiteilijattaria enää vastaan... Ymmärrätkös? Semmoinen hävytön! Sitte

kävin valtioneuvos A...n luona, joka meitä taiteen vaivaisia ainakin

sen verran suosi, että laski puheelleen ja hellitti kaksikymmentä

markkaa. Pyysin velaksi, johon hän tietysti vain hymähti, ja minä

ymmärsin heti, ettei hän toivo... tahdokaan lappuaan takaisin. Voi,

voi! Mistä ihmeestä minä saisin edes viisikymmentä markkaa? Minä kyllä

lähettäisin heti, kun ensimäisen palkkani saan. Ettekö te, kirjailija

Arola, olisi niin hyvä ja lainaisi? — kääntyi neiti Karmanne rohkeasti

Arolaan päin:

— Mutta Eevi! — puuttui neiti Hinnermo paheksuen vieraansa puheeseen. —

Ethän sinä tunne...

— Vali... — alkoi jo Arola vastata.

— Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta "hätä keinon keksii", tuota...

(kaikki purskahtivat samalla kertaa nauruun) "ei hätä lakia lue", piti

minun sanoa, — lasketteli Eevi Karmanne ollenkaan hämille joutumatta.

— Jospa edes saisin sitte kaksikymmentä teiltäkin, niin olisin

ääääärettömästi kiitollinen! Minä vakuutan kunniasanallani, että ensi

tilassa lähetän teille sen takaisin.

Arola pisti kätensä povitaskuunsa ja neiti Karmanne hypähti paikaltaan,

lyöden kätensä yhteen.

— Ihanko saankin?! — huudahti operettilaulajatar, ilosta tepastellen

paikallaan. — Eipäs minun hyvä onneni pettänyt minua tälläkään kertaa!

Ja kun Arola oli pannut setelin pöydälle, jotakin anteeksi pyynnön

tapaista partaansa mutisten, sieppasi neiti Karmanne sen, puristi

molemmin käsin Arolan kättä ja huudahti yhä iloisemmin:

— Tuhannet kiitokset! Toden perään taivas teidät tänne lähetti. Mutta

nyt on minun jostakin vielä kymppi nykäistävä. Kuule, Martta! Sen sinä

nyt ainakin voit minulle lainata, niin saan edes puolet vuokrastani

maksetuksi, muuten pitävät tavarani eivätkä laske lähtemäänkään.

— Voi, voi, sinua, Eevi! — sai Martta Hinnermo vain sanotuksi, kun hän

käsilaukustaan etsi esille setelin, jonka antoi neiti Karmanteelle.

— Saatte varmasti takaisin! — vakuutti edelleen tämä molempiin päin

kääntyen. — Mutta kiitoksia nyt vielä ja hyvästi! Minun on niin tulinen

kiire. Herra Harkko odottaa minua tuolla alahalla.

Ja samallaisena tuulispäänä kuin oli tullut poistui hyvästeltyhän neiti

Karmanne, jättäen Martta Hinnermon ja Arolan vain nauraen katselemaan

toisiaan.

— Sehän oli hauska iloisen taiteen papitar, — sanoi Arola vihdoin.

— Oikein häpeän tämän tuttavani puolesta, — vastasi siihen neiti

Hinnermo. — Otimme yhdessä ennen laulutunteja neiti Ahngerin luona,

siinä koko tuttavuutemme. Eevi parka! Eivät elämän huolet häntä paljon

paina.

— Oikein erinomainen elävä esimerkki meidän taiteilijaimme

kulkurielämästä, — puolusti Arola neiti Karmannetta.

— Ehkäpä vielä käytätte häntä esikuvana jossakin teoksessanne? — sanoi

Martta Hinnermo.

— Kukapa sen tietää.

— Sittehän teillä on ainakin vähäinen korvaus hyvästä työstänne eikä

teidän tarvitse olla kovin tyytymätön käyntiinne luonani.

— Päinvastoin, neiti Hinnermo. Olen monessa suhteessa hyvinkin

tyytyväinen, — sanoi Arola ja hyvästeli lähteäkseen.

Martta Hinnermo ei tahtonut Arolaa enää pidättää ja tämä poistui

todellakin monessa suhteessa tyytyväisenä siihen aikaan, jonka oli

saanut kulumaan Pension central’issa. Tyytyväinen oli hän varsinkin

siihen mielenmuutokseen, joka hänessä oli tapahtunut sen jälkeen, kun

hän oli nähnyt Leeni Saareksen herra Aavikon seurassa. Hänet oli nyt

vallannut jonkinlainen välinpitämättömyyden tunne ja aivan rauhallisena

palasi hän kotiinsa ajattelemattakaan enää mennä Kaivopuistoon

kävelemään. Jopa hänet valtasi jälleen työhalukin ja hänen kotiinpäin

astuessaan kiintyivät hänen ajatuksensa hänen uuteen teokseensa niin,

että hän oitis kotiin tultuaan istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja

kirjoitti keskeyttämättä monta tuntia.