Kun Arola seuraavana aamuna heräsi, heräsivät hänessä samalla muistot
tuosta hänen näytelmänsä myttyyn menneestä harjoituksesta ja lisäksi
vielä Leeni Saareksen kuva. Tämä uusi tuttavuus korvasi kuitenkin sen
mielipahan, jonka hänelle, vaikka lievässäkin muodossa, "Tuulentuvan"
esittämisen raukeneminen nyt seuranäyttämöllä tuotti. Hän oli
elämässään ennenkin jo niin kaikellaisiin pettymyksiin tottunut ja
lohdutti tapansa mukaan itseään nytkin sillä mielilauseellaan, että
"kaikki, mikä tapahtuu, on aina hyväksi", näyttipä ja tuntuipa se
ihmisestä kuinka ikävältä tahansa.
Hän kävi taas näytelmäänsä käsiksi ja istuutui kirjoituspöytänsä
ääreen, mutta kynä ei ottanut juostakseen: hän ei saanut ajatuksiaan
keskitetyksi aineeseensa, kun Leeni Saareksen haahmo lakkaamatta
liiteli hänen mielikuvituksessaan. Nuo hienot kasvojen piirteet ja
vartalo solakka ”kuin liljan varsi”, (hän sanoi melkein ääneen tuon
kuluneen vertauksen) eivät jättäneet hänen aivojaan rauhaan. Ja kun
hänen sydämessään tunne, niin voimakas ettei hän muistanut semmoista
vuosikymmeniin kokeneensa, alkoi kiihtymistään kiihtyä, niin ei hän
lopulta, kellon käydessä silloin jo yhtä, malttanut olla enää kotona,
vaan viskasi päällystakin ylleen, hatun päähänsä ja lähti melkein
kuin olisi jotakin unohtanut kiireesti ulos, suunnaten askeleensa
Siltasaarelle päin. Hänen ajatuksensa veivät häntä aivan vaistomaisesti
Leenin kotiin, Orionin kadulle Hermannissa.
Oli kaunis, kirkas kevätpäivä. Sunnuntai-yleisöä vilisi Kaisaniemessä,
jossa koivut ja omenapuut olivat hiirenkorvalla ja vasta kohonnut nurmi
levitti mehevää, keväistä, nuorta vihantaa nukkaansa. Sininen, korkea
taivaan kupu viihdytti myöskin katsetta ja puista kuuluva pikkulintujen
iloinen visertely soinnutti kuuloa suloisilla säveleillä.
Kun Arola tuli Unionin kadulle ja näki, että raitiovaunut olivat
ahdetut täpötäyteen, päätti hän kulkea Hermanniin jalkaisin. Mutta
tuskin oli hän ehtinyt Pitkälle sillalle, kun hän, katsahdettuaan
toiselle puolelle katua, pysähtyi paikalleen aivan kuin hänen jalkansa
olisivat takertuneet kiinni johonkin. Hänen eilinen uusi tuttavansa
kulki siinä viehkeästi hymyilevänä ja säteilevänä kuin sunnuntai.
Arolan teki jo mieli astua yli kadun, kun hän samalla huomasi, että
Leeni Saares ei ollut yksin, vaan että hänen rinnallaan, toisella
puolen, kulki yhtä hymyileväsi! häntä puhutellen nuori herra, joka
oli puettu kuosikkaaseen päällystakkiin ja kiiltävään korkeaan
silkkihattuun, kantaen vasemmalla käsivarrellaan hopeakoukulla
varustettua kävelykeppiä. Kun Arola otaksui, ettei neiti Saares
kaikesta päättäen ollut häntä nähnyt, meni hän sittenkin hetkisen
kuluttua yli kadun ja alkoi jonkun matkan päästä seurata häntä ja hänen
kumppaniaan, jonka Arola tunsi prokuristi Aavikoksi. "Siinä se nyt
sitte onkin sen eilisen riidan aiheuttaja", — ajatteli hän itsekseen,
mutta huomasi samalla kateuden tunteen omassa sydämessään.
Prokuristi Aavikko, joka kuuleman mukaan oli hyvissä varoissa oleva
nuorenpuoleinen mies, oli ulkomuodoltaan miellyttävä ja nähtävästi
niitä henkilöitä, jotka pian kiehtovat naisten sydämet, koskapa
tiedettiin, ettei ainoastaan nuoret neitoset, vaan myöskin monet rouvat
olivat häneen ihastuneet. Hän oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies,
jonka tukka oli jakaukselle sileäksi kammattu ja viikset ylöspäin
käherretyt, niin että hänen pulleat huulensa ja tasaiset, kauniit,
valkoiset hampaansa olivat hyvinkin esiinpistävät. Juuri hänen suunsa
ympärillä väikkyvä herttainen hymy ja hänen omituisen viekottelevasti
toisinaan supistuvien silmiensä ilme olivat, niin sanottiin, ne
luonteenomaiset piirteet, jotka vetivät naisia tämän miehen puoleen
vastustamattomalla voimalla.
Että Leenikin oli prokuristi Aavikkoon mieltynyt, sen huomasi Arola
hänen kasvoistaan niiden usein kääntyessä Aavikkoon päin ja hänen
keskittyneistä ajatuksistaan, jotka tekivät hänet sokeaksi kaikelle,
mikä heidän ympärillään liikkui. Yhtä ihastunut tuntui myöskin Leenin
kävelykumppani olevan päättäen siitä, että tämä kerran pujotti
käsivartensa Leenin käsivarteen ja että he näin kulkivat pitkän matkan
likitysten nähtävästi hyvinkin tuttavanomaiseen ja hellään keskusteluun
vajonneena. Tämän johdosta saattoi Arola tulla heitä hyvinkin lähelle,
jopa kuulla muutamia sanojakin heidän puhelustaan, saamatta kuitenkaan
täydellistä käsitystä heidän keskustelunsa aineesta. Sen verran hän
kuitenkin jo kuuli, että he sinuttelivat toisiaan ja että prokuristi
Aavikko lupasi pitää huolta Leenin opinnoista, "jos vain olet oikein
kiltti". Nämä viimeiset sanat lausuessaan — sen huomasi Arola selvästi
— puristi Aavikko Leenin käsivartta poveaan vastaan, jonka jälkeen
Leeni vain painoi päänsä alas.
Arola tunsi sen johdosta jonkinlaista inhoa sydämessään ja
jättäytyi heistä hiukan jäljemmälle. Hän ei voinut kuitenkaan luoda
silmiään Leenistä, joka keveästi, veikeästi astui Aavikon rinnalla
Rautatietorille päin. Leenin kaunis niska, jossa oikealla puolella
aivan hiusten rajassa Arola nyt ensi kerran oli huomannet pienen mustan
luomen, kohosi sievästä, kuosikkaasta, jotensakin avokaulaisesta
saketista kauniina kaarena hänen silmiensä eteen, hänen sopusuhtaiset
lanteensa notkahtelivat niin mukavasti hänen käydessään ja mustan
hameen helmat löivät määräperäisesti kapeihin nilkkoihin, näyttäen
vuorotellen ei liian pientä eikä liian suurtakaan jalkaa, joka
tasaisesti polki hiljan ostettua, nuhteetonta kenkää. Päässä oli
Leenillä yksinkertainen, vaatimaton, mutta häntä somistava hattu, joka
koko hänen pukunsa kanssa todisti, että hän oli tälle matkalle pannut
päälleen parhaimmat sunnuntaitamineensa. Niissä ei kuitenkaan ollut
mitään räikeätä, tahallisesti huomiota herättävää, vaan kaikki ilmaisi
niiden käyttäjässä hyvää aistia ja samalla turmeltumatonta luonnetta.
— Minnekähän he menevät? — ajatteli Arola itsekseen, kun Leeni
seurakumppaninsa kanssa lähti Vilhon ja Mikonkadun kulmasta kulkemaan
Rautatietorin poikki. — Minnekähän hän tytön viepi? — ajatteli hän
vielä kotvasen kuluttua miltei kademielin. Ja hän yritti jo kääntyä
kotiin päin, kun inho Aavikkoa kohtaan, melkeinpä halu mennä ja riistää
Leeni hänen käsistään pakotti häntä vielä seuraamaan heitä.
Sitte hänen silmänsä alkoivat tarkata Aavikkoa, joka tyytyväisenä,
nähtävästi oikein hyvillään, vei Leeniä mukanaan. Tuon miehen leveät
olkapäät saivat Arolan käden miltei syyhyämään halusta lyödä niitä
kepillä, pieksää häntä niinkuin mattoa tomuutetaan. Ja kuinka ilkeästi
hän astui kiiltävissä kengissään damaskeineen, kepin roikkuessa hänen
käsivarreltaan! Jospa tuo keppi vahingossa olisi mennyt hänen sääriensä
väliin ja mies olisi kompastunut ja kaatunut maahan, niin olisi siitä
syntynyt iloinen naurun rähäkkä, johon hänkin mielellään olisi yhtynyt!
Tuommoiset naissankarit ne vievät viattomia tyttöjä huonoille teille,
sillä mitään hyviä aikeita Leenin suhteen hänellä ei ole. Niin päätteli
itsekseen Arola sen nojalla, mitä hän Aavikosta tunsi ja tiesi,
kademielensä kiihdyttämänä.
Kuljettuaan Rautatietorin poikki kääntyivät Leeni ja Aavikko
Kaivokadulle. Arola riennätti askeleitaan, ettei kadottaisi heitä
näkyvistä. Saavuttuaan itse Kaivokadulle, näki hän heidän seisovan
Cityn kauppakujan sisäänkäytävän kohdalla. Nyt hän astui rohkeasti
samalle puolen katua ja päätti kulkea heidän ohitsensa. Tultuaan aivan
likelle heitä, kuuli hän Aavikon sanovan:
— Mennään nyt vain Brondinin kahvilaan!
— No, mennään sitte! — vastasi siihen Leeni.
Ja he kääntyivät kauppakujaan Arolan ollessa aivan heidän
kintereillään. Kim Aavikko sitte avasi Leenille portaille vievän oven
tarttuen häntä käsivarresta, sattui Leeni luomaan katseensa Arolaan.
Tämä nosti hänelle hattuaan ja näki samassa, kuinka Leenin posket,
hänen astuessaan sisään, lehahtivat tulipunaisiksi.