IV.

Kun Leeni Saares tuli kotiin niin aikaiseen sinä iltana, herätti

se siellä tavallista suurempaa huomiota. Hänen äitinsä, joka oli

keittiössä tavallisissa taloustoimissaan, katsoi tyttäreensä, kun

tämä aukaisi eteisen oven, pitkään ja, huomattuaan hänen levottomat

kasvonsa, kysyi:

— No, kuinkas teidän harjoituksenne nyt niin pian loppui?

Leeni istuutui ikkunan edessä seisovan ruokapöydän vieressä olevalle

tuolille ja vastasi:

— Jäipähän vain kesken.

Hän nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi poskensa kättään vasten.

Hänen katseensa varoi koskettamasta äidin silmiä ja tuijotti

kengännirkkoihin, joita hän hermostuneesti löi toisiaan vastaan.

— Mistä syystä? — kysyi kummasteleva ilme kasvoissaan äiti, joka

myötätunnolla suhtautui tyttärensä näytelmäpuuhiin.

— Muuten vain, — vastasi Leeni, ja siihen heidän puheensa katkesi, kun

sisältä alkoi kuulua isän alottama virren veisuu.

Savusen asuntoon, joka sijaitsi korkean kivijalan päälle rakennetussa

yksikerroksisessa puutalossa, kuului vain keittiö, johon tultiin

rakennuksen päässä olevasta eteisestä, ja sen sisäpuolella suurehko,

kaksi-ikkunainen asuinhuone. Tämä huone oli jaettu kahtia punaisella

karttuuniverholla niin, että kummallakin puolen sitä oli ikkuna.

Keittiönpuoleinen osa tätä huonetta oli niinkuin perheen yhteinen tahi

vierashuone, mutta siinä oli myöskin vanhanaikainen pehmeä sohva,

jossa Leeni makasi; sisäpuoleinen osa oli Savusen ja hänen vaimonsa

makuuhuone. Pojat taas, kun olivat kotona, nukkuivat keittiössä, jossa

oli ulosvedettävä puusohva. Kaikesta ahtaudestaan huolimatta teki tämän

asunnon sisustus siistin vaikutuksen, jopa huonekalujen järjestelyssä

tuntui ikäänkuin sivistyneemmän henkilön käden jälkeä.

Ja kun Leenin äitiä, Katariina Savusta katseli, niin syntyi

ehdottomasti epäluulo, ettei hän ollut talonpoikaista, vaan jotakin

ylempää säätyläissukuperää. Tämän käsityksen sai etupäässä hänen

kasvojensa piirteistä, joista tyttären kasvot olivat ikäänkuin

jäljennös, vaikka nuorempi ja verevämpi, ja hänen pitkästä,

ryhdikkäästä vartalostaan, itsetietoisen tyynestä ja tasaisesta,

hieman juhlallisesta käytöksestään ja myöskin rauhallisesta,

vakavasta puhetavastaan. Rouva Savunen tuntui aivan kuin punnitsevan

jokaisen sanan, minkä hän sovitti muuten sujuvasti ja säännöllisesti

muodostamiinsa lauseisiin. Hänen suhtautumisensakin Leeniin todisti,

että hän piti häntä herrasväen eikä talonpojan lapsena, vaikkei Leeni

korkeampaa koulusivistystä ollutkaan saanut.

Vanhemmaksi vartuttuaan oli Leeni itsekin tullut huomaamaan, että

hänen äitinsä ja isäpuolensa välillä monessa suhteessa oli suuri ero.

Hänelle oli kyllä selitetty, että hänen äitinsä oli ollut uusiin

naimisiin mennessään leski, mutta erityisistä isäpuolen silloin

tällöin tekemistä vihjauksista, varsinkin kun erimielisyys Leenin

halusta päästä näyttelijättäreksi vanhempien välillä sai kiivaamman

sanakiistan muodon, oli hän alkanut epäillä, ettei niin ollut laita,

vaan että äidillä nuorena oli ollut joku rakkaussuhde ja että hän oli

tämän suhteen hedelmä. Lisäksi oli hän äidin piiloissa sattumalta

välistä nähnyt muistoesineitä: valokuvia, kirjoja, joissa oli

kauniisti kirjoitettuja omistuskirjoituksia, jopa joitakin helyjä,

jotka vahvistivat hänen ajatuksiaan äitinsä sekä hänen itsensä

säätyläissyntyperästä.

Mutta kuinka oli äiti sitte voinut joutua naimisiin hänen isäpuolensa

kanssa, joka sekä ulkonäöltään että käytökseltään ja sivistykseltään

oli hänen äitiään paljoa alemmalla asteella? Sitä ei Leeni tietenkään

ollut koskaan äidiltään kysynyt eikä semmoiseen kysymykseen olisi

vastaustakaan saanut, mutta myöhemmin, toista tietä, pääsi hän senkin

asian pelille. Kun hän sen sitte kuuli, ei se ollut hänelle kovinkaan

suuri yllätys, sillä hänen omassa mielikuvituksessaan oli se tapahtuma

jo muodostunut melkein sellaiseksi kuin se todellisuudessa oli ollutkin.

Katariina Savunen oli näet suuriperheisen, vähävaraisen kappalaisen

tytär ja kotoisin Pohjanmaalta. Isän vähävaraisuuden vuoksi oli hän,

käytyään muutaman luokan tyttökoulua, joutunut emännöitsijäksi virasta

eronneen kapteeni T:n maatilalle, joka sijaitsi eräässä Pohjois-Savon

pitäjässä. Tämän miehen kanssa, joka ei kirkollista avioliittoa

suosinut, oli hänellä kaksi lasta: poika, joka jo oli pienenä kuollut,

ja tytär Leeni. Leenin kahden vuoden vanhana ollessa oli kapteenikin

kuollut ja hänen maatilansa konkurssin tähden tullut huutokaupalla

myydyksi. Katariina pikku tyttärineen, josta vanhemmat enää eivät

tahtoneet tietää mitään, oli näin ollut joutua melkein mieron tielle.

Pelastajaksi ilmestyi silloin seurakunnan suntio Eemeli Savunen,

joka oli pikkutilan omistaja ja pelkästä ihmisrakkaudesta ensin otti

Katariinan luokseen asumaan, mutta sitte tämän entisestä elämästä

välittämättä ja häneen kiintyneenä, vihdoin nai hänet ja, Katariinan

nimenomaisesta vaatimuksesta hänelle vaimoksi mennessä, muutti, tilansa

myytyään, perheineen Helsinkiin. Täällä heille sitte syntyi ne kaksi

poikaa, jotka vieläkin asuivat vanhempainsa luona heidän pienessä

huoneistossaan Orionin kadun varrella Hermannissa.

Edellä kerrotuista seikoista on helposti käsitettävissä, ettei sopu

Leenin äidin ja isäpuolen välillä ollut kovinkaan kehuttava, varsinkin

kun asiat olivat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Paitsi sitä eroa,

mikä oli vanhempien välillä olemassa koko heidän maailmankatsomukseensa

nähden, tunsi Leeni, että hän ja nyt hänen halunsa päästä

näyttelijättäreksi olivat suurimpana erimielisyyden aiheena hänen

kodissaan. Ja kun tyttöraukka tämän tunsi päivä päivältä yhä syvemmin,

niin sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa päästä tätä tietä pois

kotoaan. "Kaipa sitte" — niin arveli hän sydämensä sisimmässä — "olot

täällä paranevat, jahka minä, ainainen eripuraisuuden aiheuttaja,

täältä lähden tieheni".

Itse Eemeli Savunen, joka jo oli noin viidenkymmenen vanha, kaljupäinen

ja kasvojensa piirteiltä, joiden sileäksi ajettuja huulia ja poskia

leuan alta vain päärmäsi harva, epämääräistä väriä oleva parran

vyöhyke, jäyhä mies, oli mielipiteiltään ankaran uskonnollinen eikä

suopein silmin katsellut Leenin maallisia pyrkimyksiä, joihin äiti,

kuten sanottu, aina suhtautui myötätuntoisesti. "Samaa olet maata

kuin äitisi", sanoi ukko Savunen kiivastuessaan tytärpuolelleen, "ja

kadotuksen tietä kuljette molemmat". Selitykset ja vastaväitteet

äidin ja Leenin puolelta eivät koskaan auttaneet, vaan pahensivat

vain asiaa ja sen tautta he lopulta olivat vaiti, antoivat ukon pitää

nuhdesaarnojaan ja elivät niistä huolimatta oman mielensä mukaan.

Leeni kaikessa hiljaisuudessa kärsi kuitenkin näistä oloista kovin ja

sen nähdessään kärsi tästä puolestaan myöskin hänen äitinsä, sillä he

rakastivat toisiaan paljon sen keskinäisen, sisäisen ymmärtämyksen

nojalla, joka heillä oli veressään ja hengessään.

Nytkin, kun ukko Savunen sisällä alkoi virren veisuunsa niinkuin

hänellä lauvantai-iltoina oli tapana, pääsi sekä äidiltä että

tyttäreltä hiljainen huokaus. Se kaikui heidän korviinsa samalla

moitteelta, etteivät olleet hänen kanssaan laulamassa, ja

kehoitukselta, että tulisivat sisään ja yhtyisivät hänen hartauden

harjoitukseensa. He antoivat kuitenkin ukon laulaa loppuun ja

ajattelivat kai salaisesti samaa ajatusta: "tuleepahan hakemaan, jos

kaipaa".

Savunen ei tietänytkään Leenin olevan kotona ja sen tähden hänen

hämmästyksensä olikin suuri, kun hän todellakin sitte aukaisi keittiön

oven ja näki Leenin istuvan siellä ja äänetönnä katselevan äitinsä

taloushommia.

— Kah, kotonako sinä oletkin? — sanoi ukko karskisti Leenille,

pysähtyen kynnykselle.

— Kotona, — vastasi tämä hiljaa.

— Joko nyt sitte omatuntosi vihdoinkin heräsi, kun tiesit ajoissa

synnin tieltä kotia palata?

Ei kumpanenkaan siihen vastannut. Ei äiti eikä Leeni luoneet

katsettakaan kysyjään.

Samassa kuului askeleita eteisestä, ovi aukesi ja sen kynnykselle

ilmestyi kaikkien hämmästykseksi, hyvin kiihtyneenä, kirjaltaja Härmälä.

Leenin posket lehahtivat ensin punaisiksi, sitte hän kalpeni ja melkein

vaistomaisesti nousi hän pystyyn. "Mitä hänellä nyt enää on täällä

tekemistä?" vilahti ajatus Leenin päässä.

Siinä istuessaan oli Leeni juuri vaipunut mietteihinsä

työväenyhdistyksen talolla sitä ennen sattuneen tapahtuman johdosta.

"Pitikö siitä puhua äidille", — se oli ajatus, joka askarrutti hänen

aivojaan. Hänhän oli kihloissa, — niinkuin itse Martta Hinnermolle tuon

tapahtuman johdosta oli tunnustanut — Härmälän kanssa. Ja kihloihin oli

hän mennyt tämän miehen kanssa, jota hän ei ollenkaan rakastanut, jota

tuskin voi sietää, melkein epätoivosta — vain päästäkseen kotoa pois ja

isäpuolen toivomuksesta, tämä kun Härmälätä suosi ja piti erinomaisen

sopivana miehenä tytärpuolelleen. Äiti sen sijaan oli aivan toista

mieltä ja siinäkin tyttärensä puolella, mikä seikka luonnollisesti

oli syy lisää vanhempien aika ajoin ilmenevään epäsopuun. Kun nyt

Härmälä astui sisään, loi rouva Savunen katseensa Leeniin ja nähtyään

tyttärensä kasvoilla värin vaihtuvan, arvasi hän, että jotakin

tavatonta oli tapahtunut sinä iltana heidän välillään. Hän sai tämän

johdosta Härmälää tuskin toivotetuksi tervetulleeksi. Mutta yhtä suuri

kuin näiden molempien naisten hämminki oli, oli ukko Savusen mielihyvä,

kun hän astui tullutta tervehtimään.

— Eipä taidettu minua enää odottaa? — kysyi Härmälä ja loi katseen

Leeniin.

Savunen, jota vihdoinkin ihmetytti naisten käytös ja se, ettei Härmälä

mennyt Leeniä kättelemään, sai vain sanotuksi:

— Eipä ei.

Ja oikein silmiään pyöristäen loi Savunen katseensa milloin toiseen,

milloin toiseen, kun Härmälä asettui keskelle keittiön lattiata ja

lakkiaan reittään vasten lyöden jatkoi:

— Minä tulinkin vain hyvästille neiti Leenin vanhempien luo ja samalla

ilmoittamaan heille, ellei sitä jo ole täällä sanottu, että meidän

välimme ovat nyt rikki.

— En ole ehtinyt vielä sanoa, — puuttui Leeni puheeseen, lehahtaen

punaiseksi, kun näki isäpuolensa otsa rypyssä odottavan selitystä, —

mutta hyvähän oli, että niin on käynyt, sillä en ole teitä koskaan edes

rakastanutkaan.

— Mi... mi... mitä tämä nyt on? — sai Savunen vain vähin soperretuksi.

— Jassoo? Vai oli se todellakin sillä viisiä? — melkein uhkamielisenä

kysyi Härmälä, yhä hermostuneemmin lyöden lakkiaan reittään vasten. —

Väärinpä sitte täällä minulle on tehty, — jatkoi hän, luoden katseensa

Savuseen, — että minulle semmoista morsianta on tarjottukaan, joka

kaikellaisten herrojen kanssa katuja juoksentelee.

— Tietääköhän Härmälä nyt, mitä puhuukaan? — sanoi siihen kalveten

Leenin äiti tytärtään puolustaakseen.

— Tiedän kyllä, — tiuskasi mies, — sillä puhun, mitä omin silmin olen

nähnyt.

Leeni vain hymähti pilkallisesti.

— Jos minua todellakin on vasten tahtoanne teille tyrkytetty, niin on

sen tehnyt toinen enkä minä, — sai hän sanotuksi. — Ja sen sanon nyt

suoraan, että suostuin lopulta teihin vain isäpuoleni vaatimuksesta ja

senkin tein vain päästäkseni tästä raskaasta elämästä pois, — tulivat

itku kurkussa sanat Leenin suusta.

— Mitäs siihen sitte enää lisätä voi? — sanoi Härmälä tehden liikkeen

ikäänkuin pois lähteäkseen, mutta loi samalla vielä kysyvän katseen

Savuseen.

Savunen, joka melkein oli jäänyt mykäksi Härmälän tekemästä syytöksestä

ja Leenin vastauksesta, jossa tämä kuitenkin sivuutti raskauttavan

syytöksen "kaduilla juoksentelemisesta", puuttui nyt puheeseen, lausuen

Leenille:

— Minä vaadin sinut tilille sanoistasi!

— Muuta tiliä en voi enää tehdä kuin minkä juuri tein, — vastasi Leeni

kääntymättä.

Savunen tempasi häntä olkapäästä kääntymään kasvot häneen päin ja

sanoi, pannen ankaran painon jokaiselle sanalleen:

— Mutta teosta, josta sulhasesi sinua syyttää, et ole hiiskunut

sanaakaan puolustukseksesi. Mitäs siitä sanot, häh?

— Näyttäköön hän ensin syytöksensä toteen, jos voi ja uskaltaa! — sanoi

nyt Leeni, hypähtäen paikaltaan.

— Niin — tietysti! — sanoi taaskin rouva Savunen.

Savunen itse ehti tuskin kääntää kasvonsa Härmälään päin, kun tämä jo

kopeasti vastasi:

— Siinä ei ole mitään toteennäytettävää. Sanani pitävät paikkansa ja

valehtelematta Leeni ei voi kieltää, että minua vältellen monesti jo on

ollut kävelyillä, jopa Kaisaniemen ravintolan parvekkeellakin istunut

erään herran kanssa, joka kuuluu olevan prokuristi ja liikemies Onni

Aavikko.

— Onko se totta, Leeni? — sanoi ukko Savunen, astuen tyttärensä eteen.

— Sen perästä, mitä tässä olen sanonut, lienee minulla oikeus kävellä

ja olla kenen seurassa tahansa, — tulivat sanat Leenin rajusti

kohoavasta rinnasta. — Enkä muutoin tiedä, mitä pahaa tuossa teossani

onkaan.

— No, tämän perästä minulla sitte ei ole enää täällä mitään tekemistä,

— kiirehti Härmälä lausumaan. — Leenin oman tunnustuksen jälkeen älkää

sitte minua syyttäkö, kun nyt sanon: hyvästi!

Härmälä pyörähti kantapäällään ja ketään kättelemättä astui nopeasti

ulos.

Ukko Savunen punastui kaljun päänsä hiusmartoa myöten niskaan asti ja

tarttui Leenin käsivarteen.

— Senkin... senkin!... En ilkeä sinua oikealta nimeltäsi nimittääkään,

— lausui kähisevällä äänellä ukko. — Joutaisit menemään samaa tietä

sinäkin!

— Eemil! Mitä sanot?! — puuttui heidän väliinsä rouva Savunen.

— Kyllä — minä menenkin... ja mielelläni. Älä ole huolissasi äiti!

Aina minä leipäni löydän. Ja parempi on, että olen täältä poissa, kuin

ainaisena riidan aiheena välillänne. Kiitän nyt lisäksi Jumalaa, etten

ainakaan tuolle miehelle joutunut, sillä, niinkuin sanoin, rakkaudesta

en hänelle suostunut menemään, vaan täältä pois päästäkseni.

Ukko Savunen oikein vapisi vihasta ja sai vain sanotuksi:

— Ja sinä ilkeät...?! Ja sinä ilkeät?!...

Rouva Savunen veti miestään käsivarresta sisähuoneen ovelle.

— Mitä oletkaan tehnyt?! Anna hänen jo olla! Mene! Mene! Herra siunaa!

Sillä lailla Leenini pellolle ajaa, — puhui hän hätääntyen ja sai

miehensä poistumaan sisälle.

Leeni seisoi kalpeana selin pöytään nojaten, kun hänen äitinsä,

vedettyään oven kiinni, tuli ja heittäytyi hänen kaulaansa suudellen

häntä.

— Älä ole milläsikään! — lohdutteli äiti. — Kyllä asia selviää taas!

— Ei se selviä muuten kuin että minä nyt lähden niinkuin jo niin

monesti olen aikonut, — sanoi Leeni päättävästi.

— Ja sinä jättäisit minut, rakas lapseni? — sanoi rouva Savunen

itkevällä äänellä jälleen painaen tytärtään rintaansa vasten.

— Emmehän me silti eroa, äiti. Voimmehan aina tavata toisiamme. Mutta

parasta on, että asun muualla, sillä täällä ei minun elämästäni tule

mitään, sen minä näen.

— Millä tulet toimeen muualla? Eihän sinun pikku palkkasi mihinkään

riitä.

— Kyllä minä toimeen tulen. Ensi syksystä tulen olemaan vakinaisena

avustajana Kansannäyttämöllä. Ja minulla on luvassa avustusta, että

saan ruveta ottamaan tunteja rouva Raution luona.

— Avustusta? Keltä?

— Onpahan vain.

Rouva Savunen katsoi tyttäreensä pitkään. Hän muisti Härmälän

vihjauksen, muisti hänen maininneen prokuristi Aavikon nimen.

— Ole varovainen, Leeni! — sanoi hän. — Ei saa antautua kaikellaisten

tuntemattomain seuraan.

Leeni arvasi äitinsä ajatuksen ja tahtoi kääntää sen toiselle tolalle.

— Minä tutustuin tänä iltana kirjailija Arolaan, — sanoi hän. — Martta

Hinnermo esitti minut hänelle. Hekin voivat jo auttaa ja suosittaa

minua.

— No, jos niin on, niin olisihan se hyvä, — lohduttautui rouva Savunen.

Tällä välin oli rouva Savunen saanut illallisen valmiiksi, kattoi

pöydän ja kutsui miehensä. Rouva Savunen koetti puhella kaikellaisista

asioista, mutta yleistä keskustelua ei saanut aikaan. Ukko Savunen

sovitti melkein jokaiseen lauseeseen uskonnollisia mielipiteitään,

joissa aina oli suunnattu jokin kärki Leeniin, mutta tämä istui vain

itsepintaisesti ääneti. Noustuaan ja siunattuaan ruo'an ei Savunen

poistuessaan malttanut olla vielä sanomatta:

— Jumalattomalla menollasi olet pilannut taloni pyhäaaton rauhankin.

Äiti vain huo'ahti ja Leeni meni ulos, istui kauan mietteissään

portailla ja vasta, kun äiti tuli häntä kutsumaan, palasi hän sisään

ja pani maata. Pitkään aikaan ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Hänen

untaan häiritsivät, paitsi isän kuorsaamista, joka väliverhon takaa

viilsi hänen sydäntään, äidin ajoittaiset huo'ahdukset, äidin, joka

myöskään ei saanut unta, ja hänen muistonsa sen päivän tapahtumista.

Näissä muistoissa oli kuitenkin yksi hyvä puoli, se, että asiain tila

hänen kotonaan nyt oli paljon selvinnyt. Olipa se kehittynyt nyt niin

pitkälle, että hän todellakin saattoi ruveta toteuttamaan jo kauvan

hautomaansa ajatusta muuttaa kotoa pois ja antautua alalle, joka

vastustamattomasti veti häntä puoleensa. Ja tuohon yritykseen liittyi

nyt vielä uusia toiveita, jotka johtuivat hänen tutustumisestaan

Arolaan. Arola! Hän oli tehnyt Leeniin enemmän kuin miellyttävän

vaikutuksen. Hän muisteli sitä kohtausta melkein ihastuksella. Mutta

samalla tuli mieleen toinenkin muisto, joka jonkun aikaa oli ollut

kadoksissa, mutta jonka Härmälän esiintyminen sekä työväenyhdistyksen

talolla että nyt vielä kotona oli saattanut hereille, jopa niinkin,

että tämä muisto, joka oli ollut hänen oma salaisuutensa, nyt oli

tullut kaikkien tietoon. Ja tämä muisto oli Onni Aavikko. Häneen Leeni

oli tutustunut kuukausi sitte, oli, niinkuin Härmäläkin kertoi, ollut

hänen seurassaan muutamia kertoja ja ehtinyt häneen mieltyä niin,

että teki lopullisen, onnellisen päätöksensä sulhasensa suhteen, jota

ei rakastanut lainkaan ja joka todellakin oli hänelle vain ollut

pelastuskeino päästä siedettävämpiin oloihin kuin mitkä hänellä kotona

oli. Nytkin oli hänellä Aavikon kanssa sovittuna, että tapaisivat

toisensa seuraavana päivänä. Ja tämän muistettuaan Leeni ikäänkuin

rauhoittui ja nukkui.