III.

Kun Arola saapui pieneen kahden huoneen asuntoonsa, joka sijaitsi

Itäisen Teatterikujan ja Kaisaniemen kulmassa, huomasi hän todellakin

mielentilassaan outoa eloisuutta, jota ei pitkään aikaan, vuosikausiin

ollut tuntenut. Hän istuutui ensin kirjoituspöytänsä ääreen uutta

tekeillä olevaa näytelmäänsä jatkamaan, mutta työ ei häneltä sujunut:

hän ei päässyt lämpenemään, innostumaan; hänen ajatuksensa harhailivat

muualla. Hän pani kynänsä pois, astui muutamaan kertaan edestakaisin

huoneessaan ja pysähtyi sitte ikkunan eteen, josta näkyi Kaisaniemen

lammikko keväistä elämän iloa nauttivine, vedessä kilvan pulikoivine

ankkoineen ja juhlallisesti soutelevine, pitkäkaulaisine joutsenineen,

ja lammikon ympärillä parveilevaa lauantai-illan yleisöä. Ajatuksiinsa

vaipuneena seisoi hän siinä hetkisen, astui sitte jälleen edestakaisin

huoneessaan, pysähtyi vaatesäilikkönsä eteen, jonka päällä oli kuvastin

ja sen vieressä hiusharja, otti harjan ja suki aivan vaistomaisesti

hiuksiaan.

Sitä tehdessään teki hän havainnon, joka häneltä ennen oli jäänyt

tekemättä tahi joka ainakin vähäpätöisenä sivuasiana oli kulkenut

hänen katseensa ohi, mutta nyt herätti hänessä syvempiä mietteitä.

Hän havaitsi, että hänen ennen niin tuuhea, hiukan kihara, ylöspäin

su'ittu tukkansa oli viimeaikoina melkolailla käynyt ohuemmaksi

otsan yläpuolelta, jopa niinkin paljon lähtenyt, että otsa näytti

käyneen ikäänkuin korkeammaksi ja että tukan rajaan, molemmin puolin,

otsakulmiin oli muodostunut kuin lahdekkeita. Lisäksi näki hän päivää

vasten katsellessaan korvien kohdalla muutamia hopealta kiiltäviä

hiuskarvoja ja kun hän sitte loi katseensa täysipartaansa, jota hän

tavallisesti käytti lyhyeksi leikattuna, mutta joka silloin oli juuri

siinä tilassa, että olisi pitänyt käydä parturilla, huomasi hän, että

siinäkin poskilla ja leuassa jo kiilteli harmaita karvoja.

— Jopa toden totta alan käydä harmaaksi ja — vanhaksi —, ajatteli hän

melkein ääneen, ja hänen ruskeat silmänsä, joiden likinäköisyyden

tähden hän käytti pince-nez'tä ja joissa aina oli omituinen lempeän

surumielisyyden ilme, kävivät tavallista surumielisemmiksi, vaikka

toinen suupieli kohosikin pian katoavaksi, hieman pilkalliseksi hymyksi.

Kun Arola päälle päätteeksi näki koko joukon "säteitä" silmiensä

ympärillä, pani hän nopeasti ja milt'ei kiivastuneena kuvastimen

paikoilleen, oikaisi pitkän vartalonsa suoraksi ja ojenteli

voimakkaasti käsivarsiaan aivan kuin sillä olisi omalle itselleen

tahtonut vastata, että "olkoon kuinka tahansa, olkoonpa vain, että

olenkin jo puolivälissä viidettä kymmentä, niin en ole vielä vanha

lainkaan, sillä sydämeni, sieluni on nuori ja virkeä kuin olisin vielä

kahdenkymmenen i'ässä oleva nuorukainen". Sen jälkeen hän istuutui

kiikkutuoliinsa, joka seisoi syrjittään hänen kirjoituspöytänsä ja

ikkunan välissä, vaipui toisen kätensä varaan siihen ajatuksiinsa ja

alkoi miettiä entistä elämäänsä, niitä tapahtumia, jotka näin ajan

kuluessa olivat nämä muutokset hänen ulkonaisessa olemuksessaan aikaan

saaneet.

* * * * *

Hän oli kotoisin Keski-Suomesta, jossa hänen isänsä oli ollut

nimismiehenä. Hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen jo pienenä

ollessaan ja ainoan sisarensa kanssa, joka oli häntä paria vuotta

vanhempi, oli hän joutunut tätinsä, kappalaisen lesken kasvatettavaksi.

Tämä oli näille kahdelle orvolle kuin oma äiti, mutta sittenkin tuntui

Ensio Arolasta, kun hän oli poika-ikään tullut, että hänen elämässään

oli musta, kolkko aukko, kun hän sisarensa kanssa ei koskaan ollut

saanut, niinkuin muut lapset ja koulutoverit, mainita isän ja äidin

nimeä. Täti teki kyllä kaikki lasten hyväksi ja, lapseton kun itse oli,

uhrasi heidän kasvattamisekseen pienet varansakin, mutta sittenkin

tuntui, että hän oli vain täti eikä äiti, kun hän lapsena painautui

kiitollisena häntä vastaan, häntä hyväilemään ja suutelemaan. Äidin

suhdetta lapseensa, sitä hellyyttä, sitä huolenpitoa, joka aina melkein

kuin näkymättömänä liitelee hänen ympärillään ja lämmittävänä heijastuu

hänen omaan lapseensa, sitä ei Ensio Arola ollut koskaan saanut kokea

ja sen hän tunsi, sen puutteen, koko elämänsä ajan.

Sisarineen oli hänet ensin lähetetty läheisimpään kaupunkiin kouluun.

Siellä he olivat saaneet asua alussa erään "ruokarouvan" hoidossa,

kunnes täti itse muutti samaan kaupunkiin, ruveten siellä samallaiseksi

"ruokarouvaksi" ja pitäen, paitsi sisarensa lapsia, useita muitakin

koululaisia täysihoidossa.

Ensimäisen tulonsa koulukaupunkiin muisti Arola aina. Tämä kaupunki

tosin ei ollut suuri, mutta kun ei hän koskaan ennen ollut kaupunkia

nähnyt, teki se häneen omituisen, pelon ja ihmettelyn sekaisen

vaikutuksen. Se sijaitsi ihanalla paikalla korkean harjun ja välkeän

järven välisellä loivalla rinteellä, avaten katsojan eteen viehättävän

näköalan lähiseudun vihantojen peltojen ja tummien havumetsien yli.

Kun ajopelit, jotka toivat Ensio Arolan tähän kaupunkiin, olivat

saapuneet mäen törmälle, josta koko kaupunki levisi hänen eteensä,

alkoi hänen sydämensä rajusti sykkiä ja sitä katsellessaan vaipui hän

äänettömään ihmettelyyn. Mutta kun he olivat ajaneet tulliportista

suurelle, suoralle kauppakadulle ja pari katupoikaa huutaen juoksi

ajopelien taakse keikkuen niihin sidotun matkalaukun ja heinäsäkin

nuorissa ja kun ajomies huitasi piiskalla poikien perään, niin säpsähti

pienen koulupojan sydän pelosta ja hän tarttui sisarensa käsivarteen.

Semmoisia ilkiöitäkö ne pojat täällä ovatkin, joiden parissa pitää

lukea ja koulua käydä? Ja kun hän sitte ensi yönä kuuli palovartian

huudon, niin hän, tietämättä sen tarkoitusta ja luullen sen jonkun

rosvon ja juopuneen huudoksi, melkein itkien vetäytyi sykkyrään

vuoteensa peitteen alle, luki pelossaan Isämeidän ja Herran siunauksen

ja siirtyi ajatuksissaan rauhalliselle maaseudulle, jossa hänen kiltti

tätinsä asui. Sinne olisi hän niin mielellään palannut takaisin, jos

olisi saanut. Tädin turvissa oli sittenkin niin hyvä olla, tädin,

joka oli istuttanut häneen uskonnollisen mielen, joka sitte pysyi

hänessä läpi hänen elämänsä, milloin epäuskosta tosin laimeten, milloin

toivottomuuden hetkinä jälleen vahvistuen ja vahvistaen häntä.

Kouluajoilta, sen ensi vuosilta varsinkaan, ei hänellä ollut mitään

erikoisempia muistoja. Mikään etevä oppilas ei hän ollut eikä luku

erityisesti häntä huvittanut viidenteentoista ikävuoteen asti, mutta

sitte, hänen jäätyään toiseksi vuodeksi neljännelle luokalle, heräsi

hänessä kunnianhimo, jota tätikin vielä kiihdytti kuvailemalla hänelle

hänen tulevaisuuttaan jonakin huomattavana henkilönä yhteiskunnassa,

ja siitä saakka kulki hän ensirivin miehenä yliopistoon saakka.

Kielet olivat olleet hänen lempiaineitaan ja niiden ohessa oli hän jo

varhain mieltynyt kirjallisuuteen, jopa itsekin hiljaisuudessa kyhäten

runoja, kertomuksia ja pikku näytelmiäkin. Runoistaan muisti hän

"Lemmenkukka"-nimisen, jonka hän oli kirjoittanut, kun oli rakastunut

koulun rehtorin tyttäreen. Se oli ollut tuollaista ihanteellista

koulupojan rakkautta, joka, tuottamatta syvempää tuskaa, haihtui kuin

kultainen aamurusko, kun hänen lempensä esine, joka oli häntä paria

vuotta vanhempi, joutui naimisiin kaupunkiin muuttaneen nuoren lääkärin

kanssa. Tämän lempensä esineen ja erään koulutoverin kanssa oli hän

silloin tällöin pannut toimeen lasten näytäntöjä ja näin syntyivät

kaikellaisista pikku tapahtumista hänen ensimäiset näytelmänsäkin,

jotka luonnollisesti hänestä jo vähän vanhemmaksikin tultuaan tuntuivat

kovin lapsellisilta ja arvottomilta. Ja nämä hänen kirjalliset

yrityksensä keskeytyivät sitte muutamaksi vuodeksi kokonaan, kun hän

tuli ylioppilaaksi ja oli pakotettu käymään leipälukuihin käsiksi.

Hänen tätinsä, näet, kuoli heti hänen ensimäisenä ylioppilasvuotenaan,

ja kun hänen sisarensakin sitte, jouduttuaan naimisiin, vuotta

myöhemmin kuoli lapsivuoteeseen, niin oli hän aivan yksin elämässä.

Mutta oikeastaan ei hän ketään kaivannut, sillä hän oli luonteeltaan

hiljainen, työtä rakastava yksineläjä. Hän valmistautui uusien kielten

opettajaksi ja niihin hyvin perehtyäkseen oli välttämätöntä päästä

ulkomaille. Se hänelle kävikin mahdolliseksi tädiltään perinnöksi

saamainsa kolmen tuhannen markan ja erään tämän vanhan ystävän hänelle

antaman pitempiaikaisen lainan avulla. Saksan kieltä varten oleskeli

hän Hannoverissa, Ranskan kieltä varten Parisissa, mutta maailmaa

nähdäkseen kävi hän muissakin Europan kaupungeissa. Lopulta joutui hän

Wieniin.

Wienissä kärsi hän sydämensä suuren surun. Eräässä täysihoitolassa

asuessaan tutustui hän häntä hiukan vanhempaan naiseen ja rakastui

häneen silmittömästi. Tämä nainen — Marie Clément oli hänen oikea

alkuperäinen nimensä — oli syntyisin Bukarestista, jossa hänen isänsä

oli ollut Ranskan konsulina ja oli sukuperältään ranskalainen,

mutta oli nainut kauniin turkkilaisen. Kauneutta oli perintönä

myöskin Marie Clément’issa, mutta paljon oli hänen luonteessaan sitä

paitsi kevytmielisyyttä ja seikkailun halua. Nuorena oli hän mennyt

naimisiin erään venäläisen upseerin kanssa, mutta oli kohta joutunut

hänestä eroon ja luisunut muutaman vuoden kuluessa alas niin, että

silloin eleli Wienissä Venäjän lähettilään, ruhtinas Dolgorukovin

jalkavaimona. Tuttavuus täysihoitolan emännän kanssa sai hänet

usein käymään tämän luona, ja näin joutui Arolakin hänen kanssaan

tuttavuuteen ja lopulta rakkaussuhteisiin, jotka vähällä olivat

päättyä hänelle hyvinkin surullisesti. Viehättävä madame Clément,

alussa itsekin pohjoismaalaiseen, luonteeltaan ja ulkonäöltäänkin

miellyttävään Arolaan ihastuneena, kietoi hänet niin verkkoihinsa, että

hän, kun tuo naikkonen pian häneen väsyi ja jälleen löysi itselleen

uuden rakkauden esineen, vähällä oli surusta ampua kuulan otsaansa.

Ainoastaan matka kotimaahan, joka aiheutui siitä, että hänen täytyi

lähteä saattamaan erästä sattumalta samaan täysihoitolaan tullutta

ja siellä sairastunutta maanmiestä, sai Arolan sairaan mielen hiukan

rauhoittumaan ja pelasti hänen henkensä. Wieniin hän tietysti ei

enää palannut. Suoritti sitte pian kaikki tutkintonsa ja onnistui

kohta saamaan uusien kielten opettajan paikan Savonlinnassa. Kaivaten

hiljaista perhe-elämää meni hän pian naimisiin, mutta onnelliseksi ei

hänen avionsa tullut. Vaimoonsa oli hän tutustunut eräässä iltamassa

ja kosi häntä nähtyään hänet vain pari kertaa sen jälkeen, mutta

perehtymättä syvemmältä hänen luonteensa ominaisuuksiin, taipumuksiin

ja vaatimuksiin. Pian näyttäytyikin, että he olivat toistensa

täydelliset vastakohdat. Toinen vaatimaton, ihanteellismielinen,

rauhallista kotiliettä ja työtä rakastava, toinen suurellista elämää

ja elämäniloa kaipaava, maallismielinen, kodistaan ja perheestään

piittaamaton — mitä sopusointua siitä saattoi syntyä? Niinpä seurasi

piankin katkera pettymys, ja ainoastaan pikku tytär oli se yhdysside,

joka piti heitä näennäisesti kiinni toisissaan ja pakotti Arolan

kantamaan kärsivällisesti ristinsä. Mutta sitte katkaisi ankara

kurkkumätä tuonkin siteen ja silloin olivat aviopuolisoiden välit

kokonaan lopussa. Avioeroa ei Arolan ollut vaikea saada: hänen vaimonsa

matkusti erään ruotsalaisen keinottelijan kanssa pois maasta ja näin

oli jo paljon kovia kokenut opettaja vapaa. Kun hän sitte, oltuaan niin

kauan opettajana, että voi saada neljännen osan palkastaan eläkkeeksi,

heikontuneen terveyden nojalla pyysi eron virastaan, niin tapahtui

se sentähden, että hän tahtoi muuttaa Helsinkiin, jossa aikoi jatkaa

kirjallista tointaan, hän kun silloin jo muutamilla teoksillaan oli

saavuttanut tunnetun nimen suomalaisten kirjailijain joukossa. Hänen

tulonsa eivät näin ollen olleet suuret, mutta hänen elämänsä tuotti

hänelle semmoisenaankin jonkun verran tyydytystä, sillä paljoa ei hän

siltä ollut koskaan tottunut vaatimaan.

Pitkään aikaan ei häntä lemmen asiat olleet enää vaivanneet. Mutta

nyt? Mikä se oli, joka nyt hänen povessaan niin omituisesti jäyti?

Oliko joku kauan sitte umpeen kasvanut haava jälleen repeytynyt auki?

Se oli samalla suloinen ja kalvava tunne. Pitikö se tappaa, tuo

tunne, kuristaa jo ituunsa vai antaa sen elää? Mitä hyötyä siitä oli?

Suruahan siitä aina vain seurasi. Mutta olihan omituista, että se vielä

kerran hänessä virkosi, että vielä kerran elämän neste alkoi hänestä

kihota niinkuin mahlaja keväällä valkoisesta, tuoreesta koivusta.

Oliko ihmisellä oikeus kuolettaa tämä elonmerkki, joka sydämen

sopukoissa alkaa saada sen säikeitä ilosta sykähtelemään? Eikö se ole

se "ikuisesti naisellinen", joka nostaa ja kohottaa ihmissielun ylös

korkeutta kohti alhaisesta maantomusta? Onko sitte oikein tappaa tuo

ylevä, samalla niin suloinen ja niin surullinen tunne, tuo samalla

onnen ja onnettomuuden tunne?

Leeni Saareksen haahmo pyöri lakkaamatta Ensio Arolan silmien edessä

hänen siinä istuessaan mietteissään keväisen illan hämyssä. Eikä hän

saanut sitä haahmoa aivoistaan pois pitkään, pitkään aikaan senkään

jälkeen, kun jo oli pannut levolle ja vetänyt peitteen korvilleen,

ettei kuulisi ankkojen huutoa lammikosta.