II.

Puhelu, joka oli kuulunut ulos asti, tapahtui eteisen viereisessä

huoneessa, jonka ovi oli kiinni. Siitä ohi kulkiessaan kuuli Arola nyt

sanat:

— Sinulla ei ole oikeutta kieltäytyä esiintymästä, Härmälä. Sinun

tähtesi menee silloin koko näytäntö myttyyn.

— Se ei mene minun tähteni, vaan hänen, — kuului siihen kiivaan,

nuorekkaan miesäänen vastaus.

Neiti Hinnermo oli jo mennyt saliin ja Arola seurasi häntä sinne. Sali

oli tyhjä. Seinustoina oli vain rivittäin penkkejä ja tuoleja. Salin

perällä olevan näyttämön esirippu oli ylähällä ja muuan nuori mies

järjesteli lavalla huonekaluja paikoilleen "Tuulentuvan" ensimäistä

näytöstä varten. Hän oli selin katsomoon päin eikä huomannut, kun neiti

Hinnermo ja Arola tulivat sisään.

— Voitteko sanoa, onko neiti Saares jo tullut? — kysyi neiti Hinnermo,

astuen näyttämön eteen, siellä puuhaavalta mieheltä.

Tämä kääntyi ja vähän hätääntyen vastasi:

— Minä luulen, — minä katson..

Samassa hyppäsi hän yli laiteen näyttämöltä saliin ja juoksi eteisen

viereiseen huoneeseen, jossa siihen saakka sieltä yhä kuulunut äänekäs

puhelu hänen sisään tultuaan yht'äkkiä taukosi. Hetkisen kuluttua tuli

sieltä mieshenkilö, joka esitti itsensä neiti Hinnermolle ja Arolalle

näytelmäseuran johtajaksi, Virtalaksi. Hänen perässään tuli salin

ovelle vielä kaksi naista keskenään jotakin kuiskaten ja huomattavasti

koettaen peitellä mielentilaansa. Varsinkin näytti kuin toinen,

pitempikasvuinen neitonen olisi ollut kovin kiihdyksissä.

— Siinähän Leeni jo on, — sanoi neiti Hinnermo, astuen häntä kohti,

joka ystävättärensä kanssa myöskin läheni häntä.

— Olitpa kiltti, kun tulit, Martta, — sanoi tämä ja tarttui neiti

Hinnermon käteen. Samassa lehahtivat hänen poskensa punaisiksi, kun hän

loi katseensa Martta Hinnermon takana seisovaan Arolaan.

— Ja toin tekijän mukanani, — vastasi neiti Hinnermo, esittäen Arolan

ja neiti Saareksen toisilleen. Tämä puolestaan esitti neiti Hinnermolle

ja Arolalle ystävättärensä, neiti Vieno Salmisen, jonka sanoi

"Tuulentuvassa" näyttelevän Elman osaa.

Seurasi hetkisen kestävä, hieman tukala vaitiolo. Kukaan ei oikeastaan

tietänyt mistä puhua, miten alottaa puhetta. Arola ehti näinä

silmänräpäyksinä kuitenkin saada ensimäiset ulkonaiset vaikutteet Leeni

Saareksesta.

Tämä oli pitkähkö, yksinkertaisesti mustaan hameeseen ja

punajuovikkaaseen puseroon puettu, kukkea neitonen. Ensi silmäykseltä

herätti huomiota hänen tavattoman kaunis, eteenpäin hiukan kaartuva,

hienohipiäinen kaulansa, jossa avorintaisen puseron yläpuolella riippui

vaatimaton medaljonki. Yhtä hieno hipiä oli myöskin hänen kasvoillaan,

joista puna vähitellen näkyi haihtuvan; leuka oli somasti pyöristetty,

huulet ohuet ja yhteen puristetut, antaen suulle päättäväisyyden

leiman, ja nenä, joka melkein yhtenä suorana viivana jatkui

valkoisesta, yksinkertaisesti kammattujen, kastanjanruskeiden hiusten

rajaan kohoavasta otsasta, oli kuin taitavimman kuvanveistäjän taltan

tekemä. Ainoa mikä näissä kasvoissa ensi näkemältä häiritsi täydellistä

sopusuhtaa oli siniharmaiden silmäin etäisyys toisistaan, mutta sekin

vaikute laimeni, kun neiti Saareksen puhuessa katse sai sielukkaan

ilmeen ja hän ikäänkuin keskittääkseen ajatuksiaan veti silmäkulmiaan

yhteen.

Yhtä hämmästyttävän, miellyttävän vaikutuksen kuin neiti Saares

teki Arolaan, yhtä epämiellyttävältä näytti hänestä neiti Salminen,

joka seisoi hänen vieressään. Arola loi melkein silmänräpäyksessä

pois katseensa hänestä, kääntyi neiti Saareksen puoleen ja katkaisi

esittelyn jälkeen syntyneen vaitiolon.

— Kuulin, että te näyttelette pääosaa näytelmässäni, neiti, — sanoi hän.

— Niin. Mutta minä tiedän, että se on liian rohkea yritys, — vastasi

tyttö ja näkyi, kuinka hänen suupielensä värähtivät.

Arola huomasi sen, mutta nähdessään samalla kaksi kaunista hammasriviä,

jotka siihen saakka olivat olleet huulien peitossa, sanoi hän hymähtäen

ja lohdutellen:

— Olkaa huoleti! Noin hyvillä ulkonaisilla näyttämöedellytyksillä ei

rohkeinkaan yritys voi epäonnistua.

Vieno puna nousi jälleen Leeni Saareksen poskille ja hän loi melkein

vaistomaisen, aivankuin turvaa etsivän katseen neiti Hinnermoon, joka

tällä välin oli vaihtanut muutaman sanan näytelmäseuran johtajan kanssa.

— Ilman Martan apua... — alkoi neiti Saares, mutta samassa katkaisi

neiti Hinnermo hänen sanansa leikillisesti:

— Älä syytä Marttaa mistään! Näethän, ettei tekijä ole ollenkaan

pelottava, ja kun et pelkää, niin luulen, että kaikki käy paremmin kuin

uskotkaan.

— Tietysti, — sanoi Arola. — Älkää minusta välittäkö vähääkään.

Leeni Saares heristi sormea Martta Hinnermolle hymähtäen ja päätään

pyörittäen.

— Martta, sinä! — sanoi hän, kun Arola keskeytti hänet ja jatkoi:

— Tarkoitan, että näyttelijän ylimalkaan täytyy kokonaan vain eläytyä

tehtäväänsä ja olla välittämättä ympäristöstään ollenkaan: tuntea,

puhua ja liikkua niinkuin esitettävä osa vaatii.

— Siinä oli ensimäinen hyvä neuvo, jonka sait tekijältä, — sanoi neiti

Hinnermo, tarttuen oppilaansa käteen.

— Niin, — jospa vain sen voisin, — sanoi neiti Saares ja loi hartaan

katseen Arolaan.

— Senhän kohta saamme kuulla, — kääntyi Arola johtajan puoleen. —

Milloinkas harjoituksen on määrä alkaa?

— Kyllä sen pitäisi paikalla... — sanoi herra Virtala ja katsoi

hätäisesti kelloaan. — Minä luulen, että kaikki jo ovat täällä. Minä

kutsun.

Ja hän juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, josta kotvasen kuluttua

palasi kolmen nuoren miehen seurassa. Nämä hän esitteli neiti

Hinnermolle ja kirjailija Arolalle, mainiten samalla, mitkä osat

kullakin oli. Yksi esiteltyjen joukossa oli Härmälä-niminen ja Arola

arvasi tämän ja neiti Saareksen välisistä katseista, että puhelu,

joka oli kuulunut ulos asti, oli koskenut juuri heitä. Varsinkin

silmiinpistävä oli Härmälän vastahakoisuus seurata muita näyttämölle,

kun johtaja sanoi, että harjoitus oli oitis aljettava.

Sillä välin kun johtaja ja näyttelijät poistuivat näyttämön vieressä

olevan pienen oven kautta näyttämölle ja valmistautuivat alkamaan,

ottivat neiti Hinnermo ja Arola itselleen tuolit ja istuivat vähän

matkan päähän näyttämön laiteesta katsomoon. Siinä sivumennen kuiskasi

neiti Hinnermo Arolalle:

— Saadaan nähdä, mitä tästä tulee. Täällä on varmaan ollut jotakin

riitaa esiintyvien kesken.

— Samaa minäkin ajattelin, — vastasi hänelle Arola.

— Semmoiset ne ovat teatteriolot näköjään joka paikassa, — naurahti

hänelle neiti Hinnermo.

Näytelmänsä ensimäisessä kohtauksessa sai Arola tilaisuuden tarkemmin

nähdä hänelle hiljan esiteltyä herra Härmälääkin. Mitään miellyttävää

vaikutusta ei hänen ulkomuotonsa suinkaan tehnyt. Hän oli omituisen

pitkä mies ja hänen pitkistä raajoistaan, mutta varsinkin hänen

korkealle kohonneista olkapäistään päättäen näytti kuin hän olisi

kasvanut tarpeettoman pitkäksi, pitemmäksi kuin luonto ja hänen

ruumiinrakennuksensa oikeastaan olisivat vaatineet. Kun hänellä tämän

lisäksi oli kapeain kasvojensa ja matalahkon, kolmen syvän rypyn

uurtaman otsansa ylimmäisenä koristeena kellahtava, tuuhea pystytukka,

niin tuntui kuin hänen luonnoton pituutensa olisi ollut vieläkin

luonnottomampi. Sitä paitsi oli hänellä pienet, vilkkuvat, harmaat

silmät, myöskin kohahtavien silmäripsien reunustamat, ruma, leveähkö,

keskeltä hiukan painunut nenä ja vielä kellahtava huuliparta, niin

että mies toden totta teki aivan vastenmielisen vaikutuksen. Oliko

hänen äänensä aina yhtä terävä ja särähtelevä kuin silloin, kun hän

lausui vuorosanansa neiti Saaresta vastaan näytellessä, sitä oli Arolan

silloin vaikea sanoa, mutta jotakin ilkeän kovaa siitä ainakin kaikui

hänen korviinsa.

Ehkäpä tämä vastanäyttelijä vaikutti sen, ettei Arola neiti

Saareksenkaan lausumista vuorosanoista saanut varsin edullista

vaikutusta hänen tulkinnastaan. Hänestä tuntui kuin heidän

vuoropuhelunsa olisi ollut sen kinan jatkoa, jonka hän oli kuullut

eteisen viereisestä huoneesta ja josta hän nyt alkoi olla varma,

että se oli juuri näiden kahden henkilön välillä tapahtunut. Tämä

vakaumus kävi hänelle vieläkin varmemmaksi, kun neiti Saarekselle

tuli kohtaus toisen mieshenkilön kanssa ja hänen lausumisensa muuttui

aivan toisellaiseksi, tunnesävyltään lämpimäksi, näytelmän sanoja

sisällykseltään, aitoudessa ja vakuuttavaisuudessa niin täydellisesti

vastaaviksi, että tekijän huulilta pääsi pari kertaa jo puolikovasti

hänelle osoitettuja hyväksymishuudahduksiakin. Nämä taas tuntuivat

osaltaan kannustavan neiti Saaresta niin, että hän innostui edelleen

ja lausui ensimäisen näytöksen loppukohtauksen viimeisen kiihottavan

repliikin oikein sydämestä lähtevällä vilpittömällä intomielellä,

joka sai esiripun laskeuduttua Arolan paukuttamaan hänelle käsiään ja

menemään kiittämään häntä tästä todellakin lupaavasta alusta.

— Kun sanon, että teissä, neiti Saares, on tempperamenttia, niin se on

paras kiitos, minkä minä teille seuranäyttämöllä esiintyjänä voin ensi

näkemältä päättäen antaa, — sanoi hän ja loi samalla ihastuneen katseen

neiti Saareksen silmiin, jotka myöskin loistivat, mutta kainostellen

katosivat alaspainuvien luomien peittoon.

Senjälkeen näyttelijät vetäytyivät pukuhuoneisiinsa ja Arola antoi

sillä välin näytelmäseuran johtajalle muutamia viittauksia henkilöiden

asennoista ja näyttämölle asettelusta. Mutta ei kestänyt montakaan

minuuttia, kun näyttämön takaa alkoi kuulua jyskettä ja kovaäänistä

puhelua, joka lopulta muuttui huudoksi ja itkuksi. Ja seuraavassa

silmänräpäyksessä räsähti näyttämön puolelle vievä pieni ovi auki ja

neiti Saares, jota käsivarresta piteli pitkä herra Härmälä ja jota,

samoinkuin tämäkin, kiihdyksissä seurasivat muut näyttelijät, syöksyi

kalpenevin poskin ja itkien saliin.

— Päästä irti! Vai käyt sinä vielä käsiksi?! — huudahti Leeni Saares ja

tempasi Härmälän kädestä käsivartensa irti, niin että hänen puseronsa

hiha ratkesi olkapääneuloksesta.

— Menekin sitte ja i'äksi! — sanoi hampaittensa lomitse karkeasti

Härmälä ja sysäsi raa'asti Leeni Saaresta niin, että hän olisi

tupertunut lattialle, ellei Arola olisi saanut hänestä kiinni ja

estänyt häntä kaatumasta. — Tuommoisen kanssa en tahdo olla enää

missään tekemisissä, en edes näytelläkään hänen kanssaan.

— Joko te nyt taas...?! — sai seuran johtaja vain sanotuksi, asettuen

Härmälän eteen.

— Mitä nyt sitte on tapahtunut? — kysyi Arola rauhoittavalla äänellä ja

puolestaan kuin suojelevasti asettuen Leeni Saareksen eteen.

— Tuossa on omasi! — tulivat tuskin kuuluvasti sanat Leeni Saareksen

rinnasta, joka mielenliikutuksesta rajusti kohosi, kun hän tempasi

medaljongin kaulastaan ja heitti sen Härmälää vasten, joka koppasi sen

lennosta käteensä. — Minun puolestani saavat välimme olla hyvinkin

lopussa — ainiaaksi.

— Parasta onkin; ja hyvästi! — särähti vielä Härmälän ääni, kun hän

aivan kuin kamelikurki marssi eteiseen, jossa sieppasi lakkinsa

naulakosta, painoi sen päähänsä ja yhdellä harppauksella hyppäsi

portailta maahan.

Neiti Hinnermo ja Arola katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun seuran

johtaja Virtala aivan häpeissään astui heidän luokseen ja sanoi:

— Kyllä meidän iltamamme nyt pakostakin on mennyt myttyyn.

— Minun varsinkin täytyy pyytää anteeksi, että olen vaivannut, — lisäsi

vieläkin kyyneleet silmissä Leeni Saares, luoden katseen Arolaan ja

tarttuen neiti Hinnermon käteen. Ja kaikki kolme poistuivat he yhdessä

Hermannin työväenyhdistyksen talolta.

* * * * *

— Minä olen oikein tyytyväinen, että tämä näin päättyi, — sanoi Leeni

Saares kuiskaten Martta Hinnermolle, kun he olivat tulleet tielle ja

Arola oli jäänyt heistä muutaman askeleen jäljelle.

— Sinä olit siis kihloissa tuon Härmälän kanssa? — kysyi Martta

Hinnermo.

— Sentapaista se oli, vaan ei minun tahdostani oikeastaan. Jos

tietäisit, Martta, kuinka vaikeata minun elämäni kodissa on, niin et

ihmettelisi, että tuohon Härmäläänkin suostuin.

— Mikä mies hän on?

— Kirjaltaja, mutta hyvin ylpeä siitä, että hänellä on vähän säästöjä.

Ja sen tautta isäpuolenikin on häntä minulle niin tyrkyttänyt, vaikka

itse en häntä vähääkään rakasta.

— Niinkö? No, mistäs tämä riita sitte välillänne syttyi?

— Mustasukkaisuudesta. Oli nähnyt minun muutaman kerran erään tuttavan

herran kanssa kävelevän — viimeksi eilen — ja siitä tämän metelin

nosti, joka nyt näin päättyi.

— Arvasinhan, että jotakin semmoista se oli, — sanoi vain Martta

Hinnermo ja vilkaisi taakseen.

— Miksikä te, herra Arola, meistä jättäydytte? — lausui hän kääntyen

Arolan puoleen.

— Muuten vain astuskelin ajatuksissani, — vastasi tämä hienotunteisesti

tahtomatta suoraan sanoa, ettei halunnut häiritä neitien salaista

keskustelua.

Ja riennättäen hieman askeleitaan sanoi hän, Leeni Saareksen viereen

tultuaan:

— No, oletteko rauhoittunut nyt?

— Kyllä, — vastasi Leeni Saares hymähtäen ja luoden katseen Arolan

silmiin, — olen vain kovin pahoillani teidän tähtenne, kun turhaan

teitte tämän pitkän matkan.

— Kuinka niin: turhaan? Olenhan saanut tutustua teihin, neiti Saares.

Leeni Saares ei osannut siihen sanoa mitään, mutta Martta Hinnermo

puristi häntä salaa kädestä ja katsahtaen tämän selän takaa Arolaan

sanoi, rykäisten merkitsevästi:

— Enkös minä sanonut, herra Arola?!

— Kyllä, kyllä! — myönteli Arola oikein huomattavan hyvillään.

— Mitä niin? — kysyi Leeni Saares.

— Se on meidän salaisuutemme, — vastasi Martta Hinnermo ja kuiskasi

jotakin Leeni Saareksen korvaan.

Näin puhellen ja suottaillen saattoivat Martta Hinnermo ja Arola Leeni

Saareksen hänen kotinsa kohdalle Orionin kadulle, hyvästelivät hänet

ja kulkivat edelleen kaupunkiin päin, noustakseen raitiovaunuun.

Tällä matkalla uteli Arola ja sai kuulla neiti Hinnermolta, mitä

Leeni Saares oli hänelle kihlauksestaan ja sen purkautumissyystä

kertonut. Ja molemmat olivat he nähtävästi hyvillään hekin, että

Leeni Saares oli jättänyt tuon kirjaltaja Härmälän, sillä niin

vastenmielisen vaikutuksen oli hän heti ensimäisestä silmänräpäyksestä

heihin molempiin tehnyt. Kumpanenkaan heistä ei voinut ymmärtää,

kuinka Leeni Saares, joka kaikessa oli suoranainen vastakohta

Härmälälle, oli lainkaan voinut suostua ottamaan häneltä kihlat. Ja

heidän kävi tyttöraukkaa oikein sääliksi, kun ajattelivat, minkä

hän itse oli maininnut kihloihin joutumisensa syyksi. Tietysti oli

välien purkautuminen Härmälän kanssa Leenille nyt kotona tuottava

ikäviä seurauksia ja tämä seikka oli omiaan vieläkin enemmän Martta

Hinnermossa ja Arolassa lisäämään myötätuntoa häntä kohtaan. Varsinkin

olivat Arolan ajatukset koko ajan Leeniin kiintyneet ja kun hän oli

saattanut neiti Hinnermon kotiin, askarrutti häntä yhä halu tehdä

jotakin uuden tuttavansa hyväksi, sillä näin ei häntä saanut jättää.