I.

"Taisto II:sen" näytelmäseura valmisti näytäntöiltamaa Hermannin

työväenyhdistyksen talolla. Oli päätetty ottaa esitettäväksi kirjailija

Ensio Arolan kolminäytöksinen "Tuulentupa"-niminen näytelmä. Tekijää,

joka asui Helsingissä, oli pyydetty hyväntahtoisesti olemaan läsnä

näytelmänsä lopullisessa pääharjoituksessa, jonka oli määrä tapahtua

näytäntöillan aattona, toukokuun ensimäisenä lauantaina. Tähän

harjoitukseen oli tekijä lupautunut saapua ja oli nyt matkalla

Hermanniin.

Oli tullut varhainen kevät. Lehdet puissa olivat vuodenaikaan nähden

tavallista suuremmalla hiirenkorvalla ja västäräkit, joiden tulosta,

sananlaskun mukaan, ei pitänyt olla enää kuin viikkokausi kesään,

hyppelivät pitkää pyrstöhän keikutellen iloisesti kiveltä kivelle

tahi juoksivat, nopeasti ja sirosti jonkun matkaa kiitäen ja sitte

äkkiä pysähtyen, ruo'an haussa maantietä pitkin. Pilvet leijailivat

keveinä korkealla ilmassa, joka leppoisasti puhalteli raitista,

keväistä tuoksua, saaden keuhkot mielihyvän tunteesta pullistumaan ja

riennättäen kulkijan askeleita.

Kirjailija Arola oli tullut raitiovaunussa tien päähän ja kävi

loppumatkan jalan. Hän oli lähtenyt aikaisin kotoaan, ja kun oli

vielä puoli tuntia jäljellä harjoitukseen, astuskeli hän viertotietä

hiljakseen katsellen Helsingin senpuoleista laitakaupunkia, jossa

hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Asutus oli harvaa, jopa katosi

kaupungin leima vähitellen kokonaan. Ainoastaan etäinen humu

Sörnäisten rautatieradalta ja rannalla sijaitsevista tehdaslaitoksista

sekä silloin tällöin ohi kiitävä auto muistuttivat pääkaupungin

läheisyydestä. Sitte, pitkähkön taipaleen päässä, ilmestyi eteen

jälleen ryhmä rakennuksia ja kuului kisailevien lasten huutoa ja

hälinää.

Siinä tienvieressä oli matalan, puurakennuksen suojassa pieni koju,

jossa keski-ikäinen nainen myi vehnäsiä ja makeisia. Hänen myymälänsä

ei ollut varsin houkutteleva. Toisella puolen kojua oli iso sammaltunut

kivi ja sen pohjoisreunalla vielä röykkiö sulamatonta, likaista

lunta. Se pisti oitis Arolan silmiin ja hän ikäänkuin väistäen

tätä paikkaa siirtyi toiselle puolen tietä, ja alkoi riennättää

askeleitaan. Tultuaan aivan kojun kohdalle huomasi hän kuitenkin

sen päivänpuoleisella kyljellä pienen penkin ja siinä nuoren naisen

istuvan. Nainen oli laskenut laukkunsa penkille viereensä ja aukoi

juuri karamellia paperista. Samassa nosti hän päätään, niin että hänen

kasvonsa näkyivät suuren hatun peitosta, ja hänen katseensa kohtasi

toisella puolella tietä kulkevan Arolan..

Arola pysähtyi äkkiä, kohotti kättään aivan kuin vaistomaisesti

nostaakseen lakkiaan ja kun nainen purskahti nauruun, tunsi Arola hänet

ja kääntyi kulkemaan yli tien häntä kohti.

— Mitä te täällä teette, neiti Hinnermo? — sanoi Arola kummastellen ja

päätään paljastaen, astuttuaan naisen eteen.

Neiti Hinnermo ojensi hänelle kätensä, johon Arola tarttui. Ja neiti

Hinnermo pudisti tuttavanomaisesti Arolan kättä, väistyi penkillä

syrjemmälle antaakseen hänelle tilaa istua ja vastasi yhä nauraen:

— Niinkuin näette: syön makeisia. Saanko tarjota? — jatkoi hän ojentaen

pussia Arolalle. — Ostin juuri tästä kojusta sivukulkiessani!

Arola istuutui penkille.

— Minnekäs sitte olette matkalla? — kysyi hän edelleen.

— Sinne, minne tekin, — vastasi neiti Hinnermo. — Teidän näytelmänne

harjoitukseen.

— Niinkö? Ja missä tarkoituksessa? Ettehän itse siinä esiinny, vai?

— Oikeinko sitä pelkäätte?

— Päinvastoin. Se olisi suuri onni minulle.

— Joutavia! — Nähkääs, minulla on muuan oppilas, entinen lapsuuden

tuttava, joka on lukenut roolinsa — näytelmänne nuoren rouvan osan

— minun johdollani ja siksi olen minäkin nyt matkalla "Tuulentuvan"

harjoitukseen.

— Älkäähän! Sehän on kovin hauskaa — monessa suhteessa.

— Sen saamme sitte nähdä. Pelkään, ettei tekijä tule olemaan kovinkaan

tyytyväinen.

— Kukas sen osan sitte esittää?

— Neiti Leeni Saares. Muuten hyvin sievä tyttö. Älkää vain rakastuko

häneen!

— Ei taida olla enää pelkoa minuun nähden. Olenhan jo neljänkymmenen

viiden vuoden vanha, kokenut mies, — koviakin kokenut, on minun

lisättävä, sillä, niinkuin tiedätte, olen jo ehtinyt olla naimisissa ja

erotakin vaimostani.

— Se ei mitään merkitse, herra Arola. Rakkaushan ei kuulu ikää

katsovan, kun se kerran on tullakseen. Ja teidän ikännehän on vielä

parhaimmillaan.

— Kiitos! Tuntuu kuin te, neiti Hinnermo, oikein suosittelisitte

minulle oppilastanne, ystävätärtänne. Kukas hän sitte muuten on, jos

näin ylimalkaisesti saan kysyä?

— Hänkö? Intohimoisesti suureksi näyttelijättäreksi pyrkivä, nuori —

kahdeksantoista vuoden vanha ja, niinkuin jo sanoin, hyvinkin sievä —

tyttö.

— Eihän siinä liene kaikki, mitä hänestä tiedätte, koska sanoitte

olevanne lapsuuden tuttavia?

— Näenpä, että olen jo voinut herättää uteliaisuutenne.

— Tyydyttäkää siis se! Mistä hän on kotoisin, mitä hän toimittaa, sillä

eihän hän tule toimeen, se on selvä, seuranäyttämöillä esiintymällä?

— Hän on kotoisin täältä Hermannista ja asuu Orionin kadun varrella,

— siksi istuuduinkin tähän, sillä odotin hänen kulkevan tästä ohi ja

tahdoin hänen kanssaan yhdessä mennä Työväen talolle.

Arola nousi paikaltaan, katsoi kelloaan ja sitte maantielle molemmin

puolin.

— Mutta ehkäpä hän jo onkin sinne mennyt aikaisemmin, — sanoi hän, —

ell’ei teillä ollut sovittuna tavata toisenne tässä.

— Ei ollut, — sanoi neiti Hinnermo ja nousi myöskin paikaltaan, ottaen

laukkunsa. — Mennään sitte! Taitaa olla jo aikakin?

— Kymmenen minuuttia vailla, — sanoi Arola. — Taikka ehkä neiti Saares

ei vielä ole ehtinyt toimestaan? Vai asuuko hän niin vain vanhempiensa

luona?

— No, en tahdo kiusata teitä kauemmin, herra Arola, koska niin kovin

haluatte päästä Leeni Saareksen henkilöstä selville.

He lähtivät vieretysten astumaan maantietä pitkin.

— Luulen, — sanoi Arola, — että minulla on ehkä hieman oikeuttakin

saada tietoja henkilöstä, joka aikoo näytellä näytelmässäni.

— Tietysti. Ja niin vaativassa osassa varsinkin. Siihen tarvitaan jo

paljon uskallustakin. Mutta älkää hämmästykö, kun sanon, että Leeni

on aivan yksinkertaisesti Tollanderin & Klärich'in Hakasalmen kadun

varrella olevassa tupakkatehtaassa työskentelevä tyttö.

Arola todellakin hieman hämmästyi, mutta sanoi:

— Kyky voi syntyä missä tahansa; se ei merkitse mitään. — Neiti Saares

varmaankaan siis ei ole vielä kerinnyt tänne...

— Kyllä. Lauantaisin hän pääsee työstään jo kahdelta.

— Se on totta.

— Luulenpa, että hän tekijän tähden vielä pänttää roolia kotona

päähänsä. Hän sanoi niin pelkäävänsä teitä, vaikka muuten kovin

halusi tutustua teihin ja tahtoi, että olisitte harjoituksessa läsnä

ohjaamassa.

— Niinkö? — kysyi Arola hieman epämääräisesti ja luoden katseen neiti

Hinnermoon. — Mitäs minussa on niin pelottavaa?

— Sitä samaa vain, joka saa kaikki näyttelijät vähän arastelemaan, kun

tekijä, olkoonpa kuka tahansa, on harjoituksissa läsnä. Muistan, kuinka

itsekin pelkäsin, kun harjoittelimme teidän viimeistä näytelmäänne

ja te istuitte, kädet ristissä rinnan yli, näyttämön etunurkassa ja

seurasitte harjoitusta. Ja kuitenkin oli minulla, niinkuin ainakin,

vain pieni sivuosa.

— Älkää nyt! Mehän olemme jo vanhoja tuttavia.

— Ja sittenkin synnytti läsnäolonne, kuinka sanoisin...?

— Ramppikokuumetta?

— Sentapaista ainakin. Minulla on ramppikuumetta aina enkä luullakseni

pääse siitä koskaan.

— Kuulkaa, neiti Hinnermo, onko totta, mitä olen kuullut kerrottavan,

että ai'otte erota Kansallisteatterista?

— Mitäs minä siellä tekisin, kun en pääse eteenpäin.

— Teillähän on kuitenkin, neiti Hinnermo, niin paljon edellytyksiä

menestyäksenne. Yksin lauluäänenne vaatisi antamaan teille jonkun

huomattavamman osan jossakin laulunäytelmässä!

— Minä aionkin antautua kokonaan laulun alalle. Kun ei ole "suhteita"

tahi ei ole aivan tavaton kyky tahi tavattoman kaunis, niin tulee —

niin ainakin itsestä tuntuu — useimmiten syrjäytetyksi.

— On se surkeata, — sanoi siihen Arola, ja molemmat olivat hetken vaiti.

Neiti Hinnermon viimeisten sanojen johdosta Arola vilkaisi häneen.

Hän näki, minkä jo ennestään tiesi, ettei neiti Hinnermolla suinkaan

ollut rumat kasvot; tosin olivat ne hiukan leveät, mutta silti

miellyttävät ja piirteiltään sopusuhtaiset, vaikka näyttämö ehkä

olisi vaatinut jyrkempiä, vähemmin toisiinsa sulautuvia viivoja,

että kaikki kauneusarvot olisivat päässeet täysin oikeuksiinsa. Ja

omituista oli, että neiti Hinnermon mustanpuhuvat silmät, joiden

hehkuvaa katsetta pitkät, tummat ripset varjostivat, eivät näyttämöltä

koskaan tehonneet niinkuin niitä näin arkielämässä katsellessa. Kun

lisäksi neiti Hinnermolla oli päässään mustanruskeiden hiuksiensa

somisteena kuosikas hattu, niin täytyi ehdottomasti myöntää, että

hänellä oli kauniit kasvot. Mutta vahinko vain, että hänen ruumiinsa

kokonaisvaikutus ei ollut hänelle edullinen: kaula oli liika lyhyt,

hartiat liian leveät ja ruumiilta puuttui tarpeellista pituutta. Sitä

paitsi tuntui neiti Hinnermolla olevan taipumusta käydä aikaa myöten

liian lihavaksikin ja nämä seikat olivat varsin kielteistä laatua hänen

näyttämöedellytyksissään. Varmaankin hän itse oli selvillä niistä, kun

hän hetkisen kuluttua huoahtaen lausui:

— Niin, se on ohdakkeinen polku, jota me taiteilijat kuljemme.

— Sama se on meillä kirjailijoillakin, — sanoi Arola.

— Olen siitä monesti puhunut Leeni Saareksellekin, mutta hän elää vain

unelmissaan, rakentaa intohimoisesti tuulentupaansa, — jatkoi neiti

Hinnermo omaa ajatustaan. — Hän ei välitä varoituksista.

— Hän kai on varma kutsumuksestaan, vai? Onko hän mielestänne kyvykäs,

neiti Hinnermo?

— Sitä on vaikea sanoa. Päättäkää nyt itse, kun hänet näette ja saatte

kuulla hänen esitystään.

— Kun neiti Saares on lukenut roolinsa teidän johdollanne, niin on

hänen esityksessään varmaan paljon teidän opettamaanne.

— Olen pääasiallisesti ohjannut hänen lausuntoansa, käsityksensä

roolista on hän saanut itse luoda ja pitää.

— Sepä hauska tietää. — Kuulkaa, neiti Hinnermo, en saanut äsken

kuitenkaan selkoa siitä, asuuko neiti Saares vanhempainsa luona Orionin

kadun varrella?

— Asuu. Tahi oikeammin isäpuolensa luona, joka on nimeltään Savunen

ja entinen suntio, sekä kotoisin samasta pitäjästä, jossa minun

isävainajani oli kauppias. Siksi sanoin, että olemme lapsuuden

tuttavia, vaikka Leeni onkin minua muutamia vuosia nuorempi. Leenin

oikea nimi onkin Hilda Helena Savunen ja hänen äidillään on toisissa

naimisissa kaksi poikaa, joista toinen on veturinlämmittäjä, toinen,

nuorempi, ovenvartiana elävissä kuvissa.

— Miksi sanotte, että neiti Saareksen oikea nimi on Savunen, vaikka se

on hänen isäpuolensa nimi?

— Tarkoitin, että hänen nimensä Saares on muutettu hänen äitinsä

entisestä nimestä, joka kuuluu olleen Sarlin.

— Rouva Savunen oli siis ensi kerran naimisissa erään Sarlinin kanssa?

— Siihen kysymykseen minä en osaa vastata, — sanoi neiti Hinnermo ja

naurahti.

— Anteeksi, että kyselen liika paljon, — lausui nopeasti Arola,

huomattuaan tehneensä hieman sopimattoman kysymyksen. Ja korjatakseen

erehdyksensä lisäsi hän: — Tuo sukunimi on minulle tuttu, sillä minulla

oli sennimellinen koulutoveri.

— Niinkö? Mutta todellakaan en tiedä itsekään sen enempää Leenin

sukuperästä hänen oikean isänsä puolelta. Sen sijaan tiedän, että

hänen isäpuolensa on hyvin uskonnollinen ja ankara mielipiteiltään

eikä ollenkaan hyväksy Leenin intoa ruveta näyttelijättäreksi. Ukko

Savunen, jolla taitaa olla vähän varoja, mutta joka on hyvin saita, käy

Helsingissä siellä täällä satunnaisissa toimissa samoin kuin äitikin.

Heidän kotiolonsa eivät liene kovin kehuttavia ja luulen, että Leeni

siitä kovin kärsii ja tahtoisi senkin vuoksi mielellään päästä omille

jaloilleen.

Näin puhellessaan olivat he saapuneet erään tien risteykseen.

— Mutta missä se työväenyhdistyksen talo täällä oikeastaan on? — kysyi

Arola. — Minä en tunne näitä seutuja ollenkaan.

— Se on tuo puurakennus tuossa, — sanoi neiti Hinnermo, osoittaen

taloa, joka näkyi kappaleen matkan päässä vasemmalle vievän tien

varrella. Talon toisella puolella kohosi loivaa mäentörmää, jossa

kasvoi havupuita, ja tien varrella, vähän etempänä "talosta", oli

muutamia muita kehnonpuoleisia asuin- ja ulkohuonerakennuksia

perunamaitten ja savipeltojen keskellä. Itse työväenyhdistyksen talosta

näkyi toinen pääty- ja toinen sivuseinä, joissa oli suuret leveät

ikkunat. Toinen tienpuoleinen ikkuna oli auki ja siitä liehutteli tuuli

ulos kapeata, valkoista ikkunaverhoa. Sisäänkäytävä oli pihanpuolelta

rakennuksen toisesta päästä.

Kun Arola ja neiti Hinnermo olivat tulleet talon kohdalle, kuulivat he

sisältä miesten puhelua, joka oli koko lailla äänekästä.

— Taitavat jo olla näyttelijät koolla? — sanoi Arola seuratessaan neiti

Hinnermoa portaita ylös eteiseen.