Isäni ja äitini ovat aikoja kuolleet: olin vain pieni poikanen,
kun ne minut yksin maailmaan jättivät. Se oli minun kohtaloni.
Kunnallishallitus mietti, että mikähän nyt sen pienen henkiorjan kanssa
neuvoksi, ja sitä Pankin ajatteli. Ja metsänvartija Roman sattui juuri
silloin metsästä kylälle tulemaan ja sanoi: 'Antakaas poika minulle
metsänvartijamajaani, minä elätän sen. Pojasta on hupaisuutta
yksinäisyydessäni... ja saahan hän ruokansa.' Niin hän puheli ja
kuntahallitus vastasi: 'ota hänet!' Hän otti minut mukaansa. Ja siitä
pitäen olen metsässä ollut. Täällä Roman minut kasvatti. Se oli
hirveä ihminen! Jumala varjele!... Isokasvuinen, mustasilmäinen,
mustatukkainen ja silmissä synkkä katse, hän kun kaiken elämänsä oli
metsässä ypö-yksin elänyt. Karhu oli hänelle kuin veli, sanoivat
ihmiset ja susi kuin serkku. Tunsi jokaisen eläimen eikä pelännyt
niitä. Mutta ihmisten parista hän vetäytyi pois, ei heihin edes
katsonutkaan... semmoinen ihminen hän oli. Kautta Jumalan, se on totta!
Kun hän joskus minuun katsoi, tuntui vallan kuin olisi kissa hännällään
selkäpiitäni hivellyt... Mutta hyvä ihminen hän kumminkin oli ja
hyvästi hän minua elätti. Tattaripuuroon pantiin aina rasvaa ja milloin
Roman sorsan ampui, niin oli sorsanpaistiakin. Mikä on totta, se totena
pysyy!
Näin elelimme kahden. Milloin Roman metsään meni, salpasi hän minut
majaan, etteivät pedot kimppuuni pääsisi. Myöhemmin annettiin hänelle
Oksana niminen vaimokin.
Pan se sen vaimon hänelle antoi. Käsketti luokseen ja haastoi: "Kuules,
Roman, sinun pitää naida!"
Ensin vastasi Roman:
"Mitä, hornassa, minä vaimolla? Mitä minä metsässä vaimolla, kun
minulla siellä ennestään jo orjakin on. En tahdo naimisiin!"
Hän näet ei ollut tottunut tyttöin seuraan. Siinä se oli asia. Mutta
Pan oli viekas. Kun tuota Pania ajattelen, niin minusta tuntuu ettei
semmoisia Pania enää ole: ne ovat sukupuuttoon kuolleet. Otetaanpa
sinut esimerkiksi. Sinunhan pitäisi Panin sukulaisia olla... Ehkäpä
oletkin, mutta ei sinussa mitään semmoista mahtavuutta ole... sitä
oikeaa... olet vain tavallinen orja etkä muu mikään.
Mutta se toinen, se oli oikea... niitä muinaisia... Minä sanon sinulle,
että maailmassa tapahtuu semmoisia asioita, että sadat ihmiset yhtä
ainoaa ihmistä pelkäävät... Katsohan esimerkiksi haukkaa ja
kukonpoikaa: molemmat ne ovat munasta tulleet, mutta haukka pyrkii jo
alun pitäen ilmaan nousemaan ja kananpojat ja kukot piipertävät maassa.
Haukka on Pan, ja kukonpoika -- on yksinkertainen talonpoikaisnainen!
Olin pieni poikanen, mutta muistan sen kumminkin aivan selvästi: noin
kolmisenkymmentä talonpoikaa oli hirsiä metsästä vetämässä. Pan tulla
karauttaa ratsunsa selässä ja punoo viiksiään. Hevonen tanssii alla ja
mies vilkuilee ympärilleen. Oi, oi! Kun talonpojat Panin huomaavat,
ajetaan hevoset syvään kinokseen ja lakit, päästä kiskaistaan. Oli
sitten vastusta saada hirret tielle takaisin, mutta Pan nelisti
tiehensä -- hän oli yksin ja tie oli hänelle liian kaita! Kun Pan
otsaansa rypistää, ollaan peloissaan -- kun hän nauraa, iloitaan -- ja
kun on vakavana, murehditaan. Olisinpa tahtonut nähdä sen, joka olisi
uskaltanut vastustella.
No niin: Roman oli kasvanut metsässä, eikä ymmärtänyt käyttäytyä, mutta
Pan antoikin sen hänelle siitä syystä anteeksi.
"Minä tahdon että naimisiin menet", puhuu Pan, "miksi? Sen pidän
tietonani. Ota Oksana vaimoksesi."
"En tahdo", vastaa Roman, "en minä Oksanaa tarvitse!... Ottakoon hänet
hiisi, mutta minä en ota!" -- puheli Roman.
Pan tuotti pampun. Roman pantiin pitkälleen ja Pan kysyi kerran vielä:
"Tahdotko naimisiin, Roman?"
"En, en tahdo!"
"Antakaa hänelle siis housuun, niin paljon kuin sopii!" käskee Pan.
Hän saikin aika selkäsaunan. Roman oli vankka mies, mutta kyllänsä hän
siitä kumminkin sai.
"Heretkää", hän sanoi, "jo nyt riittää! Periköön hänet piru, ennenkuin
moista tuskaa naisen takia kärsinen. Antakaa tänne minä nain hänet!"
Panin kartanossa eleli muuan Schwidzky niminen ratsupalvelija. Tämä
tuli juuri saapuville kun Romanissa koetettiin naimahalua herättää.
Kuultuaan miksi Romania pieksettiin heittäytyi hän Panin jalkoihin ja
suuteli niitä. "Älä toki, armollinen Pan, ihmistä tapa, ennemminhän
minä Oksanan nain... en sanallakaan vastusta."
Hän tahtoi naida hänet. Moinen ihminen se oli. Totta jumaliste!
Romankin jo ilostui.
Nousi seisalleen, sitoi kiinni housunsa ja sanoi:
"Hyvä. Mutta, ihminen, mikset ennemmin tullut? Ja sinä sitten, Pan --
miksei mies tiedustele kuka hyvällä naimisiin menisi, ottaa ja
pieksättää tuota pikaa vain! Onko se kristillisesti tehty? Hyi!"
Roman se näet ei Paniakaan pelännyt. Ja pahalla päällä ollessaan ei
Pankaan häntä liioin lähennellä tohtinut. Mutta Pan oli viekas, hänellä
oli muu mielessä. Uudestaan Romanin nurmelle pitkälleen panetti.
"Mokomaa lampaanpäätä", sanoi, "minähän onneasi tahdon, ja sinä vaan
nenääsi kurpistat. Nythän sinä elät kuin karhu pesässään; luoksesi ei
tee mieli poiketa... lyökää sitä hölmöä kunnes huutaa kylliksi
saaneensa! Mene sinä helvettiin, Opanas. Sinua ei ole kestiin kutsuttu,
älä siis siihen tunkeu, muutoin... Etkö näe kuinka Romania kestitetään?
Sinullekkin voisi samoin käydä!"
Nyt vasta Roman julmistui. Kelpo lailla häntä lyötiin. Sen aikuiset
ihmiset osasivat pampulla miehen selästä nahan nylkeä. Mutta Roman se
vain makasi rauhallisena eikä huutanut kylliksi saaneensa. Pitkään
kärsi, mutta lopulta sylkäsi ja sanoi:
"Ei ole kristillistä naisen tautta näin ruoskia minua -- ja vielä
lukematta. Heretkää! Kuivettukoot kätenne, saakelin roistot! En minä
mikään parkittava nahka ole, että minua niin lyödä tarvitsee. Kun en
vähemmällä päässe -- niin menemmehän sitten naimisiin!"
Pan nauroi.
"Niin oikein! Ellet nyt häissäsi saatakkaan istua, niin saat sitä
enemmän tanssia."
Pan oli iloinen, jumaliste, kuinka iloinen olikin! Mutta myöhemmin
hänen kävi huonosti -- Jumala jokaista kristittyä moisesta suojelkoon!
Semmoista en kellekkään soisi. Ei juutalaisellekkaan pidä sitä
toivotella, mielestäni...
Roman meni siis naimisiin ja vei nuoren vaimonsa metsänvartijamajaan.
Aluksi se häntä lakkaamatta sätti ja soimasi saamastaan löylytyksestä.
"Et sinä ole sen arvoinen, jotta ihmistä sinun tauttasi kiusattiin",
sanoi.
Aina metsästä tultuaan se heti vaimon ulos ajoi. "Mene tiehesi! Ei
täällä naisia tarvita! En voi kärsiä naista huoneessa nukkumassa. Ilma
pilautuu siitä." Mutta ajan oloon hän Oksanaan tottui. Oksana puhdisti
ja valkasi tuvan, järjesteli puhdistetut astiat ja huonekalut; kaikki
tuvassa kiilsi, jotta sitä oli ilo katsella. Eikä Roman ainoastaan
Oksanaa kärsinyt, vaan alkoipa häntä rakastaakkin; jumaliste, en minä
valehtele! Niin Romanin kävi. Kun naiseensa mieltyi, sanoi aina:
"Kiitos Panille! Hän se minulle parempaa opetti. Olinpa typerä mies,
kun semmoisen selkäsaunan otin! Nyt näen, ettei se niinkään tuhmaa ole;
onpa se tottaansa hauskaakin!"
Kuinka paljon lienee aikaa kulunut, kun Oksana eräänä päivänä valittaen
rupesi penkille maata. Illalla hän sairastui ja kun aamulla heräsin
kuulin hienon äänen vikisevän. Ahaa, ajattelin itsekseni -- varmaan
tänne on lapsi syntynyt -- -- ja niin olikin.
Mutta se ei pitkään tässä maailmassa elänyt, aamusta iltaan vain.
Illalla se ei enää vikissyt. Oksana itki, mutta Roman sanoi:
"Siis meillä ei enää lasta olekkaan, ja kun ei lasta ole, niin ei ole
tarvis pappiakaan hakea. Haudataan se hongan juurelle."
Ja niin hän teki. Kaivoi pienen haudan ja peitti lapsen siihen. Katsos
tuolla tuota salaman polttamaa puunrunkoa... se on sama puu, jonka alle
lapsi haudattiin. Kuules, kun kerron: heti auringon laskettua ja
iltatähden metsään vilkuttaissa, lentelee täällä lintunen ja huutelee,
huutelee niin surkeasti! -- Se on lapsen kastamaton sielu, joka ristin
merkkiä pyytää. Sanotaan että joku oppinut ihminen, joka on kirjoja
lukenut, osaisi sille ristin merkin antaa, jottei sitten enää
lenteleisi... mutta me täällä metsässä emme mitään tiedä. Se lentelee
ja rukoilee, emmekä me voi muuta kuin sanoa: sielu parka! emme sinulle
mitään taida. Sitten se itkee, lentää tiehensä, tulee takaisin... oi,
kun sitä sieluraukkaa on sääli!
Kun Oksana parani, meni hän aina haudalle istumaan ja itki niin
kovasti, että kuului ympäriinsä metsään. Niin suri Oksana lastaan.
Mutta Roman sääli Oksanaa eikä lasta. Metsästä tultuaan meni aina
haudalle Oksanan luo seisomaan ja sanoi:
"Herkeä jo, typerä vaimo! Mitä sinä itket? Kuolleen lapsen sijaan tulee
kenties toinen ja parempi. Niin, kukapa ties ei tämä ollutkaan minun
lapseni, mutta se toinen, se on minun omani."
Oksana ei mielellään semmoista puhetta kuunnellut. Herkesi itkemästä ja
alkoi pahoilla sanoilla sättiä. Mutta ei Romankaan suuttunut.
"Miksi minua sätit?" kysyi. "Enhän ole mitään muuta sanonut, kun etten
tiedä. Enkähän minä tiedäkkään, kun et sitä ennen ollut minun etkä
metsässä asunut, vaan ihmisten keskessä. Kuinkapa sen tietäisinkään?
Nyt elät metsässä ja se on hyvä. Kun vanhaa Feodossiaa kylästä hain,
niin sanoi: 'Kuinka sinulla, Roman, nyt jo lapsi on?' Sanoin hänelle:
'Mistäpä minä tiedän onko se pian tai ei?'... Herkeähän sinä itkemästä,
muutoin suutun ja saattaa sattua että sinua lyömään yllyn."
Oksana torui torumistaan ja sitten herkesi, lyödä läimäyttipä Romania
selkäänkin! Mutta kun Roman suuttui niin Oksana vaikeni... pelkäsi,
alkoi hyväillä ja syleillä, suudella ja silmiin katsoa... se Romania
tyynnytti. Sillä katsos, sinä et sitä tienne, mutta minä, vanha mies.
vaikken koskaan olekkaan naimisissa ollut niin olen monta ja
monenlaista elämässäni nähnyt: nuori nainen suutelee niin suloisesti,
jotta se äkäisimmänkin miehen kesyttää. Oi, oi!... minä tunnen naiset.
Ja Oksana oli liukas olento... moista ei nyt enää näekkään. Minä sanon
sinulle, etteivät naisetkaan nyt enää ole semmoisin kuin ennen! Eräänä
päivänä kajahti äkkiä torvi metsässä: trataa, tara-tara-ta-ta-taa!...
Iloisesti metsänkaiku vastaeli. Olin siihen aikaan pieni poikanen, enkä
ymmärtänyt mitä se tiesi. Näin lintuin pesästään lehahtavan, huutavan
ja siivillään räpättävän; muuan jänis vilisti ohi minkä käpälistä pääsi
korvat selkää myöten kumussa. Luulin että outo eläin se niin kauniisti
huutaa. Mutta se ei ollutkaan eläin, se oli Pan, joka tuli ratsastaen
metsän läpi torvella toitottaen. Jälestä toivat ratsaspalvelijat
kahlekoiria. Kaunein kaikista palvelijoista oli Opanas Schwidzky
sinisessä takissaan. Hän ratsasti Panin takana. Päässään oli kullalla
kirjailtu lakki, hevonen tanssi allaan, pyssynsä kiilsi ja pandora
riippui hihnassa vasemmalla olallaan. Pan rakasti Opanasta, se kun
osasi pandoraa kauniisti soittaa ja sen lisäksi vielä laulaa. Kyllä se
Opanas oli kaunis, voi kuinka kaunis olikin! Kauneuden suhteen Pan ei
Opanakselle vertoja vetänyt: hän kun oli kaljupäinen ja punanenäinen
eivätkä silmätkään, milloin niissä ystävällinenkin katse oli, olleet
Opanaksen silmäin verrat. Kun Opanas minuun katsoi, täytyi minun
hymyillä vaikken tyttökään ollut. Vanhempainsa sanottiin polveutuvan
eräästä saporalaisesta kasakkaperheestä ja asuneen viljelysmaiksi
peratuissa metsissä. Se oli liukasta, kaunista, sukkelaa kansaa.
Ajatteles: hevosen selässä vainioita viiletellä on ihan toista kuin
kirveellä puita kaataa...
Juoksin majasta ulos ja näin Panin siinä hevostaan pidättävän ja
ratsaspalvelijat. Romankin tuli ulos ja piti Panille jalustinta. Pan
laskeutui maahan. Roman kumarsi syvään.
"Kuinkas käy?" kysyy Pan.
"Kiitos kysymästä", Roman vastasi. "Olen terve, mikäs minun olisi?
Entäs te?"
Katsos, Roman ei ymmärtänyt Panille vastata. Koko seura räjähti
nauramaan, Pan kanssa.
"Jumalan kiitos, että terve olet", Pan sanoi, "mutta missä vaimosi on?"
"Missä vaimoni olisi? Vaimoni on tietysti kotona."
"No, mennäänpä mekin huoneelle", sanoi Pan, "levittäkää te sillä aikaa
nurmelle matto, vastanaineille onnea toivottaaksemme ensi kerran
talossa vieraillessa."
Siitä menivät huoneelle; Opanas ja Roman tulivat jälestä paljain päin
ja Bogdan, Panin uskollinen ja vanhin ratsaspalvelija. Semmoisia
palvelioitakaan ei enää maailmassa tapaa. Vanha hän oli ja ankara
hevosille, mutta Panin edessä kuin koira. Bogdanilla ei koko laajassa
maailmassa ollut ketään muita kuin Pan. Sanottiin, että kun Bogdanin
isä ja äiti kuolivat, oli tämä vanhalta Fanilta pyytänyt
talonpoikaisnaisen kanssa naimisiin mennäkseen. Mutta vanha Pan ei
antanut. Asetti hänet pienen poikansa hoitajaksi ja sanoi: "Tämä on
isäsi ja äitisi ja vaimosi." Siinä sitten Bogdan pikku Panitschan hoiti
ja holhoi, opetti ratsastamaan ja ampumaan. Pikku Panitschan suureksi
kasvettua ja talouden perustettua, seurasi Bogdan häntä yhä kuin koira.
Oi, minä tahdon sanoa totuuden, monet kirosivat Bogdania. Monta
kyyneltä on hänen sielulleen pudonnut sen samasen Panin takia. Panin
tarvitsi vain sanoa yksi ainoa sana, niin Bogdan olisi vaikka oman
isänsä palasiksi repinyt.
Pienenä poikana juoksin toisten jälessä huoneeseen: olinhan tietysti
utelias. Mihin ikään Pan kääntyi, olin minä aina takana.
Pan seisoi keskellä lattiaa, väänteli viiksiään ja nauroi; Roman seisoi
edessä, nosteli jalkojaan ja hypisteli lakkia käsissään; Opanas parka
seisoi olallaan seinään nojaten, seisoi siinä kuin nuori tammipuu
myrskyssä, synkkänä ja surullisena.
Vanha Bogdan vain ripusti takkinsa naulaan, istuutui penkille nurkkaan
ja odotti isäntänsä käskyjä. --
Nyt kaikki kolme Oksanaan kääntyivät. Tämä seisoi uunin kolkassa katse
maahan luotuna ja kasvot punaset kuin unikko ohrapellolla. Kai hän
aavisti että hänen tauttaan pahaa tapahtuisi. Sanon sinulle yhden
asian: kun kolme miestä luovat silmänsä yhteen naiseen, niin siitä ei
hyvää synny. Siitä tulee tukkanuotta tai jotain vieläkin pahempaa. Olen
sen omin silmin nähnyt.
"No, Roman", nauraa Pan, "olenko sinulle hyvän vaimon hankkinut?"
"Vaimo kun vaimo", vastaa Roman, "mukiin se menee."
Opanas kohotteli olkapäitään, vilkasi Oksanaan ja sanoi itsekseen:
"Niinpä vaimo! Jospa se vain ei olisi mokoman tolvanan käsiin
sattunut!"
Roman kuuli tuon ja kääntyi Opanakseen: "Sanokaas minulle, Opanas,
miksi minua tolvanana pidätte?"
"Siksi", Opanas vastaa, "kun et osaa vaimoasi varjella."
Niin Opanas puhui. Pan polki jalkaa, Bogdan pui päätään; Roman arveli
tuokion, kohotti sitten päänsä ja katsoi Pania kasvoihin.
"Miksi häntä varjelisin?" hän vastasi Paniin katsoen. "Täällä
metsässähän ei ole muuta kuin eläimiä -- armollinen Pan vain tänne
jonkun kerran hairahtuu tulemaan. Keneltä häntä sitten varjelisin? Pidä
sinä, mokoma kasakka vain varasi ettet minua härnää, saattaisi muutoin
sattua että tukkaasi tartun."
Siitä olisi pian aikaan käyty käsikahakkaan, ellei Pan olisi väliin
astunut: poikasi jalkaa ja heti toiset vaikenivat.
"Hiljaa, saatanan sikiöt! Emme ole tänne tappelemaan tulleet.
Toivotetaan nuorelle pariskunnalle onnea ja illalla mennään suolle
metsästämään. Hei, nyt lähdetään!"
Pan kääntyi ja läksi majasta. Ratsaspalvelijat olivat puiden alle
eineen valmistaneet. Bogdan seurasi Pania, mutta Opanas pidätti Romania
eteisessä.
"Älä ole vihainen, veljeni", kasakka sanoi. "Kuules mitä sanon. Näitkö
kuinka Panin jalkoihin heittäydyin ja hänen saappaitaan suutelin
Oksanan saadakseni? No, Jumala kanssasi mies... teidät on pappi
yhdistänyt... se lienee kohtaloni ollut! Mutta sydämeni ei salli, että
paha vihollinen taas teidät yllättää. Haa, haa! Kukaan ei tiedä, mitä
minulla on sydämellä... Ennemmin pyssyni lähettää heidät kylmään
hautaan."
Ihmeissään Roman kasakkaa katseli.
"Sanos, kasakka, etkö ole järjiltäsi?"
En kuullut, mitä Opanas sen jälkeen eteisessä hiljaa Romanille puhui,
näin vain Romanin Opanasta olalle lyövän.
"Opanas, Opanas! Kuinka ilkeitä, petollisia ihmisiä maailmassa on! Ja
minä elelin täällä metsässä mitään tietämättä. Pan, Pan! Olet syössyt
itsesi onnettomuuteen."
"No, mene nyt", Opanas sanoi. "Mutta varo ettet varsinkaan Bogdanille
itseäsi ilmaise. Sinä olet yksinkertainen ihminen, mutta hän on viekas
koira. Varo Panin viinaa liiaksi juomasta. -- Ja kun hän sinut
ratsaspalvelijain kanssa suolle laittaa, ja itse tänne jää, niin vie ne
sen vanhan tammen luo, näytä pitempi tie, sano itse tulevasi oikotietä
metsän läpi ja palaa heti tänne takaisin."
"Hyvä", Roman vastaa, "menen metsästämään, mutta pyssyyni en pane
linnun haulia vaan karhun kuulan."
Menivät sitten ulos. Pan istui jo matolla, käski antaa pullon, kaateli
laseihin viinaa ja tarjosi Romanille. Panin lasi ja pullo olivat
ihanat, mutta paloviina sitäkin ihanampaa, sitä kun lasin joi --
ilostui sydän; kun toisen joi -- alkoi sydän rinnassa sykkiä; mutta kun
siihen tottumaton kolmannen joi niin makasi jo penkin alla, ellei vaimo
penkille kohentanut.
Panilla oli viekkaus mielessä. Tahtoi Romanin viinalla humalluttaa;
mutta semmoista viinaa ei löytynyt, joka olisi Romanin humalluttanut.
Otti lasin Panin kädestä ja joi; joi toisen ja kolmannenkin -- silmät
paloivat päässä kuin sudella ja väänteli viiksiään. Sekös Pania
suututti.
"Katsokaas, kuinka tuo peeveli paloviinaa juo eikä silmääkään räpäytä.
Toinen jo aikaa itkisi; mutta hän, katsokaas hyvät ihmiset -- hän vain
nauraa!"
Ilkeä Pan tiesi vallan hyvin, että kun viinaa juotua itkettää, silloin
pää pian pöydälle vaipuu. Mutta tällä kertaa hän ei ollut oikeaan
osannut.
"Miksipä minä itkisin!" Roman vastasi. "Sittenhän huonosti olisi!
Ulvoisinko kuin akka, kun armollinen Pan tulee minulle onnea
toivottamaan? Jumalan kiitos! Ei minulla vielä ole itkemisen syytä.
Itkekööt toki ennemmin viholliseni!"
"Olet siis tyytyväinen?" Pan kysyy.
"Miksikäs tyytymätön olisin?"
"Tiedätkös, että pamppu oli puhemiehenäsi?"
"Kuinka en sitä muistaisi? Siksipä sanonkin, että olin oikea pöllöpää,
en tiennyt mikä on karvasta mikä suloista. Pamppu maistaa karvaalle,
mutta pidin sen naista parempana. Armollista Pania minun on
kiittäminen, kun opetti minun pöllöpään hunajaa syömään."
"Hyvä, hyvä", Pan sanoo, "no niin, mutta teeppäs sinäkin nyt minulle
palvelus: mene ratsaspalvelijain kanssa murtoon minulle lintuja
ampumaan. Tuokaa minulle muuan metsokin."
"Miksi Pan meidät murtoon lähettää?" Roman kysyy.
"Juodaan vielä ja Opanas laulaa meille ja sitten -- Jumalan haltuun!"
Roman katsahti taivasta ja virkahti Panille:
"Se tuskin käy päinsä; on jo myöhäkin, murto on laaja ja tuuli ulvoo
metsässä, se tietää myrskyä yöksi. Kuinkas nyt niin valppaan linnun
ammutuksi saisi?"
Pan oli jo humalassa ja kovin ärtyinen. Kuullessaan miesten keskenään
kuiskaavan, että Roman oli oikeassa ja että kohta myrsky puhkeaisi --
hän suuttui. Löi lasin pöytään ja vyörytti silmiään, silloin kaikki
vaikenivat, Opanas yksin ei pelännyt. Panin käskystä hän astui esiin
pandoran säestyksellä laulamaan. Viritteli soittoaan, vilkasi Paniin ja
sanoi:
"Malta mielesi, armollinen Pan! Milloin sitä lienee kuultu, että miehet
yöksi myrskyllä mustaan metsään metsästämään laitetaan?"
Olipa se aika uskalikko! Ne toiset olivat tietysti henkiorjia ja
pelkäsivät, mutta hän oli vapaa mies, kasakkain sukua. Pienenä poikana
oli pandoraa soittava kasakka hänet Ukrainesta tuonut. Umanin kaupunki
oli näet kapinaan noussut. Vanhalta kasakalta puhaistiin silmät,
leikattiin korvat ja lähetettiin niin maailmaa kiertämään.
Hän käveli kaupungit ja kylät ja tuli kulettajansa Opanaksen kanssa
meidänkin seuduille. Vanha Pan rakasti kaunista laulua ja otti hänet
luokseen. Vanhus kuoli, ja Opanas kasvoi hovissa. Nuori Pankin häntä
rakasti ja antoi hänelle monasti anteeksi sanoja, joista toinen olisi
nahkansa menettänyt.
Niin nytkin. Aluksi Pan suuttui, luultiin hänen Opanasta lyövän, mutta
sanoikin vain:
"Oi Opanas, Opanas, sinä olet viisas veitikka, mutta et kumminkaan
tiedä, ettei pidä nenää oven väliin pistää, jottei litistyisi."
Semmoisen arvoituksen kasakalle antoi! Mutta tämäpä heti sen arvasi ja
vastasi laululla. Oi, jospa Pan olisi laulun ymmärtänyt, niin ehkei
vaimonsa olisi hänen tauttaan itkeä tarvinnut.
"Kiitos neuvostasi, Pan", virkkoi Opanas, "sen edestä laulan sinulle
laulun. Kuuntele!"
Kosketteli pandoran kieliä, kohotti päänsä, katseli taivasta, jossa
kotka ilmoja viilsi, ja tuuli mustia pilviä ajeli: hän kuunteli korkean
hongiston huminaa. -- -- Ja kosketti taas kieliä.
Et ole kuullut kuinka Opanas Schwidzky soitti, etkä ole moista koskaan
kuuleva! Pandora on tosin yksinkertainen soittokone, mutta kuinka
sydäntä liikuttavasti se oppineen ihmisen käsissä puhuu. Kun Opanas sen
kieliä liikutteli, kuului siitä kuin pimeän metsän huminaa myrskyllä,
kuin tuulen suhinaa aution aron heinikossa, kuin kuivien korsien
kuisketta korkeilla kasakkahaudoilla.
Moista soittoa et sinä koskaan kuulla saa. Sanotaan pandoran soittajain
hävinneen, ettei niitä enää markkinoillakaan kuule. Minulla on vielä
tuolla seinällä vanha pandora; Opanas opetti minun sitä soittamaan,
mutta minulta sitä kukaan ei ole oppinut. Kun kuolen -- ja se
tapahtunee piankin -- niin ehkei koko maailmassa enää kuulla pandoran
soittoa. Niinpä niin!
Ja Opanas lauloi vienolla äänellä. Äänensä ei ollut kova, mutta se oli
surumielinen ja sydämeen tunkeva. Sen laulunsa se kasakka varmaan oli
Panille tehnyt. En ole sitä muulloin milloinkaan kuullut ja kun sitten
pyysin Opanaksen sitä laulamaan, niin se aina kieltäytyi.
"Sitä, jolle laulu laulettiin, ei enää ole maailmassa", sanoi. Siinä
laulussa sanoi kasakka Panille täyden totuuden, kaikki kuinka hänen oli
käyvä. Pan itki, kyyneleitä riippui viiksissään, eikä hän kuitenkaan
nähtävästi sanaakaan laulusta tajunnut.
Olen laulun unohtanut, en paljoa siitä muista. Mutta siinä oli niin
hirvittävä ja samalla surumielinen sointu.
Tuntui kuin kaikuisi se laulu vielä korvissani ja kun näkisin ne
ihmiset silmäini edessä: tuossa seisoo kasakka pandoransa kanssa, Pan
istuu matolla alla päin itkien, miehet tunkeilevat ympärillä ja
survivat toisiaan kyynäspäillä, vanha Bogdan pui päätään... ja metsä
humisee aivan kuin nyt; pandora soi hiljaa ja surumielisesti ja kasakka
laulaa kuinka Panna Pania itkee. -- -- --
Mutta Pan ei laulua ymmärrä, pyyhkii silmänsä ja sanoo:
"No, pane lähdöksi, Roman! Ylös hevosten selkään! Ja ratsasta sinäkin
Opanas mukaan, olen kyliäni lauluistasi saanut! -- -- Laulu oli hyvä
-- -- mutta sitä, josta se kertoo, ei vain koskaan tapahdu"...
Mutta kasakkaa oli laulu pehmittänyt ja katseensa oli surullinen.
"Oi Pan, Pan", Opanas puhui, "meillä sanovat vanhat, että sadut puhuvat
totta ja laulutkin. Mutta satujen totuus on kuin rauta, että kun se
kauan kädestä käteen kulkee, niin se ruostuu. Mutta laulun totuus on
kuin kulta, joka ei koskaan ruostu... niin vanhat sanovat!"
Pan liikautti kärsimättömästi kättään.
"Olkoon niin teidän maassa, mutta meillä ei ole niin. Mene Opanas,
mene, en viitsi sinua enää kuunnella."
Hetken seisoi kasakka äänetönnä, heittäytyi sitten Panin jalkoihin.
"Pan, kuule minua! Nouse hevosesi selkään ja ratsasta takaisin Pannasi
luo: sydämeni aavistaa pahaa."
Mutta nyt suuttui Pan ja työnsi kasakan luotaan kuin koiran.
"Mene tiehesi! Vanha akka sinä olet, etkä kasakka. Mene tiehesi,
muutoin käy sinun huonosti. Ja te saakelit siellä! Mitä te
seisoskelette? Enkö enään olekkaan isäntänne? Minä näytän teille, mitä
esi-isänne eivät esi-isillenne ole näyttäneet!"
Silloin Opanas nousi synkkänä kuin musta pilvi ja vaihtoi silmäyksen
Romanin kanssa. Mutta tämä seisoi pyssyynsä nojaten, kuin ei olisi
mitään tapahtunut.
Opanas heitti pandoransa puuhun -- se särkyi kappaleiksi. Siitä nousi
vain metsään hupeneva huokaus.
"Opettakoon sitten piru toisessa maailmassa mokomia ihmisiä, jotka
eivät järjellisestä neuvosta välitä! Sinä, Pan, et enää uskollista
palvelijaa tarvinne!"
Ennenkuin Pan vastaamaan ehti, hyppäsi Opanas satulaan ja ratsasti
tiehensä, toiset ratsaspalvelijat jälestä.
Roman heitti pyssyn olalle ja asteli myös tiehensä. Vahtituvan ohi
kulkiessaan huusi Oksanalle: "Pane poika nukkumaan, nyt on jo aika, ja
valmista Panille vuode."
Pian kaikki metsään katosivat. Pan meni majaan. Hevosensa vaan seisoi
yksin ulkona puuhun sidottuna. Hämärä alkoi maahan vuotaa, metsä humisi
ja sadepisaroita putoili, aivan kuin nyt. Oksana pani minut
heinävuoteelleni nukkumaan ja teki ylitseni ristin merkin... kuulin
sitten Oksanan itkevän.
Mitäpä minä, poika parka, ymmärsin siitä, mitä silloin ympärilläni
tapahtui! Kääriydyin heiniin, kuuntelin tuulen laulua metsässä ja
nukuin.
Äkkiä havahduin ja kuulin jonkun tuvan ympäri kulkevan puulle, johon
hevonen oli sidottu ja laskevan sen irti. Hevonen korskui ja löi
kavioitaan maahan, juoksi sitten metsään ja pian kavioiden kalke
kuuluvilta hälveni... ja taas tuli joku tietä ratsastaen, mutta tällä
kertaa tupaa kohti. Aivan lähelle se tuli, hyppäsi hevosen selästä,
juoksi ikkunaan ja huusi:
"Pan, Pan! -- Oi, Pan! Lähde joutuun tiehesi. Kasakkakonnalla on pahaa
mielessä. Hevosesikin on metsään ajanut!" Se oli Bogdanin ääni.
Tuskin ehti vanhus loppuun puhua, kun joku häneen takaa päin tarttui.
Pelästyin ja kuulin jotakin maahan kaatuvan...
Pan avasi oven ja ryntäsi ulos pyssyineen... eteisessä tarttui Roman
häntä kaulaan ja heitti maahan...
Nyt huomasi Pan asiansa olevan huonosti ja rukoili!
"Oi, Roman, laske irti! Näinkö hyvät työni palkitset?"
Roman vastasi: "Kyllä hyvät työsi muistan, ne jotka minulle ja
vaimolleni teit, ja nyt minä ne sinulle maksan."
Pan: "Puolusta sinä minua, Opanas, uskollinen palvelijani! Olen sinua
rakastanut kuin omaa poikaani!"
Mutta Opanas vastaa:
"Työnsit uskollisen palvelijasi luotasi kuin koiran. Rakastit minua
kuin sauva selkää rakastaa ja nyt sinä rakastat kuin selkä sauvaa...
pyysin ja rukoilin... sinä et minua kuullut."
Sitten Pan Oksanaa pyysi:
"Puhu puolestani, Oksana! Sinulla on hyvä sydän!"
Oksana syöksyi ulos kämmentä lyöden.
"Heittäydyin jalkoihisi, Pan, ja pyysin: armahda neitseellistä
ihanuuttani... älä toisen vaimoa häväise... sinä et minua säälinyt ja
nyt sinä minua rukoilet. Oi! kunniattomaksihan minut teit! Minä
onneton!"
"Laskekaa irti minut!" huutaa Pan. "Siperiaan pääsette minun tauttani
nääntymään."
"Älä meitä sure, Pan!" sanoo Opanas. "Roman joutuu murtoon ennenkuin
ratsupalvelijas palaavat, sinun tauttasi minä olen yksin maailmassa,
enkä päätäni paljon sure. Menen metsään, pyssy olallani ja kerään
ketteriä miehiä luokseni sinne. Öisin kuljeksimme teillä ja kun kylään
tulemme, menemme suorastaan Panin taloon!... Roman, tartu häneen!
Kannetaan hänen armonsa sateeseen!"
Pan huusi ja puolustautui; mutta Roman vain mutisi itsekseen ja Opanas
nauroi ivallisesti. Menivät ulos. Olin kovasti pelästynyt ja riensin
tupaan, suoraa päätä Oksanan luo. Hän istui penkillä, kasvot valkeina
kuin lumi...
Ja metsässä pauhasi myrsky; puut puhuivat eri äänillä, tuuli ulvoi ja
ukkonen jyrähteli.
Istuin Oksanan kera uunin penkillä. Äkkiä kuulin jonkun metsässä
voihkivan, ja se ääni oli niin surkea, jotta sydäntäni vielä nytkin
karvastelee sitä muistellessa, vaikka siitä on niin monta vuotta
kulunut...
"Oksana", sanoin, "kuka noin metsässä voihkii?"
Hän otti minut syliinsä ja tuuditteli.
"Nuku, poikaseni, nuku; ei se mitään ole... metsä se vain humisee
niin..."
Metsä humisikin, ja kuinka se humisi!
Istuimme niin vielä yhdessä hetkisen, silloin kajahti metsässä pyssyn
laukaus.
"Oksana, kultaseni", kysyin, "kuka nyt metsässä ampuu?"
Ja hän, raukka, minua yhä tuudittelee ja sanoo:
"Hiljaa, hiljaa, poikaseni... se on hyvä Jumala -- se on ukkonen."
Alkoi itkeä, painoi minut rintaansa ja lauloi nukuksiin.
"Metsä humisee, metsä humisee, metsä humisee..."
Ja minä makasin hänen sylissään ja nukuin...
Kun seuraavana aamuna heräsin, paistoi päivä ja Oksana makasi
vaatteissaan tuvassa. Muistin edellisen illan ja luulin uneksineeni.
Mutta oi, ei se unta ollutkaan! Ei unta, kun täyttä totta! Juoksin ulos
tuvasta metsään. Siellä visertelivät linnut ja kaste kiilsi lehdillä,
Juoksin eteenpäin... pensaikossa makasivat Pan ja ratsupalvelijansa
Bogdan rinnakkain ja rinnat verissä... Pan tyynenä ja kalpeana, harmaa
Bogdan äreän näköisenä, juuri kuin eläissäänkin. -- -- --
"No, kuinkas niiden toisten kävi?" kysyin nähdessäni vanhuksen
äänetönnä päätään rinnalle taivuttavan.
"Se kävi aivan niin, kuin Opanas oli sanonut. Kauan hän metsässä eleli,
rosvoili tovereineen teillä ja kylissä. Kai hänelle se kohtalo jo
syntymästä oli määrätty. Esi-isänsä olivat nummen roistoja ja hän oli
maantierosvo. Usein hän luonamme kävi, tässä samassa tuvassa, useimmin
kun Roman ei kotosalla ollut. Aina käydessään istui kotvasen, lauloi ja
soitteli pandoraa. Ja milloin tovereineenkin tuli, aina Roman ja Oksana
hänet vastaanottivat. Totta puhuakseni, niin eivät asiat aivan
oikeallaan olleet. Maksim ja Sachar tulevat pian kotiin metsästä --
tarkastappas kumpaistakin. En ole heille mitään virkkanut, mutta kuka
Romanin ja Opanaksen tunsi, näkee kohta kumpi heistä toisen ja toisen
näköinen on, vaikkeivät heidän lapsiaankaan ole kun lasten lapsia..."
"Semmoista olen nähnyt metsässä tapahtuvan. Mutta metsä humisee
kovasti... myrsky on tulossa!..."