Metsä humisee...
Se metsä humisi aina, lakkaamatta yhtäläistä, pitkäveteistä hummataan,
se oli kuin kellon soiton kajahdusta, tyyntä ja hiljaista kuni sanaton
laulu, kuni hämärä menneisyyden muisto. Se metsä humisi aina; se kun
oli ikivanhaa, sankkaa hongikkoa, johon puukauppiaan kirves ja saha
eivät vielä olleet kajonneet. Korkeat, satavuotiset hongat punaisine
runkoineen seisoivat vakavina kuin sotarivissä ja ylhäällä vetreät
latvat toisiaan tavoittelivat. Alhaalla oli vallan hiljaista ja ilman
täytti pihkan lemu. Maata peittävästä männynneulakerroksesta yleni
vaalean vehreitä sanajalkoja, levitteleivät reheviä, eriskummaisia
lehtihetaleitaan ja seisoivat aivan liikkumattomina. Kosteilla
paikoilla kasvoi pitkäkorsista, vehreää heinää, ja raskaskupuinen
valkoapilas nyökytteli väsynyttä päätään. Mutta vanhan hongikon
latvapuoli humisi herkeämättä, huokaili sekavaa huokailemistaan.
Mutta nyt se humina kasvamistaan kasvoi, kävi yhäti valtavammaksi.
Kulin näet sen metsän läpi vievää tietä ja vaikken voinut taivasta
nähdä, ilmaisi metsän pimentyminen, että synkkä pilvi hitaasti kulki
ylitsemme. Ilta oli jo käsissä. Puiden runkojen välitse tungeikse
tuolloin tällöin laskevan auringon säde, mutta tiheiköstä hiipi jo
harmaa hämärä. Illemmalla oli ukkosenilma odotettavissa.
Tälle päivälle oli kaikista metsästysajatuksista luopuminen; hädin
tuskin kerkiäisi rajuilmalta yöksi suojaan päästä. Hevoseni kaviot
kalkattelivat paljaita puunrunkoja, se hörösteli ja kuunteli metsän
kumeaa kohinaa ja kiirehti itsestään kulkuaan metsävahdin asunnolle.
Kuului koiran haukuntaa. Metsän aukeamasta tuli näkyviin savimaja.
Sininen savupilvi kiemurteli lehväholvia kohti. Kaltot seinät
pörröisine olkikattoineen nojasivat punertaviin puunrunkoihin; maja
näytti olevan maahan vaipumaisillaan ja korkealla sen yläpuolella
huojuivat upeat, solakat honkapuut. Keskellä aukeamaa seisoi tiheä
ryhmä nuoria tammipuita.
Majassa asustivat metsästystoverini, metsänvartijat Sachar ja Maksim.
Nähtävästi kumpikaan ei nyt ollut kotosalla, koskei ison lammaskoiran
haukunta ketään ulos kutsunut. Vanha, paljaspäinen, harmaaviiksinen
iso-isä vain istui muutamalla multapenkereellä niinikenkää tekemässä.
Harmaat viiksensä ylettyivät melkein vyötäisille ja silmät tuijottivat
surullisina eteensä, kuin etsisi hän mielestään jotain unohdettua.
"Hyvää iltaa, iso-isä! Onko ketään kotisalla?"
"Eipä, eipä ole", vanhus pui päätään. "Ei Sachar eikä Maksimkaan ole
kotona, ja Motrjakin on metsään mennyt lehmää hakemaan... lehmä karkasi
tiehensä... kunhan karhut eivät olisi sitä syöneet?... Niin se on asian
laita; siellä ei ole ketään!"
"Ei haittaa. Istun tähän luoksesi odottamaan."
"Odota niitä, niin, odota!" nyökkäsi iso-isä katsoen minuun heikoilla,
sameilla silmillään kun hevoseni tammenoksaan sidoin. Huonosti on
vanhan iso-isän laita: silmät ovat heikot ja kädet vapisevat.
"Kukas sinä oikein oletkaan?" hän kysäsi istuutuessani viereensä
multapenkereelle.
Joka kerran käydessäni hän teki saman kysymyksen.
"Älähän, nyt sen tiedän, tiedän", vanhus sanoi uudestaan työhönsä
ryhtyen. "Vanha pää on kuin seula, siinä ei pysy mitään. Jotka aikoja
sitten ovat kuolleet, ne minä muistan, hyvinpä muistankin. Mutta uudet
ihmiset minä aina unhotan. Olen jo ikäloppu."
"Kuinka kauan olet tässä metsässä asunut, iso-isä?"
"Kauan, kauan! Asuin täällä jo, kun ranskalaiset keisarin maahan
tulivat."
"Siispä lienet elämäsi varrella paljon nähnyt. Kerroppas jotain!"
Ihmeissään iso-isä minuun katsahti.
"Mitäpä muuta olisin nähnyt kuin henkiorjia? Metsän olen nähnyt...
metsä humisee päivin ja se humisee öisin, se humisee talvella ja se
humisee kesällä... ja minä olen elämäni elänyt kuin puu metsässä
huomaamatta että elinkään... Nyt on jo aika hautaan astua, ja kun
joskus mietin olenko maailmassa elänyt tai en, niin en oikein sitä
itsekkään tiedä... Niinpä niin! Ehkäpä en liene ensinkään
elänytkään..."
Musta pilvenreuna tuli näkyviin taajan metsän takaa; honkain oksat
aukeaman reunassa hetkuivat tuulessa ja metsä huminoi syvimpiä,
täyteläisimpiä sointujaan.
Iso-isä kohotti päätään ja kuunteli.
"Myrsky on tulossa!" virkkoi hetken perästä. "Minä tiedän sen. Oi, oi!
kuinka myrsky ensi yönä ulvoo, se katkoo honkia, se heittää ne
juurineen kumoon... Metsän isäntä se taas alkaa leikkiään", hän
hiljemmin jatkoi.
"Mistäs sen tiedät, iso-isä?"
"Minä tiedän sen. Minä kun sen puiden puheesta hyvin ymmärrän... Puukin
pelkää, näetsen... Se kirottu haapapuu se pieksää kieltään yhtenään,
vaikkei tuulekkaan niin se vapisee. Honka tuolla metsässä humisee
leikkisästi hyvällä säällä; mutta kun myrsky on tulossa, silloin se
puhaltelee ja puhkuu... Vaikka näenkin huonosti, niin on kuuloni
tarkka... tammi humisee, aukeamankin tammet liikkuvat ja... se tietää
myrskyä."
Ja todella liikkuivatkin aukeaman mataloiden, metsän korkean seinän
suojaamien tammien vankat oksat, niiden kumean huminan erotti selvästi
hongan äänestä.
"No, kuuletko nyt?" sanoi vanhus lapsellisen viekkaalla hymyllä. "Minä
sen tunnen: kun tammet noin liikkuvat, silloin on haltija yöllä
liikkeellä ja katkasee... ei toki, eihän se mitään riko! Tammi on
tanakkaa puuta, se on haltijallekkin liian voimakas... Niin se on!"
"Mikä haltija, iso-isä? Sanoithan itse, että myrsky katkasee."
Vanhus nyökkäsi salaperäisesti.
"Minä sen tiedän... Sanotaan nykyään löytyvän ihmisiä, jotka eivät
mitään usko. Niin se on! Mutta minä olen nähnyt hänet, niinkuin sinut
nyt näen ja paremminkin, silmäni kun nyt ovat vanhat, mutta silloin
olivat nuoret. Oi, oi, kuinka tarkkanäköinen nuorena olinkin"...
"Kerroppas, iso-isä, kuinka hänet silloin näkemään satuit?"
"Oli juuri niinkuin nytkin:, honka puhkui metsässä... vuoroin soi ja
vuoroin puhkui: o--sch--cho--o!... s--ch--o--o! Ja sitten se hiljeni...
Taas ja taas se sitä virttään lauloi, yhä useammin uudisteli ja yhä
valittavammin. Haltija kun sinä yönä kaataisi monta. Sitten alkoi tammi
puhua -- illan oloon se kiihtyi mutta yöllä siitä vasta meteli nousi!
Silloin haltija juoksentelee metsässä, nauraa ja itkee, pyörii ja
tanssii ja karkaa yhä tammien kimppuun, sen kun tekisi mieli niitä
kaataa... Kerran sitten, se oli näet syksyllä, katsoin ikkunasta, se ei
ollut sille mieleen: syöksähti ikkunaan ja -- räiskis! särki sen
säpäleiksi honganoksalla; melkein se minulta kaikki kasvot repi --
periköön sen perkele! Mutta enhän minä mikään narri ole -- juoksin
tieheni ikkunasta. Niin vihainen se voi olla."
"Mutta minkä näköinen se on?"
"Minkä näköinenkö? Aivan kuin vanha paju nevassa. Aivan semmoinen!...
Tukka kuin kuiva misteli puissa... onhan sillä partakin... nenä kuin
tuores oksa ja suu kuin sammaltanut... hyi, kuinka kamala! Varjelkoon
Jumala jokaista kristittyä ihmistä hänen näköisekseen tulemasta. Totta
Jumalan! Toiste näin hänet suolla tuossa lähellä. Jos tahdot nähdä
hänet, niin tule talvella tänne. Silloin hänet usein näkee. Nouse
vuorelle tuolla ja kiipee korkeimman puun latvaan. Valkeana patsaana se
silloin metsän yli kulkee, pyörii ja laskeutuu vuorelta laaksoon...
siellä se juoksee, juoksee ja hupenee äkkiä metsään. Ja missä kulkee,
sinne se jälkeensä valkoiset lumijäljet jättää... Ellet vanhaa miestä
usko, niin tule kerran omin silmin näkemään."
Vanhus oli päässyt puheen alkuun. Metsän vilkas, levoton haastelo ja
lähestyvä ukkosilma näyttivät vanhaa vertaan kuohuttavan. Iso-isä
nyökkäsi, hymyili ja vilkutti himmeillä silmillään.
Mutta äkisti pimensi varjo korkean, kurttuisen otsan. Työkkäsi minua
kyynäspäällä ja sanoi salaperäisen näköisenä:
"Kuulehan! Metsänhaltija on totisesti kamala olento. Kristityn ihmisen
ei sovi mokomaa ilkeää rumennusta nähdä... mutta, totta puhuen, pahaa
se ei kellekkään tee... Leikkiään se ihmisellekkin tekee, mutta pahoja
kujeita sillä ei ole. Sitä ei ole koskaan kuultu."
"Mutta sanoithan iso-isä, että se yritti sinua oksalla kasvoihin
lyömään?"
"Yrittihän se kyllä. Se näet suuttui kun ikkunasta häntä katsoin. Mutta
ellei nenäänsä hänen asioihinsa pistä, niin ei se kellekkään mitään
pahaa tee. Semmoinen se on, se metsäihminen! Mutta kyllähän ihmiset
ovat metsässä kauheampia töitä tehneet... kautta Jumalan!"
Iso-isän pää vaipui rinnalle ja hän vaikeni hetken aikaa. Kun sitten
minuun katsahti välähti hämärässä katseessa elpynyt muisto.
"Minäpä kerron sinulle tämän metsän salaisuuden... Tässä se tapahtui,
juuri tällä paikalla... mutta siitä on kauan, kovin kauvan. Muistan
sen... kuin unessa... ja kun metsä kovasti humisee, niin koko tapaus
muistossani elpyy. Tahdotko, niin kerron... hä?"
"Kerro, kerro, iso-isä!"
"No, niin kuule!"