Viimeiset sanat kertoi vanhus vaikeasti. Kiihtymys oli nähtävästi ohi,
ja nyt seurasi väsymys. Kieli kangistui, pää tutisi, silmät
kyynelöivät.
Ilta oli maahan laskeunut, metsä oli hämärä, puut vahtituvan ympärillä
liikkuivat aaltoilevan meren tavoin, puiden hämärät latvat lainehtivat
kuin meren pinta myrskyllä.
Iloinen koiranhaukunta ilmoitti isäntien tuloa. Molemmat metsävahdit
astuivat kiireesti tupaan. Motrja ajoi jälestä löydettyä lehmää.
Seuramme oli täysilukuinen.
Yhdessä istuttiin räiskyvän tulen ympärillä ja Motrja puuhaili
illallista.
Vaikka usein sitä ennen olin nähnyt Sacharin ja Maksimin, katselin
heitä nyt kumminkin erityisellä uteliaisuudella. Sacharin kasvot olivat
tummaveriset, kulmakarvat yhteenkasvaneet matalan otsan alle ja
silmissä synkkä katse, vaikka kasvojen piirteissä oli voimaa ja
hyvänsävyisyyttä. Maksimin harmaissa silmissä oli ystävällinen,
avomielinen katse. Väliin hän kähärätukkaista päätään pudisti ja
naurunsa oli kovin tarttuvaista.
"Onko vanhus kertonut teille vanhoja tarinoita isoisästämme?" Maksim
kysyi.
"Kertoi."
"No, se on hänen tapansa! Kun metsä kovasti kohisee, elpyvät vanhat
muistot. Nyt hän ei koko ensi yönä unta silmään saa."
"Aivan kuin pieni lapsi", tarttui puheeseen Motrja vanhukselle velliä
ammentaen.
Vanhus ei näyttänyt tajuavan, että hänestä puhuttiin. Oli vallan
heikoksi mennyt, hymyili mielettömästi itsekseen ja nyökytti päätään;
mutta kun metsässä raivoava myrsky tupaa järisytti, kävi hän
levottomaksi ja kuunteli pelästyneen näköisenä.
Pian huoneessa kaikki hiljeni. Läpättävä rasvalamppu levitti himmeää
valoa, ja sirkka siritteli kimeää, yksitoikkoista sirinätään... mutta
pimeästä metsästä kuului valittavaa, kumeaa, kovaa ääntä. Tuntui kuin
olisi joku uhkaava valta pimeässä pitänyt metelistä neuvottelua ja
valmistautunut joka suunnalta yhtä aikaa karkaamaan metsän peitossa
olevaa tupaa vastaan. Toisinaan vihainen jyminä ärtyi ja kasvoi, ja
silloin ovi tärähti kuin äkäisen hyökkäyksen voimasta, ja savupiipussa
ulvoi yöllinen tuuli valitellen ja uhkaillen sydäntäsärkevällä äänellä.
Toisin ajoin taukosivat tuulen puuskat hetkeksi ja hätäilevän sydämen
täytti ehdoton tuska, sitten alkoi meteli uudestaan, kuin olisivat
vanhat hongat mielineet paikoiltaan nousta yöllisen myrskyn mukana
lähteäkseen outoon kaukaisuuteen.
Nukahdin muutamiksi minuuteiksi. Tuuli ulvoi metsässä eri äänin ja
kielin. Tuolloin tällöin lampun liekki roihahti tupaa valaisemaan.
Ukko istui penkillään ja hapuili kädellä sivultaan kuin olisi toivonut
jonkun viereltään tapaavan. Vanhus raukan kasvot ilmaisivat kauhistusta
ja melkein lapsellista avuttomuutta.
"Oksana, kultaseni!" kuulin hänen mutisevan, "kuka siellä metsässä
ohkii?"
Hapuili kädellä levottomasti ilmassa ja kuunteli. "Eihän siellä kukaan
ohkikkaan", jatkoi sitten, "tuulihan se vain metsässä humisee... ei
mitään muuta... metsä humisee... humisee..."
Kului taas hetki. Sinertäviä salamoita välähteli pienestä ikkunasta,
korkeat puut leiskahtelivat eriskummaisissa muodoissa ja upposivat
takaisin yölliseen pimeyteen vihaisesti pauhaavaan myrskyyn.
Silmänräpäykseksi häikäisevä välähdys rasvalampun valjun valon himmensi
ja läheinen ukkosen lyömä jysähti metsän halki.
Vanhus kävi taas levottomaksi penkillään.
"Oksana, kultaseni, kuka siellä metsässä ampuu?"
"Nuku, vanhus, nuku!" huusi Motrjan levollinen ääni uuninpenkiltä. "Se
on hänen tapansa. Kun yöllä myrskyää, huutaa se aina Oksanaa. Unohtaa,
ettei Oksanaa aikoihin enää ole maailmassa ollut. Au--au!"
Motrja haukotteli, mutisi rukouksen ja kohta häiritsi hiljaisuutta vain
metsän humina ja levottoman vanhuksen mutina:
"Metsä humisee... metsä humisee... Oksana, kultaseni!"...
Pian alkoi taivaan täydeltä sataa, ja virtaavan veden kohinaan hukkui
tuulen ulvonta ja metsän humina...