Herätessäni oli kello jo yksitoista. Jurtan lattialla liekkui vinoja,
jääkynttelien läpi tunkevia auringonsäteitä. Kulkuria ei enää näkynyt.
Minun oli asioitten takia kylään ajaminen, valjastin hevosen pienen
reen eteen ja läksin ajamaan kylää kohti. Päivä oli kirkas ja ilma
suhteellisesti lämmin. Kahdenkymmenen asteen pakkasta me täällä näet jo
tervehdimme lähestyvän kevään oireena.
Kaikista kylän jurtista nousi savua. Eivätkä savupatsaat seisoneet
suorina ja liikkumattomina kuin kovalla pakkasella. Ne taipuivat länttä
kohti, sillä Tyynestä merestä kävi kova tuulenhenki.
Kylän asukkaat olivat puoliksi maanpaossa eläviä tataareja. Näillä oli
nyt juhlapäivä ja kylän kujalla oli liikettä ja hälinää. Kaikkialla
narahteli portteja ja pihoista läksi ajajia tai ratsastajia, jotka
juopuneina satulassa horjuivat. Muuan vauhko hevonen karkasi niin äkkiä
syrjään, jotta reki kaatui. Hevonen läksi pitkin tietä potaltamaan,
vetäen perässään ohjaksissa riippuvaa isäntäänsä, jonka ruumis pani
lumen ryöppynä tieltä kohoamaan. Jokaiselle voi tapahtua, ettei jaksa
hevosta hallita ja että reestä kaatuu, mutta tataarit pitävät
häpeällisenä tämmöisessäkään tilaisuudessa ohjaksia kädestään heittää.
Nyt syntyi tiellä tavatonta liikettä. Ratsastajat ohjasivat
hevosensa aidan luo, jalkamiehet astuivat tienviereen, koreapukuiset
tataarinaiset ajoivat lapsensa pihoihin, jurtista juoksi ulos uteliaita
katsojia ja kaikki katseet suunnattiin tielle päin.
Tietä pitkin tulla tömisti joukko ratsastajia; huomasin sen
kilparatsastukseksi, joka sekä jakuutteja että tataareja suuresti
huvittaa. Ratsastajia oli viisi. He karkasivat eteenpäin tuulen
nopeudella. Joukon lähestyessä näin siinä ensimäisenä saman harmon,
jolla Bagilai edellisenä iltana oli ratsastanut.
Jokainen askel vei sen etemmäksi jälellä tulevista hevosista. Hetken
kuluttua olivat he kaikki tuuliaispään tavoin ohitseni kiidättäneet.
Tataarin silmät välähtelivät suuttumuksesta ja kiihkosta, Kaikki he
ratsastaissaan käsiä ja jalkoja heiluttivat, kiljuivat ja heittäytyivät
melkein pitkäkseen hevosten selkään. Wassili yksin ratsasti kuin
"venäläinen" kumartuen eteenpäin hevosen kaulalle. Tavan takaa vihelsi
hän kimakasti ja hevonen lensi suorana eteenpäin.
Voittaja sai osakseen tiellä katsojain myötätuntoisuuden, kuten
tavallista moisissa tilaisuuksissa.
"Uljaat ratsastajat!" huusivat katsojat innostuneina, ja vanhat
hevosvarkaat, tämän rajun urheilun kiihkeät harjoittajat, kyykistyivät
ja takoivat kämmenillä polviaan hevosten kavioiden kalkkeen tahdissa.
Kylän keskellä tapasi Wassili minut palatessaan vaahtoisen hevosen
selässä. Voitetut vastustajat hiipivät tulla vähän jälempänä.
Kulkurin kasvot olivat kalpeat. Silmät hehkuivat. Näin hänen olevan
juovuksissa.
"Olen juonut!" huusi hän kumartuen alas ja kiskaisten lakin päästään.
"Se on oma asianne", vastasin.
"Ei haittaa! Älä ole vihainen. Minä osaan juoda, mutta järkeäni en
koskaan juo. -- Älä millään ehdolla kellekkään satulalaukkujani anna!
Ja jos itse niitä pyytäisin -- niin älä anna niitä sittenkään. Älä
anna! Kuuletko?"
"Kuulen", vastasin kylmästi. "Mutta pyydän ettette juopuneena luokseni
tulisi."
"En tulekkaan", virkahti kulkuri ohjaksilla hevostaan lyöden.
Hevonen korskui, karkasi pystyyn ja yritti lähteä juoksemaan, mutta
Wassili pidätti sitä lujalla kädellä ja kumartui uudestaan puoleeni.
"Se on mainio hevonen! Olen pannut vedon. Nyt tataarit maksavat siitä
mitä ikään pyydän. Vallan varmaan! Tataari näet jumaloipi hyvää
hevosta!"
"Miksi sen möisitte? Kuinka sitten saatte työnne tehdyiksi?"
"Minä myön sen. Vuoroni on tullut."
Ja taas hän löi hevosta, ja pidätti sitä sitten.
"Olen näet tavannut täällä toverin. Katsos tataaria tuolla tuon
harmopapurin varsan selässä. Kuules!" huusi hän tataarille, "Achinetka!
Tules tänne!"
Varsa lähestyi rekeäni päätään keikutellen ja harilla jaloin. Tataari
otti lakin päästään ja tervehti iloisesti.
Uteliaana katselin häntä.
Achinetkan veijarimaiset kasvot hymyilivät. Pienet silmät tirkistelivät
veitikkamaisesti toveriin katsoessa. "Me ymmärrämme toisemme, veli!"
tuntui jokainen silmäys sanovan. Ja toverikin puhkesi nauruun,
katsellessaan tataarin ulkonevia poskipäitä, hymyileviä silmiä ja
ulkonevia, isoja korvia, jotka lystikkäästi kurkistelivat maailmalle.
Silloin Achinetka vakaantui siitä että häntä oli ymmärretty ja nyökkäsi
tyytyväisenä mielipiteittensä yhtäpitäväisyyden merkiksi.
"Olemme toverit", Wassili virkkoi, "olimme yhdessä kulkureina."
"Missäs nyt elelet? En ole sinua kylällä ennen tavannut."
"Olen tullut tänne 'papereita' hakemaan. Kannan
kullanhuuhdontapaikoille paloviinaa."
[Viinankauppa on kullanhuuhdontapaikoissa ankarasti kielletty, mutta
Lena-virran ympäristöillä on syntynyt keinottelijaluokka --
"viinankantajat", jotka viinaa kultaan vaihtavat. Tämä on hyvin
vaarallista tointa, kun näet kuritushuonerangaistus sen harjoittajia
uhkaa. Maan luontokin tuottaa isoja vaikeuksia. Monet viinankulettajat
saavat kuolemansa metsissä milloin puutteista, kasakanluodeista, jopa
toisinaan toisten toverien puukoistakin. Mutta tämä toimi on kumminkin
hyödyttävämpää kuin itse kullanhuuhtominen.]
Katsahdin Wassiliin. Hän loi katseensa maahan ja tarttui hevosensa
ohjaksiin, mutta kohotti taas samassa päänsä ja katsoi minua
uhkamielisesti silmiin. Huulensa olivat kiinnipuserretut, mutta
alahuuli vavahteli.
"Minäkin lähden metsään. Mitä minuun noin katsot? -- Olen kulkuri -- --
kulkuri!"
Viimeiset sanat huusi hän tiehensä ratsastaissa. Hetkisen nousi vielä
tieltä ravia juoksevan hevosen kavioiden kohottama lumipilvi.
Vuotta myöhemmin tuli Achinetka taas kylälle "papereita hakemaan."
Mutta Wassili ei koskaan palannut.
"METSÄ HUMISEE."