Tuli takassa oli sammunut. Jurtta oli lämmin kuin uuni. Ikkunan
jääkynttelit alkoivat sulaa, josta voi päätellä pakkasen rupeavan
lauhtumaan, ne kun kovalla pakkasella eivät sisäpuolellakaan sula,
vaikka jurtta olisi kuinkakin lämmin. Herkesimme lämmittämästä ja minä
menin ulos peltiä sulkemaan.
Usva oli hajonnut, ilma oli kuultavampi ja lämpimämpi. Pohjoisessa,
synkkäin pilvien peittämän tunturijonon takaa kohosi valkoisia,
kiireesti kulkevia pilviä. Tuntui kuin joku olisi huokaillut kylmässä,
synkässä yössä ja jättiläisen rinnasta nousevat höyryhattarat kulkivat
taivaan toisesta rannasta toiseen ja hajosivat hiljaa sinitaustaan.
Revontuliakin leimahteli.
Oudon lumouksen valtaamana seisoin katolla miettivästi katsellen
taivaankannen vaihtelevia ilmiöitä. Siinä edessäni oli täydellisesti
kehkeytyneenä yöllinen kylmä, synkkä ihanuus. Ylhäällä välkkyivät
tähdet, alhaalla ääretön, mustien metsien ja sinertävien vuorten
rajoittama tasanko. Ja koko tästä äärettömästä, pakkasen
jähmetyttämästä kuvasta huokuu surua sieluun: -- ilmassa ikäänkuin
väräjää surumielinen sävel: "Kaukana! Kaukana!"
Palatessani jurttaan nukkui jo kulkuri, ei kuulunut mitään muuta kuin
hänen levollinen hengityksensä.
Minäkin rupesin maata, mutta äsken kuulemani kertomuksen kiihottamana
en voinut nukkua. Joka kerran kun uni yritti vuoteelleni laskeutua,
liikahti kulkuri ja puhui hiljaa unissaan. Äänensä karkoitti uneni ja
herätti aivoissani jälleen harhailuretkensä kuvat. Väliin olin
kuulevinani seeterien ja saksankuusten huminaa pääni yläpuolella, olin
katselevinani alas korkealta äyräältä vartiosotilasten valkoisia
asuntoja alhossa ja siipiään hiljaa lehautteleva vuorikotka oli
lentelevinään minun ja valkoisten seinien välillä. Ja ajatukseni kantoi
minut kantamistaan kauas pois jurtan toivottomasta pimeydestä.
Ympärilläni tuntui vapauden tuulahdusta, valtameren kohina kuului
korvissani, aurinko oli laskemaisillaan ja veneeni keinui salmen
laineilla.
Kulkurin kertomus oli vertani kovasti kiihottanut. Minkähän vaikutuksen
nuo kulkurikertomukset tekisivätkään rangaistusvankien ummehtuneessa
vankilassa. Ja kysyin itseltäni, miksi ne olivat mielikuvitukseeni niin
syvästi painuneet. Ei sitä vaikuttaneet matkan vaikeudet, ei kärsimänsä
puutteet eikä kulkuria kotipuoleen vetävä haikea kaipaus, vaan
yksistään vapaan tahdon runollisuus. Miksi siitä vain vastaani henki
vapauden, metsän ja aron intoista ikävöimistä? Ja kun tuo tuntematon
kaukaisuus minuakin niin mahtavasti houkuttelee ja luokseen vetää --
kuinka taukoamatta se sitten kulkuria houkutelleekaan, häntä, joka jo
on tyhjentänyt tämän tyydyttämättömän, myrkyllisen ikävän maljan?
Kulkuri nukkui. Mutta ajatukseni eivät minulle rauhaa suoneet. Unohdin
mikä hänet oli vankilaan ja maanpakolaisuuteen saattanut, mitä hän oli
kokenut, mitä siihen aikaan tehnyt, jolloin hän "herkesi vanhempiaan
tottelemasta". Näin hänessä ainoastaan nuoren, voimaa ja henkistä
tarmoa uhkuvan elämän, joka intohimoisesti vapautta himosi...
"Niin! mihin?"...
Kulkuri huokasi ja mutisi epäselviä sanoja. Miksi hän huokasi? Tätä
vastaamatonta kysymystä miettiessäni nukuin ja ympärilläni liekkui
hämäriä unia. Aurinko laski. Siinä oli iso, ääretön maailma surullisiin
synkkiin unelmiin vaipuneena. Sitä varjoo äänetön, synkkä pilvi...
Sammuvat säteet valaisevat vain vähäistä pilvetöntä taivaankaistaletta,
ja jossakin sinertävien vuorten välissä palaa tuli.
Mitä se tiennee? Nouseeko se hyljätyltä liedeltä vai onko se haudalla
liekkuva liekkinen?
Vasta myöhällä nukuin.