Soudimme Amurin puolelle. Siellä jo giliaakit sanoivat: "Saltanoff
-- -- pää -- -- vesi!" -- -- Harakat kai lienevät alkuasukkaille nämä
viestit vieneet! Mitä ikinä tapahtuukin -- hetkessä he sen tietävät.
Tapasimme joitakuita heistä meren rannalla kaloja ottamassa. He
pudistivat päätänsä ja nauroivat; me näimme, että he iloitsivat. Me
ajattelimme: hyvä teidän on nauraa; mutta entäs meidän! Tuon pään
takia me ehkä kaikki päämme menetämme. He antoivat meille kaloja,
tiedustelimme heiltä kaikki tiet ja läksimme tiehemme. Astuimme kuin
kuumilla kivillä. Pieninkin risaus pelästytti meitä, vältimme jokaista
inhimillistä asuntoa, jokaiselta venäläiseltä kätkeysimme metsään. Se
oli kauheaa!
Päivät lepäsimme enimmäkseen metsissä, ja öisin kulimme eteenpäin.
Aamuhämärässä saavuimme Tarchanoffin maatilalle. Uusi talo oli metsän
keskellä ja aitauksen ympäröimä: portti oli lujasti sulettu. Kaikesta
päättäen se oli juuri se talo, josta Buran oli puhunut. Menimme lähemmä
ja kolkutimme porttia. Talossa sytytettiin tulta.
"Kuka siellä? Mitä ihmisiä?"
"Kulkureita", vastasimme. "Tuomme terveisiä Buranilta."
Stachei Dmitritsch, Tarchanoffin isännöitsijä ei sattunut kotiin,
apulaisensa toimitti hänen virkaansa. Tälle hän oli käskenyt, että jos
sachalinilaisia kulkureita sattuisi tulemaan, tulisi heidän saada
saappaita, turkkia ja viisi ruplaa mieheen, sekä puhtaita vaatteita ja
evästä niin paljon kuin tahtoivat. "Kuinka monta heitä tulleekin --
tyydytä heidät kaikki. Kokoa työmiehet, anna niiden hankkia mitä
tarvitaan ja varustaa matkalaiset", näin hän oli käskenyt.
Sinnekkin oli tieto Saltanoffin murhasta saapunut. Apulainen pelästyi
meidät nähdessään.
"Veljet!" hän sanoi, "ettehän te vain liene Saltanoffin murhaajia?"
"Mitäpä siitä jos ollaan tai ei! Ettekö tahtoisi meitä hiukan auttaa?
Tuomme terveisiä Buranilta."
"Missäs Buran itse on? Eihän liene Sachalinille takaisin joutunut?"
"On kyllä! Ja hän antaa toivottaa teille pitkää elämää."
"Jumala suokoon hänelle autuaallisen kuoleman -- --. Hän oli
rehellinen, hyväsydäminen kulkuri -- -- mutta onneton. Stachei
Dmitritsch pitää häntä aina rakkaassa muistossa. Nyt hän saanee hänet
kuolleitten luetteloon merkitä. Mutta mikä hänen oikea nimensä oli?
Tiedättekö?"
"Emme tiedä. Häntä sanottiin vain aina Buraniksi. Kenties hän on
itsekkin nimensä unohtanut -- eihän sitä kulkuri tarvitse."
"Niin se on. Oi, veljet, teidän viheliäistä elämäänne! Jos pappikin
tahtoisi puolestanne Jumalaa rukoilla, niin hän ei voi, kun ei nimeänne
tiedä. -- -- Oli kai vanhuksella kotiseudussaan sukulaisia, veljiä,
sisaria, ehkäpä lapsiakin?"
"Luultavasti. Sillä vaikka kulkuri olisikin nimensä unohtanut, niin on
kumminkin vaimo hänet niinkuin muutkin ihmiset synnyttänyt."
"Katkeraa on elämänne -- katkeraa!"
"Kuinkas se ei olisi? Me kun syömme kerjäämiämme, kannamme vaatekuluja,
ja kun kuolemme, emme maahan pääse. Niin, varmaan moni kulkuri jää
hautaamatta. Jos kuolemme erämaahan, niin linnut nokkivat lihamme ja
villieläimet raatelevat -- -- luutkin kulettavat harmaat sudet. Voiko
sen katkerampaa enää olla?"
Mielemme meni surulliseksi. Vaikka olimmekin elämämme synkäksi
maalailleet -- kuta enemmän näet Siperiassa valittaa, sen enempi saa --
niin tiesimme valituksemme todeksi.
Hän tuossa panee maata unisena, ravittuna, lämpöseen huoneeseensa ja
ketään pelkäämättä. Mutta meidän täytyy pimeässä yössä samota sankassa
metsässä, ja jokainen kastettu kristitty pakenee meitä kuin paholaista
-- näin me ajattelimme.
"Nyt, lapset, on minun aika levolle mennä", sanoi apulainen. "Te saatte
mitä minun on käsketty antaa, sitä paitsi annan jokaiselle teistä
omasta kukkarosta kaksikymmentä kopeikkaa ja menkää sitten Jumalan
nimessä. Työmiehiämme en herätä -- minulla on kolme luotettavaa miestä,
jotka toimittavat teille saamisenne. Pelkään ikävyyksiä tähtenne. Olkaa
varovaiset, älkääkä menkö Nikolajewskiin. Kävin vasta siellä. Nykyinen
piirikunnan päämies on ankara mies. Hän on käskenyt ottaa kiinni kaikki
ohitse kulkijat, missä heitä nähtäneekin. 'Harakkakaan ei ole pääni yli
lentävä', hän sanoi, 'ei jänis ohitseni juokseva eikä mikään muukaan
eläin -- kyllä minä ne urhoolliset karkurit satimeen saatan!' Olette
onnelliset jos siitä ohi pääsette; älkää missään tapauksessa menkö
kaupunkiin."
Hän antoi mitä meille oli määrätty annettavaksi, ja sen lisäksi vielä
muutamia kaloja ja kaksikymmentä kopeikkaa jokaiselle. Sitten hän risti
itsensä, katsahti taivaalle, meni huoneelle ja sulki oven. Sibiriaakit
sammuttivat tulen ja rupesivat levolle. Mekin menimme tiehemme. Sinä
yönä olimme hyvin surullisella mielellä.
Armotonta on kulkurin elämä! Yö on pimeä, metsä sankka -- sade hänet
kastelee, tuuli kuivaa, ja koko laajan laajassa maailmassa hän ei
omista pienintäkään kodikasta nurkkaa, ei suojaa. Ikävä ajaa häntä
alinomaa kotiseutuun, ja jos hän sinne joskus saapuu, tuntee hänet
jokainen siellä kulkuriksi -- ja viranomaiset ovat ankarat -- hän ei
saa kauankaan vapaana kotiseuduilla samota ennenkuin taas vankilaan
joutuu! -- -- --
Vankilakin on hänestä usein paratiisi. -- -- Sinä yönä sanoi Wolodka
minulle:
"Mitähän veljemme nyt tehnevät?"
"Kenestä puhut?"
"Meikäläisistä seitsemännessä kasarmissa Sachalinin saarella. Nyt he
huoletonna nukkuvat! -- -- -- Ja me täällä -- oi -- meidän ei olisi
pitänytkään paeta! -- --"
"Valittaminen on naisten työtä!" huudahdin. "Mitäs läksit, kun
rohkeutesi niin vähiin loppui; sitä paitsi vaikeroimisesi tekee
toisetkin levottomaksi."
Mutta totta puhuen, olin itsekkin miettiväinen. Olimme väsyneet,
torkuimme astuissamme. Kulkurit oppivat näet astuissaan nukkumaan.
Hiukankin torkkuissani näin unta kasarmista. Näin kuun seiniä
valaisevan, näin ristikkoisen ikkunan ja sen takana makuulavat ja
niillä makaavat vangit. Luulin itsekkin siellä olevani -- oikasin
ruumistani -- ja havahduin...
Hirmuista on nähdä unta isästä ja äidistä. Silloin tuntuu kuin
vankilaa, saarta ja vartioita ei olisi ollut olemassakaan. -- Olen
vanhempaini huoneessa ja äitini silittää hyväillen päätäni. Pöydällä on
kyntteli ja pöydän ääressä istuu isäni: hänellä on silmälasit nenällä
ja hän lukee vanhaa kirjaa. Hän oli lukkari -- -- ja äitini laulaa
muuatta laulua...
Tuosta unesta herätessäni viilsi kuin veitsellä sydäntäni. Vanhempaini
huoneen sijasta näin metsäpolun. Makaroff kulki edellä, me muut
yksitellen jälissä. Tuuli heilutti puiden oksia, etäältä puiden lomasta
näkyi meri, ja sen yli kohosi juovainen taivas, joka ennusti päivän
valkenemista. Silloin täytyisi meidän taas johonkin rotkoon piiloutua.
Meri -- kenties olette sen kuullut -- meri ei koskaan vaikene... Se
milloin puhelee, milloin laulaa, milloin valittaa. Sentakia uneksin
aina laulusta. Meikäläisissä herättää vallankin meri koti-ikävää, me
kun emu ole siihen tottuneet.
Saavuimme Nikolajewskin tienoille. Yhä tiheämmässä oli maataloja ja
matkamme kävi yhä vaarallisemmaksi. Hitaasti edistyi kulkumme yön
aikana, aamusta alkaen piilouduimme tiheään viidakkoon, -- josta läpi
ei kukaan ihminen, ei eläin eikä lintu pääse.
Olisimme voineet tehdä suuremman kierroksen NikoIajewskin ympäri,
mutta olimme väsyneet erämaassa kulkemiseen, ja eväämmekin olivat
loppumaisillaan. Iltapuoleen saavuimme muutaman virran rannalle, jossa
seisoi ihmisiä. Tarkemmin katseltuamme tunsimme heidät "vapaiksi
komentokuntalaisiksi"; he olivat rannalla kalastelemassa. [Vapaaseen
komentokuntaan kuuluu senlaiset kaleeriorjat, joiden rangaistusaika on
loppunut. He eivät elä vankilassa vaan vapaina asunnoissaan, vaikka he
ja työntekonsa kumminkin on jonkinlaisen tarkastuksen alaista.]
Lähestyimme pelkäämättä.
"Hyvää päivää, veljet."
"Hyvää päivää!" vastattiin. "Tuletteko kaukaakin?"
Sana antoi toisen. Ruvettiin keskusteluun. Vanhin katsoi minuun
tutkivasti, kutsui minut syrjään ja kysyi:
"Tuletteko Sachalinilta? Oletteko Saltanoffin murhaajia?"
Viivyttelin hänelle täyttä totta puhumasta. Vaikka hän olikin
meikäläisiä, niin häneen ei kuitenkaan noin tuostaan voinut luottaa. Ja
"vapaa komentokunta" on kumminkin jotakin toista kuin meidän
vanki-arteli.. Hän huomasi neuvottomuuteni ja virkkoi:
"Teidän ei ole tarvis minua pelätä. Veljeä en koskaan petä, enkä minä
siitäkään välitä oletteko te tahi muut aseenne nostaneet Saltanoffia
vastaan. Kerrottiin näet että vanki-arteli oli karannut Sachalinilta,
ja kun näin teitä olevan yksitoista arvasin asian. Onnetonta,
veljeni, onnetonta! Te olette iso arteli ja piirikunnan päämies on
häijyluontoinen. Kyllä sitten menettelee kun vain tästä ohi pääsette.
Meillä on liikenemään asti ruokavaroja; meiltä saatte leipää ja kalaa
evääksi. Ettekö kattilaa tarvitse?"
"Tarvitseisimme kyllä yhden."
"Sen saatte. Yön aikana käyn teille kaupungista jotakin keräämässä.
Täytyyhän veljiään auttaa!"
Sydämemme keveni. Otin lakin päästäni ja kumarsin tuolle hyvälle
ihmiselle: toverini tekivät samoin. Lupaamansa apu oli meille kyllä
arvokasta, mutta ystävällinen puheensa oli meille sitäkin rakkaampaa.
Näihin saakka olimme matkoillamme aina ihmisiä paenneet, me aina
tiesimme, ettei meillä heiltä ollut muuta odotettavana kuin kuolema.
Mutta nämä olivat meitä säälineet.
Ilossamme olimme vähällä turmioon syöstä.
"Vapaan komentokunnan" lähdettyä pääsi ilomme valloilleen. Wolodka
alkoi tanssia ja me unohdimme kaiken pelkomme.
Menimme muutamaan notkoon rantamalla, teimme sinne tulen ja asetimme
tulelle kaksi kattilaa, toisessa keitimme teetä, toisessa kalaa. Tämä
oli iltapuhteella: hämärä alkoi vuotaa maahan ja sade lakkasi.
Juttelimme tulen ympärillä istuissamme ja aika kului kuin Abrahamin
helmassa. Päähämme ei pälkähtänyt että tulemme näkyi kaupunkiin yhtä
hyvin kuin tulet kaupungista meille. Kuinka ajattelematonta! Siihen
saakka olimme vuoria ja metsiä samonneet, vähintäkin risahdusta
säikähtäneet -- ja nyt sytytimme tulen juuri kaupungin edustalle ja
istuimme sen ääressä rauhallisesti jutellen, kuin ei olisi enää mitään
vaaraa ollut.
Onneksi asui siihen aikaan kaupungissa muuan vanha virkamies, joka
aikaisemmin oli ollut N:en vankilan hoitajana. N:en vankila on iso.
Moni mies on siinä istunut, ja kaikilla on vanhus hyvässä muistossa.
Koko Siperia tuntee Samaroffin, ja kun nykyään kuulin hänen kuolleen
menin varsin sen takia papin luo ja annoin hänelle puoli ruplaa, jotta
hän pitäisi sielumessun. Vanhuksella oli parhain sydän -- suokoon
Jumala hänelle taivaallisen ilonsa! -- mutta riitelemään hän oli
mestari. Hän kiljui ja huusi, polki jalkaa ja pui nyrkkiä -- mutta
kukaan ei häntä pelännyt. Oikeudentuntonsa takia häntä kaikki
kunnioittivat. Hän ei koskaan vangeille vääryyttä tehnyt, ei koskaan
heitä sortanut eikä koskaan vankirahoista itse hyötynyt paitsi minkä
vanki-artelit hyvyytensä palkkioksi antoivat, Eivätkä vangit häntä
unohtaneet, sillä hänellä oli iso perhe, mutta kumminkin hyvä
toimeentulo. Nyt vanhus ei enää ollut virassa ja asui omassa talossaan
Nikolajewskissa. Entistä uulaa oli hän vielä ystävyydessä meikäläisten
kanssa "vapaassa komentokunnassa."
Sinä iltana istui vanhus portaallaan rauhallisesti piippuaan poltellen
ja huomasi tulen notkossa rannalla. "Kukahan tuonne tulen sytytti?"
arveli hän itsekseen.
Kaksi "vapaan komentokunnan" miestä sattui siitä ohi kulkemaan. Hän
kutsui heidät luokseen ja kysyi; "Missä paikoin komentokuntanne tänään
kalastelee? Ei suinkaan notkossa tuolla?"
"Ei. Tänään he ovat ylempänä. Mutta 'vapaa komentokunta' palaa tänään
kaupunkiin."
"Niin minäkin luulin -- -- mutta katsokaas, tuolla toisella rannalla
palaa tuli."
"Niin näkyy."
"Ken siellä tulta pitänee? Mitä luulette?"
"Emmehän sitä tietää voi. Stepan Sawelitsch. Kai ne ovat virran poikki
kulkijoita."
"Ettekö te veijarit voi niitä veljiksenne arvata? Aina minun täytyy
puolestanne ajatella... Oletteko kuulleet, mitä piirikunnan päällikkö
toissa päivänä Sachalinilaisista pakolaisista sanoi? -- -- että heidät
on nähty näillä seuduin. Eivätköhän nuo tollot, jotka ovat tulen
sytyttäneet, juuri ole niitä?"
"Kenties, Stepan Sawelitsch. Voivat olla niitä."
"Heidän on huonosti asiat! Ja mitä nuo konnat tekevät? Ellei
piirikunnan päällikkö vielä ole tullut, niin hän pian tulee. Ja kun hän
tuon tulen näkee, lähettää hän kohta sinne komppaniian sotamiehiä.
Mitäs tehdä? Nuo ilkeät ihmiset säälittävät minua. Saltanoffin takia on
heidän päänsä vaarassa. Työntäkää vene vesille miehet"...
Istuimme rauhassa tulen ympärillä kalakeittoamme odotellen, moneen
aikaan emme näet olleet lämmintä ruokaa saaneet. Yö oli pimeä, mereltä
nousi pilviä, oli uudestaan alkanut sataa, metsä humisti -- mutta me
olimme tyytyväiset. Kuta pimeämpi taivas sitä rauhallisempi on kulkurin
sydän.
Äkkiä tataari korviaan pörhisti -- tataareilla on tarkka kuulo kuin
kissalla. Minäkin höröstelin ja olin kuulevinani airojen loiskinaa.
Menin alemma rannalle; olin oikein kuullut. Jyrkkäin kallioiden vierite
livahteli hiljaa vene, jossa oli useita soutajia, ja oi kauhistus!
peräsimen luona olevan miehen vierustoverin lakissa kiilsi kokardi.
"Veljet!" sanoin toisille, "olemme hukassa! Piirikunnan päällikkö
tulee!" Kaikki ponnahtivat pystyyn, kattilat kaadettiin nurin ja sitten
suin päin metsään. Huusin heille, etteivät eroaisi ja eksyisi
toisistaan, tulisihan toki vartoa mitä tulossa oli. Kun heitä ei sen
useampia ollut, niin ehkä koossa ollen paremmin pelastuisimme.
Piilouduimme puiden taakse odottamaan.
Vene laski maalle. Siitä nousi viisi henkeä. Eräs heistä nauroi:
"Houkkiot ovat tiehensä juosseet. Mutta kyllä ne pian ilmestyvät, jakha
yhden sanan sanon. Katsokaas noita rohkeita poikia -- juoksevat kuin
jänikset!"
Vierelläni seeterin takana istui Darjan.
"Kuules Wassili", hän kuiskasi, "piirikunnan päällikön ääni tuntuu
minusta kumman tutulta."
"Hiljaa! Odotetaan! Heitä ei ole monta."
Yksi soutajista astui esiin ja sanoi:
"Te siellä metsässä, älkää pelätkö. Kenen te täkäläisessä vankilassa
tunnette?"
Pidätimme henkeämme emmekä vastanneet,
"No, puhukaa nyt, mokomat metsäpirut!" huusi hän. "Sanokaa kenen te
täällä vankilassa tunnette? Ehkäpä meidätkin tunnette?"
Minä vastasin:
"Oltanee tuttavia tai ei -- niin olisi ehkä parasta, ettei tavattaisi.
Elävinä emme antaudu."
Samalla annoin seuralaiselleni merkin olla valmiina. Heitä oli vain
viisi. Meillä oli siis ylivalta. Olisi paha jos alkaisivat ampua, Se
voisi kuulua kaupunkiin. Sama se muutoin miten kuolemme, mutta
taistelutta emme antau.
Nyt puhui vanhus itse.
"Lapset, eikö kukaan teistä Samaroffia tunne?"
Darjan kuiskasi taas:
"Se on varmaan N:en vankilan hoitaja!" -- Ja kysyi kovalla äänellä:
"Jalosukuinen! Oletteko koskaan Darjania tuntenut?"
"Tunsin kyllä. Oliko hänen nimensä Fedot?"
"Minähän se olen, jalosukuinen! Tulkaa kaikki esiin. Tämä on isämme."
Läksimme piilopaikastamme.
"Jalosukuinen, ettehän liene kaupungista tullut meitä vangitsemaan?
Emme voi sitä uskoa."
"Pöllöpäitä olette! Säälinhän minä teitä. Missä viisautenne nyt on, kun
juuri kaupungin edustalle tulen sytytätte?"
"Olimme vallan läpimärät, jalosukuinen! Satoi näet."
"Satoi! Ja sanotte itseänne kulkureiksi? Olisikohan tuo sade teidät
sulattanut! Jumalan armosta ehdin piirikunnan päämiestä ennen huomata
teidät portaalla tupakoidessani. Jos piirikunnan päämies olisi tulenne
nähnyt, olisi hän kyllä teille kuivan paikan hankkinut. Lapset lapset,
kuinka typerät olette, vaikka olettekin Saltanoffin tappaneet, konnat!
Sammuttakaa joutuvin tuli ja poistukaa rannalta kauas tuonne laaksoon,
tehkää siellä sitten vaikka kymmenen tulta, riiviöt!"
Nauraen kuuntelimme vanhuksen torumista,
"Kuulkaas!" hän jatkoi. "Toin teille veneessäni leipää ja teetä.
Muistakaa ystävyydellä vanhaa Samaroffia! Ja kun tästä onnellisesti ohi
päästyä saavutte Tobolskiin, niin asettakaa sikäläiseen kirkkoon
kyntteli pyhimykselleni. Minä kai kuolen tähän maahan, kun olen jo
vanha; ja sitäpaitsi olen täällä jo talonkin hankkinut. Kotipuoltani
muistelen kumminkin. Ja jääkää hyvästi nyt! Mutta lopuksi neuvon teitä
jakautumaan. Montako teitä on?"
"Yksitoista miestä."
"Te tolvanat! Irkutskissa asti teistä puhutaan -- ja kumminkin te vain
kaikki yksissä kulette."
Vanhus istuutui veneeseen ja läksi tiehensä. Me astuimme laaksoon,
keitimme teetä ja kaloja, jaoimme eväät ja hyvästelimme vanhuksen
neuvoa seuraten.
Minä läksin kulkemaan Darjanin kanssa. Makaroff molempien tscherkessien
kera, tataari läksi kahden muun kulkurin matkaan, ja kolme jälelle
jäänyttä taas yksissä. Emme ole sittemmin tavanneet. En tiedä
lienevätkö kuolleet vaan vieläkö elävät. Tataarista vain olen kuullut
että hänkin olisi tänne lähetetty -- en tiedä lieneekö totta.
Vielä samana yönä hiivimme Darjanin kanssa Nikolajewskin ohi. Muuan
koira vain haukkui lähimmässä talossa.
Auringon noustessa olimme jo kymmenen virstan päässä maantiellä. Äkkiä
kuulimme tiukujen helinää. Heti paneuduimme maahan muutaman pensaan
taakse ja näimme kolmivaljakon ajavan ohitse. Telegassa istui
piirikuntapäämies nukkuen kaapuunsa kääriytyneenä.
Ristimme itsemme ja ajattelimme: Jumalan kiitos, ettei hän illalla
kaupunkiin sattunut. Hän on varmaan lähtenyt meitä kiinni ottamaan.