Kertoja pudisti päätään ja herkesi äänettömäksi. Hetken kuluttua hän
nousi.
"No, entäs sitten'?" kysyin.
"Hevoseni lienee kai jo kuiva. On aika laskea se irti."
Menimme molemmat pihalle. Pakkanen oli lauhtunut; sumu oli
haihtumaisillaan. Kulkuri katsahti taivasta: "Sydänyö on kulunut."
Usvan haihduttua näkyivät kylän jurtat selvästi. Kylä nukkui. Valkeita
savujuovia kulki hiljaa ja unisesti ilmassa; väliin ryöpsähti jostakin
savutorvesta säkeniäkin, jotka pakkasen huurussa rajusti tanssivat.
Jakuutit lämmittävät näet lakkaamatta kaiken yötä. Lyhyistä,
avonaisista savupiipuista haihtuu lämmin pian; ensimäinen, jonka kylmä
jurtassa herättää, panee tuleen puuta.
Hetkisen katseli kulkuri äänetönnä kylää, sitten hän huoahti.
"Tuo tuossa on kumminkin kylä! Siitä on aikaa kun olen kylän nähnyt.
Jakuutit elävät uutisasutuksillaan kuin metsäeläimet -- jokainen
itsekseen -- --. Jospa edes tänne tyytyisin."
"Ettekö sitten uudistalollanne toimeen tulisi? Onhan teillä talous.
Sanoittehan olevanne asemaanne tyytyväinen?"
Hän ei heti vastannut.
"En voi tyytyä -- -- en voi! Tämä maa inhottaa minua."
Hän meni hevosensa luo, koetteli sen kaulaa harjan alta ja taputti
sitä. Viisas eläin käänsi päänsä häneen ja hirnahti.
"Hyvä, hyvä!" virkkoi Wassili ystävällisesti, "pääset heti vapaaksi.
Mutta muista vain, harmoni, huomenna palata! -- -- Se saa huomenna
juosta kilpaa tataarien kanssa. Se on hyvä hevonen; minä olen sen
ratsuksi opettanut -- nyt se pitää puolensa vaikka kelle. Lentää tuulen
tavalla!"
Hän otti pois päitset ja hevonen juosta tömisteli iloisena heinää
etsimään. Menimme takaisin jurttaan.
Wassilin kasvoissa oli yhä sama synkkä ilme. Tuntui kuin olisi hän
kertomuksensa unohtanut tai ei tahtoisi jatkaa. Muistutin häntä, että
odotin jatkoa.
"Mitäpä kerrottavaa minulla enää olisi?" sanoi hän harmistuneena, "en
todellakaan tiedä -- -- -- se loppui huonosti! Tahi -- kun kerran olen
alkanut, niin tahdot lopettaakkin -- -- --."
Kaksitoista päivää olimme jo kävelleet, ja yhä vain olimme saarella:
kahdeksantena päivänä olisi meidän jo oikeastaan pitänyt soutaa yli
Amur-alueelle. Ja viivytyksen vaikutti vain se, että aina olimme pelon
alaiset, emmekä uskaltaneet oppaaseemme luottaa. Sen sijaan että
olisimme kulkeneet tasaista tietä rannikkoa pitkin missä uskalsimme,
kapusimme vuorille, metsien ja rotkoen läpi -- -- sillä tavoin ei
pitkälle päästä. Eväämmekin loppuivat. Olimme varustautuneet vain
kahdeksitoista päiväksi. Aluksi vähensimme annoksia -- sitten oli
jokaisen itseään elättäminen: olihan metsässä marjoja kyllin.
Silloin saavuimme pienelle. Liman-nimiselle lahdelle. Vesi siinä oli
suolaista. Mutta ulompana, missä oli enemmältä Amurin laskemaa vettä,
niin se oli suolatonta. Tässä oli se paikka, josta vene oli hankittava
ja josta meidän piti koettaa päästä Amuriin.
Tuumittiin mistä saada vene. Sanoimme Buranille: "Neuvo sinä!" -- Mutta
Buran oli mennyt vallan voimattomaksi, katseensa oli sammunut, ruumis
kokoon luuhistunut ja hän oli aivan neuvoton.
"Giliaakeilta pitää meidän vene saada", hän sanoi, mutta missä
giliaakit olivat ja kuinka veneen saisimme, siitä hän ei mitään
virkkanut.
Wolodka ja minä sanoimme niille toisille: "Odottakaa te täällä, me
menemme rannalle, kenties tapaamme giliaakkeja ja saamme heiltä
tingityksi veneen tai kaksi. Mutta olkaa te täällä varuillanne,
vahtipaikka lienee tässä läheisyydessä."
He jäivät sinne ja me läksimme merenrannikolle. Saavuimme vihdoin
jyrkälle äyräälle. Alhaalla virran rannalla seisoi muuan giliaakki
köysistöä korjaamassa. Jumala on varmaan meille tuon Orkunin
lähettänyt!
"Onko Orkun nimi?" kysyin.
"Jumala ties! Ehkä se on nimi, mutta todennäköisesti on se heidän
kielellään vanhimman nimitys. Emme sitä tiedä. Kun aivan hitaasti
lähestyimme häntä (jottei hän tiehensä juoksisi) ja piiritimme hänet,
alkoi hän sormellaan rintaansa osottaa ja huutaa Orkun, Orkun. Mutta me
emme ymmärtäneet mitä hän sillä tarkoitti. Rupesimme kumminkin hänen
kanssaan keskusteluun. Wolodka piirusteli risulla hiekkaan veneen, ja
koetti selvittää mitä häneltä tahdoimme. Giliaakki ymmärsi meidät heti,
pudisti päätään ja alkoi meille sormiaan osottaa -- ensin kaksi, sitten
viisi ja vihdoin kaikki kymmenen. Emme yrittäneet ymmärtää mitä hän
tarkoitti; vihdoin Makaroff sen arvasi."
"Hänen täytyy saada tietää montako meitä on, ja kuinka ison veneen
pitää olla", sanoi hän.
Osotimme hänelle, että meitä oli kaksitoista. Hän nyökkäsi.
Giliaakki tahtoi päästä seuralaistemme luo. Se pani meidät ymmälle.
Mutta emmehän jalan meren yli pääsisi. Veimme hänet siis tovereittemme
luo.
"Mitä varten giliaakin tänne toitte? Meitä ilmaisemaanko?"
Mitäs tehdä?
"Hiljaa!" vastasimme. "Me asioimme hänen kanssaan." Pelkäämättä käveli
giliaakki keskessämme ja tutki yönuttuja.
Annoimme hänelle varalla olevat nutut. Hän sitoi ne hihnalla yhteen,
heitti olalleen ja läksi astumaan laaksoon. Me tietysti seurasimme
häntä. Laaksossa näimme giliaakkein jurttakylän.
"Mitenkähän nyt käynee?" sanoivat toverit pelästyneinä.
Hän meni kylään ihmisiä kokoomaan.
"No entä sitten?" vastasimme. "Eihän niitä ole kuin neljä jurttaa; ei
niistä paljonkaan ihmisiä kokoonnu. Mutta meitä on kaksitoista, ja
hyvät veitsemme ovat pitkiä. Ja kuinka giliaakki uskaltaisi voimiaan
venäläisen kanssa mitellä? Venäläinen on syönyt leipää, mutta giliaakki
kaloja. Mitäpä voimaa niistä lähtisi?"
Totta puhuakseni niin minäkin hiukan pelkäsin tästä tuhoa tulevan.
Siinä seisoimme nyt saaren toisessa päässä, mutta auttaisikko Jumala
meitä yli pääsemään? Amur-alueen sinertävät vuoret näyttivät tuossa
niin lähellä olevan, jotta teki mieli linnun tavoin levittää siivet ja
lentää sinne. Mutta -- onhan kyynäspääkin meitä niin lähellä, mutta
emme voi sitä puraista!
Odotimme hetken ja näimme sitten joukon giliaakkeja tulevan vastaamme:
heillä oli peitset käsissä ja eillimäisenä astui Orkun.
"Katsokaahan", sanoivat toverit, "giliaakit tulevat otteluun."
"Mitä ikinä he aikonevatkin, pitäkää puukot varalla! Kuulkaa! Kukaan ei
saa elävänä antautua heidän käsiinsä. Jos joku tapetaan, niin se on
hänen kohtalonsa; mitäs sille taitaa? Mutta eloon jääneen puolesta me
seisomme! Joko kaikki kuolemme tahi kaikki jäämme eloon. Veljet,
pitäkäämme lujasti yhtä!"
Mutta epäilyksemme giliaakkein suhteen oli turha. Orkun huomasi
epäilyksemme, keräsi kaikki peitset, asetti ne yhden pideltäviksi, ja
lähestyi sitten toisten kanssa aseetonna meitä. Giliaakeilla oli siis
kunniantuntoa ja me seurasimme heitä sille paikalle, jossa he veneitään
säilyttivät. He valitsivat meille kaksi venettä, suuremman ja
pienemmän. Orkun osotti meille että kahdeksan henkeä sopisi suurempaan
ja neljä pienempään.
Nyt oli meillä siis veneetkin, mutta emme kumminkaan heti päässeet
vesille. Tuuli kävi näet Amurista päin ja meri aaltoili kovasti.
Pienillä veneillämme emme uskaltaneet matkalle lähteä.
Tuuli pakotti meitä vielä kaksi päivää rannalla vartomaan. Eväät olivat
tyystin loppuneet. Elätimme itseämme; ainoastaan marjoilla ja Orkunin
antamilla kaloilla. Tuo giliaakki oli rehellinen, kunnon ihminen;
Jumala häntä palkitkoon! En ole koskaan häntä unohtanut..
Päivä kului, ja yhä me vain rannalla näännyimme. Mahdotonta on kertoa
kuinka harmillista se oli. Yö kului. Seuraavana päivänä -- taas
vastainen! Ikävä kalvoi mieltämme -- -- meidän oli melkein mahdoton
sitä enää kestää. Ja myrskyllä, kun tuuli oli usvan mereen ajanut,
näytti Amur-alue olevan yhä lähempänä. Buran oli istuutunut äyräälle,
katseensa oli vastakkaiseen rantaan kiintynyt, mutta hän ei
liikahtanut. Eikä hän puhunut eikä marjoja etsinyt. Kun joku vanhusta
säälien toi marjoja hänen lakkiinsa, söi hän ne, mutta itse hän ei
paikaltaan liikahtanut. Vanhuksen kulkurisydän oli heltynyt! -- --
Kenties hän kuolemataankin odotti.
Vihdoin loppui kärsivällisyytemme ja sanoimme, että tulkoon mitä tulee,
yöllä lähdemme matkaan. Päivällä se oli mahdotonta, silloin
vahtisotamiehet voivat nähdä meidät, mutta yöllä oli kulku ihmisiin
nähden vaaraton. Ehkäpä Jumala meitä armahtaisi ja suojelisi
hukkumasta. Tuuli ulvoi, ja valkoiset vaahtopäät kuohuivat. Vesilinnut
lentelivät huutaen ja kivinen ranta huokaili aaltojen hyökyissä.
"Ruvetaan maata, toverit. Sydänyön aikana nousee kuu -- silloin, jos
Jumala suo -- lähdemme matkalle. Sitten ei nukkumisesta enää paljon
puhetta ole. Meidän tulee nyt koota voimia matkaa varten." He
tottelivat.
Valitsimme leposijaksi muutaman paikan korkealla rantaäyräällä. Olimme
puiden peitossa, niin ettei mereltä päin voinut meitä nähdä. Buran
yksin jäi istumaan. Hän katseli lakkaamatta länttä kohti. Rupesimme
nukkumaan ennen auringonlaskua: yöhön oli vielä aikaa kotvasen. Ristin
itseni, kuuntelin maan huokailemista, tuulen huminaa metsässä ja
nukuin.
En tiedä kuinka kauan lienen nukkunut. Äkkiä kuulin Buranin huutavan
minua. Heräsin ja näin, ettei aurinko vielä ollut laskenut ja että meri
oli käynyt tyynemmäksi. Buran seisoi vieressäni rajusti mulkoilevin
silmin.
"Nouskaa!" virkahti hän. "Ne ovat tulleet, tulleet!" hän osotti
viidakkoa.
Hyppäsin jaloilleni. Viidakossa seisoi sotamiehiä. Etumainen oli pyssyä
laukasemaisillaan, tuonnempana oli toinen ja sitten vielä juoksi kolme
sotilasta kohotetuin pyssyin vuorta alas.
Silmänräpäyksessä olin hereilläni. Huusin korkealla äänellä
tovereitani; yhtenä miehenä he nousivat. Ensimäinen sotamies ehti
tuskin lauasta, kun jo syöksyimme heidän päälleen. -- -- --
Kertojan äänen tukahdutti mielenliikutus, ja pää vaipui rinnalle.
Jurtta oli pimennyt, kulkuri kun unohti panna puita tuleen.
"En voi jatkaa", hän katkerasti sanoi.
"Lopettakaa toki! Kuinka sitten kävi?"
"Kuinkako sitten kävi? -- -- Voittehan sen arvata: heitä kun oli vain
viisi ja meitä kaksitoista. He olivat toivoneet unessa meidät
yllättävänsä kuin teirit, mutta me emme antaneet heille aikaa
tähtäämään ja järjestäymään -- -- -- veitsemme olivat pitkät. -- -- --
He laukasivat pyssynsä ja ryntäsivät vuorelta alas ja alhaalla olimme
me vastassa."
"Uskokaa minua", sanoi kertoja säälien kohottaen surullisen katseensa
minuun, "he eivät edes ymmärtäneet puolustautua. Iskivät meitä vain
paineteillaan kuin koiria, ja me tappelimme kuin hurjat sudet."
Muuan sotilas haavoitti peitsellä jalkani. Raapasi vain, mutta
kompastui ja kaatui -- päälleni. Meidän molempain päälle kaatui
Makaroff. Tunsin verta ylleni juoksevan. -- -- -- Makaroff ja minä
nousimme ylös -- mutta sotamies jäi makaamaan.
Noustuani huomasin kahden viimeisen sotamiehen juosseen ylös mäelle.
Etumaisena seisoi Saltanoff, vartijaston päällikkö, rohkea mies, josta
ylt'ympäri puhuttiin. Giliaakitkin pelkäsivät häntä kuin paholaista.
Monta veljistämme on hän hengiltä saattanut. Tällä kertaa kävi toisin
-- hän menetti itse henkensä.
Joukossamme oli kaksi tscherkessiä, rohkeita miehiä ja notkeat kuin
kissat. Toinen heistä ryntäsi Saltanoffia kohti; vuorella he yhtyivät.
Saltanoff laukasi häntä vastaan revolverin. Tscherkessi kumartui ja
molemmat kaatuivat. Toinen tscherkessi luuli toverinsa voitetuksi ja
riensi hänen luokseen -- -- -- ja ennenkuin ehdimme sitä huomatakkaan
oli hän veitsellään leikannut Saltanoffilta pään. Hän ponnahti
jaloilleen, kirskutti hampaitaan ja piteli kädessään päätä. Jähmetyimme
kauhusta. Tscherkessi huusi jotakin omalla kielellään, heilutti päätä
ja heitti sen ilmaan; se lensi puiden yli rinnettä alas. Kaikki
seisoimme hiljaa -- olimme enemmän kuolleet kuin elävät -- ja kuulimme
jotakin veteen putoavan -- -- -- Saltanoffin pää oli pudonnut mereen.
Harjanteella seisoi viimeinen sotilas liikkumatonna. Sitten heitti hän
pyssyn kädestään, peitti käsillään kasvot ja juoksi tiehensä. Emme
häntä ajaneet takaa. Juoskoon Jumalan nimessä! Yksi jäi siis kuudesta
eloon, toiset kolmetoista olivat menneet Amur-alueelle ruokavaroja
hakemaan, eivätkä olleet myrskyn takia vielä päässeet palaamaan.
Kaikki oli lopussa. Kauhistuneina katsoimme toisiimme. Oliko tämä unta
vai todellisuutta? -- Äkkiä kuulimme Buranin takanamme puun alla
ohkivan.
Ensimäisen sotamiehen kuula oli sattunut vanhaan Buraniimme. Hän ei
vielä ollut aivan kuollut. Hetken aikaa vanhus vielä kitui: ennen
auringonlaskua oli hän jo kuollut. Kovasti hän meitä säälitti.
Menimme hänen luokseen. Siinä istui vanhus kyynelsilmin seeteripuun
alla, käsiä rintaansa painaen. Hän viittasi minut luokseen ja sanoi:
"Käske miesten kaivaa minulle hauta. Teillä on kyllä aikaa -- --
ettehän kuitenkaan heti pääse lähtemään, teidän täytyy odottaa yötä,
muutoin voitte merellä tavata toiset sotamiehet. Haudatkaa minut ennen
lähtöänne Jumalan ja Kristuksen tähden!"
"Mikä sinun on, Euran setä", vastasin. "Pitääkö meidän kaivaa hauta
elävälle ihmiselle? Viemme sinut Amur-alueelle, siitä eteenpäin
kannamme sinut käsillämme -- -- Jumala kanssasi!"
"Ei, veljeni!" vanhus vastasi, "kohtaloaan ei kierrä -- -- -- Minut on
nähtävästi määrätty tälle saarelle kuolemaan. Olkoon niin. Sydämeni
aavisti sitä. -- -- Kaiken ikäni veti se minua Siperiasta Venäjälle, ja
nyt -- -- jospa Siperiassakaan olisin kuolla saanut -- -- eikä tällä
kirotulla saarella!"
Ihmettelin Burania. Hän oli kuin vallan toinen ihminen. Hän puhui
järjellisesti, muistinsa oli selvä, silmät kirkkaat -- -- ääni vain oli
heikko. Hän kokosi meidät kaikki ympärilleen ja neuvoi meitä.
"Kuulkaa, lapset, mitä nyt aion sanoa teille ja pankaa se mieleenne.
Ilman minua saatte nyt läpi Siperian vaeltaa. Minun täytyy tänne jäädä.
Saltanoffin tapettuanne olette suurimman vaaran alaiset. Siitä leviää
tietoja ei ainoastaan Irkutskiin vaan Venäjällekkin. Nikolajewskissa
teitä varmaan väijytään. Kuulkaa, lapset, olkaa varovaiset, kärsikää
ennemmin nälkää ja vilua, mutta kiertäkää kyliä ja kaupunkeja mikäli
mahdollista. Älkää pelätkö giliaakkeja eikä kullankaivajia, eivät ne
teille mitään pahaa tee. Kuunnelkaa nyt tarkoin kun neuvon teille
tietä. Nikolajewskin edustalla saavutte maatalolle, jossa
hyväntekijämme, kauppias Tarchanoffin kauppa-apulainen asuu.
Aikaisemmin piti hän kauppaa giliaakkein kanssa ja kuletti tavaroita
vuoristoon. Kerran hän matkoillaan eksyä tieltä. Hän riitaantui
giliaakkein kanssa. Ja tavattuaan hänet yksinäisellä paikalla,
heittivät he hänet muutamaan rotkoon. Sinne hän epäilemättä olisi
kuollut. Mutta onneksi satuimme Sachalinilta paetessamme saman rotkon
kautta kulkemaan -- -- se oli ensimäisellä karkumatkallani. Kuulimme
venäläisen metsässä huutavan, juoksimme sinne ja pelastimme
kauppa-apulaisen giliaakkein käsistä! Siitä saakka hän meitä
kiitollisuudella muistelee. 'Kaiken ikäni pidän huolta Sachalinin
miehistä', hän sanoi, ja todella hän siitä saakka onkin meikäläisille
paljon hyvää tehnyt. Jos hänet tapaatte, niin hän on teitä kaikella
tavalla avustava."
Lopuksi vanhus sanoi:
"Älkää nyt enää viivytelkö. Wassili, käske heidän kaivaa hautani tähän,
tässä on hyvä paikka. Puhaltakoon edes Amurista tuleva tuuli
haudallani, ja huuhdelkoot rantoja sieltä kulkevat laineet. Älkää
viivytelkö, lapset, ruvetkaa joutuvin kaivamaan."
Me tottelimme.
Vanhus istui seeteripuun alla -- ja siihen viereen kaivoimme hänelle
haudan. Kaivoimme veitsillämme ja rukoilimme. Vanhus oli äänetönnä --
pää huojui sinne tänne ja hän itki. Auringon laskeutuessa kuoli vanhus,
ja pimeän tultua olimme haudan peittäneet.
Salmen keskelle jouduttuamme nousi kuu seutua valaisemaan. Käännyimme
-- -- päät paljastuivat -- -- takanamme kohosivat Sachalinin vuoret ja
rantajyrkänteen juurella seisoi Buranin seeteri.