"Olitte kai iloiset matkalle päästessänne?" kysyin kuunnellen kertojan
yhä lujenevaa ääntä ja hänen vilkastuvia kasvojaan katsellen.
"Emmekö olisi iloinneet! Kun viidakosta läksimme ja kuulimme metsän
huminaa ympärillämme, olimme kuin uudestasyntyneet, niin iloisia
olimme. Ainoastaan Buran kulki edellä allapäin ja itsekseen puhellen.
Vanhus ei ollut iloinen. Buran lienee aavistanut, ettei hän kauas
jaksaisi."
Huomasimme kohta, ettei oppaamme ollut varsin luotettava. Vaikka hän
olikin kokenut kulkuri, joka jo kahdesti oli Sachalinilta karannut,
niin Wolodka ja minä kumminkin epäilimme: hän astui horjuvin askelin
ympärilleen katsomatta kuin koira, joka seuraa metsäotuksen jälkiä.
"Kunhan Buran ei meitä vain onnettomuuteen saattaisi", sanoi Wolodka
minulle, "näyttää siltä kuin vanhus ei olisi täydellä järjellään."
"Kuinka niin?"
"Hänhän puhuu itsekseen, pää heiluu sinne tänne, eikä hän mistään
välitä. Aikoja sitten meidän olisi pitänyt hiukan levätä, mutta hän
menee menemistään eteenpäin. Hän ei varmaankaan ole oikein järjillään!"
Minäkin rupesin arvelemaan samaa, astuin Buranin luo ja huusin hänelle:
"Setä! Kuule, setä! Miksi sinä niin eteenpäin riennät? Eikö ole aikaa
levähtää, hetkeksi pitkäkseen heittäytyä?"
Hän kääntyi, katsahti meihin ja jatkoi kulkuaan.
"Odottakaahan, mikä kiire teillä on makaamaan? Warkassa tai Pagibassa
kuulat kyllä teidät pitkälleen panevat; silloin saatte kylliksenne
maata!"
Emme tahtoneet kanssaan riidellä, olihan hän vanha kulkuri. Huomasimme
itsekkin että olimme sopimattomia pyytäneet: pitihän ensi päivänä
pyrkiä niin kauas kuin suinkin; silloin ei ollut lepoa ajatteleminen.
Kulimme kotvasen, silloin Wolodka taas minulle sanoi:
"Ei hänen laitansa ole oikein, Wassili."
"Mitä nyt taas?"
"Warkaan kuuluu olevan kaksikymmentä virstaa: olemme nyt jo kulkeneet
vähintään kahdeksantoista. Kunhan emme vain arvaamatta vartiopaikkaan
saapuisi!"
"Buran, Buran! Setä!" huusimme taas.
"Mitä tahdotte?"
"Olemme kai nyt jo Warkan läheisyydessä?"
"Sinne on vielä matkaa", murahti hän ja kulki eteenpäin.
Nyt olisimme onnettomuuteen syösseet, ellemme huomanneet virralla
kulkevaa venettä.
Silmänräpäyksessä pysähdyimme kaikki. Makaroff pidätti väkisin Buranin.
Missä vene on, siinä on ihmisiäkin lähellä, arvelimme.
"Seis! -- -- viidakkoon!"
Pakenimme metsään ja kulimme notkossa pitkin virran rantaa. Molemmin
puolin notkoa kohosi sankkaa lehtimetsää kasvavia vuoria. Keväimestä
saakka on ilma saarella lämmintä ja usvaista, ja tänäkin päivänä oli
aamusta usvaa. Noustuamme vuorelle ja jonkun matkaa pitkin harjannetta
kulettuamme, pyyhkäsi laaksosta nouseva tuuli usvan mereen. Katsoimme
alas ja veri hyytyi suonissamme -- -- -- allamme oli vahtipaikka kuin
kämmenellä edessämme. Sotamiehet kulkivat edestakaisin pihalla ja
koirat haukkuivat. Olimme melkein päistikkaa juosseet suden kitaan.
"Mitä? Setä Buran! Eikös tuo ole vahtipaikka?"
"On se -- se on Warka."
"No", sanoimme, "älä pane pahaksesi! Vaikka oletkin meistä vanhin, niin
meidän nähtävästi täytyy pitää huolta itsestämme. Sinun kanssasi
joudumme pian onnettomuuteen."
Vanhus puhkesi itkuun.
"Veljet", virkkoi hän, "minä olen vanha. Antakaa anteeksi minulle,
Jumalan tähden. Neljäkymmentä vuotta olen jo kulkenut, olen uuvuksissa.
Älkää suuttuko minuun. Tästä täytyy meidän kiireesti pois. Jumala
varjelkoon! Voisihan joku sotamiehistä tulla metsään marjoja etsimään,
tahi tuuli viedä koirain nenään kulkurien vainua -- se olisi hullusti!"
Menimme eteenpäin. Kulkiessamme neuvoteltua päätettiin Burania silmällä
pitää. Minut valittiin johtajaksi. Minun tuli määrätä lepoajat ja olla
järjestäjänä; mutta Buran kulkisi edellä, hän kun ei tieltä eksynyt.
Kulkurin jalat ovat kulkemiseen tottuneet. Vaikka hän olisikkin
puolikuollut -- niin jalkansa elävät, hän laapostaa eteenpäin totuttuun
tapaansa. Ja vanhuskin kulki näin kuolemaansa saakka eteenpäin. Kulimme
vuoria pitkin vaikka se olikin vaivaloisempaa, mutta siellä oltiin
turvallisemmat. Vuoristossa humajaa vain metsä ja purot lirisevät
kivien välitse. Alkuasukkaat, giliaakit, elävät laaksoissa, virtain
ja meren rannoilla, he kun elävät merestä virtoihin tulevilla,
kita-nimisillä kaloilla. Me saimme näitä kaloja käsin.
Kulimme eteenpäin vaaraa ilmasta vainuten. Missä vaaraa ei tarvinnut
pelätä, lähestyimme merta tahi jotakin virtaa: mutta niin pian kuin
vähänkin epäilimme palasimme vuorille. Vahtipaikat kiersimme suurella
varovaisuudella. Kahden väliä oli milloin kaksi-, milloin viisikymmentä
virstaa. Jumala oli meille armollinen, vältimme onnellisesti kaikki
vahtipaikat kunnes viimeinen tuli -- -- --.