Kaartaen korkeitten rantakallioiden ympäri laski laiva lahteen. Vangit
tunkeutuivat ikkuna-aukoille kiihtyneellä uteliaisuudella katselemaan
rantavuoria, jotka iltahämärässä näyttivät kasvavan.
Yö oli jo pimennyt kun laiva saapui satamaan. Nyt se pysähtyi: miehistö
asettui järjestykseen, vangit vietiin kannelle.
Rannalta vilkkui tuolta täältä pimeyden läpi tulia: meren aallot
vyöryivät rannalle, taivas oli pilvessä ja kaikkein silmät valtasi
syvä, synkkä suru.
"Tämän sataman nimi on Dui", virkkoi hiljaa Buran, "ensi ajat saamme
olla täkäläisissä kasarmeissa."
Kun vangit paikkakunnan hallitusmiesten läsnäollessa oli laskettu,
vietiin heidät maalle. Monet kuukaudet merellä oltuaan, tunsivat he nyt
ensi kerran maata jalkainsa alla. Laiva, jossa niin kauvan olivat
asuneet, kiikkui pimeässä ja siitä nousi yöhön valkoisia höyrypilviä.
Kuului ääniä. Edessäpäin liikkui valoja.
"Vankejako?"
"Vankeja."
"Tänne, seitsemänteen kasarmiin."
Vangit läksivät liikkeelle valoja kohti. He kulkivat hajallaan,
epäjärjestyksessä, ja kaikki ihmettelivät sitä, ettei heitä pyssynperät
kylkiin kolhineet.
"Veljet!" kuului kysyvä ääni, "luulenpa ettei vahdit meitä seuraakkaan?"
"Hiljaa!" mutisi synkkänä Buran. "Mitäpä vahdilla täällä? Ei täältä
vahdeittakaan karata voi. Tämä saari on iso ja jylhä. Täällä kuolee
nälkään... Ja saaren ympärillä -- meri. Etkö kuule?"
Ja tottaansa. Tuuli kiihtyi; lyhtyjen liekki leimahti ja meren kumea
kohina soi kuin heräävän villieläimen ääni.
"Kuuletko kuinka se ärjyy?" kääntyi Buran Wassiliin. "Siis: ympärillä
vesi, keskellä kurjuus. -- -- -- Sinun täytyy kaikessa tapauksessa
meren yli ja kunnes ylipääsypaikalle saavut -- kuinka pitkälti sinun
onkaan kulkeminen! -- -- -- Aroja, metsiä, vahtipaikkoja! -- --
Sydämeni on raskas; meri ei hyvää ennusta! En jaksa kävellä tämän
saaren läpi, en jaksa -- -- olen ikäloppu! Kahdesti olen karannut; ensi
kerran jouduin Blagoweschtschenskin luona uudestaan vankeuteen toisen
kerran Venäjällä -- -- ja nyt olen taas täällä. -- -- -- Minut lienee
määrätty tänne kuolemaan!"
"Toivottavasti ei!" rohkaisi vanhusta Wassili. "Sinä olet nuori, mutta
minä olen liian vanha. Kuules kuinka meri valittaa ja vihastuneena
ärjyy."
Seitsemännestä kasarmista toimitettiin kaikki kaleriorjat pois: uudet
tulokkaat asetettiin sinne ja niille vahdit. Vankilan pakkoon ja lukon
takana olemiseen tottuneina olisivat he ilman sitä varmaan hajaantuneet
saarelle kuin lammaskatras, jolle karsinan ovi avataan. Niitä, jotka jo
kauvan olivat täällä olleet, ei lukon takana pidetty. Maanpakolaisten
kotiuduttua ja oloihin perehdyttyä, varmistuivat he siitä, että
pakeneminen tältä saarelta olisi hyvin uskalias teko, melkeinpä varma
kuolemakin. Ainoastaan erinomaiset luonteet uskalsivat siis täältä
pakoyritystä koettaa, ja hekin vasta huolellisten valmistusten perästä.
Mutta semmoisia luonteita ei voinutkaan mikään pidättää.
"Neuvoppas meitä nyt, Buran", sanoi Wassili noin kolmisen päivää heidän
saarelle tulostaan, "sinä olet meistä vanhin, sinun täytyy johtaa ja
ryhtyä valmistuksiin. Täytyykö meidän mitään matkalle varustaa?"
"Mitäpä minä neuvoa osaisin?" vastasi Buran raukeasti. "Se on vaikea
yritys ja minä olen liian vanha. Katsos: muutamien päivien kuluttua
lähetetään vahdit pois ja meidät viedään parvittain eri paikkoihin
työhön. On lupa vankilankin ulkopuolelle mennä; mutta säkin kanssa ei
kasarmista ulos lasketa -- saa siinä sitten neuvoa!"
"Ajattele asiaa Buranuschka! Sinun täytyy parhaiten ymmärtää asia."
Mutta Buran käveli vain synkkänä ja alakuloisena. Hän ei ketään
puhutellut ja mutisi itsekseen ymmärtämättömiä sanoja. Vanha kulkuri,
joka kolmannen kerran, oli saarelle joutunut, näytti päivä päivältään
heikkonevan. Sillä välin oli Wassili koonnut kymmenen vapautta
ikävöivää toveria -- kaikki yritteliästä väkeä. Hän ei herennyt Burania
houkuttelemasta ja toimintakykyään herättämästä. Joskus se hänelle
onnistuikin, mutta vanhus peräytyi aina uudelleen puhumaan vaikeuksista
ja pahoista enteistä.
"En jaksa saaren ympäri kulkea." Näillä sanoilla ilmaisi hän aina
toivottoman varmuutensa pakoyrityksen epäonnistumisesta. Valosampina
hetkinä virkistyttivät häntä aikaisempien pakoyrityksien muisto. Tämä
tapahtui vallankin illoin, kun hän makasi lavalla Wassilin vieressä;
silloin hän aina kertoili saaresta ja tiestä, jota pitkin pakolaisten
tulisi mennä.
Duin satama on saaren länsirannikolla. Salmi oli sillä kohdalla noin
kolmensadan virstan levyinen; ei ollut ajattelemistakaan pienellä
veneellä siitä yli kulkea, jotta pakolaisten täytyisi kulkea saaren
toiselle puolelle. Saarella itsellään ei muka mitään vaikeuksia ollut.
"Täällä voit mennä mihin ikään tahdot, jos kuolla haluat", sanoi Buran.
"Saari on iso, pelkkiä nummia ja metsiä. Maassa syntyneet giliaakit
tuntevat hyvin saaren; mutta hekään eivät voi kaikin paikoin puoltaan
pitää. Jos menet itään päin eksyt vuorten keskeen ja menetät henkesi,
ja nälkäiset linnut noukkivat lihan ruumiistasi, tahi palaat talvella
tänne takaisin. Jos menet etelään päin ja pääset saaren rantaan, niin
siellä on vastassasi valtameri. Sen poikki et pääse muutoin kuin
laivalla. Meille jää vain yksi ainoa tie: pohjoiseen päin rannikkoa
pitkin. Merihän juuri osottaakin meille tien. Kolme sataa virstaa
kulettuamme saavumme salmen kapeimmalle kohdalle; siitä kulemme
veneillä poikki Amur-alueelle."
"Mutta minä sanon sinulle, poikani", alkoi Buran taas entistä
valitusvirttään, "sekin on vaarallinen tie, sillä siellä täytyy kulkea
vahtiketjujen läpi ja ketjuissa on sotamiehiä. Ensimäisen ketjun nimi
on Warki, toisen Pangi ja kolmannen Pogiba (perikato). Miksi perikato?
Kun pakolaiset siellä ovat suurimman vaaran alaiset. Ja nämä ketjut
ovat hyvin ovelasti asetettu! Missä kapea vuorenselänne tekee jyrkän
käänteen -- siinä on vahtipaikka. Kulkee, kulkee ja tapaa sen yhtäkkiä!
Jumala meitä auttakoon!"
"No, mutta olethan kahdesti niistä ohitse päässyt, sinä tiedät missä ne
ovat."
"Olen ollut siellä, poika, olen ollut siellä!" -- ja vanhuksen sammunut
katse välähti. "No, kuulkaa siis ja tehkää niinkuin sanon. Kohta meitä
huudon mukaan lähetetään muutamalle myllyn rakenteelle. Asettukaa te
kaikki niiden joukkoon. Sinne lähetetään ruokavaroja, pankaa tekin
silloin telegaan (nelipyöräiset vankkurit) matkaeväänne. Myllyllä asuu
kaleeriorja Petruscha, hänen luotaan s.o. myllyltä voitte lähteä
matkalle. Kolmeen päivään teitä ei täällä kaivata, niin on tapa.
Kolmena päivänä voi huudettaissa olla poissa -- se ei tee mitään!
Lääkäri vapauttaa rangaistuksesta -- 'sairashuone on huono', sanoo hän
ja moni rasittuu työssä ja sairastuu ja menee ennemmin pensaikkoon
makaamaan kuin sairashuoneelle. Mutta ellei sinua neljäntenäkään
päivänä näy, otaksutaan sinun karanneen. Jos sitten itsestäsi
tulisitkin -- ykskaikki: saat kumminkin muitta mutkitta suorastaan
'tammalle' ruveta."
"Miksi tammalle?" Wassili kysyi. "Jos Jumala tahtoo, niin emme enää
palaja, kun kerran lähdemme!"
"Ja ellet palaja", jatkoi Buran synkkänä ja äreänä, "ellet palaja, niin
kaarneet noukkivat lihaasi jonkun vahtipaikan luona. Ketjun sotamiehet
eivät aikaansa meidän kanssamme tuhlaa, eivätkä ne sinua sadan virstan
päähän takaisin lähetä. Missä ikään sinut näkevätkin ammutaan sinut
kuoliaaksi -- ja asia loppuu siihen."
"Älä vaaku, vanha varis. -- -- -- Huomenna lähdetään. Sano Bobroffille
mitä matkalle tarvitaan, arteli antaa meille matkatarpeet."
Vanhus mutisi jotakin vastaukseksi ja meni tiehensä. Mutta Wassili meni
tovereineen sanomaan, että olisivat valmiit. Apulaisvirasta oli hän jo
aikoja ennen vapautunut, ja toinen oli hänen sijalleen valittu.
Pakolaiset valmistivat matkalaukkunsa, muuttivat ylleen parhaat
vaatteet ja kengät, ja kun seuraavana päivänä todella huudettiinkin
työmiehiä myllylle, läksivät he. Samana päivänä pakenivat muut paitsi
Buran rakenteelta pensaikkoon.
Osasto oli mukavasti kokoonpantu. Wassilin kera kulki ystävänsä
Makaroff, jota kulkurit keskenään Wolodkaksi sanoivat, hän oli
voimakas, uskalias mies, joka jo kahdesti oli Karalta paennut, kaksi
Tscherkessiä, rohkeita miehiä, joiden paras avu oli uskollisuus
tovereita kohtaan, eräs viekas, sukkela tataari, joka sen lisäksi vielä
oli neuvokas ja tavattoman notkea. Toisetkin vangit olivat matkoillaan
Siperiassa tottuneet kulkemaan.
Päivän ja yön oli arteli jo viidakossa maannut: toinenkin päivä kului,
eikä Burania näkynyt. Tataari lähetettiin kasarmille. Hän hiipi salaa
sinne ja kutsutti ulos Bobroffin, erään Wassilin ystävän, jolla oli
vankeihin vaikutusvaltaa. Seuraavana aamuna tuli Bobroff pakolaisten
lymypaikkaan.
"No, veljet, kuinka voin auttaa teitä?"
"Lähetä meille Buran. Hänettä emme voi lähteä. Ja jos hän joitakin
matkavarustuksia tarvitsee, niin antakaa hänelle. Buran on meille
välttämätön."
Bobroff palasi kasarmiin. Buran ei lähtöä ajatellut. Hän hiiviskeli
kammarissaan, heilutteli käsiään ja puheli itsekseen.
"Mitä arvelet, Buran?" kysyi Bobroff.
"Mitä se sinuun koskee?"
"Mitä? Miksi et mennyt?"
"Hautaan menen, siinä se!"
Bobroff kiivastui.
"Mitä tämä tietää? Toiset ovat jo neljä päivää viidakossa odottaneet.
Täytyyhän niiden nyt joutua kiinni! Sinä mokoma, vanha kulkuri!"
Kyyneleet vuotivat vanhuksen silmistä.
"Ikäni on kaikki -- -- --. En pääse saarelta -- -- olen ikäloppu -- --"
"Se on sinun asiasi oletko ikäloppu tai et. Ellet perille pääse, jos
tielle kuolet, niin kukaan ei sinua syytä: mutta jos yksitoista miestä
piiskan alle saatat, niin se on pahempi. Minun tarvitsee vain sanoa
yksi ainoa sana artelille -- minkähän he sinulle tehnevät?"
"Tiedän sen", virkkoi synkkänä Buran, "ne tekevät 'katon' -- -- ja minä
olen sen ansainnut -- -- --. Vanhalle kulkurille moinen kuolema ei ole
kunniakas. No, tottahan tästä siis täytyy lähdöksi panna, mutta minulla
ei ole minkäänlaisia varustuksia."
"Minä toimitan ne pian. Mitä tarvitset?"
"Tuo minulle ensiksi kaksitoista uutta yönuttua."
"Mutta mitähän miehillä jo on."
"Kuuntele mitä sanon", vastasi vihaisena Buran. "Minä tiedän, että
jokaisella heistä on nuttu, mutta tarvitaan kaksi mieheen. Giliaakkein
täytyy veneestään saada yönuttu joka mieheltä. Sitten tarvitsen vielä
kaksitoista hyvää veistä, kaksi kirvestä ja kolme kattilaa."
Bobroff kutsui kokoon artelin ja selitti mistä oli kysymys. Kellä oli
yönuttu liikaa, hän antoi sen pakolaisille. Jokainen vanki säälii
vaistomaisesti niitä rohkeita tovereita, jotka vapauden ikävä panee
vankilan kolkot muurit murtamaan. Kattiloita ja veitsiä saatiin
osittain ilmaiseksi osittain rahalla saarella eläviltä vanhoilta
maanpakolaisilta. Kahden päivän kuluttua oli kaikki valmiina.
Oli kulunut kolmetoista päivää siitä, kun vangit laskettiin maalle
saareen.
Seuraavana aamuna vei Bobroff sekä Buranin että matkavarustukset
lymypaikkaan. Pakolaiset pitivät rukouksen ja kiitosjumalanpalveluksen,
jättivät Bobroffille jäähyväiset ja läksivät matkalle.