Teetä juotuaan, istuutui Wassili taas tulen ääreen. Hän ei vielä voinut
ruveta levolle, hänen kun täytyi odottaa kunnes hevonen jäähtyisi
antaakseen sille sitten heiniä. Jakuuttein hevoset eivät ole erittäin
voimakkaita, mutta hyvin tyytyväiset. Jakuutit kaukaisissa
kullanhuuhdontapaikoissa ja tunguusit metsissä Utschurin [Aldanin,
Lenan sivujoen haarajoki] varrella syöttävät hevosilleen voita ja muita
ruoka-aineita. He kun matkustavat satoja peninkulmia seuduissa, joissa
ei ole heinää saatavissa. Kun he synkkään metsään yöpyvät, kaivetaan
lumeen kuoppa, sytytetään rovio ja kahleilla yhdistetty hevosparvi
lasketaan metsään. Hevoset kuopivat lumen alta viimevuotista kuivaa
ruohoa ja ovat aamulla taas pirteät matkaa jatkamaan. Mutta
jakuuttilaisella hevosella on yksi omituisuus: sitä ei saa kohta
ratsastettua tai ajettua ruokkia; ja hyvässä lihassa olevaa hevosta
pidetään usein ennen matkalle lähtöä neljäkolmatta tuntia ja enemmänkin
ruuatta.
Noin kolmisen tuntia täytyi Wassilin odottaa. Minäkin valvoin; molemmat
istuimme tulen ääressä ja tuolloin tällöin vaihdettiin joku sana.
Wassili tai Bagilai, jota nimeä hän mieluummin kuuli, pani tuon
tuostakin halon tuleen; se oli paikallinen tapa, jonka hänkin pitkinä
jakuuttilaisina talvi-iltoina oli oppinut.
"Pitkän matkan päässä!" virkahti hän äkkiä kotvasen vaiti oltuaan kuin
vastaukseksi omille ajatuksilleen.
"Mikä niin?" kysyin.
"Kotimaamme -- Venäjä -- --. Täällä on kaikki, mikä ikään silmää
kohdanneekin, niin vallan erilaista. Katsotaanpa esimerkiksi hevosta.
Meidän hevosemme tahtoo kohta matkalta tultua ruokaa; mutta jos tätä
heti ruokkii niin se kuolee. Kun se liiaksi lämpiää, muodostuu sen
sydämeen heti jäätä ja -- se kuolee. Ja kansa? Se elelee metsissä, syö
hevosen lihaa, raakaa lihaa -- jopa kaatuneidenkin hevosten lihaa --
sekin heille kelpaa. Hyi! Eikä tällä kansalla ole häpeäntuntoa.
Niinpian kun jurtassa vetää esiin tupakkakukkaron ojentuvat kaikki
kädet ja huudetaan: 'Anna!'"
"Se on heidän tapansa", sanoin. "Antavathan he itsekkin. Ovathan he
teitäkin auttaneet taloutta perustamaan -- --."
"Ovat kyllä."
"Oletteko elämäänne tyytyväinen?" kysyin häntä tarkkaavasti katsellen.
Hän hymyili salaperäisesti.
"Elämä -- --" alkoi hän hetken vaiti oltuaan ja heittäen halon tuleen.
Lieskahtava liekki valaisi hänen kasvojaan: katse oli surullinen.
"Oi, herra! Jospa kertoisin teille -- -- --. Elämässäni en ole mitään
hyvää löytänyt enkä nytkään löydä. Kahdeksanteentoista ikävuoteeni
saakka ainoastaan oli elämäni ihanaa. Kaikki kävi hyvin niinkauan kuin
vanhempiani tottelin, mutta kun herkesin heitä tottelemasta -- loppui
hyvä elämäni. Useasti tuntuu ikäänkuin maan päällä eläisikkään.
Taistelen turhanpäiten."
Varjo synkistytti kulkurin kasvot ja alahuulensa vavahteli kuin
lapsella. Näytti kuin olisi hän vielä kerran palautunut siihen ikään,
jolloin vielä "vanhempiaan totteli"; mutta ainoastaan tämä lapsi voi
hukatun elämme takia itkuun puheta.
Kulkuri huomasi minun häntä tarkastavan: hän tointui ja pudisti
päätään.
"Mitäpä siitä -- -- --. Ettekö ennemmin tahtoisi kuulla kuinka
Sachalinin saarelta karkasimme?"
Tietysti minä tahdoin. Kaiken yötä aamuun asti kuuntelin kun kulkuri
kertoi.