-- -- -- Toverini oli matkustanut pois. Minun oli pakko yksin viettää
yö jurtassani. [Venäläinen novellisti _Wladimir Korolenko_ eleli näet
maanpaossa Siperiassa.]
Työ ei sujunut. En virittänyt tultakaan ja lyhyen, pohjoisen päivän
ulkona sammuessa usvaiseen pakkaseen, vaivuin huomaamatta ympäröivän
hiljaisuuden ja pimeyden vaikuttamaan synkkään mielentilaan. Päivän
viimeiset, himmeät säteet kimposivat pienen jurtan jäisestä ikkunasta:
joka sopesta hiipi esiin sankka pimeys, se veti mukanaan kaltot seinät,
jotka pääni yläpuolella näyttivät toisiaan lähenemistään lähenevän.
Hetken aikaa häämötti silmissäni vielä jurtan keskellä olevan ison
takan rajapiirteet. Tämä jakuuttilaisen majan ruma kotijumala näytti
ojentavan käsivarsiaan äänettömässä taistelussa pimeyttä vastaan
-- -- -- nyt haihtuivat hämärät rajapiirteetkin -- -- -- pimeys!
-- -- -- kolmessa kohti näkyi vain enää himmeitä, haihtuvia,
fosforimaisesti kimaltelevia pilkkuja. Se oli jakuuttilainen jähmeä
pakkanen, joka ulkoa ikkunan jääkynttilöiden läpi surullisena jurttaan
pilkisti.
Minuutit, tunnit kulkivat ohitseni äänettömässä jonossa, ja ennenkuin
huomasinkaan oli luokseni hiipinyt se onneton hetki, jolloin ikävä
valtaa sydämen, jolloin "vieras maa" henkii sieluun kylmyyttään
ja pimeyttään. Kiihoittunut mielikuvitus näkee uhkaavana ja
välttämättömänä tuon mahdottoman kaukaisuuden, kaikki vuoret ja metsät
ja arot, jotka ovat asettuneet sinun ja kaiken sen välille, joka siellä
kaukana on sinulle kallista ja sinulta ijäksi kadoksissa, joka sinua
niin valtavasti luokseen vetää, ja joka tällä hetkellä melkein
silmistäsi hupenee, ja vain himmeässä kaukaisuudessa vielä kimmeltää
kuin sammuneen toivon hiljaa läpättävä liekki -- -- -- Mutta se
tukahdutettu ja kumminkin poistumaton tuska, joka syvän syvällä sydämen
syvyydessä salaa elää, nostaa nyt tässä kuoleman hiljaisessa
hämäryydessä rohkeasti kavalan päänsä, ja kuiskaa kuuluvasti nuo
kauheat sanat: "Ijäksi tänne haudattuna -- -- -- ijäksi!" -- -- --
Jurtan tasaiselta katolta uuninpiipun läpi kuuluva hiljainen,
mairitteleva vinkuminen herätti minut jähmetyksestäni. Se oli älykäs
ystäväni, uskollinen Serberus koirani, jota vahtipaikallaan paleli ja
kysyi mikä minun oli, kun en näin kauhealla pakkasella tulta tehnyt.
Minä toinnuin ja tunsin, että minä taistelussa pimeyttä ja hiljaisuutta
vastaan olin heikompi puoli ja päätin ryhtyä käsillä olevaan
pelastavaan keinoon. Tämä keino oli jurtan jumala -- mahtava tuli.
Jakuuteilla palaa tuli aina talvisin. Heillä sen takia ei olekkaan
minkäänlaisia savutorven sulkemiskeinoja. Me olimme laatineet torveen
pellin tapaisen, joka ulkoa päin työnnettiin kiinni; silloin oli aina
kapuaminen jurtan tasakatolle.
Astuin portaita ylös; jurtan seinivierelle oli näet katon tasalle
kasattu lunta, ja siihen sitten tehty portaat. Asuntomme oli kylän
lopulla jonkun matkan päässä toisista jurtista. Tavallisesti näkyi
katollemme koko vuorten kiertämä laakso ja tulet jurttakylästä, jossa
aikoja sitten jakuuteiksi muuttuneet venäläiset siirtolaiset ja
maanpaossa olevat tataarit asuivat. Mutta nyt hupeni kaikki kylmään,
harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan. Neljänkymmenen asteen pakkanen
oli sen ilmasta pusertanut, jäykkänä ja raskaana se peitti äänettömän
maan. Kaikkialla kohtasi katse tuota muodotonta, elotonta, harmaata
ainetta; ylhäältä vain tuikki kaukaisesta korkeudesta yhden ainoan
tähden valo läpi tuon kylmän kääreliinan.
Ympärillä oli kaikki kuollutta -- -- -- Virran kalliorannat,
uudisasutusten kurjat jurtat, pieni kirkko, sileä lumilakeus, tumma
metsäkaistale -- kaikki oli uponnut rannattomaan usvamereen. Jurtan
katto jykeine savupiippuineen, jossa jalkoihini turvautuvan koirani
kanssa seisoin, oli kuin äärettömään mereen hukkunut laatta.
Ei äännähdystä -- -- -- ahdistavaa kylmyyttä vain -- -- -- Kauhussaan
lumottu yö näyttää salaperäisesti kuuntelevan.
Serberus vinkui hiljaa ja valittaen. Nähtävästi eläinparkaakin
kuolettava pakkanen kauhistutti: se tunkeutui lähelleni, nosti
miettivästi terävän kuononsa ylöspäin, kuunteli korvat pystyssä ja
koetti tunkea läpi valottoman usvan.
Äkkiä alkoi Serberus murista ja liikutella korviaan. Kuuntelin. Aluksi
ei mitään erottanut. Sitten kirposi jännitetystä hiljaisuudesta
yksityisiä ääniä -- -- -- kuulin selvästi kaukaa nelistävän hevosen
kavion kalketta.
Ajatellen yksinäistä ratsastajaa, joka heikosti kuuluvasta kavion
kalkkeesta päättäen vielä oli muutamien virstojen päässä
uutisasutuksesta, juoksin viistoa seinää pitkin katolta alas jurttaan.
Muutamat minuutit oltuani peittämättömin kasvoin pakkasessa olivat nenä
ja kasvot jo paleltumaisillaan. Serberus tuli jälessä ensin kiivaasti
haukuttuaan lähestyvää ratsastajaa.
Pian loimusi huoneen keskessä olevassa avoimessa takassa iloinen tuli,
jonka männyn päreillä sytytin. Panin palamaan pihkaisia lehtikuusen
halkoja, ja hetkessä oli asuntoni aivan tuntemattomaksi muuttunut.
Rätinä ja pakina täytti hiljaisen jurtan. Kielevänä hyppi tuli halkojen
välissä, tarttui niihin, leikki niiden kanssa, leijaili, kihisi ja
paukkui. Jotakin eloisaa, valoisaa, vikkelää, levotonta oli jurttaan
tullut, ja se pilkisti salaisimpaankin soppeen. Välimmiten hiljeni
kirkas, räiskyvä liekki. Silloin kuulin kuinka tuliset säkenet
sinkoilivat lyhyestä, suorasta savutorvesta, ne kihisivät ja
räsähtelivät pakkasessa. Mutta sitten leijaili liekki kahta rajummin ja
puiden halkeileminen kajahti jurtassa kuin pistoolinlaukaukset.
Nyt ei enää tuntunut niin yksinäiseltä kuin äsken. Kaikki ympärilläni
näytti toimekkaasti liikkuvan, tanssivan ja puhelevan. Ikkunan takaiset
jääkynttelitkin, joista läpi vähää ennen vain pakkasyö pilkisteli,
välkkyivät ja kimaltelivat nyt tulen valossa kuin jalokivet. Tunsin
omituista iloa ajatellessani, että yksinäinen jurttani, välkkyvine
jääkynttilöineen, ja pienen tulivuoren tavoin säkeniä syydellen oli
ainoa valopaikka usvaisessa, kylmässä yössä.
Serberus istuutui takajaloilleen takan eteen, katsoi tuleen ja istui
liikkumatonna kuin valkoinen kuvapatsas; väliin vain se päänsä minuun
käänsi, älykkäässä katseessa uskollisuutta ja kiitollisuutta. Raskaita
askeleita narahteli lumella pihanpuoleisen ulkoseinän takana; mutta
Serberus räpäyttelee rauhallisesti silmiään ja ynisee ystävällisesti.
Se näet tietää että hevosemme, jotka luimussa korvin ja vilusta
väristen seisoivat palmikoidun katoksen alla, nyt tulen vaikutuksesta
tunkeutuivat seinivierelle, katselivat iloisesti räiskyviä säkeniä ja
ilostuivat leveästä, valkoisesta, kuumasta savupilvestä.
Mutta nyt kääntyy Serberus harmistuneena tulesta ja ryntää ovelle.
Sillä välin kun se tavallisella vahtipaikallaan katolla rajusti
haukkui, katsoin minä ulos. Iloinen tuleni oli nähtävästi luokseen
houkutellut tuota yksinäistä matkustajaa, jonka lähestymistä äsken yön
hiljaisuudessa olin kuunnellut. Hän avasi juuri porttia tuodakseen
satuloidun ja kuormitetun hevosensa pihaan.
En odottanut ketään tuttavistani. Jakuutti olisi tuskin näin myöhällä
kylään tullut, ja olisi kyllä tässä tapauksessa tiennyt missä ystävämme
asuivat eikä olisi ensimmäistä tulta kohti ratsastanut. Päättelin siis,
ettei tulokas voinut olla kukaan muu kuin joku uutisasukas. Moiset
vieraat eivät meitä tavallisesti miellyttäneet, mutta elävän olennon
tulo sattui nyt minulle varsin soveliaaseen aikaan. Tiesinhän iloisen
tulen pian vaikenevan, liekin kohta hitaasti ja synkästi nuoleksivan
hehkuvia kekäleitä ja lopulta olisi siinä vain jälellä hiilikasa, josta
tulikiemuroita yhä harvemmin ja hiljaisemmin nousisi -- -- -- Silloin
vallitseisi jurtassa taas äänetön pimeys ja ikävä valtaisi sielun.
Tiesin hiiloksen tuhkan alta katselevan puoleksi ummistetun silmän
tavoin -- ja minä olisin taas yksin -- -- -- yksin pitkässä,
surullisessa, loppumattomassa yössä..
Mieleeni ei ensinkään juontunut, että ehkä saisin yöni viettää ihmisen
seurassa, jonka entisyys oli verellä tahrattu. Siperiassa oppii
murhaajassakin näkemään ihmisen; ja vaikkei lähempi tuttavuus
sallisikkaan liian ihannella "onnetonta", joka on lukkoja murtanut,
hevosia varastanut ja jonakuna pimeänä yönä lähimäiseltänsä pään
murskannut -- sallii tämä tuttavuus kumminkin järjellisesti perehtyä
inhimillisten tekojen sekaviin vaikuttimiin. Silloin saa kokea mitä
ihmiseltä voi vaatia. Ei murhaaja aina murhaa, hänkin elää vielä ja
tuntee mitä muutkin ihmiset, muun muassa kiitollisuuttakin niitä
kohtaan, jotka rajuilmalla ja pakkasessa ovat hänelle suojaa
antaneet. Mutta kun tästä ihmisluokasta saan uuden tuttavan,
ja kun tällä tuttavalla on satuloittu hevonen, jonka selkään on
sälytetty satulalaukkuja, niin syntyy minussa epäilyksiä hänen
omistusoikeudestaan hevoseen ja satulalaukkujen sisällyksestä.
Raskas, hevosen nahkalla päällystetty, jurtan kaltossa seinässä oleva
ovi aukeni ja höyryaallon tavoin vierähti pihalta sisään kylmää ilmaa.
Vieras astui takan eteen. Hän oli leveäharteinen, kookas, komea mies.
Ensi silmäys häneen jo ilmaisi, ettei hän jakuutti ollut, vaikka hän
oli jakuuttilaisessa puvussa. Jalkineensa olivat valkoisesta
hevosennahkasta. Jakuuttilaisen sonan (kauhtanan) leveät hihat olivat
poimuissa hartioilta saakka. Pää ja kaula oli kääritty isoon saaliin,
joka nurkistaan oli sidottu vartalon ympäri. Saali sekä siitä
esiinpistävän jakuuttilaislakin kärki olivat kovaksi jäätyneen härmän
peittämät.
Muukalainen lähestyi takkaa ja alkoi kohmettuneilla käsillään
kömpelösti avata saalia ja lakin hihnoja. Heitettyään kolmikolkkaisen
lakkinsa hartioille, näin edessäni noin kolmissakymmenissä olevan
miehen nuorekkaat, pakkasesta punottavat kasvot. Lujissa, ilmehikkäissä
kasvoissa oli tuo omituinen ilme, jonka usein tapaa vanhoilla
artelivangeilla [arteli: seura-työmiehet, jotka yhdessä tekevät työtä,
syövät j.n.e.] tai ihmisillä, jotka ovat tottuneet vaikutusvaltansa
tunnustamiseen, ja jotka aina outoa tarkkaavat. Mustat ilmehikkäät
silmänsä vilkuivat ympärilleen. Kasvojen alapuoli oli hiukan ulkoneva,
ilmaisten kiivasta, intohimoista luonnetta, mutta kulkuri (muutamista
luonnetta osottavista tuntomerkeistä olin vieraani heti siksi tuntenut)
oli jo kauan tottunut sitä hillitsemään. Ainoastaan alahuulen
vavahteleminen ja lihasten hermostunut elehtiminen ilmaisivat
välimmiten sisällistä levottomuutta.
Pakkotyö, väsymys ja ehkäpä ikäväkin, minkä matkustaja välttämättömästi
tuntee läpitunkemattomassa usvassa kulkiessaan olivat hänen teräviä
kasvonpiirteitään pehmittäneet ja silmäin ja kulmakarvain yläpuolelle
levittäneet kärsimyksen ilmeen, joka hyvin sointui sen iltaiseen omaan
mielentilaani ja heti herätti minussa ehdotonta myötätuntoisuutta
tuntematonta vierastani kohtaan.
Sen enempää riisuutumatta nojasi hän takkaan ja otti taskustaan piipun.
"Hyvää iltaa, herra", sanoi hän kopistaen piipun kopan tyhjäksi takan
nurkkaan ja tutkien minua tarkkaavalla syrjäsilmäyksellä.
"Hyvää iltaa", vastasin minä puolestani myöskin tutkivin silmin
vierastani katsellen.
"Suokaa minulle anteeksi, että vain noin tuostaan luoksenne tulin.
Haluan vaan hiukan lämmitellä ja polttaa piipullisen -- sitten
ratsastan tieheni; minulla on näet parin virstan päässä tästä tuttavia,
jotka joka aika ottavat minut vastaan."
Äänensä ilmaisi senlaisen ihmisen varovaisuutta, joka ei ilmeisesti
tahdo tunkeilevalta näyttää. Puhuessaan katsoi hän tarkkaavasti minuun,
kuin odotellen mitä vastaisin, sen mukaan sitten puhettaan jatkaakseni.
"Niinkuin sinä minua kohtelet -- niin minäkin sinua" -- tuntui luja.
kylmä katseensa sanovan. Kaikessa tapauksessa oli vieraani käytös
miellyttävänä vastakohtana jakuuttilaisten uutisasukkaitten
tavalliselle tungettelevaisuudelle, vaikka minun itselleni täytyikin
myöntää, ettei hän olisi hevostaan pihaan taluttanut vaan ainoastaan
ulkopuolelle sitonut, ellei hän olisi arvellut luonani yötä olla.
"Kuka olette?" kysyin. "Mikä nimenne on?"
"Minäkö? Täällä minua sanotaan Bagilaiksi, mutta oikea venäläinen
nimeni on Wassili -- -- -- oletteko minusta ehkä kuullut?
Bajagantailaisesta paimentolaiskylästä?"
"Uralistako syntyisin? Kulkuri?"
Tuntemattoman suu vetäytyy mieluisaan hymyyn.
"Niin aivan! Hän se juuri on. Olette siis minusta jotakin kuullut?"
"Olen N. N:ltä. Oletteko hänen läheisyydessään asunut?"
"Olen kyllä. Herra N. N. tuntee minun vallan hyvin."
"Sepä hauskaa, Olkaa tervetullut! Jääkää luokseni yöksi, olen aivan
yksin. Otetaan samovaari käsille."
Kulkuri suostui mielellään.
"Kiitos herra! Jään luoksenne koska pyydätte. Satulalaukut täytyy minun
käydä sisään. Onhan hevonen tosin pihassa sidottu, mutta se on
kumminkin varminta. Kylämme asukkaat ovat käteviä, tataarit vallankin."
Hän meni ja palasi kahden satulalaukun kanssa. Niistä hän irroitti
hihnat ja poimiskeli laukuista jäistä voita, maitoa ja munia y.m. Osan
eväistään pani hän seinälaudalleni, ja vei tähteet eteiseen jotteivät
sulaisi. Sitten heitti hän yltään saalin, turkin ja kauhtanan ja
istuutui punaisesta puuvillakankaasta tehdyssä paidassaan ja
plyyssihousuissaan tuolille tulen eteen.
"Tahdon sanoa teille totuuden, herra", sanoi hän hymyillen minuun
katsoen: "kun portillenne ratsastin, kysyin itseltäni, pidättäisittekö
minut luoksenne yöksi. Ymmärränhän minä näet vallan hyvin, ettei
kaikkia meikäläisiä mielellään sisään laske. Minä en niihin kuulu --
omantuntoni kautta! -- -- Sanoitte kuulleenne minusta?"
"Kuulin kyllä."
"No hyvä! Minä elän -- kerskaamatta voin sen sanoa -- rehellisesti ja
siivosti. Minulla on lehmä, kolmivuotinen härkä, hevonen -- -- hoidan
peltoani, kyökkikasvitarhaani -- -- --"
Kulkuri kertoi tämän kummallisella miettivällä äänellä ja viimeisiä
sanoja sanoessaan liikutteli hän käsiään kuin ihmetellen: "se on toden
totta!"
"Niin", jatkoi hän samalla äänellä, "minä teen työtä, niinkuin Jumalan
sana käskee. Ymmärränpä sen varastamista ja ryöväämistä paremmaksikin.
Esimerkiksi: ratsastan läpi yön, näen tulenvaloa ja astun huoneeseenne
-- -- -- te kohtelette minua ystävällisesti, otatte esille samovaarin
-- -- -- Tämä täytyy minun tunnustaa oikeaksi. Eikö niin?"
"Varmaan", vakuutin minä, vaikka kulkuri näyttikin vain itsekseen
puhuvan, hän näytti tahtovan itseään vakuuttaa nykyisen elämäntapansa
eduista.
Toverini puheista tunsinkin todella Wassilin. Hän oli uutispaikalle
asettunut kulkuri, joka jo parisen vuotta oli asunut pienessä talossaan
metsässä järven rannalla, isossa jakuuttilaisessa kylässä. Työtä
inhoovista, rappiolle joutuneista, henkensä uhalla varkautta ja
ryöväämistä harjoittavista uutisasukkaista oli hän niitä harvoja, jotka
ahkerasti työtä tehden hyvin menestyivät.
Ylipäänsä ovat jakuutit hyväluontoista kansaa, ja useissa kylissä on
tavanmukaista mikäli mahdollista auttaa vasta tulleita uutisasukkaita.
Semmoista apua paitsi täytyisikin vieraaseen, kolkkoon, raakaan maahan
äkkiä joutuneiden ihmisten kohta kuolla nälkään eli viluun. Tosin tätä
apua mieluummin annetaan matkarahan muodossa, jolla kyläkunta niin pian
kuin mahdollista koettaa saada uudet tulokkaat lähtemään jollekkin
kullanhuuhdontapaikalle, josta useimmat näistä hankaloista
kansalaisista ei koskaan palaa. Mutta ihmistä, joka toden teolla rupeaa
työn tekoon, auttavat jakuutit useimmiten jaloilleen.
Kyläkunta lahjoitti Wassilille majan, härän ja ensi vuosina kylvettiin
hänen peltoonsa kyläkunnan kustannuksella kuusi pirataa ruista. Sato
tuli hyvä. Sovittua palkkaa vastaan teki hän jakuuteille heinää, piti
pientä tupakankauppaa ja kahden vuoden kuluttua oli talous perustettu.
Jakuutit kohtelivat häntä kunnioituksella, uutisasukkaat sanoivat häntä
Wassili Ivanowitschiksi ja ainoastaan selkänsä takana Wasskaksi. Kun
papit ajelustivat saataviaan, poikkesivat he mielellään hänen luokseen
ja milloin hän tuli heidän luokseen, valmistettiin hänelle tilaa
pöydässä. Olipa hän kanssakäymisessä muutaman meikäläisenkin
intelligentin miehen kanssa, yhden niistä, jotka sallimus viekkaasti
oli näihin kaukaisiin maihin heittänyt.
Häneltä ei puuttunut mitään muuta kuin vaimoa, Mutta siinä suhteessa
oli hänen tiellään pieni este, kun kulkureita näet tavallisesti ei
vihitä. Mutta täällä voittaa vähäisellä rahasummalla, vasikalla tai
hyvällä varsalla semmoisenkin esteen.
Kuta enemmän nuoren kulkurin tarmokkaita kasvoja katselin, sitä
selvemmin huomasin niissä jotakin eriskummaista. Kasvonsa eivät minua
enään niin viehättäneet kuin ensi hetkellä; mutta eivät ne
vastenmielisetkään olleet. Tummiin silmiin tuli väliin miettivä, älykäs
ilme, kaikissa piirteissä oli tarmoa: liikkeet olivat vapaat ja
puheensa ilmaisi ylpeän luonteen tyydytettyä itserakkautta. Mutta
välimmiten himmeni silmäin loiste surulliseksi ja kasvojen alapuoli
vavahteli. Bagilain oli nähtävästi vaikea puhua levollisella äänellä,
siinä pyrki kuuluville jotakin katkeraa, jota hänen tahtonsa voima vaan
sai hillityksi.
Tästä en aluksi voinut päästä selville. Nyt sen tiedän. Tottunut
maankuleksia pettyi uskotellessaan itseään onnelliseksi rauhallisen
elämänsä, pienen majansa, lehmänsä, kolmivuotiaan härkänsä ja
nauttimansa kunnioituksen ohessa. Sielunsa syvyydessä myönsi hän --
vaikka hän tätä tunnustamista pidätti -- ettei tämän kolkon maan
väritön, yksitoikkoinen elämä ollut hänestä minkäänarvoista. Tämä
tyytymättömyys kohtaloonsa se kai hänet ajoi yksitoikkoisesta
jokapäiväisyydestä tuntemattomaan, houkuttelevaan ja petolliseen
kaukaisuuteen. Tällä tavoin selitin vasta tuon ilmeen hänen
kasvoissaan; mutta silloin näin ainoastaan, että jotakin
kulkurintapaista kalvoi ulkonaista rauhallisuuttaan ja pyrki pinnalle
tunkeumaan.
Samovaarin ääressä puuhaillessani, istui Wassili takan ääressä
miettivästi tuleen katsellen. Kun kaikki oli valmista kutsuin häntä.
"Kiitos, herra", sanoi hän nousten. "Kiitos myöskin ystävällisestä
sanasta!" jatkoi hän melkein intohimoisesti puoleeni kääntyen. "Usko
minua, että kun tulesi näin, sykähti sydämeni; minä en valhettele.
Tiesin sen tulen venäläisen majassa palavan -- -- -- ja ratsastin
lumikentän poikki -- -- -- läpi pimeän -- -- pakkasen -- -- -- missä
vaan tiepuolessa jurtta savusi, sinne yritti hevoseni poiketa;
luonnollisesti -- -- -- sehän on jakuuttilainen eläin; mutta sydämeni
ei vetänyt minua sinne. Mitäpä jurtasta hakisin? Voisinhan siellä tosin
lämmitellä, ehkäpä viinaryypynkin saisin -- -- -- mutta en sittenkään!
Kun tulesi näin -- tuonne minun pitää, sanoin itselleni -- jos hän
minut vastaanottaa. Kiitos siitä ettet minua pois ajanut! Kenties
joskus kyläämme tulet -- ole silloin luokseni tervetullut. Varmaan
löydän jotakin, millä sinua kestitsen. Sinut vastaanotetaan arvosi
mukaisella kunnioituksella!"