Kana Kiekujainen on komea emäntä ja kerran pujahti hänen päähänsä
ajatus oikein ylevistä vieraspidoista.
Päätti kuitenkin keskustella asiasta talon mirrin kanssa.
— Mitä sanot mirri, jos minä tässä laittaisin oikein komeat kutsut?
— No, mikäpä siinä... laita vain, mutta älä jätä mirriläisiä kutsumatta.
— Kyllä minä kutsun, mutta tulisitko sinä minua auttamaan, keittämään
ja paistamaan, kun minä olen tokelo semmoisissa asioissa.
Mirri-Maija köyristi selkäänsä.
— Parasta lienee sinun hakea Repolainen keittäjäksi, se kun on niitä
pitojen laittajia. Saisinhan minä auttaa, missä osaisin.
— Se Repolainen tekee taas niitä kujeitaan. Saattaa panna koko puuhan
piloille, mutta eihän tässä muukaan auttane, kuin kutsua se Repolainen.
Tietää sen, että Repolainen oli mielissään, kun Kiekujainen juoksi
hänen mökilleen ja jo ovella kotkotti:
— Nyt sinun pitää tulla laittamaan pitojani, mutta muistakin olla
siivolla ja tekemättä kujeitasi.
— Tuota... hernekeittoako sitä laitetaan? kysyi Mikki ja mietti miten
monta kapallista saisi otetuksi Kiekujaisen pussista.
— Nyt laitetaankin oikein hienoa, kurahti Kiekujainen. — Kalan
pulauksista ja jäniksen jäljistä laitetaan soppa ja hiiren kisauksista
tehdään jälkiruoka. Porsaan jäljistä keitetään kahvia, ja se on oikein
hyvää.
Jopa Repolaisen silmät repesivät. Nyt oli Kiekujaismuori tullut
varmaankin päästään vialle, kun esitteli ihan päättömiä pitoruokia.
— Kyllä sinä muoriparka saat itse laittaa semmoisista ruuat. Toista
olisi, jos laitetaan tyhjästä ja vedestä soppaa ja lumella se
suurustetaan. Se on jo hienoa.
— Entäpä jälkiruoka? kysyi Kiekujainen.
Mikki pisti käpälän nenälleen ja mietti.
— Tuota... jätä vain minun huolekseni, kyllä minä osaan. Mutta mitä
sinä annat palkakseni?
— Saat kymmenen parhainta kananmunaa; sen pitäisi mielestäni riittää.
— Ohoo, vai semmoista... Mutta kun minä olen tottunut nykyisin
kahvinjuontiin, niin sinun pitää antaa kilo kahvia ja toinen sokeria,
muuten saat laittaa itse pitosi.
Kanamuori koetti laskea kuinka paljon siihen menisi. Varmaankin kaikki
hänen säästörahansa.
— Pitänee antaa, vaikka puoletkin siitä hyvin riittäisi. Ja nyt
lähdetään. Mene sinä edeltä, minä käyn kutsumassa Hujulaisia ja muita
metsänväkiä pitoihin.
Repolainen lähti ja nauroi mennessään. Kelpasipa laittaa kanamuorille
pitoja, kun sai nopsia hänen poikasiaan suuhunsa, eikä työ muutenkaan
ollut vaikeaa. Pistää vettä pataan ja antaa kiehua. Semmoista herkkua
ei ole ennen vielä tarjottukaan.
Repolainen oli puuhaavinaan hikipäässä. Oli jo yhden kananpojan
pistänyt poskeensa ja toista jo mieli teki.
Illansuussa jo kanamuori kotkotteli äkeissään:
— Semmoinen pitojen laittaja, että syö talon tyttäret suuhunsa!
Vieraat tulivat ja Repolainen tarjosi lientään.
Maisteltiin. Hukka poltti suunsa ja ärähti:
— Mikko on syönyt sopan suurukset ja jättänyt paljaan veden.
Nallekin murisi:
— Tätä nyt ei syö sikakaan! Suottapa läksin näihin pitoihin.
Repolainen toi jälkiruuan oikein hienolla lautasella.
— Se on laitettu iltapimeästä ja pyyn vihellyksistä, hohotti.
Tarjottimella ei ollut tietysti mitään ja Mirrilän muorin piti laittaa
lasit nokalleen ja sitten tirkistää, jopa koplaista käpälällään.
— Mutta jopa on hienoa, kun ei minun silmilläni eroita, sanoi Puputti
ja nauroi suunsa vielä enemmän ristiin.
— Tämä on jo hävytöntä, örisi Hujulainen. — Jos minä otan tuota
kanamuoria purstohöyhenistä ja hiijautan?
Koko pitoväki mutisi ja Hujulainen hioi kynsiään ja hoki:
— Joko minä hujautan Kiekujaista?
— Annahan herjan olla... virkkoi Nalle ja lähti kömpimään kotiinsa.
Noloina lähtivät toisetkin pitovieraat ja harakka nauroi puun oksalla:
— Tirs—käk, tirs—käk. Voi näitä kanamuorin pitoja! Jos minä laitan
kestit, niin siellä tarjotaan suolia niin pitkiä, että sata kertaa
ylettyy koko pitoväen ympärille.
Repolainen tahtoi palkkojaan, mutta kanamuori karjasi:
— Vai palkkoja, kun söit melkein kaikki talon tyttäret!
Repolainen sieppasi vielä yhden kananpojan suuhunsa ja lähti
livistämään.
Ei sanonut tulevansa toista kertaa Kiekujaisen pitoja laittamaan.