Talon lihava possu makasi navetan seinustalla ja paistatteli päivää,
röhkäisten väliin tyytyväisyydestä. Harakka, kiusan tekijä, oli
lentänyt tiehensä, eikä kartanolla kuulunut kaksijalkaistenkaan
liikettä.
— Nnoh, kah, olisivat vain tuoneet ruokaa, koskapa maha tässä hauteessa
tuntuu kovin huoppenevan.
Kovinpa se päivä nyt hellittikin. Ihan piti kylkeä kääntää.
Possu istui ja mietti, mitä harakka, se valehtelija, oli äsken hänelle
haastanut. Että muka metsässä niin suuria petoja, jotka tämmöisenkin
kuin hänet jaksavat syödä yhdellä kertaa.
Kaikkea se harakka kehtaa keksiä. Ja vielä hänelle, Tahvo Tasulaiselle,
joka on moninverroin viisaampi kuin harakka ja ne muut semmoiset.
Ja sitten vielä sitäkin, että syksyllä isäntä ampua roiskauttaa korvan
juureen, nylkee nahkan, tekee siitä rahkeita ruunalle ja syö lihat
suuhunsa. On se harakka koko valehtelija.
Tasulainen laskeutuu toiselle kyljelleen, maiskauttaa suutaan ja näkee
kohta unta suuresta jauhosäkistä. Talon poika, Jussi, sitä vierittää ja
se putoaa hänen päähänsä.
Tahvo kiljasee ja herää siihen, kun Jussi heittää häntä saappaalla
päähän.
Tasulainen katsoo ja vingahtelee: minkä takia sinä Jussi heitit sillä
saappaalla?
Hukka Hujulainen ei ole löytänyt moneen päivään saalista ja on
nälissään. Suuren, aukean suon laidassa istuu ja ulvahtelee. Kun
uskaltaisi kaksijalkaisten maille, niin siellä olisi ruokaa. Jos ihan
heidän pesälleen uskaltaisi, niin sieltä saisi herkkujakin, niinkuin
Repolainen on kertonut.
Hujulainen tiesi, että kaksijalkaiset näin keskikesällä olivat
metsässä, ja heidän pesällään oli sillä aikaa isäntänä Kukko
Kiekujainen ja emäntänä Tahvo Tasulainen. Niin oli Repolainen kertonut.
Jos lähtisi yrittämään heidän pesälleen.
Hujulainen hiipi varovasti talon kartanolle. Tahvo Tasulainen vinkui
tarhassa ja harakka tarhan aidan seipäässä varoitti:
— Älä sinä vingu, Tasulainen, kun iso peto metsässä kuuntelee!
Tasulainen ei välittänyt, vaan alkoi jo parkua:
— Öää, örhi, örni, miks’ei ne tuo sitä ruokaa!
Harakka nauroi Tahvon tuhmuudelle ja lensi tiehensä.
Hujulainen uskalsi tarhan aidan taakse ja sanoi Tahvolle:
— Hyvää päivää Tasulainen, mitä kuuluu kartanolle?
Tahvo säikähti niin, että oli kärsälleen suistua.
— Hy—yvää kuu—u—luu, no, noh, kuka sinä olet?
— Olenpahan Hujulainen, sinun vanha setäsi. Tulin kerran tervehtimään
sinuakin.
— Vai Hujulainen, kiljasi Tahvo. — Sekö hirveä peto, josta harakka
haastoi?
— Enhän minä toki mikään peto, kun sinun setäsi...
Kaikkeapa se harakkakin haastaa.
— Noh, johan minä sanoin, että valetta se on, röhkäisi Tasulainen.
— Etköhän lähtisi käymään mökilläni, pyyteli Hukka. — Siellä laitan
minä sinulle oikein komeat kestitykset.
Tahvo istui ja mietti.
— Noh, kah, joutaisi kai tästä lähtemään. Olisi kuitenkin ensin saatava
sitä ruokaa.
— Älä huoli välittää niistä ruuistasi. Lähde vain heti, niin saat
kerrankin mahasi herkkuja täyteen.
— Noh, noh, mitä sinä tarjoat siellä mökilläsi? kysyi Tahvo.
— Saat oikein hyvää puuroa, hunajaan kastettua ja voilla voideltua.
Eikö vetele?
Makea sylki valahti Tahvon suusta ja hän lupasi lähteä.
Metsämaita mentiin ja kaksijalkaisten liikkuma-alueita kierrettiin.
— Noh, ohoh, eikö se sinun mökkisi jo ala näkyä? kysyi Tasulainen.
— Kyllä se kohta, odotahan, naurahti Hukka ja juoksi edellä. Tasulainen
koetti röhkien pysytellä perässä.
Hujulainen pääsi luolalleen suon laidassa ja sanoi Tasulaiselle:
— Tässä on mökkini, ja kiitos vaan, että olit niin hassu ja lähdit
matkaani. Syön nyt sinut suuhuni ja kelpaakin popsia noin lihavaa
possua.
— Öäää, öäää, älä veikkonen, syö minua suuhusi, vaan anna minun mennä
takaisin taloon.
Tasulainen kiljui hädissään ja aikoi lähteä pakoon, mutta silloinpa
Hukka hyökkäsi hänen kimppuunsa ja kellisti hengettömäksi Tasulaisen.
Niin kävi tuhman Tasulaisen, kun ei uskonut harakkaa.