Päivä paistoi ja paarmat surisivat vasikkakaan tiheikössä. Vasikkalauma
ynisi tyytymättömänä veräjällä. Tyttö oli tuonut kovin vähän juomista
tänä aamuna ja mullivasikka oli siitäkin hotaissut suurimman osan
suuhunsa.
Heluna, emännän nimikkovasikka, töni kylkeen mullivasikkaa, Rietua, ja
sanoi tälle:
— Kun minä tulen suureksi, kostan sinulle varmasti, kun aina juot
suurimman osan maidosta.
— Enhän minä aina suurinta osaa... mölisi Rietu mullikka. — Ja sinäkö
muka pystyisit minulle emäksi tultuasi kostamaan. Katsohan, minkälainen
niska minulla nyt jo on.
Rietu kyömisteli niskaansa ja mulisteli silmiään.
— Jopa olet olevinasi, vaikka et ole edes isännän nimikko, niinkuin
minä olen emännän, mölisi Heluna. — Kyllä minullekin niska kasvaa, kun
emäntä ensi talvena antaa minulle kaurajauhoja ja muutakin hyvää.
— Mutta isäntä raaputtaa minua niskasta ja puhuttelee Rietupojaksi ja
se antaa sisua, sanoi mullikka.
Pienin joukosta, tyttären lemmikki, nuoleksi maitosangon pohjaa ja
inisi:
— Aion tästä minäkin kasvaa, ja nähdäänpä sitten kuka minulle riittää
maidonannissa. Ei se suuruus ole pääasia.
— Mutta kyllä minä vain olen paras joukosta, tuhahti Heluna ja lähti
vesaikkoon.
Jänöjussikin sattui luikkimaan vasikkahakaan ja kuuli vasikoiden
kiistelyn.
Jussia nauratti niin, että suu oli revetä. Kaikki tässä ovat olevinaan,
kuin vasikatkin. Eivätpä näy arvaavan, että Nalle Karhunen on
liikkeellä. Kyllä se varmasti tänne osaa ja vasikkain suuruushaaveet
lopettaa. Pitääpä sanoa niille, minkälainen vieras on tulossa.
Jussukka loikkasi vasikoiden joukkoon ja nämä pelästyneenä, hännät
pystyssä, vesaikkoon.
— Höh, höh, nauroi Jussi. — Siitä sen näkee, nämä kerskailijat! Yksi
tämmöinen jussipahanen saa koko joukon hajalle. Tulkaahan kuulemaan,
kun sanon, minkälainen vieras on tulossa vasikkahakaan.
— No minkälainen? kysyi Rietumullikka, joka tuli ensiksi esille.
— Onpahan semmoinen, joka syö teidät kaikki suuhunsa, sanoi Jussukka ja
nauroi niin että suu oli revetä.
—- Elähän... ei niitä toki semmoisia eläviä olekaan, jotka uskaltavat
tällaisen mullikan kimppuun, kehaisi Rietu.
— Minua ei syö ainakaan, ölähti Heluna ja keikutteli mahtavana päätään.
— Emäntä kun tulee hätään ja antaa semmoisille seipäästä... Elä sinä
Jussikka koetakaan peloitella minua.
— Sepähän nähdään, miten käy, ennen kun on ilta käsissä, sanoi Jussi ja
lähti kuukkimaan.
Nalle löntysteli viidakossa palavissaan, kovinpa kuuma päivä olikin.
Ihan kostealle tuntui turkki ja vähän väliä piti istahtaa lepäämään.
Jostain läheltä tuli nenään vasikoitten haju ja se veti suuhun makeat
vedet. Ei näkynyt kaksijalkaisiakaan, ja niinpä uskalsi ahomaille
ryteikkökorvesta.
Nalle istahti mättäälle lepäämään. Se vasikan haju oli nyt jo
lähempänä, mutta ensin oli levättävä. Huh, huh, miten se tuo pallo
tuolla taivaalla paahtoikin ankarasti ja paarmat ja muut köriläiset
surisivat siinä ihan nenän alla.
Rietumullikka ja emännän nimikko jatkoivat kinasteluaan, kun Nalle
kömpi vesaikosta esille.
Siinäkös pelästyttiin niin, ettei osattu paikalta heilahtaa! Silmät
killissä katseltiin sitä peloittavaa hirviötä.
Nalle maiskautteli suutaan. Olipa siinä makeita suupaloja viljalti. Ei
muuta kuin kopaisee kämmenellään niskaan, niin paistit ovat valmiina.
— Tulehan tänne, mullikka, örisi Nalle. — Mikä sinun nimesi on?
— Rietu, mökelsi mullikka niska pelosta jäykkänä.
—- Entä tämän toisen lehmävasikan?
— Heluna minä olen ja emännän oma nimikko.
—- Sittenpä minä syönkin sinut ensiksi, koskapa olet koreampikin kuin
tuo Rietu.
Nalle iski kämmenellään Helunaa ja Rietua niskaan ja aloitti ateriansa.
Toiset vasikat laukkasivat hännät pystyssä pitkin hakaa ja osuivat
rannalle, jossa äskeinen jänöjussi oli käpäliään pesemässä.
— No mitenkäs kävi? kysyi Jussi vasikoilta.
— Mörkö söi ne kerskailijat suuhunsa, inahti pienin joukosta.
— Niin se aina käy kerskureille, nauroi Jussukka. — Juoskaa te muut
tätä rantaa myöten taloon, että säästytte Nallen kynsistä. Minä tästä
käyn sitä peloittelemaan kaksijalkaisilla.