Puputti oli elänyt salollaan niin vanhaksi, että pääkin oli jo
harmaantunut. Haltijajäniksenäkin oli saanut olla jo niin monet vuodet,
ettei sitä enää muistanutkaan.
Oli nähnyt monenlaisia jouluja, hyviä ja hupaisia, jos väliin ikäviäkin.
Nytkin oli joulu tulossa, ihan ovella, ja Puputti mietti, viettäisikö
sen niinkuin ennenkin, vai keksisikö jotain uutta vaihteeksi.
Kömpi pesästään ulos ja jäi katselemaan taivaalta putoilevien
lumihiutaleitten leikkiä.
Taisi ollakin jo iltapäivä, koskapa nälkäkin alkoi jo tuntua, ja niitty
pensaineen ja taloineen näytti hämärtyvän.
Mitähän, jos kävisi talon ruunan puheilla tämän iltapalaa haukatessa?
Saisi kuulla, miten tämä aikoi joulunsa viettää ja kävikö jouluaamuna
kirkolla niinkuin aina ennenkin.
Puputti lähti loikkimaan niityn poikki laihohalmeelle, johon oli
edellisenä iltana laittanut ruokapaikan itselleen. Kaivanut kuopan
lumeen ja löytänyt sieltä mehevää laihoa.
Puputti silpoi laihoa suuhunsa ja katseli lumikuopastaan sinertävällä
taivaalla syttyviä tähtiä. Yöksi tuli taas pakkanen, taisi tulla
tavallista kovempi, koskapa metsässä oksat risahtelivat.
No nyt! Puputti loikkasi pitkällä hypyllä lumikuopasta ja pyyhkäsi
käpälällään partaansa. Nyt sopi lähteä talon talliin, ruunan luokse.
Lumisen tiheikön läpi kuukki Puputti talon kartanolle ja kapsahti
pihamaalla istumaan nähdäkseen ikkunasta, vieläkö valvoivat tuvassa.
Vielä valvoivat, mutta Pekka oli käynyt jo tallissa illastamassa
hevoset, koskapa tallin ovi oli linkussa.
Puputti työnsi käpälällään linkun syrjään ja raotti ovea.
— Kuka siellä? hörähti vanha ruuna, Polle.
— Minä täällä vain, virkkoi Puputti ja kuukki talliin..
Polle torkkui parressaan ja näki unta joulusta. Puputin täytyi nykäistä
käpälällään ruunaa lerpattavaan alahuuleen ja kysäistä:
— Mikä sinua niin raukasee?
— Ka, kun ihan torkahdin. Sepä se nukuttaa, kun saa päivän raskaita
kuormia vetää. Joko siellä salolla valmistutaan joulua vastaan ottamaan?
— Eiköhän vain, vastasi Puputti. — Tulin kysymään sinulta, menetkö taas
sinne joulukirkkoon?
— Enhän minä sinne kirkkoon asti ole vielä kertaakaan päässyt, sanoi
Polle. — Kirkon aidan luokse vain, ja niin sanoi Pekka äsken apetta
tehdessään, että »syöhän nyt, että jaksat huomenna heiniä vetää ja
jouluyönä kirkolle lähteä». Kai ne minulla taas lähtevät, kun niin
sanoi. Ja milläpäs muullakaan lähtevät, kun ei ole muita hevosia.
— Minunkin mieleni tekee joulukirkkoon, sanoi Puputti. — Etköhän
ottaisi minuakin mukaan?
— Kyllähän minä ottaisin mielelläni, mutta Pekka saattaisi nauraa, jos
sinä tulisit mukaan pyrkimään, sanoi Polle. — Pääsethän sinä sinne
itsekin yhtä nopeasti kuin minäkin. Niityn laidasta lähtee maantie, ja
sitä kun noudattelet, niin varmasti osaat.
— Hauskempi olisi yhdessä kulkea, virkkoi Puputti.
— Niin olisi.
Ruuna torkahti taas ja Puputin piti nykäistä hänet käpälällään hereille.
— Kuulehan. Kun kuulen tiukujesi helisevän, kapaisen minä jälkeesi ja
loikin tien vieressä mukanasi kirkolle asti, sanoi Puputti.
— Siitä tulee varmaankin hauska matka!
Lämmiteltyään vielä hetkisen, lähti Puputti tallista ja lyhyessä
laukassa puikki pesälleen.
Jouluaaton iltana puhdisti Puputti turkkinsa moneen kertaan ja asettui
aikaseen levolle, että jaksaisi lähteä kirkkomatkalle. Pian kuluikin yö
aamupuolelle ja Puputti laukkasi niityn laitaan odottamaan.
Sieltäpä ruuna jo tulikin ja helisteli tiukujaan. Pekka istui kuskilla
suuressa turkissaan ja Pollelle oli pantu uudet valjaat joulun
kunniaksi.
Puputti loikki maantien vierustaa ja ihmetteli hevosten paljoutta ja
tiukujen moniäänistä soittoa. Kirkonkylään tultaessa erosi Puputti
tiestä ja loikki metsän läpi ja joutui tapulin luokse.
Vanha suntio oli tapulin portailla menossa joulukelloja soittamaan ja
huomasi Puputin.
— Ka, eikö ole jänöjussikin lähtenyt liikkeelle. No mitä sinä nyt
siinä...?
— Tulin joulukirkkoon, sanoi Puputti ja loikkasi muutaman askeleen
lähemmäksi.
— Vai joulukirkkoon! nauroi vanha suntio. No, odota siinä, kun minä
käyn ensin soittamassa joulukelloja, niin näytän sitten kirkon sinulle.
Puputti säikähti kellojen ääntä, mutta rauhoittui, kun näki, ettei
siinä mitään pelättävää ollut. Pian tuli suntiokin alas ja sanoi
Puputille:
— No, tulehan nyt, vanha hupelo, niin näytän sinulle joulukirkon.
— Minäpä en olekaan mikään hupelo, vaan oikea haitijajänis. Mitä ne nuo
tuommoiset ovat? kysyi Puputti ja osoitti käpälällään hautausmaalle.
— Ne ovat hautaristejä, mutta tulehan nyt pian, ennen kuin ihmisiä
tulee, kiirehti suntio.
Mentiin kirkkoon ja suntio sytytti pitkällä puutikulla kynttilät.
Puputti katseli ihmetellen kaikkea näkemäänsä komeutta.
— No miltäs näyttää? kysyi suntio. — Onko siellä salolla tällaista?
— Kyllähän sielläkin kaunista on, mutta ei ole muita valoja kuin kuu ja
tähdet, sanoi Puputti.
— Nyt sinun pitää tulla tänne lukkarin muorin penkin alle ja olla
siellä hiljaa, niin kauan kuin ihmisiä on kirkossa, sanoi suntio ja vei
Puputin piilopaikkaan.
Kohta tulikin ihmisiä kirkko täyteen ja urut alkoivat soida.
Puputista ne äänet olivat kovin ihmeellisiä ja hänen teki mieli
katsomaan, mistä ne tulivat. Kaunista oli salolla tuulen soitto, mutta
tämä taisi olla vieläkin kauniimpaa.
Puputti nukahti siihen soittoon ja heräsi vasta, kun suntio kopaisi
häntä kepillään kylkeen.
— No, jussukka, tulehan, niin lasken sinut ulos, että pääset salolle,
ennenkuin päivä valkenee.
— Etköhän, haltija, ensin näyttäisi sitä kujetta, josta lähti niin
mahtavia ääniä, pyysi Puputti.
— Niin urkujako? Saatanpa näyttää, mutta sitten sinun on mentävä.
Puputti kapusi suntion perässä urkuparvelle ja suntio käski Puputin
istumaan urkujen ääreen.
— Minä menen polkemaan ensin ilmaa ja näytän sitten mistä äänet
lähtevät, sanoi suntio Puputille.
— Jopa ovat ihmeelliset! Eiköhän noita valkoisia palukoita saisi vähän
koetella käpälällään?
Puputti painoi näppäimiä ja säikähti ääntä, joka niistä lähti, ja se
vanha, hyvä haltija nauroi hänelle.
— No, mene nyt kertomaan näkemiäsi toisillekin jussukoille, sanoi
suntio ja vei Puputin ulos.
Keränä vieri Puputti kirkon portaita alas ja lumipilvenä painalsi
hautausmaan poikki metsätielle, yöllisille jäljilleen. Päivä jo hämärsi
ja pilvistä putoili pehmeitä lumihiutaleita. Maantiellä ei näkynyt enää
kuin jokunen ajava ja sekin pian hävisi kuulumattomiin. Pollekin lienee
mennyt jo kotiin Pekkoineen.