Tuuli lennätteli kellastuneita lehtiä niityn laidassa, näreikön
kupeessa, jossa Puputilla, vanhalla haltijajäniksellä, oli pesänsä.
Syksyinen tuuli kohisi kolkosti yli aukean niityn ja varisteli puista
yhä lisää kellastuneita lehtiä. Niitä olikin joka polulla ja tien
käänteissä. Ne kahisivat jaloissa ilkeästi, kun niille astui.
Ennen hän oli nauttinut siitä, kun lehdet putoilivat puista. Leikkinyt
niillä aikansa kuluksi ja kerännyt niitä pehmeäksi katteeksi pesänsä
pohjalle.
Nyt ne suhisivat surullisesti hänen korvissaan, yhtä alakuloisesti kuin
syksyinen tuulikin.
Tästä käsitti Puputti, että hän oli tullut jo vanhaksi, ja kuolema,
joka oli niin monet vuodet väijynyt erämiehen ansoissa ja pyssyn
tulessa, tuli nyt kuitenkin hänelle.
Syyskesällä hän oli jo sen tulon tuntenut. Koettaessaan kuperkeikkaa
oli koskenut selkään, ettei paikaltaan päässyt heilahtamaan, ja takaset
olivat jo silloin jäykät ja nyt vielä sitäkin jäykemmät.
Ruokakaan ei enää maistunut. Eilen oli hän käynyt maistelemassa
laihohalmeessa ja silpaissut ladon suullakin muutaman kukkaisen korren,
mutta siinäpä se olikin ateria, jos lie ollut jo hänen viimeisensä...
Tänään ei hän ollut vielä maistanut mitään. Sipaissut vain vähän vettä
ojasta kielelleen.
Ilta hämärtyi ja tuuli kohisi yhä rajummin ja kolkommin. Puut huojuivat
ja valittivat ja vilu puisti hänen vanhaa ruumistaan.
Ei voinut ottaa laukasta lämmintä, niinkuin oli ennen tehnyt. Jäykisty
vain tähän kylmään ja viluun!
Tuuli lennätti muutamia valkoisia hiutaleita siihen pesän suulle, jossa
hän kyyrötti, pää käpäliin laskettuna.
Ehkäpä nuo valkoiset hiutaleet olivat ensi lunta, josta hän aina ennen
oli niin kovin iloinnut. Aamulla saattaisi olla maa valkoisena ja
sitten olisi hauska tehdä jälkiä ja teperrellä hohtavassa lumessa.
Nyt ei kuitenkaan jaksaisi.
Ja sitten tulisi sitä lunta yhä enemmän, hiude hiuteelta, ja maa ja
metsät saisivat sen jokatalvisen kauniin puvun, josta vain hän, seudun
haltijajänis, osasi oikein iloita.
Nyt ei siitä enää olisi hänelle iloa.
Pakkasesta, vitilumesta ja kuutamoöistä, keväisistä kantavista hangista.
Miksei hän jo kuollutkin nuorena erämiehen lankaan, pistänyt päätään
houkuttelevaan loukkuun? Miksi hänestä tuli haltijajänis, jonka pitää
elää näin vanhaksi ja avuttomaksi?
Tuuli tyyntyi, ja lunta tipahteli yhä tiukemmin, sakenevammin.
Metsänväet, nallet, hirvet, puputit ja muut lähtivät liikkeelle,
ensilumesta iloitsemaan, omiaan ja toisten jälkiä tarkastelemaan.
Löysivät Puputin, hyvän haltijansa, kuolemaa odottelemassa pesänsä
suulla.
Nalle tulla löntysteli ensiksi ja kuultuaan Puputin kohtalon sanoi
tälle:
— Elähän vielä, kuoma, kuole! Tekee mielelleni niin kovin pahaa,
kun sellaisia haastat. Eletään yksissä kevääseen ja kuollaan sitten
kevät-iltana, kun käki kukahtelee ja lehti on hiirenkorvalla.
— Sitäpä minä en enää näe, kevään iloa. Parasta se on nyt, kun lunta
lauhasti liipottelee peitteeksi, sanoi Puputti.
Tulivat siihen toisetkin metsänasukkaat hirvestä pikku hiireen asti ja
valittelivat ystävän kohtaloa.
— Jää vielä meille, sanoi isä-Hirvi. — Jos jalkasi puutuvat hankia
hypätessä, kannan sinua selässäni.
— Ja minä kyllä tuon sinulle pesäsi eteen ruokaa, sanoi Mikko
Repolainen.
— Ja minun majassani saat lämmitellä, lupasi Hukka Hujulainen.
— Minä tuon sinulle urpuja niin paljon kuin vain haluat, esitteli
emo-teeri; ja koppelo lupasi kantaa haavoista hienoimmat varret
Puputille, jos tämä vielä jäisi metsolan iloksi ja haltijaksi.
— Vik, vi—iii, piipitti pieni metsähiiri, joka asusti Puputin
läheisimpänä naapurina ladon alla. — Minä valikoin ladosta hienoimmat
ja tuoksuvimmat heinät ja kannan sinulle.
Puputti pyyhkäsi käpälällä silmiään, jotka olivat kostuneet. Kovin
pahalta tuntui jättää metsänväet, mutta eihän hän sille mitään voinut.
Se, josta hän ei mitään ymmärtänyt, ei muuta kuin aavisti vain, teki
tuloaan yhdessä ensilumen kanssa.
— Mielelläni jäisin, mutta minkäpä minä sille voin, että vanhuus tuli
ja sen mukana kuolema. Tulehan tänne, Jussukka, vanhin jänöläisten
joukosta. Jätän sinulle nyt pesäni ja tämän seutuni ja saat olla minun
jälkeeni haltijajäniksenä.
Jussukka kuukki silmät hämärinä Puputin luokse ja syleili vanhaa
ystäväänsä.
— Nyt en enää näe talon vanhaa ruunaa, enkä saa käydä hänen luonaan
tallissa lämmittelemässä. Vie sinä, Jussukka, ruunalle terveiseni ja
käy häntä puhuttelemassa kuutamoöinä, niinkuin tein aina minäkin.
Lumihiuteet putoilivat verkalleen. Niitä oli jo kerääntynyt hienoiseksi
vaipaksi mättäille ja poluille, puiden oksille ja Puputin turkille ja
käpäläin päälle.
— Suostuvatko metsänväet siihen, että Jussukka jää haltijajänikseksi?
kysyi Puputti.
— Suostumme kyllä. Jussukka saa pitää haltijapolkunsa mistä vain
tahtoo, sanoivat Hukka ja Nalle yhteen ääneen.
Puputti heitti hyvästinsä, koskettaen käpälällään, jonka vaivoin sai
enää nousemaan, jokaista vuoronperään. Sitten poistuivat metsänväet ja
Puputti sai jäädä yksin pesänsä suulle.
Aamuhämärässä, kun metsähiiri hiipi katsomaan, nukkui Puputti pää
käpälien päällä, peittona talven puhtoinen ensi lumi.
Vanhasta Puputista oli enää vain muisto jälellä.