Ilta hämärtyi ja kiiluvaiset syttyivät taivaalle. Puputti laukkaili
niityllään illallisen haussa ja ihmetteli, miten kuiviksi hänen
ruokailupaikkansa olivat käyneet.
Ladossa oli vielä eilen ollut heinää, mutta nyt se oli tyhjä. Hevosmies
oli kai tänään vienyt viimeiset. Rippeitä vain oli jäänyt, hänelle kai
jätetty, mutta hänpä ei niistä, tähteistä, kun ei kerran kannattanut
kokonaista tukkoa heittää.
Laihohalmeelle oli tuiskuttanut niin vahvat kinokset, ettei
yrittämistäkään niitten alta illallista. Ka, eikös ollut jo
kaurapieleskin viety. Muutama jyvänen vain jäänyt.
Puputti silpasi ne siitä suuhunsa ja kuukki pesälleen. Pesän seutuvilla
oli käynyt eilen talon mies puita kaatamassa, ja se olikin kaikista
pahinta. Ainahan sitä ruokaa olisi löytänyt, mutta kun tultiin
pesärauhaa häiritsemään... Joku puu oli kaatunut melkein pesän suulle
ja hän silloin säikähtänyt ja pakoon pötkäissyt.
Nyt kävi, kun ne sakeimmat näreet kaasivat, kylmä viima pesän suulle ja
siellä tuntui olo muutenkin turvattomalta.
Kuu nousi metsän takaa ja taivas peittyi hienoihin untuvapilviin.
Tipahteli vitiä, vaikka pakkanen tuntui lauhtuvan.
Taisi tulla oikein sopiva hyppykeli, laukkailuilma, ja kuin häntä
varten laitettuna.
Metsäkin oli kauneimmassa puvussaan, oksan vesat vahvassa huurteessa.
Ihan vetämällä veti metsään.
Sipaistuaan käpälillään silmänsä puhtaiksi, lähti Puputti niityltään.
Jos sattuisi löytämään uuden olinpaikan itselleen, niin jäisikin tälle
tielleen.
Ja olihan aikaa etsiä tänä yönä, koskapa kuukin noin korkealle nousee
eikä matalittain kierrä metsän rantoja.
Hei, miten hauska oli hypätä, kun hankikaan ei upottanut! Sai pujahtaa
oksaholvien alle ja taas takaisin aukealle, mihin vain hauskin varjo
näytti vetävän. Saa se nyt repolainen ihmetellä hänen pitkiä hyppyjään.
Ka, oliko siinä niityn aita? Eikös ollutkin, ja niityn takana näytti
olevan talo pihamaineen ja aittoineen.
Puputti haki kolon ja pistäytyi niitylle. Kapsahti istumaan, paremmin
seutua nähdäkseen ja tunnustellakseen.
Jopa näytti mukavalta tämä niitty tässä ja talo tuolla. Heinälatojakin
oli useita ja kaurapieles niityn laidassa.
Puputti laukkaili niityn poikki ja pitkin. Ei näkynyt muita jälkiä kuin
kärpän ja metsähiiren... Jussukoita ei kai tienoolla ollutkaan. Muuten
olisivat kyllä jälkiä tepertäneet tällaisena yönä.
Ovat jättäneet tämän tienoon tästä hänelle, haltijajänikselleen.
Talo tuolla vähän ylempänä näytti kutsuvan luokseen. Olikohan talossa
talli ja siellä sellainen vanha, lerpattavahuulinen ruuna, niinkuin
oli ollut sielläkin, josta lähti? Sen kanssa oli mukava kuutamoöinä
haastella, kun pujahti sinne lämmittelemään. Pitääpä lähteä katsomaan.
Riihen luona seisahti Puputti ja oven raosta haisteli savuista ilmaa.
Siihen oli jäänyt kauralyhdekin, olipa kokonainen auma niitä riihen
nurkalla.
Varovasti puikki Puputti pihaan ja kaivon kupeella kapsahti istumaan.
Mikä se oli tuo tuolla, pyöreä kivikö? Ka, vesisammio, ja jäinen reki,
ei muuta — ja hän oli semmoista säikähtänyt. Mitä? Eikö ollutkin kolo
tallin ovessa ja siellä kuului hevonen purra rouskuttavan.
Ei näkynyt mitään peljättävää, ja Puputti pujahti talliin, ruunan
pakeille.
Kuu paistoi tallin ikkunasta sisään. Ruuna lopetteli ilta-apettaan.
— Ka, mistä sinä siihen...? kysyi Puputilta.
— Tulin katsomaan, onko täällä tuttavia.
— Lienee tuota joskus tavattu kesälaitumilla. Taidat olla se Puputti,
haltijajänis?
— Se minä olen, ja sinun nimesi taitaa olla Polle.
— Niinhän se... oho, kun raukasee. Sai taas koko päivän raskaita
kuormia vetää.
— Kuulehan, — Puputti kosketti käpälällään Pollen lerpattavaan
alahuuleen — meistä kai tulee hyvät ystävät! Minä näes muutan tähän
talon läheisyyteen.
— Tule vain. Onhan siinä niitty, jossa on hienohelpeistä heinää, ja
kaurapelto ja laihohalme on aina lähettyvilläsi.
Ruuna torkahti taas, eikä Puputti hennonut häiritä, kun kerran
Polle oli niin väsynyt. Aikoi pujahtaa ulos, mutta talon mirri tuli
ovikolosta talliin ja oli vähällä sattua Puputin kanssa vastakkain.
Säikähti ja sylkäsi.
Puputtia nauratti.
— Etkö ole ennen tällaista elävää nähnyt? kysyi mirriltä.
— En ole sattunut näkemään. Mikä peto sinä olet?
— Enhän minä toki peto, kun jänöjussi vain... kävin tämän Pollen,
tuttavani, luona vierailemassa.
— Ei tänne kartanolle saa tuommoiset pitkäkoipiset tulla, murisi mirri
ja hiipi pimeimpään nurkkaan.
— Kyllä meistä vielä tuttavat tulee, kun joutuu, sanoi Puputti ja
pujahti ulos. Olipa se mirri kovin vähän maailmaa nähnyt, kun ei
vemmelsäärtä tuntenut.
Puputti tepasteli pihamaalla. Löi leikiksi varjonsa kanssa ja lähti
etsimään sopivaa pesänpaikkaa itselleen. Niityn laidasta, tiheästä
näreiköstä se löytyi.
Vanhasta olinpaikasta oli vain muisto jälellä.