Pekka laitteli jänislankaa ladon kupeelle ja päätteli itsekseen, että
kyllä se nyt siihen käy, ei sitä auta mikään. Sanoipa ääneensäkin:
»Kyllä käyt... aamulla tulen sitä siitä hakemaan».
Pekka ei tietänyt, että oli laittanut langan haltijajänikselle. Vanha
Puputti, salon haltijajänö, oli kyllästynyt entisillä olinpaikoillaan
ja lähtenyt muutamana talvipäivänä laukkailemaan lystikseen ja osunut
talon niitylle, jossa oli monta latoa ja paljon pajupensaita.
Ihastui siihen niittyyn, kun ympäristökin näytti rauhalliselta, ja
alkoi katsella olinpaikkaa itselleen.
Kaikista vanhimman ladon valitsi ja sen seinustalla olevaan tiheikköön
laittoi pesänsä, vanhan näreen juurelle.
Ladossa oli juuri semmoista heinää, jota hän halusi ja jota ei ollut
enää siellä entisillä olinpaikoilla. Oli käyty kerran jo ladolla,
ajettu hevosella, mutta mitäpä hän siitä. Talojen ajokithan olivat
hänelle vanhoja tuttuja.
Seuraavana yönä oli kirkas kuutamo, ja Puputti oikein nautti,
saadessaan laukkailla ristiin rastiin niityllä tutkimassa joka pensaan
ja aidan nurkkauksen.
Sinä yönä ja seuraavina tuli tallatuksi ladonkin kupeelle ihan kova
jälki. Hevosmies kävi ladolla ja katseli jälkiä. »Onpahan siinä
jussukka tepertänyt», kuului sanovan ja meni menojaan.
Seuraavana päivänä sitten ilmestyi lanka ladon kupeelle.
Se oli se Pekan lanka.
Puputti nauroi pyydykselle ja sen laittajalle. Kovinpa langan laittaja
oli luullut jänöjusseja typeriksi, kun pisti langan siihen semmoiseen
paikkaan, jossa ei laukata, vaan kuukitaan. Ja sitten lankakin haisi
ihan pitkän matkan päähän lampaanvillaiselta lapaselta.
Puputti otti kepin, jossa oli lanka, ja muutti sen toiseen paikkaan.
Heitti vielä kapulan silmukkaan ja nauroi: tuoss’ on saalis!
Aamulla tuli Pekka katsomaan lankaansa. Jo kauaksi niitylle näkyi, että
lanka oli muutettu toiseen paikkaan.
— Kuka minun lankaani on käynyt viskelemässä, sanoi Pekka ja oli kovin
harmissaan. Tallirenki ladolla käydessään oli varmaankin sen tehnyt.
Pekka laitteli langan uudestaan ja pyyhki sen nyt havuilla, niinkuin
oli neuvottu tekemään.
Kyllä se nyt jo siihen käy, päätteli lähtiessään ja hiihteli kotiin
aamua odottamaan.
Seuraavana päivänä hiihteli Pekka jo aamuhämärässä pyydystään kokemaan.
Mitä ihmettä? Jussi heittiö kepsakehteli vain ladon suulla, eikä
lähtenyt häntä pakoon. Vipelsi suuhunsa hienoa heinää ja näytti
katselevan Pekkaa kuin sanoakseen: jos minua varten lankasi viritit,
niin suottapa viritit! Siellä se on pyydyksesi.
Nyt näki Pekka jo, että pupu ihan selvään nauroi hänelle.
— Mitä sinä naurat, sitäkö, kun et lankaan käynyt? kysyi Pekka.
— Eikö siinä ole kylliksi nauramista. Laittaa lankansa ladon kupeelle,
eikä aidan rakoon. Kuka sinua neuvoi niin tekemään?
Puputti loikkasi askeleen lähemmäksi, istui etukäpälät torpallaan ja
katsoi Pekkaa silmiin.
— Kukahan lie neuvonut, virkkoi Pekka vähän hämillään. Olipas tämä aika
rohkea jussi, kun uskalsi tulla niin lähelle. Isokin oli ihan kuin
vasikka.
— Eikähän haltijajäniksille lankoja laiteta, eikä loukkuja viritetä,
sanoi Puputti ja kepsakehti ladon ovella.
— Mikä se on haltijajänis? kysyi Pekka.
— Etkö sinä vielä sitäkään tiedä. No, se on sellainen kuin minäkin,
tällainen vanha jänöjussi, joka on määrätyt vuodet osannut välttää
kaikki vaarat. On laukannut lankojen ohi, eikä ole pistänyt päätään
loukkuihin ja on syksyisellä salolla eksyttänyt koirat kintereiltään.
Nämä vaarat kun osaa varoa vuosia viisi, niin pääsee haltijajänöksi, ja
metsänväki pitää komeat kruunajaiset.
— Oletko sinä sitten haltijajänis? kysyi Pekka.
— Olenpa niinkin, ja siellä, mistä tulin, ei minulle enää kukaan
lankoja eikä koukkuja laitellut. Sain vapaasti laukkailla missä vain,
päivisinkin, kaura-aumoilla ja talojen pihoissa.
— Eikö teille haltijajänöille saisi sitten lankoja laittaa? uteli vielä
Pekka ihmeissään.
— No johan sen kuulit, ettei saa, eikä saisi muillekaan jussukoille...
emmehän mekään teitä ihmisiä vainoa.
— Mutta kun jänöpaisti maistuisi niin hyvältä, sanoi Pekka.
— Heh, vai hyvältä, nauroi Puputti. — Syökää heinän ja kauran helpeitä
niinkuin mekin. Emmehän mekään syö lihaa milloinkaan, ja selkä on noin
norja, katsohan.
Puputti heitti kuperkeikkoja ladon ovella, ja Pekkaa jo nauratti tämä
jussihupelo, joka osasi niin puoliaan pitää.
— Mutta jos isä nyt olisi tässä ja sillä olisi pyssy, niin se ampuisi
sinut, vaikka olisit kuinka haltijajänis, arveli Pekka.
— Ei ampuisi. Koiratkaan eivät aja minua, vaan ovat hyviä ystäviäni
kaikki.
— Etköhän sinä nyt... pääsi Pekalta. — Vai että koiratkin...
— No niin, ja ihan kaikki muutkin nelijalkaiset.
— Pitäisiköhän sinua uskoa, arveli Pekka.
— Kyllä pitää uskoa, vakuutti Puputti ja aikoi loikkia pesäänsä, mutta
Pekka ehätti sanomaan:
— Kuulehan, sinäkö se siellä tallin takana ja pihamaalla olet käynyt,
koskapa eräänä aamuna näkyi jälkiä?
— Jos lienen käynyt. Käyn minä väliin talojen pihoissa ja vanhojen
hevosien puheilla kuutamoöinä, kun niitä ei nukuta.
— Mitä sinä hevosien luona käyt, etkä käy nuorien, kuin vanhojen vain?
uteli Pekka.
— Mitä niistä varsahupeloista. Vanhat tammat ja ruunat osaavat
tarinoida ja kertoa elämästään. Tallissa on niin hupaisaa, kun kuu
paistaa ikkunasta parteen ja havut tuoksuavat ja torkkuvaa hepoa saa
nykäistä käpälällään lerpattavasta alahuulesta, että »jätkähän taas
sitä tarinaasi».
— Osaavatko sitten hevosetkin kertoa elämästään? kysyi Pekka ihmeissään.
— Osaavat ne, minulle ainakin. Eivät ne puhu, ne vain huokailevat.
— Mitä ne huokailevat? kysyi Pekka.
— Kun ihmiset ovat niille hyvin usein pahoja ja hoitavat huonosti.
Pekka oli niin ihmeissään, ettei vähään toviin osannut sanoa mitään.
— Mitenkä sinä pääset talliin? kysyi Puputilta.
— Kyllä haltijajänis aina pääsee. Siitäpä sen näet, ettei lankoja
tarvitse meitä varten virittää.
Puputti pujahti ladon taakse ja sieltä niitylle. Lumipilvenä näki Pekka
haltijajänön viilettävän korpeen. Lanka oli siinä kepissä sykkyrällä,
kuin ilkkuen Pekalle pyyntipuuhastaan.