Muuan sissijoukko oli hajotettu metsäseudulla Skånen ja Blekingen
välillä, ja jälellä oli ainoastaan muutamia harvoja, jotka keskellä
yötä, polkuja, jotka ainoastaan he tunsivat, hiipivät eteenpäin
yhtyäkseen lähimpään joukkoon heidän puoluelaisiaan. Kaksi näistä,
jotka koko yön olivat kulkeneet yhtä matkaa, laskeutui aamun
koitteessa erään puun juurelle. Toinen heistä oli roteva talonpoika,
toinen hennompi ja hienompirakenteinen ja puettu takkiin, joka
kerran näytti nähneen parempiakin päiviä. He istuivat kauan vaiti,
sentään vaipumatta uneen, kuten usein on laita, kun sielu on niin
kokonaan kiintynyt johonkin asiaan, että ruumiin täytyy luopua levon
vaatimuksestaan.
Hevosten kavioiden kapse herätti heidät vihdoin huomaamaan, mitä
tapahtui ulkomaailmassa. Paikka, jossa he istuivat, oli metsäisen
kukkulan rinne, jonka alareunassa kiemurteli tie. Roteva talonpoika
otti pyssynsä ja tutki panosta ja sankkiruutia, ja kun kaikki oli
kuten pitikin, suuntasi hän mustat, verestävät silmänsä tarkkaavina
tielle. Toinen kuluneessa herrastakissaan nojautui hymyillen, miltei
ivallisen näköisenä, takanojaan puunrunkoa vasten.
"Nyt kai hän ei päässe sinulta pakoon, Paavo!" sanoi hän ja heitti
nopean silmäyksen talonpoikaan.
"Luulenpa, että pyssy on saanut tartunnan sinusta, musta pappi",
jupisi tämä, "ja jos se tälläkin kertaa tekee yhtä huonosti
tehtävänsä, niin tähtää se ensi kerralla sinuun, ja silloin ei se
varmaan petä, sen lupaan!"
"Sinulla on pahat mielessä minua kohtaan, Paavo, mutta niin ei
pitäisi olla...minun rahani ovat kuitenkin tehneet teille ja kuningas
Kristianille parempia palveluksia kuin kuunaan sinun pyssysi, ja ne
eivät koskaan pettäneet."
"Ei, sinä olet oikeassa, pappi, ne eivät koskaan pettäneet, niin
kauan kuin sinulla niitä oli, mutta, kun ne loppuivat, petti tuo
pyssy oikein aika lailla, sillä sitte ei siitä ole lähtenyt yhtään
laukausta... Niin totta kuin nimeni on Paavo, kolistan aivot
kallostasi, jos se kirottu sinitakki nytkin pääsee livistämään...
sillä sitte et toki houkutelle ketään satimeen... Herra varjelkoon,
kun ajattelen niin monia kelpo miehiä, jotka sinun tähtesi ovat
nuuskahtaneet nenälleen..."
"Eiväthän he voineet pitää puoliaan sinitakkia vastaan", huomautti
pappi, kun talonpoika etsi sanoja vihaansa purkaakseen. "Mutta mitä
he eivät voineet, sen voin minä kenties suorittaa yksin!"
"Sinä!" huudahti Paavo ja mittaili halveksivin katsein puhujaa päästä
jalkoihin. "Tietääkseni et voi panna kunnon panosta pyssynpiippuun
etkä ole koskaan sitä tehnyt."
"Minä käytän toisenlaista pyssyä; muuten sinä ymmärrät siitä vähät,
Paavo... katso nyt ensin, ettei pyssysi petä kolmatta kertaa, niin
ensiksikin pääsee minun kalloni tekemästä lähempää tuttavuutta
pyssysi perän kanssa, ja toiseksi siten säästät minulta vaivan
suorittaa itse sen, mikä nyt voi tapahtua silmänräpäyksessä!"
"Hm! Minua haluttaa olla tahallani ampumatta, ainoastaan nähdäkseni
sinun lähtevän sissiretkelle pappistapaan", sanoi talonpoika, jonka
närälle oli käynyt pitkätakin puheen ja esiintymisen tyyneys ja
varmuus.
Samassa kulki muutamia ratsumiehiä alhaalla tietä myöten. Etunenässä
ratsasti tulisella juoksijalla kookas mies, puvusta päättäen kuuluva
korkeampiin upseereihin. Hänen rinnallaan ratsasti muuan ratsumies,
ja molemmat näyttivät tuttavallisesti keskustelevan keskenään.
Loitompaa kuului ratsastavan ratsurykmentin töminä.
"Ammu!" kuiskasi pappi sissin korvaan ja viittasi upseeriin.
Äkkipikaa ja noudattaen oman mielensä vastustamatonta kehotusta yhtä
paljo kuin toverinsa huudahdusta nosti talonpoika pyssyn ohimolleen
ja nykäisi liipasinta. Mutta sankkiruuti paloi sytyttämättä
panosta. Pyssy petti kolmannen kerran, ja määrätty uhri ratsasti
vahingoittumatta tietään, edes huomaamatta, mitä tapahtui ylempänä
metsässä.
"Joko sinitakki on varattu luotia vastaan tai sinä olet taikonut
pyssyn, pappi, pirun rukouksillasi", huudahti sissi ja heitti
pyssyn luotaan. Suuttumus ja mieliharmi valtasi hurjan miehen niin
syvästi, että hän hetkeksi unhotti uhkauksensa, pappi vuorostaan
katsoi halveksien sissiin, jonka viha kentiesi juuri sentähden tuli
voimattomaksi.
"Hyvä", sanoi pappi, "minä teen sen... ja voit luottaa siihen, että
se tulee tehdyksi!"
Talonpoika katsoi häneen pitkään, ja vaadittiin ikäänkuin aikaa,
jotta hänen ajatuksensa voisivat siirtyä asiasta toiseen. Mutta sitte
huudahti hän kiiluvin, silmin:
"Mutta sen sanon sinulle, pappi, että jollet sitä tee, niin tunnet
pyssyni piipun niskakuopassasi silloin kuin sitä vähimmän aavistat,
ja sinä et ole kovanahkainen, sinä...!"
Talonpoika poistui metsään päin, ja pappi jäi istumaan puun alle.
Hymy oli jälellä hänen kalpeilla kasvoillaan, mutta huulet olivat
puristetut yhteen, ja katse harhaili ympärinsä, ikäänkuin hän
olisi satojen joukosta etsinyt parasta keinoa saavuttaakseen sen
tarkotuksen, josta hänen sielunsa unelmoi. Tiellä hänen alapuolellaan
ratsasti ratsurykmentti eteenpäin, ja veripunaisista lipuista
saattoi nähdä että he olivat smålantilaisia. Sitte seurasi hetkisen
hiljaisuus, ja sitte tuli uusi rykmentti, jota taas seurasi toinen.
Ruotsalainen sotajoukko se tästä marssi ohitse, ensin ratsuväki
ja sitte jalkaväki. Siinä nähtiin vanhat, koetellut kenraalit
kolmikymmenvuotisen sodan ja Kaarle Kustaan päiviltä, Helmfelt,
Ascheberg, Dalberg paitsi monia muita, jotka silloin olivat
ainoastaan toisen luokan tähtiä, mutta nyt säteilivät ensimäisten
joukossa.
Kaikki nämä väikkyivät kuin unikuvat miehen silmien editse. Hän
näki heidät hyvin, mutta hän ei näyttänyt millään tavoin heihin
kiintyneen. Nähtävästi eivät he olleet soveliaita käytettäviksi
silmukoina siinä kudoksessa, jota hän vatvoi ajatuksissaan. Mutta
äkkiä himmeät silmät välähtivät ja pysähtyivät määrättyyn esineeseen.
Tuli jälleen kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat muista erillään
tietä myöten. Toinen oli vartaloltaan solakka ja hänen jäsenensä
melkein hennot, erittäinkin kun niitä katsoi hänen suurikasvuisen,
miltei jättiläiskokoisen seuralaisensa rinnalla. Molemmat olivat
aivan yksinkertaisesti puetut harmaihin takkeihin ja pieniin mustiin
kääntöreunuksisiin hattuihin. Pienempi heistä ratsasti oikealla.
Hän oli höllittänyt valkoisen hevosensa ja antoi sen astuskella
verkalleen, näyttäen tarkkaavasti kuuntelevan, mitä suurella miehellä
oli sanottavaa. Mutta kulmat olivat tuimasti rypyssä, synkkä
tuli leimusi suurista sinisilmistä, ja suun ympärillä oli syvä
surumielisyyden piirre. Jokseenkin samalla kohdalla, missä sissipappi
istui väijyen tumman puun alla, tarttui ajatuksiinsa vajonnut
ratsumies äkkiä ohjaksiin ja katsoi seuralaiseensa. Hän lausui
muutamia harvoja sanoja ja sitte iski hän kannukset hevosensa kylkiin
ja lasketti eteenpäin, ikäänkuin olisi ollut kysymys vedosta, että
hän määräajassa ehtii eteenpäin marssivan joukon etupäähän.
Hän oli kuningas Kaarle XI, ja mies hänen rinnallaan oli Johan
Gyllenstjerna, "Järeä Janne", kuten häntä kutsuttiin, ei ainoastaan
tavattoman ruumiillisen kokonsa ja väkevyytensä tähden, vaan myöskin
karkean esiintymisen johdosta, joka oli hänelle ominainen, joko siksi
että se vastasi hänen luontoaan tai vielä mieluummin sentähden, että
häntä miellytti tällaisen pinnan alle peittää mitä hienoimmin ja
älykkäimmin rakennettuja suunnitelmia ja laskelmia.
Katselija ylhäällä metsässä vaipui takaisin puunrunkoaan vasten,
kun kuningas ja hänen ylhäisimmät neuvonantajansa olivat kadonneet
näkyvistä, ja tähän asentoon, näköjään ollen vaipumaisillaan
uneen, jäi hän, kunnes hänen korviinsa taasen saapui tieltä ääniä,
jotka pakottivat hänet kohottamaan katseensa. Siellä kulki rivi
kuormastovaunuja, jotka seurasivat sotajoukkoa, ja näissä vaunuissa
näytti sissipapin mielestä olevan jotakin paljo tärkeämpää ja
merkitsevämpää kuin kaikki ne hevos- ja jalkasoturit, jotka olivat
kulkeneet edeltä. Hän seurasi äärimäisellä tarkkuudella jokaista
vaunua ja jokaista miestä, joka jonoa seurasi, ja hänen kasvoillaan
kuvastui ilmeinen mielipaha, kun hänen silmänsä eivät näyttäneet
löytävän mitä hän etsi.
Vihdoin näki hän miehen ratsailla, ja hänen katseensa tyytyväisyys
osotti, että hän oli löytänyt mitä etsi. Hän riensi kiireisin askelin
alaspäin maantielle, joka kulki avarassa kehässä metsän ympäri, ja
se oikotie, jota hän kulki, vei hänet niin kauas kuormavaunujen
edelle, että ensimäinen näistä ei vielä näkynyt, kun hän astui
alas maantien ojaan. Täällä otti hän taskustaan muutamia kirjeitä,
valitsi niistä yhden ja pani muut huolellisesti takaisin paikalleen.
Erilleen otetun kirjeen, joka oli avattu ja ilmeisesti luettu
ennaltaan moneen kertaan, silmäili hän vielä kerran lävitse, mutta
repi sen sitte rikki ja piilotti palaset suuren kiven alle ojaan. Sen
jälkeen nakkausi hän maantielle ja kulki aivan tyynesti eteenpäin
vaunuja kohden. Ensimäiseltä kuormanajajalta kysyi hän luutnantti
Lorentzia ja sai vastaukseksi, että tämän saattoi saada käsiinsä
jonkun kuormavaunun luota, jonka jälkeen hän jatkoi matkaansa, kysyen
näön vuoksi yhdeltä ja toiselta samaa miestä. Vihdoin tuli hän
etsimäänsä niin lähelle, että viimeinen kuormanajaja saattoi viitata
luutnanttiin, ja niin seisoi sissipappi hänen rinnallaan.
"Oletteko luutnantti Lorentz?" kysyi hän, saaden myöntävän vastauksen
ja vastakysymyksen, joka koski hänen omaa persoonaansa.
"Olen se mies, jota etsitte!" oli papin vastaus.
Luutnantti, mies, joka siinä suhteessa oli samaa maata kuin sissikin,
että hän myös oli kerran nähnyt parempiakin päiviä, iski silmänsä
mustaan olentoon ja näytti odottavan jotakin, joka antaisi selityksen
arvotukselliseen vastaukseen. Tämä odotettu tulikin pyynnön muodossa,
että hän saisi keskustella luutnantin kanssa ilman todistajia,
johon tämä suostuikin siten, että antoi viimeisten kuormavaunujen
ja lähimpäin seuralaistensa mennä hieman edelle, itse jatkaen
ratsastustaan käyden.
"Olette tullut tänne", alkoi silloin sissi ikäänkuin vastaukseksi
luutnantin kysymykseen, mikä oli hänen lausuntonsa tarkotus. "Olette
tullut tänne tuhotaksenne erään vanhan vihollisenne ja peitätte
oikean nimenne otetun Lorentz nimen alle. Nyt etsitte apulaista ja
olette luullut tarvitsevanne sellaisen noutaa Itämeren toiselta
puolen... mutta sanon teille, ettei sitä tarvita. Minullakin on
sananen puhuttavaa samaisen miehen kanssa, ja minä ajattelin, että
voisimme siis olla toisillemme palvelukseksi."
Luutnantti levitti silmänsä yhä enemmän selälleen ja kuunteli
miehen puhetta avoimin suin. Kuitenkaan ei hän yrittänytkään häntä
vastustaa, jonkatähden tämä päätti tehdä asian vielä selvemmäksi
ja viedä keskustelun alalle, jolla he voivat kohdata toisensa
avomielisemmin. Hän lisäsi siis:
"Näyttää siltä kuin ette tahtoisi luottaa minuun, mutta varmaan
teette sen, jos käännyn entisen eversti Fritz von Krokowin puoleen.
Hänen oli pakko monta vuotta sitte, kuten itsekin muistatte, erota
palveluksestaan, koska hänet oli selitetty niin raukkamaiseksi
mieheksi, ettei eräs ruotsalainen upseeri nimeltään Helmud Wrangel
tahtonut alentua hänen kanssaan kaksintaisteluun. Ja vaikka siitä on
jo monia vuosia, ei veri kuitenkaan ole jäähtynyt, vaan hän tahtoo
kostaa kohtaamansa häväistyksen, saatikka sitte sen pilkan, että
mies, joka muinen oli halpa ratsumies, nyt pöyhistelee ylhäisenä
miehenä sen naisen rinnalla, jota Fritz von Krokow kerran on
rakastanut... olenko oikeassa, luutnantti Lorentz?"
"Mies, kuka olet?" kysyi luutnantti pidättäen hevostaan.
"Nimeni on Petter Laurinpoika, ja olen koettanut vähän kutakin, ja
kun se ei vaikuta lainkaan asiaan, niin tahdon kernaasti mainita,
kuinka olen saanut tämän salaisuuden käsiini. Nähkääs, kirjeen, jonka
taannoin lähetitte Saksaan, olen minä lukenut. Hän, jonka piti viedä
se Tanskaan, oli luotettava mies, mutta onnettomuudeksi joutui hän
sen puolueen käsiin, jonka mukana minä olin... Kirje joutui sissien
käsiin ja mies itse jatkaa nyt matkaansa tuntemattomilla poluilla,
joilta hän ei koskaan löydä palaustietä tänne!"
Tämä viittaus oli tehnyt tarkotetun vaikutuksen. Luutnantti
Lorentz alkoi yhtäkkiä ymmärtää tuntematonta ystäväänsä, ja tämä
jatkoi kuormaston mukana matkaa ruotsalaiseen sotajoukkoon. Tämä
saavutettiin myöhään illalla Bårslöfin edustalla Råjoen lähellä,
jossa kuningas toivoi saavansa tilaisuuden taisteluun vihollisen
kanssa, joka seisoi toisella puolen Quistoftan luona. Illalla ei
Petter Laurinpojalla, kuten sissi nimitti itseään, ollut mitään
tehtävää. Hän kulki kuin varjo ympärinsä ja näki, kuinka leiri
järjestettiin ja kuinka vahdit asetettiin. Mutta varhain aamulla
lähti hän siihen osaan leiristä, jossa Smålannin ratsumiehet
majailivat, ja pyysi nöyrällä äänellä sitä, jonka ensiksi heistä
tapasi, viemään hänet majuri Pekka Stålhammarin luo. Se kesti kotvan,
mutta sitte oli hän majurin teltin edessä. Teltin edustalla seisoi
vanha ratsumies, jolla oli harmahtava parta ja katse niin tuima kuin
hän olisi tahtonut pelottaa kokonaisen sotajoukon pakosalle. Hänet
ympäröi pian kolme nuorta miestä, ratsumiehen puvussa hekin, jotka
tulivat teltistä.
Nuorin heistä, seitsentoistavuotias nuorukainen, kasvoiltaan kaunis
ja iloinen kuin kevätpäivä, paiskasi nauraen kätensä vanhuksen olalle
ja sanoi:
"Minä saan Mustan, Städ... isä sanoi sen nyt, ja lyön vetoa että
ratsastan kymmenen kertaa ympäritsesi, kun menemme ensimäiseen
kahakkaan!"
"Häpeä vähän, poika!" murisi ukko ja näytti oikein tyytyväiseltä,
kun hänen silmänsä sattuivat iloiseen poikaan. "Häpeä vähän ja anna
kunnia vanhoille ihmisille, poika... ensi isku luullakseni jää
minulle tästälähin kuten tähän astikin!"
"Saanko puhutella majuria?" kysyi sissi pehmeällä ja vienolla
äänellä, kumartaen vanhalle soturille. "Kuulen, että olette Städ,
majurin vanha ystävä, josta olen kuullut niin paljo puhuttavan, että
tunnen hänet pelkkien kuvausten mukaan."
Städ heitti vieraaseen tuiman ja taisteluun vaativan katseen,
kolmen nuoren miehen poistuessa paikalta. Vanhuksen silmä oli
terävä ja läpitunkeva, ja se sai aivan tylyn ilmeen, kuta kauemmin
se viipyi miehen nöyrillä ja rukoilevilla kasvoilla. Tämä uudisti
pyyntönsä saada tavata majuria, ja ratsumies nosti kätensä, viittasi
teltanaukosta sisään, mutta sanoi ainoastaan sanan: "tuolla!"
Mustatakki astui sisään ja seisoi pian vielä syvempään kumarrellen
kunnioitusta herättävän Pekka Stålhammarin edessä. Tämä oli yksi
niiden monien joukossa, jotka alituisten sotien aikana aina
1600-luvun alusta alkaen olivat kohonneet ylös vähäpätöisistä
asemista. Hän oli alkanut kuormastopoikana kahdentoista vuoden
ikäisenä, kuningas Kustaa Adolfin sodan aikana Preussissa vuonna
1624. Kymmenen vuotta tämän jälkeen kirjotettiin hänet ratsumieheksi
smålantilaisiin. Kun seuraavana vuonna (1635) syntyperäiset
ruotsalaiset rykmentit Saksassa hajotettiin, oli niin hyvin hän
kuin hänen ystävänsä Städ niiden joukossa, jotka jäivät Saksaan
ja menivät saksalaiseen rykmenttiin Ruotsin palveluksessa.
Ratsumiehenä ollessaan oli majurin nimi Hammar, ja koska hän
kaikissa tilaisuuksissa osotti urhoollisuutta ja ymmärtäväisyyttä,
pääsi hän 1640 majotusmestariksi, 1644 korpraaliksi ja sellaisena
rauhan tehtyä aateloitiin nimellä Stålhammar. Samana vuonna (1650)
pääsi hän kornetiksi, ja Kaarle Kustaan sodan aikaan Puolassa
ja Tanskassa, jolloin hän antoi näytteen toisensa jälkeen ei
ainoastaan urhoollisuudestaan vaan viisaudesta, voimasta, kunnosta
ja totisesta miehuudesta, yleni hän 1656 luutnantiksi ja vuotta
myöhemmin ratsumestariksi. Nerokkaan Kaarle Kustaan kuoleman jälkeen,
jonka hautajaisissa hän Jaakko Creutzin kera talutti sitä hevosta,
joka seurasi Liivinmaan lippua -- ei vähempää kuin 59 tuollaista
maakuntalippua kuletettiin kuninkaan ruumiin jälestä -- tämän
kuninkaan kuoleman jälkeen ylennettiin Pekka Stålhammar rauhan aikaan
1663 majuriksi, ja sellaisena ratsasti hän nyt 1675 taas sotaan, joka
tällä kertaa uhkasi Ruotsin omia rajoja.
Majuri Pekka Stålhammar oli nyt 64-vuotias, mutta ulkonäöltään oli
hän sellainen, että hyvin saattoi laskea pois parisenkymmentä vuotta
hänen iästään. Hänen kookas, voimakas, hartiakas vartalonsa kantoi
päätä, jonka raittiit posket puhuivat täydellisimmästä ruumiillisesta
terveydestä ja henkisestä hyvinvoinnista.
Sellaisena seisoi entinen torpanpoika ja kuormastopoikanen
kumartelevan sissipapin edessä.
"Te ette voi tuntea minua, herra majuri", alkoi tämä. "Ja kuitenkin
olemme me samasta pitäjästä, nimittäin Svenarumista, ja minä seisoin
kerran alttarin edessä vihkiäkseni teidät ja ensimäisen autuaan
vaimonne..."
Majuri katsoi vilpittömästi kummissaan puhujaan ja koetti hänen
kasvojensapiirteistään muistutella mielessään sitä miestä, joka
seisoi hänen edessään pappina Svenarumin kirkossa, kun hänet
vihittiin ensimäiseen vaimoonsa Kustaa Hornin sodan aikaan. Mies,
jonka hän nyt näki edessään kuluneessa puvussa ja kaljupäisenä,
posket kuopallaan ja iho kellertävä, muistutti kuitenkin niin vähän
tunnotonta ja ylpeää pappia alttarin edessä hänen hääpäivänään, että
kesti kotvan ennenkuin hän oikein voi keksiä mitään yhtäläisyyttä.
"Olisitteko siis rikkaan... rikkaan...?" puuskahti hän vihdoin,
voimatta täydentää lausettaan.
"Niin, niin olen", änkytti pappi parka, pusertaen pari kyyneltä
silmästään. "Olen rikkaan Laurin poika, hänen, joka ensin petkutti
teiltä äidinisänne säästämät aarteet ja sitte tahtoi antaa ne teille
takaisin... olen sama poika, joka estin isäni täyttämästä tämän
aikeensa ja sentähden sain hänen kirouksensa Svenarumin kirkossa
teidän hääpäivänänne... Olen siitä pitäen harhaillut ympärinsä
koti- ja ulkomaita... milloin olen etsinyt teitä kerjätäkseni
teiltä anteeksiantoa ja apua, milloin olen inhonnut ja kironnut
teitä syypäänä kaikkeen onnettomuuteeni... ja nyt seison täällä
edessänne... voitte rangaista minua, jos niin tahdotte, minä
ansaitsen rangaistuksen...!"
Majuri katsoi häneen katsettaan kääntämättä, mutta ankaruus, joka
ensin kuvastui hänen kasvoillaan, hälveni vähitellen, ja piirteet
lauhtuivat vähitellen, ja lopuksi loisti hänen sydämensä hyvyys
niin heleästi hänen muotonsa vakavuuden lävitse, että vähemmänkin
harjaantuneelle kuin sissin silmälle oli täysin selvää, ettei
tässä tarvinnut pelätä mitään kostoa eikä rangaistusta. Pikaisella
katseella jaloihin kasvoihin saattoi siitä saada vakuutuksen, ja yhä
oivallisemmin alkoi sissi pelata.
"Jo viimeisen tanskalaissodan aikaan etsin teitä samoilla asioilla
kuin nyt, ja silloin olin Svenarumissa ja näin teidän äitinne ja
rouvanne ja lapsenne, joista äsken tunsin kaksi telttinne edessä,...
ja silloin sain rouvaltanne tämän kirjeen, jota tuskin koskaan uskoin
voivani antaa teille... mutta Jumalan kiitos, tässä se on...!"
Hän kaivoi esiin ja antoi majurille vanhan kirjeen, jonka tämä
avasi ja luki ja jonka sisältö oli sellainen, että hänen silmänsä
kostuivat. -- "Hellästi rakastettu mieheni" -- luki siinä --
"merkillinen mies on käynyt tänään luonamme, rikkaan Laurin poika,
hän, joka kerran, kuten sinun entinen appiukkosi kertoi, heitti
silmänsä minuun. Nyt on hän tullut etsimään sinua ja äitiäsi, ja hän
on katuvaisena ja kyynelissään pyytänyt vanhalta äidiltäsi anteeksi
ja äitisi on antanut anteeksi vilpittömästä sydämestä ja pyytää
sinua tekemään kaiken minkä voit onnettoman miesparan hyväksi, ettet
sekaantuisi siihen, missä Herra niin silminnähtävästi on viitannut
sormellaan. Rakas mieheni, äitisi rukoukseen yhdyn minäkin. Unhota ja
anna anteeksi, äläkä kokoa tulisia hiiliä hänen päänsä päälle. Lapset
voivat hyvin, Jumalan kiitos. Kasper, Pirkitta ja Susanna käyvät
ahkerasti koulua mestari Andreaksen luona ja lähettävät terveisiä
isäkullalle. Niin tekevät myös pienokaiset, Juhani ja Kalle. Herra
olkoon kanssasi ja suokoon armossaan meille kaikille riemullisen
lopun!"
Lopetettuaan kirjeen lukemisen kohotti majuri katseensa ja kysyi,
kuinka oli mahdollista, ettei tämä kirje, joka oli niin vanha,
ollut ennen joutunut hänen käsiinsä. Mutta pappi voi tyydyttävästi
selittää syyn siihen. Hän oli etsinyt majuria ensin Puolasta, sitte
Tanskasta, ja kun hänen sieltä piti eräällä aluksella matkustaa
Göteporiin, oli alus joutunut haaksirikkoon ja hänet oli pelastanut
muuan englantilainen, joka purjehti Välimerelle. Siellä oli tämän
aluksen ryöstänyt muuan merirosvo, joka oli myynyt hänet samoin kuin
muutkin laivalla olijat orjiksi Tunisiin, ja siellä oli hän elänyt
ja orjaillut suurimmassa kurjuudessa, kunnes hän vuosi takaperin oli
onnistunut pääsemään vapaaksi.
Tämä kertomus ei ainoastaan mitä tyydyttävimmällä tavalla selittänyt
kirjeen vanhuutta, vaan myöskin tepsi yhä tehoisammin majurin hyvään
sydämeen, ja hän kysyi, millä tavoin hän voisi olla onnettomalle
joksikin avuksi.
"Minun haluni on aina ollut", vastasi mies, "että voisin jollakin
tavoin sovittaa teille menneisyyden, ja kun tämä ei voi tapahtua
muuten kuin palvelemalla teitä, niin..." Hän ei päättänyt lausettaan,
vaan katsoi rukoillen majuriin.
"Niin tahdotte astua palvelukseeni?" täydensi tämä.
Majuri vaipui ajatuksiinsa, luki vielä kerran lävitse vaimonsa
kirjeen ja äitinsä pyynnön, ja sitte sanoi hän:
"Äitini tähden ja täyttääkseni hänen pyyntönsä, tahdon täyttää
toivomuksesi... saat astua palvelukseeni, sikäli kuin löytyy jotakin
tehtävää, johon voit puuttua."
"Johon voin puuttua!" kertasi pappi suurimman ilon kaikilla
tuntomerkeillä. "Voin käydä käsiksi kaikkeen, herra majuri... Mikään
askare ei ole niin halpa, etten ryhtyisi siihen sen ilon tähden,
jonka olette suonut minulle tällä hetkellä, ja teidän äitinne tähden!"
"Niinpä voit koettaa!"
Tällä tavoin tuli Petter Laurinpoika majuri Stålhammarin
palvelukseen, ja hän näytti kaikin voimin koettavan olla herralleen
mieliksi. Itse Städinkin, joka ei suinkaan ollut vähällä tyydytetty,
kun oli kysymys majurin palveluksesta, täytyi tunnustaa, että yhtä
vikkelää palvelusta oli hän harvoin nähnyt. Jo seuraavana päivänä,
kun hänet oli otettu palvelukseen, oli hänellä tilaisuus osottaa
palvelusintoaan. Tämän päivän kuluessa tuli käsky kuninkaalta, että
hän yöllä tahtoi mennä virran ylitse ja ajaa vihollisen pakoon.
Tämä ei kuitenkaan onnistunut, sillä vihollinen oli saanut tiedon
hankkeesta ja edeltäpäin miehittänyt Gantoftan ja Kastlösan kylät,
jotka kohosivat ylimenopaikan kohdalla. Rykmentit marssivat sentähden
takaisin leiriin, ja kun majuri Stålhammar astui telttiinsä, näki
hän mieluisaksi yllätyksekseen, kuinka pienen arkkusen, jota hän
aina kuletti mukanaan sotaretkellä, hopeakiskotus oli kirkkaaksi
hangattu, jotta se loisti kuin aurinko häntä vastaan. Sen oli
Petter Laurinpoika tehnyt majuria ilahduttaakseen, koska hän luuli
huomanneensa, että arkkunen oli tälle rakas, kuten se olikin. Lukon
herttarautaan oli kaiverrettu hänen ensimäisen vaimonsa nimi: Susanna
Witte.
Niin kuluivat viikon päivät, ja eräänä päivänä tapahtui, kun majuri
oli kahden Städin, vanhan korpraalin kera, että Petter Laurinpoika
juoksi telttiin ilosta säteilevin silmin.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi majuri.
"Minulla on ollut armo puhutella hänen majesteettiaan, armollista
herraamme kuningasta!" vastasi Petter, ja majurin kysymyksen
johdosta, kuinka se oli tapahtunut, lisäsi hän: -- "Näin hänen
majesteettinsa ratsastavan virran rantaa yhtä huolestuneen näköisenä
kuin hän nykyään aina on, enkä tiedä kuinka pälkähti päähäni, että
minun pitäisi ilmottaa hänelle muuan kahlauspaikka virran ylitse
peninkulman päässä täältä, minä kun tiedän sellaisen, sillä minä näin
pari viikkoa sitte sissijoukon kulkevan siitä ylitse... minä istua
kyyrötin ontossa puussa ja kiitin Jumalaa, etten ollut kuten nämä
eksytetyt..."
"Olipa syytäkin", keskeytti Städ terävästi, "sillä he olivat
viimeisellä retkellään eikä heistä monta päässyt pakoon, kun me
heidät sitte yhytimme Hallannin harjun metsissä."
"Ja kahlauspaikka?" kysyi majuri vilkkaasti.
"Minä mainitsin siitä kuninkaalle, ja hän merkitsi sen
armollisimmasti muistiin ja antoi tämän kultarahan, luvaten
enemmän, jos se käy hyvin... Ohoi, kuningas tahtoo mielellään
kentälle vihollista vastaan, ja minä olen vahvassa toivossa, että
nyt se onnistuu, jollei, Jumala varjelkoon siitä, vihollinen vain
saa varotusta... Saattepas nähdä, että pian tulee käsky lähteä
liikkeelle!"
Tämän tapauksen johdosta kohosi hiljaisen ja nöyrän Petter
Laurinpojan arvo yhä niin majurin kuin Städinkin silmissä. Käsky
tuli tosiaankin kuninkaalta, ja joukko lähti liikkeelle yhden aikaan
yöllä, ollakseen päivänkoitteessa ylimeno paikalla. Mutta tälläkin
kertaa oli vihollinen saanut tiedon hankkeesta ja kun kuningas
sotajoukkoineen tuli perille, olivat tanskalaiset jo paikalla. Mutta
tälle tietysti Petter Laurinpoika ei voinut mitään.
Kuitenkin päätti kuningas tällä kertaa mennä eteenpäin, mitkä
vaikeudet mahtoivat kohdatakin, ja niin pian kuin tykistö oli
saapunut, oli ylimenoon yhdyttävä. Tämä tapahtui kuitenkin niin
myöhään, että ylimeno tapahtui vasta seuraavana päivänä, nimittäin
marraskuun 8 p:nä, mutta silloin oli vihollinen kadonnut, ja muutamat
vangit, jotka saatiin, kertoivat, että se oli mennyt eteläänpäin
kulkeakseen ylitse Käflingen sillasta. Kuningas Kaarle seurasi
kiihkeästi perästä, toivoen sitä ennen voivansa tavata vihollisen,
mutta se oli turhaa. Tanskalaiset olivat jo Käflinge- eli Lyddejoen
eteläpuolella, ja Kaarlen täytyi taasen asettua leiriin ja odottaa
parempaa tilaisuutta.
Benstorpiin pienen Örtoftajoen rannalle, missä tämä kääntyy
juoksussaan vasemmalle etelään, sijotti kuningas päämajansa. Sen
edustalla pitkässä rivissä, mainitusta Örtoftajoesta idässä aina
Suur-Harjeen lännessä, leveni ruotsalaisten leiri kentällä, jonka
monipäiväinen sade oli liottanut ja jossa saatiin kestää kaikkia
kosteudesta ja liasta koituvia vastuksia. Leirin editse lännestä
itään kulki maantie Pikku-Harjen kylän kautta ja Örtoftajoen ylitse
Wegarpin ja Örtoftan kartanoiden välillä, joista viimeksimainitussa
kenraali Aschebergillä oli majapaikkansa, kun taasen jalkaväen
kenraali Schultz majaili Pikku-Harjessa. Benstorpissa kuninkaan
luona asuivat, kuten luonnollistakin oli, valtakunnanneuvos Johan
Gyllenstjerna ja sotamarski Helmfeldt.
Kärsien kaikenlaisia vaikeuksia, nälkää, tauteja ja kylmää, jäi
sotajoukko majailemaan tänne keskelle vihollisleiriä marraskuun 11
p:stä joulukuun 3 p:vään, takanaan vihamielinen väestö, joka kaikin
tavoin suosi tanskalaisia, jolleikään aivan kokonaan liittynyt
sissijoukkoihin, jotka parveilivat ruotsalaisten selkäpuolella
ja sieppailivat muonalähetyksiä ja kaikenlaisia varastoja. Voi
saada käsityksen näiden kärsimysten suuruudesta, kun sairaus ja
puute ainoastaan matkalla Helsingborgista Käflingejoelle vähensi
joukosta 2,000 miestä. Ainoa mahdollisuus vapautua kaikesta tästä
kurjuudesta oli se, että uskallettiin ryhtyä taisteluun, ja kuningas
ja sotajoukko tahtoivatkin sitä, mutta eivät kenraalit. Tämä oli
yksi niistä suurimman jännityksen hetkistä, jolloin ikäänkuin tuntuu
jotakin tärkeää olevan tekeillä ja että kaikki on ratkaistava yhdellä
nopanheitolla.
Nuori kuningas kulki synkkänä, hiljaisena, tutkimatonna ja itseensä
sulkeutuneena, epäillen kaikkia. Mutta ei ollut ensi kerta, kun
pelastus on piillyt lujassa mielessä ja palavassa luottamuksessa.
Ja sankarikuninkaan rinnassa työskentelivät tämän kylmän ja
läpitunkemattoman pinnan alla sydämen jaloimmat voimat sen päämäärän
hyväksi, joka on ihmisen korkein, pelastaakseen isänmaan uhkaavasta
vaarasta. Tähän asti oli kaikista hänen parhaimmista ponnistuksistaan
huolimatta kaikki käynyt häntä vastaan. Laivasto oli lyöty, Ruotsin
alusmaat Saksassa olivat menetetyt, ja Tanskan kuningas Kristian
seisoi ylivoimaisine sotajoukkoineen ikäänkuin ivaten aivan hänen
maansa sydämen ovella. Kaikki, mitä hän oli toivonut, kaikki mihin
oli pannut luottamuksensa, oli iskenyt harhaan, oli pettänyt, ja
kun hän tästä erämaasta katsoi tulevaisuuteen, oli tämä hänen
edessään niin tyhjänä, niin pimeänä ja tähdetönnä ja huokui pelkkää
kalmankylmää häntä vastaan. Ei ihme silloin, jos kasvot kalpenivat ja
jos synkät silmät kuvastuivat sitä surua ja synkkämielisyyttä, joka
piili hänen sielussaan. Tavallisesti kuunteli hän itsepintaisimmalla
äänettömyydellä niitä esityksiä, joita tehtiin, eikä ainoakaan
piirre hänen kasvoillaan ilmaissut, mitä liikkui hänen sielussaan,
mutta kun esitys oli loppunut, laski kuningas kätensä miekkansa
kahvalle ja käski sitte usein päinvastaista kuin oli kehotettu. Yksi
ainoa päivänsäde oli pilkahtanut raskaiden pilvien lävitse. Se oli
voitto Fullebron (Halmstadin) luona elokuun 17 p:nä 1676. Mutta tätä
päivänsädettä seurasi sellainen hämärä, että se näytti pilkahtaneen
ikäänkuin tehdäkseen vain pimeyden vielä pimeämmäksi. Mutta kaiken,
niin hyvin ulkonaisen vaaran kuin sisäisen levottomuuden -- kaiken
kantoi kuningas Kaarle miehen mielellä ja miehen voimalla. Vaivat
ja huolet, jotka olisivat painaneet tomuun tavallisen ihmisen, jo
nuoruusvuotensa sivuuttaneenkin, takoivat vain tämän kuninkaallisen
nuorukaisen sielunvoimat joustavimmaksi teräkseksi.
Niin marssitti hän joukkonsa Smålannista Skåneen, lujasti päättäneenä
kenraalien neuvoista ja myöhäisestä vuodenajasta huolimatta kohdata
vihollisen ja uskaltaa ratkaisevaan miekanmittelyyn, ja niin seisoi
hän nyt Käflingejoen rannalla, joka virtaili niin syvänä ja leveänä,
syyssateiden kohottamana tulvilleen hänen edessään ja esti hänet
saavuttamasta sydämensä toivomusta, taistelua elämästä ja kuolemasta
ylimielistä vihollista vastaan. Aika kuitenkin kului osaksi turhissa
hommissa etsien ylimenopaikkaa, osaksi odottaessa lisäjoukkoja, jotka
saapuivat, ja vihdoin marraskuun 29 p:nä oli Örtoftan kartanossa
pidetty kokous kenraali Aschebergin luona, joka ilmotti kuninkaan
aikovan seuraavana yönä mennä virran ylitse eräästä löydetystä
kahlauspaikasta ja uskaltautua taisteluun. Kenraalit olivat vastaan;
he tahtoivat odottaa vielä lisäjoukkoja. Kuningas otti heidän
lausuntonsa vastaan tavallisella jääkylmällä tyyneydellään, ja kului
muutamia päiviä.
Oli joulukuun 3 päivä. Oli alkanut pakkastua, ja näytti luonnistuvan
niin, että talvi hädän hetkenä tulisi Kaarle XI:sta liittolaiseksi
samoin kuin se oli muinen ollut hänen isänsä liittolainen Baltin
luona. -- Himmeä valonheijastus lehahti kuninkaan kasvojen ylitse,
kun hän tänä aamuna katsoi ulos ikkunastaan Benstorpissa, ja vielä
kenraali Aschebergin saapuessa sisään väikkyi heikko hymy kuninkaan
huulilla. Hän katsoi kysyvästi kenraaliin.
"Talvi tekee tuloaan!" sanoi tämä. "Ja voinpa uskaltaa jotakin,
jollei teidän majesteettinne pian saa toivoaan täytetyksi."
"Hyvä!" vastasi kuningas. "Oletteko kuullut mitään Dahlbergista?"
Kenraali ei ehtinyt vastata kysymykseen, ennenkuin mainittu astui
sisään. Sekä Ascheberg että Dahlberg olivat Kaarle Kustaan koulun
miehiä ja kenraalikunnassa ainoat, jotka olivat kuninkaan kanssa yhtä
mieltä, ja joita tämä sentähden mieluimmin kuuli.
"Teidän majesteettinne!" sanoi kenraali Dahlberg ilosta säteilevin
silmin. "Jos tällainen sää pysyy yli yön, voi teidän majesteettinne
kulkea Käflingejoen ylitse kuten siltaa myöten, sotajoukko tiheissä
riveissä!"
Kuninkaan katse viivähti hetken kenraalin kasvoilla, ja ikäänkuin
sähkökipinä olisi singonnut sydämestä toiseen, syttyi hänen
silmissään liekki, niin lämmin ja kirkas, että aivan luuli näkevänsä,
kuinka hänen povessaan jääkahleet laukesivat ja aurinko nousi, tuoden
mukanaan keväisiä tuulia ja keväistä elämää.
"Silloin voin sanoa, kuten isäni kerran sanoi: nyt saamme keskustella
selvällä ruotsinkielellä, veli Kristian!" virkkoi kuningas ja
lisäsi kasvojensa säteillessä yhä vilkkaampaa iloa: "Laittakaa
kuntoon kaikki, mikä voi käydä ilman tarpeetonta huomiota... tänä
yönä tahdomme Jumalan avulla ryhtyä toimeen! Ja nyt tahdomme kuulla
saarnan yhdessä!"
Oli ensimäinen adventtisunnuntai, ja kuningas ja molemmat kenraalit
menivät yhdessä kuulemaan saarnaa, jonka piti kuninkaan erittäin
suuresti suosima Uplannin ratsuväkirykmentin pastori Samuel
Wiraenius. Hänen yksinkertaiset, koruttomat ja voimalliset sanansa
tekivät kuninkaaseen ihmeellisen vaikutuksen. Koko nuoren sydämensä
lämpimillä toiveilla ja lujalla luottamuksella turvaantui hän
lausuttuihin lupauksiin hänen avustaan, hänen, joka yksin voi tehdä
suurtekoja pienissä asioissa, ja iloinen hymy hänen vakavilla
kasvoillaan oli ikäänkuin tunnusmerkki, että synkkämielisyyden usva
väistyi pois laupiaan taivaan raittiiden tuulahdusten tieltä.
Iltapäivällä teki kuningas ratsastusretken leirin lävitse,
jolloin hän tervehti ja puhutteli monia harmaahapsisia sotureita
suurten voittojen ja vallotusten ajoilta, ja sitte ratsasti hän
ylöspäin joen vartta ja taasen takaisin alaspäin Suureen-Harjeen,
josta oli katsottu mukavimmaksi mennä ylitse. Palattuaan tältä
ratsastusretkeltä päämajaan, ilmotettiin hänelle, että eräs
luutnantti Lorentz pyysi päästä hänen puheilleen. Suostumus
annettiin, ja mainittu luutnantti seisoi pian kumarrellen hänen
edessään. Hän oli vanha mies, jonka rappeutunut ulkoasu osotti,
ettei hän kuluneina vuosina ollut säästänyt itseltään mitään
elämän nautintoja, samalla kuin se selvästi ilmaisi että kaikki ne
taipumukset, jotka hänen myrskyisen elämänsä aikana olivat piirtäneet
häneen leimansa, elivät yhä raihnaan pinnan alla sellaisen intohimon
koko sitkeydellä ja voimalla, joka kerran on päässyt sielussa
vallalle.
"Teidän majesteettinne!" alkoi hän kuninkaan viittauksen johdosta.
"Se armo, jonka olette minulle osottanut antaessanne minulle vaikkapa
alemmankin paikan sotajoukossa, ynnä se rakkaus, jota vanhastaan
tunnen sitä maata ja kansaa kohtaan, jota onnellistuttaa teidän
hallituksenne... tämä saa minut astumaan eteenne tuoden tiedon, josta
toivon teidän minua kiittävän, vaikkapa se tuottaisikin jalolle
sydämellenne suurta surua."
Kuningas, jonka epäluulo heräsi, osotti sekä kärsimättömyyden että
tyytymättömyyden merkkejä.
"Olen onnistunut pääsemään erään mustan juonikudoksen perille.
Teidän majesteettinne", jatkoi mies kiiruhtaen suoraan asiaan, "olen
huomauttanut siitä sotamarskille, mutta hän ei tahdo kuulla minua...
sentähden olen rohennut kääntyä itse teidän majesteettinne puoleen!"
"Ilman mutkitteluja!" sanoi kuningas kylmästi ja käskevästi. "Mitä
tahdotte sanoa?"
"Olen nähnyt kuletettavan salaisia viestejä tanskalaisen ja
ruotsalaisen leirin välillä... näin sen kaksi kertaa Bårslöfin
luona ja olen nähnyt sen täällä... ja nyt tiedän mistä nämä
salaiset viestit ovat lähtöisin"... Ovi aukeni ja sotamarski Simon
Grundel-Helmfeldt astui sisään. Hän kumarsi kuninkaalle, mutta
hätkähti huomattavasti nähdessään luutnantin, ja kun hän kuninkaan
kasvojen jännitetystä ilmeestä saattoi päättää, mikä käynnin oli
aiheuttanut, puuttui hän jalolla lämmöllä puheeseen, ennenkuin
kuningas oli täydelleen ehtinyt mainita, mistä oli kysymys.
"Kuinka kummalta se kuuluneekin, teidän majesteettinne!" sanoi hän,
"niin en ole hetkistäkään voinut uskoa tähän ilmiantoon, ja menen
harmaalla päälläni takaukseen Pekka Stålhammarista!"
"Pekka Stålhammarista!" huudahti kuningas ja hänen kasvonsa
punehtuivat hänen heittäessään musertavan katseen syyttäjään.
"Suvaitkaa kuulla minua loppuun", sanoi tämä. "En ole tahtonut
esiintyä ilmiantajana, ennenkuin minulla on todistukset kädessäni,
ja asian välttämätön kiirellisyys on minut nyt pakottanut sivuuttaen
lailliset muodot kääntymään välittömästi teidän puoleenne, jolla on
valta kerta kaikkiaan hävittää paha juurineen. Jalolla majurilla
tulee tänä yönä olemaan salainen kohtaus kenraali Merhjemin kanssa...
epäilemättä aiotaan tehdä tyhjäksi ne suunnitelmat, jotka on laadittu
täällä päämajassa ja jotka hän tuntee... majurin ja vihollisen
välisen kirjevaihdon voin myös tuoda esiin, se on hyvässä säilössä
pienessä hopeahelaisessa arkkusessa majurin teltissä."
"Ja kuinka olette itse saanut tiedon kaikesta tästä?" kysyi kuningas.
"Eräältä nuorelta tytöltä, jonka olen nähnyt käyvän majurin luona
useampia kertoja, ensin Bårslöfissä ja sitte täällä leirissä,
ja viime yönä näin hänen viimeksi hiipien palaavan Örtoftaan,
jossa hänen olen ennenkin nähnyt pienellä tammiruuhella soutavan
virran ylitse. Yöllä onnistuin saamaan hänet kiinni ja sain hänet
tunnustamaan kaiken."
"Mitä sanotte tästä, sotamarski?" kysyi kuningas kääntyen
Helmfeldtiin.
"Olen sen sanonut, teidän majesteettinne!... Tässä on jokin onneton
väärinkäsitys, jonka toivon helposti haihtuvan, kun aika tulee..."
"Minun tahtoni on", keskeytti kuningas, "että tapahtuu ankarin
tutkimus!"
Hän kääntyi pois, ja syvimmän huolen pilvi varjosti hänen kasvojaan.
Illalla jaettiin tunnussana: "Jumala meitä auttakoon!" ja samalla
annettiin käsky, että sotajoukon oli oltava valmiina lähtöön kuun
laskiessa aamuyöstä kahden aikaan. Tämä käsky otettiin vastaan erään
aikalaisen vakuutuksen mukaan "sanomattomalla ilolla ja riemulla".
Väsyneet eivät enää tunteneet väsymystään, sairaat ikäänkuin saivat
uutta elämää, ja he laahautuivat esiin maamajoistaan -- sellaisista
oli pakkasen tähden muodostettu koko leiri suurimmaksi osaksi --
laahautuivat riviin saadakseen olla mukana kaivatussa taistelussa.
Kuningas, joka oli koko aamupäivän viettänyt työskennellen kenraalien
kanssa, lähti illalla leiristä, kiedottuna pitkään vaippaan ja,
yksin, niin että häntä pimeässä saattoi pitää tavallisena upseerina.
Hän tuli niin sille paikalle, johon Smålannin ratsumiehet olivat
majottuneet, ja täällä samoin kuin kaikkialla mihin hän oli mennyt,
täytti hänen sydämensä ilo nähdessään niin monia pettämättömiä
todistuksia siitä, että vanha tuttu henki ja taistelunhalu vielä eli
Ruotsin soturein povissa. Majuri Stålhammarin teltin edessä seisoi
pitkä, kookas ukko, kuningas puhutteli häntä ja kysyi hänen nimeään.
Vanhus, joka ei tuntenut kuningasta, vastasi jurosti: "Städ" ja
seuraavaan kysymykseen, kuka asui teltassa, vastasi, että siellä asui
Stålhammar.
Kuningas hätkähti ja seisoi liikkumatonna hetkisen, jonka jälkeen
hän astui askeleen mennäkseen telttiin. Mutta silloin laski vanhus
kätensä hänen olalleen ja sanoi:
"Seis, ystäväni... majuri ei ota vieraita vastaan tällä haavaa!"
Jälleen hätkähti kuningas, mutta tahtoi ratsumiehen kiellosta
huolimatta täyttää aikeensa.
Städ, joka katsoi hänen menevän liian pitkälle, tarttui silloin
häneen niin kovalla kourauksella, että kuninkaan täytyi sanoa, kuka
hän on, jonka jälkeen ukko vetääntyi takaisin, kuten näytti, enemmän
suuttumuksen kuin hämmästyksen lyömänä. Teltissä oli kaksi osastoa.
Etumainen oli pimeä, mutta takimaisessa paloi valkea. Kuningas meni
reippaasti sisemmälle teltanovelle, mutta pysähtyi siellä äkkiä. Hän
näki vanhan miehen lepäävän polvillaan ja hänen ympärillään kolme
hänen poikaansa, ja vanhus rukoili yksinkertaisin sanoin kuninkaan
puolesta ja menestystä taistelussa, joka oli edessä.
"Ja nyt, pojat", kuuli kuningas vanhuksen sanovan, kun rukous oli
päättynyt ja hän poikineen noussut, "näyttäkää nyt, että teillä on
sydän rinnassanne ja voimaa käsivarressanne, niin voimme kohdata
toisemme ilolla, tapahtuipa se sitte täällä tai taivaassa!"
Kuningas oli kiihkeästi liikutettu. Hän pani kätensä silmilleen ja
syöksi ulos, ja Städ väitti sitte, että hän oli nähnyt kyynelten
välkkyvän kuninkaan silmissä, kun tämä tuli teltasta ja käänsi
kasvonsa lyhdyn valoon, joka riippui ulomman teltanoven pielessä.
Palatessaan Benstorpiin kohtasi kuningas sotamarskin, joka oli
lähtemäisillään ulos, kiedottuna pitkään vaippaan samoin kuin
kuningaskin, ja hän ilmotti tälle, että hän oli päättänyt seurata
luutnantti Lorentzia omin silmin nähdäkseen, mitä saattoi tapahtua,
ei siksi että hänen vakaumuksensa olisi ollut järkytetty, vaan koska
hän tahtoi estää kaikki kierot selitykset tulevassa tutkimuksessa.
"Hyvä!" sanoi kuningas. "Minä tulen mukaanne,... minun silmäni ovat
nähneet sellaista, että itsekin tahdon mennä takaukseen ilmiannetun
viattomuudesta!"
Ja niin menivät he yhtä matkaa kentälle, missä kohtasivat luutnantti
Lorentzin, ja sen jälkeen menivät he alas jäälle, edelleen Örtoftaa
kohden ja kappaleen matkaa sen toiselle puolen. Kuu heitti kirkkaan
valon lumiselle kentälle.
* * * * *
Lähtiessään majuri Stålhammarin teltistä ei kuningas huomannut
aivan nuorta tyttöä, joka, piilottuneena metsään mikäli voi, hiipi
saman teltin luo. Hänkin pyysi puhutella majuria saatuaan Städiltä
tietää, että tämä oli hänen telttinsä, ja kun hän edelleen oli
selittänyt tuovansa viestejä Petter Laurinpojalta, antoi Städ hänen
mennä sisään. Majuri seisoi nyt täysin varustautuneena tulevaan
taisteluun ja valmiina lähtemään teltistään, kun hänen silmänsä
sattuivat laihaan ja kuihtuneeseen hahmoon, joka seisoi teltinaukossa
ja tuijotti häneen villillä ja aralla silmäparilla, ikäänkuin ei
olisi oikein tiennyt, menisikö sisään vai. Hän mahtoi olla noin
viisitoistavuotias. Majuri puolestaan katsoi häneen hetkisen tällä
kysyvällä katseella, joka on tavallinen, kun ei oikein muista
kasvoja, jotka luulee ennen nähneensä, mutta vihdoin selkeni hänen
muistonsa ja hän sanoi:
"Sinäkö se olet, Metta... kuinka on äitisi laita?"
"Oh, nyt on hänen laitansa hyvin", vastasi tyttö vapisevalla äänellä.
"Hän kuoli pari päivää sen jälkeen, kun te tulitte luoksemme ja
pelastitte meidät nälkäkuolemasta... ja minä itse tulin sitte
tanskalaisen sotajoukon mukana tänne Skälshögiin toiselle puolen
jokea..."
"Ja mitä haluat minulta, lapsi?"
"Minä tuon viestejä Petter Laurinpojalta... hän makaa kuolemaisillaan
ulkona kentällä Örtoftan luona ja hän tahtoisi puhua sanasen
kanssanne ennenkuin lähtee täältä... Hän on saanut sivalluksen
vatsaansa eräältä vanhalta vihamieheltä, joka kauan on häntä salaa
seurannut, ja kun minä kuljin paikan ohitse, sillä nyt olen minä
muuttanut mieltäni enkä ole enää kuningas Kristianin puolella, vaan
kuningas Kaarlen, ja olin sentähden tulossa tänne ruotsalaiseen
leiriin, silloin näin mustan kasan liikkuvan ojassa aivan lähelläni,
ja kun minä olin mennyt sinne, niin oli siellä teidän haavotettu
palvelijanne..."
Tyttö puhui hyvin kiireesti, mutta lyhyeen pysähdellen, ja
lopetettuaan puhkesi hän itkuun. Hänen kummallinen käytöksensä ei
voinut olla herättämättä majurin huomiota, ja hän kysyi syytä siihen.
Tyttö hypähti silloin esiin ja tarttui hänen käteensä sanoen:
"Älkää menkö Petter Laurinpojan luo!"
"Rakas lapsi!" sanoi majuri hymyillen. "Poloinen Petter Laurinpoika
on tainnut säikytellä ymmärryksen päästäsi..."
"Voi, minä en tiennyt, että Stålhammar oli sama mies, joka tarkotti
niin hyvää äidilleni ja minulle!"
Mutta ikäänkuin pelästyen mitä oli sanonut juoksi tyttö ulos
teltanaukosta ja katosi, ennenkuin majuri oli ehtinyt kysellä
enempää. Hän harkitsi hetken, mutta hänestä oli niin luonnollista,
että Petter Laurinpoika tahtoi tavata häntä kuolinhetkellään, ja kun
vielä oli pitkältä puoliyöhön, ei hän epäröinyt täyttää onnettoman
pyyntöä. Hän lähti rivakoin askelin Benstorpia kohden, mutta hieman
pohjoisempaan, ja juuri hänen mennessään Örtoftajoen ylitse, erotti
hän taasen omituisen tytön, joka läheni häntä.
"Kukaan ei voi välttää kohtaloaan!" sanoi tyttö, ja suuret silmät
tuikkivat niin hurjina majuria kohden. "Tuolla loitommalla kentällä
makaa hän. Pian näette hänet", ja niin viittasi hän kädellään,
mihinpäin majurin oli mentävä.
Tämä meni osotettuun suuntaan alas Käflinge-jokea kohden, ja siellä,
ojaan kyyristyneenä, oli tosiaankin Petter Laurinpoika, joka nousi
ja meni häntä vastaan. Tämän nähdessään aavisti majuri kohta, ettei
kaikki ollut kuten piti, eikä palvelija viivytellyt selittäessään
hänelle, miten asiat olivat.
"Pysy hiljaa, Pekka", sanoi hän. "Pieninkin huudahdus, pieninkin
liikahdus, jonka teet, vie kuningas Kaarlen ja hänen sotajoukkonsa
perikatoon... Näetkös tuolla loitommalla joen toisella puolen, kuinka
musta juova liikkuu kuin käärme valoisan kentän reunalla... siellä on
tanskalainen sotaväki kenraali Merhjemin johdolla, ja tarvitaan vain,
että kohotat kätesi minua vastaan, niin tapahtuu hyökkäys!"
Majuri katsoi joelle päin, ja hänen terävä silmänsä huomasi pian,
että kurja petturi oli oikeassa, ja silloin tuntui ikäänkuin
kaksiteräinen miekka vihlaisevan hänen sielunsa lävitse. Sellaista
tuskaa kuin hän tunsi tällä hetkellä, ei hän koskaan voinut ajatella
lankeavan ihmisen osalle. Ensi tuokiossa, kun veri kuumeisena
syöksähti hänen päähänsä, tahtoi hän tarttua roiston kurkkuun ja
paiskata hänet maahan, ja ääni hänen rinnassaan huusi, että se oli
hänen velvollisuutensa, mutta samassa oli hänelle selvillä, että
juuri täyttämällä tämän velvollisuutensa hän saisi aikaan paljo
suuremman ja hirveämmän onnettomuuden kuin päästämällä roiston
käsistään. Petter Laurinpoika silmäsi häneen, huomasi hänen
epätoivonsa ja nautti siitä.
"Näes, minulla on sinulle jotakin sanottavaa", jatkoi hän, "ja
vaivattuani paljo päätäni olen onnistunut löytämään paikan, joka on
sangen sovelias ilmaistakseni sinulle, miltä minusta kerran tuntui
seistessäni alttarin edessä Svenarumin kirkossa vihkiäkseni sinut
ensimäiseen vaimoosi... Et kai muista oikein tuota päivää, mutta
tahdon auttaa muistiasi oikealle tolalle. Olit houkutellut vanhan
isäni jättämään rikkautensa sinulle, ja niin kietoutunut oli hän
verkkoihisi, että kun onnistuin tämän estämään, tuli hän kirkkoon...
kirkkoon alttarin eteen ja kirosi minut kaiken kansan nähden...
Kaikki tuo on tulikirjaimin piirrettynä sieluuni, ja mitä enemmän
tieni on mennyt alaspäin, sitä enemmän nämä muistot ovat kohonneet
esiin ja vallanneet minut, ja minä olen vuosikaudet hautonut kostoa,
joka voisi keventää kärsimyksiäni, ja niin olen kutonut silmukan
toisensa jälkeen tähän kudelmaan, kunnes nyt vihdoin olen sen
saanut valmiiksi... Ja nyt olet sinä kiedottu rikokseen, sinä kuten
minäkin... sinä et enää koskaan ole kantava päätäsi korkealla miesten
kesken... sinut tuomitaan ja sinä kuolet kavaltajana, ja jotta saisit
juoda maljasi sakkaan saakka, voit viime hetkenäsi ajatella sitä,
että minä, rikkaan Laurin poika, olen silloin päässyt valtaan ja
kunniaan... minulla on taskussani kuningas Kristianin kirje, joka
tekee minut Skånen rikkaimman pitäjän valtiaaksi... mutta käänny
nyt vähän, näetkös nuo tummat varjot tuolla loitommalla Örtoftan
luona? Tahdon sanoa sinulle, ketä ne ovat?... Kuningas Kaarle itse ja
sotamarski seisovat siellä ja näkevät sinun puhuttelevan minua ja he
ovat ennen nähneet minun tulevan vihollisleiristä ja tietävät, että
minä olen salaurkkija... Luullakseni olen ajatellut asiani, ettei
sitä tarvitse ajatella uudestaan!"
Näin puhui Petter Laurinpoika, ja hänen äänensä sävy samoinkuin
asentonsakin ilmaisi, kuinka hän värisi nautinnosta nähdessään niitä
hirveitä tuskia, jotka hän oli valmistanut viholliselleen. Mutta se
äärimäinen kataluus, ihmishalveksumisen kaamea syvyys, joka ilmeni
toteutetussa suunnitelmassa, teki päinvastaisen vaikutuksen kuin
hän oli tarkottanut. Pekka Stålhammar pääsi jälleen oman itsensä
herraksi ja hänen leimuava katseensa nöyryytti ilkeän juonittelijan.
Hänellä tuskin oli aikaa ajatella muuta kuin kuinka voisi estää sen
suunnitelman, joka epäilemättä oli laadittu Petter Laurinpojan ja
vihollisten kesken ruotsalaisen leirin yllättämisestä yöllä.
"Petter parka!" sanoi hän, kun tämä oli lopettanut. "Kuinka köyhänä
seisot edessäni... sinun laskusi ovat hyvin onnistuneet, mutta olet
unhottanut yhden tärkeän asian, sen nimittäin, että on olemassa
korkeampi tuomio kuin itse kuninkaankin... sen tuomiopöydän edessä
olet pulmassa kaikkine juoninesi ja kurjine voittoinesi. Minusta
nähden on sinua jo kohdannut tämä tuomio, ja isäsi kirous on kantanut
hirveän hedelmän. Tietänet kai itsekin, että se mitä tahdot kostaa
minulle on valhe, ja että sen tiedät, sen todistaa yrityksesi Kainin
tavoin, veljensä murhattuaan, tukahduttaa ikuisen kostajan ääni
omassatunnossasi!"
Ivahymy väreili Petter Laurinpojan huulilla, ja hän loi silmänsä
maahan. Mutta silloin hätkähti hän, ikäänkuin hänet olisi vallannut
äkillinen pelästys. Ja muutamien sylien päässä nousi ojasta tumma
varjo, joka hyökkäsi eteenpäin vimmatulla vauhdilla ja piti pyssyään
koholla.
"Nyt on hetkesi lyönyt, ilkeä petturi!" huudahti karkea ääni.
Kaikki tapahtui ajatuksen nopeudella, ja majuri näki Petter
Laurinpojan nopeasti pakenevan, kintereillään roteva mies, joka oli
ikäänkuin sukeltanut ilmoille ojasta. Hetkisen jälkeen näki hän vielä
yhden varjon kiitävän ohitsensa kenttää myöten. Tämä oli Metta, ja
hän nauroi hurjasti ja kamalasti juostessaan majurin ohitse.
Mutta tuskin puolen tunnin kuluttua kuninkaan palaamisen jälkeen
Benstorpiin kajahti laukaus Örtoftasta päin. -- Kenraali Ascheberg,
joka oli Johan Gyllestjernan luona, kiiti kuin salama uhattuun
paikkaan. Mitä tästä oli tuleva, sitä ei tiennyt kukaan, mutta
levottomuus nousi huippuunsa, kun kaksi tykinlaukausta kuului samalta
taholta.
* * * * *
Kenraali Merhjem oli tosiaankin tullut joen ylitse, mutta kenraali
Ascheberg pakotti hänet menemään takaisin. Silloin se hälytyslaukaus
jyrähti viereisestä majotuspaikasta, johon hänen poikansa,
everstiluutnantti Ascheberg oli sijotettu. Tästä laukauksesta oli
seurauksena, että koko tanskalainen sotajoukko lähti liikkeelle,
ja jollei onni tällä kertaa olisi ollut meikäläisten puolella,
on epävarmaa, kuinka asia olisi voinut kehittyä. Mutta nyt oli
tanskalaiset tykkänään sokaissut heidän suurempi lukunsa ja se
oivallinen kunto, jossa kaikki heillä oli, heidän runsaiden
muonavarojensa ja rahvaan halukkaisuuden johdosta heitä avustamaan,
eivätkä he voineet kuvitellakaan, että pieni uupunut ja nälistynyt
ruotsalainen joukko uskaltaisi hyökätä heidän kimppuunsa.
Hälytyslaukaukset olivat merkkejä lähtöön, mutta ei menoon
Käflingejoen ylitse, vaan palausmatkan alkamiseen, ja niin selitti
ruotsalaisen leirin liikkeet itse kenraali Merhjemkin. "Jumala oli
lyönyt heidät sokeudella", huudahtaa henkivartiorykmentin eversti
Niilo Bjelke.
Kuitenkin se, mitä oli tapahtunut, kiirehti ruotsalaisten liikkeitä.
Rykmentti toisensa jälkeen lähti liikkeelle ja asettui siihen
järjestykseen kuin oli käsketty. Kuudessa kolonnassa, jalkaväki
järjestettynä kahteen, ratsuväki neljään, meni sotajoukko jäätyneen
joen ylitse. Se tapahtui kohta puoliyön jälkeen, ja kuu oli
vielä ylhäällä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti ja hyvin,
paitsi että -- kirjottaa yllämainittu Niilo Bjelke -- "jää ruski
kovasti, jotta ratsumiesten täytyi laskeutua ratsailta ja taluttaa
hevosiaan suitsista." Heti päästyä ylitse pysähdyttiin asettuakseen
taisteluasentoon ja käydäkseen suoraan vihollisen kimppuun. Silloin
ilmotettiin, että maa täällä oli niin kelvoton ja leiri niin aitojen
ja rotkelmain ympäröimä, että välitön hyökkäys oli mahdoton, ja
kuningas päätti sentähden marssittaa joukkonsa edelleen vihollisen
ympäri Lundiin. Kun kuu laskeutui kahden aikaan aamulla, lähdettiin
taas liikkeelle. Kohta joen eteläpuolella marssittiin ohi Hobyn
kirkon, jossa oli tanskalaisten etuvartio. Tämä huomasi ruotsalaisten
retken ja ilmotti siitä päämajaan, mutta siellä pidettiin varmana,
että retkeilijät olivat ainoastaan vahva osasto, joka oli
lähetetty hyökkäämään Malmöhön. Tanskalaisessa leirissä ammuttiin
hälytyslaukaus, mutta mitään enempää ei kuulunut, ja ruotsalaiset
jatkoivat häiritsemättä kulkuaan.
Niin koitti päivä, ja nyt muuttui tanskalaisille uskomaton
uskottavaksi, nyt syntyi liikettä heidänkin leirissään. He käsittivät
kohta, että kuningas Kaarle tahtoi saavuttaa etua kukkuloista
Lundin pohjoispuolella, ja nyt oli jouduttava ennen häntä. Kohta,
kun sotajoukko oli riveissä ja järjestyksessä, alkoi siis kuningas
Kristiankin suunnata kulkuaan samoja kukkuloita tai, kuten niitä
nimitettiin, Helgonamäkeä kohden.
Ja niin kulkivat molemmat sotajoukot rinnatusten kuin missäkin
kilpajuoksussa. Mutta ruotsalaiset ehtivät ensin perille ja
hajaantuivat taistelurintamaan. Äärimäisenä oikealla olivat rakuunat,
kuninkaan henkivartiorykmentti Niilo Bjelken johdolla ja eversti
Braunhoffin rykmentti, toisessa rivissä samoin rakuunia äärimäisenä,
sitte aatelislippu, edelleen eversti Gytenbergin rykmentti, sitte
smålantilaiset ja vielä muuan rykmentti eversti Rehnsköldin johdolla.
Jalkaväki asettui senjälkeen keskustaan kenraali Schulzin johdolla ja
vasemmalla sivustalla oli taasen ratsuväkeä, mutta luvultaan paljo
vähemmän kuin oikealla. Sotamarski Helmfeldt hoiti ylipäällikkyyttä
ja hänen alipäällikkönään Ascheberg. Kuningas itse asettui oikealle
sivustalle.
Aurinko nousi ja valoi kultavirtaansa avarille lumikentille, joilla
oli taisteltava yksi verisimmistä ja tärkeimmistä taisteluista,
vanhan arkkipiispankaupungin muurien edustalla, kaupungin,
jonka ihana temppeli kohosi siellä niin korkeana ja vakavana,
äänettömyydessään saarnaten riemusta taivaassa, rauhasta maassa ja
ihmisille hyvää tahtoa.
Hiljaisena ja synkin mielin oli majuri Stålhammar ratsastanut
väkensä edessä, ja vanhat uroot, jotka olivat olleet niin monissa
taisteluissa yhdessä majurin kanssa, eivät häntä enää oikein
tunteneet. Koskaan eivät he olleet häntä nähneet sellaisena, kun
merkki oli annettu. Hänen päänsä oli vaipunut alas rintaa vasten,
ja hän näytti tuskin tajuavan, mihin matka piti. Hänen sotaratsunsa
vei häntä ikäänkuin vanhasta tottumuksesta eteenpäin. Kukaan ei
ollut levottomampi kuin Städ, vanha korpraali, joka ratsasti
kimollaan eikä kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin majurinsa ja oli
oikein tuskissaan, kuinka hän pääsisi tämän puheille. Kun vihdoin
oikea sivusta ratsasti Helgonamäkeä ylöspäin, joutui toinen rivi
parin kiviaidan taa, jotka erottivat sen ensi rivistä ja estivät
liikahtamasta lainkaan eteenpäin. Tässä vihdoin sai Städ tilaisuuden
puhutella majuriaan.
Laukaukset ratisivat jo ensi rivissä. Kuningas Kristian, joka
veljensä kera oli vihollisten vasemmalla sivustalla, oli alottanut
hyökkäyksen, ja tanskalaiset ratsurykmentit hyökkäsivät rajuudella,
joka aluksi näytti vastustamattomalta. Oli kuin he tahtoisivat
näyttää teossa, mitä muuan heidän eversteistään oli niin kerskuvasti
lausunut eräässä tilaisuudessa kenraali Aschebergille: "Me tahdomme
ratsastaa kumoon ja tallata maahan koko teidän sotajoukkonne!" -- ja
suurine, hyvinruokittuine hevosineen, terveine, uhkeine miehineen,
jotka muodostivat jyrkän vastakohdan ruotsalaisille, näyttivät
tanskalaiset voivankin toteuttaa everstinsä sanat. Rakuunat ja
suomalaiset ratsumiehet joutuivat epäjärjestykseen, ja ainoastaan
kuninkaan oma kylmäverisyys henkivartiainsa etunenässä ja Niilo
Bjelke henkivartiorykmentteineen onnistuivat kestämään tämän
hyökkäyksen painon. Mutta vihollinen katsoi jo saavuttaneensa voiton,
ja kuningas tähysteli turhaan eskadrooniaan toisessa rivissä.
Tällöin majuri Stålhammar tuli pysähtyneeksi aivan Städin rinnalle,
joka oli eskadroonan sivustamiehenä, ja korpraali katsoi tuikeasti
majuriin sanoen:
"Aidat täytyy särkeä!" ja vanha rakas ääni teki terveellisen
vaikutuksen majuriin. Hän kohotti katseensa, ja ikäänkuin vasta nyt
olisi huomannut muurit, ratsasti hän esiin ja katseli ympärilleen
eikö jostakin paikasta voisi päästä niiden ylitse. Samassa ratsasti
kenraalimajuri Wittenberg paikalle.
"Jumalan tähden, kenraali, antakaa meidän laskeutua ratsailta ja
repiä muurit maahan", huusi majuri Stålhammar hänelle, ja tämä
antoi ehdotetun käskyn, ja joka toinen ratsumies astui maahan ja
ryhtyi työhön. Yhä tulisemmaksi kävi taistelu edessäpäin, kuultiin
komentohuudot ja nähtiin, kuinka suomalaiset rakuunat, yhteensä
seitsemän eskadroonaa, pakenivat taistelurintamasta. Jokaista
käsivartta poltti kuin tulella, ja mitä raskaampi työ oli, sitä
voimakkaammin jännittyi jokaisen jänne. Majuri Stålhammar unhotti
silloin hirveät ajatukset, joita hän hautoi sielussaan, ja kun oli
päästy ensimäisen muurin ylitse, hengitti hän syvempään ja alkoi
saada takaisin entisen tyynen, pontevan ulkonäkönsä. Vihdoin,
vaivaloisten ponnistusten jälkeen onnistuttiin pääsemään toisenkin
muurin ylitse. Silloin olikin jo hyvä aika. Vihollinen oli tosin
lyöty takaisin, mutta selviytyi uuteen hyökkäykseen, ja ruotsalaisten
rivit olivat arveluttavasti harvenneet. Henkirykmentistä olivat
miltei kaikki upseerit ammutut pois tai haavotetut.
Kuningas ratsasti toisen rivin jokaisen kuuden eskadroonan luo. Hänen
otsansa oli säteilevä ja hänen silmänsä kirkas. Tässä nuorekkaassa
olennossa luuli näkevänsä kaiken, mitä oli jaloa ja ihanaa, eikä
ollut ratsumiestakkien alla ainoaakaan sydäntä, joka ei olisi
sykkinyt riemuisasta toivosta saada mennä kuolemaan tämän kuninkaan
puolesta. "Muistakaa, että olette ruotsalaisia!" huusi kuningas
jokaiselle eskadroonalle, ja myrskyisä hurraa kuului vastaukseksi.
Niin tuli hän majuri Stålhammarin eskadroonan luo, ja hänen silmänsä
viivähti hetkisen vanhassa majurissa. Tapahtuma kentällä häämötti
kuninkaan muistossa ja heitti yhdessä vihollisten hyökkäyksen
kanssa, joka seurasi melkein heti tämän jälkeen, varjostavan hunnun
aikaisemman näyn ylitse, isän, joka poikineen rukoili Jumalalta
onnea taisteluun. Mutta jalossa mielessä, varsinkin ennenkuin sydän
on ehtinyt kovettua elämän koulussa, on vahvempi taipumus uskomaan
hyvää, ja sentähden väistyivät syyttävät varjot kentällä salaman
nopeudella takalistoon, eikä kuningas nähnyt tai ei tahtonut nähdä
mitään muuta kuin kullanpuhdasta uskollisuutta ja kunniallisuutta
joka miehessä, joka nyt oli valmis hänen kanssansa uhraamaan henkensä
ja verensä.
Ja nyt ryntäsivät eteenpäin nämä kuusi eskadroonaa, ja kuningas
oli etumaisena tulessa. Tanskalaiset taistelivat erinomaisen
urhoollisesti, mutta tämän hyökkäyksen painon ja voiman edessä eivät
he voineet pitää paikkansa, vaan heidät työnnettiin kukkulalta
alaspäin niinsanotun Galgvuoren juurelle. Täällä nousi tulinen
käsikähmä, mutta kaikki peittyi ruudinsavupilviin, ja savusta kuului
laukausten pauke, ja miekkojen kalske ja kuolevain huudot veren
valuessa virtanaan lumella. Tämän taistelun aikaan sattui vihollisen
luoti kuninkaan hevosen "Tottin" päähän ja kimmahti kuninkaan hattua
vasten, jonka tähden hän nousi valkosen ratsun selkään, minkä hän
oli saanut Ranskan kuninkaalta Ludvig XIV:lta ja joka oli nimeltään
"Brillant". Täällä kuningas myös joutui äkkiä viholliseskadroonan
eteen, jolla oli punaiset liput ja joita hän sentähden oli luullut
smålantilaisiksi, kunnes ruudinsavu hieman hälveni ja hän näki
valkoiset ristit. Silloin komensi hän hyvällä tanskankielellä
ryntäämään eteenpäin ja käymään leikkiin, kunnes hän pääsi takaisin
omiensa luo. Vihdoin nähtiin tanskalaisten rykmenttien ryntäävän ulos
pilvestä. He pakenivat, ja ruotsalaiset eskadroonat ajoivat takaa.
Mutta kun tanskalaisilla oli paremmat hevoset, saattoivat he kerta
toisensa jälkeen pysähtyä ja järjestyä, niin että taistelu vähänväliä
uudistui. Kuitenkin täytyi vihollisen lopulta jättää kaikki hukan
omaksi ja paeta Käflingejoen ylitse, jolloin muutamia satoja heistä
hukkui. Kuningas Kaarle ajoi heitä puolen peninkulmaa edelleen, ja
kuningas Kristian sai kiittää onneaan, kun pääsi turvaan Landskronaan.
Käflingejoen rannalla piti kuningas Kaarle väkensä katselmuksen.
Monia ylimmistä upseereista ei näkynyt, he olivat kaatuneet taistelun
aikana, ja eskadroonatkin olivat pahoinpidellyt. Kuningas määräsi
heidät järjestymään, ja nousi kysymys, mihin nyt oli ryhdyttävä.
Muutamat arvelivat, että oli ryöstettävä vihollisen kuormasto,
joka juuri kulki ohitse, ja kuningas näytti olevan antamaisillaan
suostumuksensa siihen.
"Teidän majesteettinne!" sanoi silloin majuri Stålhammar. "Mielestäni
tarvitaan teidän majesteettianne Lundin luona, ja luulen, ettemme
ehdi sinne kyllin pian!"
Muutamat väittivät, että tämä epäilemättä olisi suurimmassa määrin
epäviisasta, kun saatettiin otaksua, että koko ruotsalainen
sotajoukko oli hajaantunut ajamaan vihollista takaa, mutta samassa
lasketti kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa alaspäin kuningasta
kohden. Ne olivat Dahlberg ja Bengt Rosenhane, ja he pyysivät
kuningasta Jumalan tähden kääntymään takaisin. Vasen sivusta oli
miltei lyöty ja kaikki riippui hiuskarvasta. Kuningas ei aluksi
tahtonut uskoa heitä, mutta hän käski kuitenkin lähteä liikkeelle,
ja pian ilmottivat jyrähtelevät tykinlaukaukset, että taistelu vielä
jatkui. Se kulki eteenpäin kuin myrskytuuli, ja murhaava ottelu alkoi
uudelleen. Tämä oli taistelun ratkaiseva silmänräpäys. Päivä alkoi
jo solua iltapuolilleen ja ruotsalaiset ratsumiehet, jotka olivat
istuneet ratsailla ja taistelleet koko päivän, olivat aivan väsyneet,
mutta kuningas huusi, "että hän tahtoi voittaa tai kuolla", ja hän
innostutti niin miehiään, sekä ylhäisiä että alhaisia, että vaikka
nämä pitivätkin kaikkea menetettynä, seurasivat he innostuksella
kuningastaan kuolemaan. Ja niin käytiin vihollisen kimppuun ja tämä
viimeinen taistelu kesti, kunnes yö tuli ja teki siitä lopun. Kaikki,
jotka eivät voineet paeta, olivat otetut vangeiksi. Kuningas Kaarle
ja hänen soturinsa olivat saavuttaneet mitä loistavimman voiton.
Mutta kentällä virui kuolleita 8 tai 9,000 paikoille: "enemmän
kuin puolet molemmista sotajoukoista yhteensä". Yli 2,000 vankia,
yksikuudetta kanuunaa, koko kuormasto ja runsaasti varustettu leiri
joutui voittajain saaliiksi.
Kaikista niistä urhoollisista, jotka tänä päivänä olivat
taistelleet kuninkaan rinnalla ja ikäänkuin hänen silmiensä edessä,
oli majuri Pekka Stålhammar urhoollisimpain joukossa. Hänen
kuolemanhalveksumisensa ja kylmäverisyytensä oli useampaan kertaan
herättänyt kuinkaan ihailua. Ah, hän ei tiennyt, että vanha mies
taisteli lujasti toivoen löytävänsä surmansa taistelukentällä.
Niiden monien keskellä, jotka kaatuivat kaikilla puolin, ratsasti
vanha majuri koskematonna. Hänen oma poikansa kannettiin illalla
kaupunkiin, vaarallisesti, vaikkakaan ei kuolettavasti haavotettuna,
mutta hän itse oli säästynyt ikäänkuin meidän herramme tarkotus olisi
ollut koetella häntä paljoa ankarammassa taistelussa kuin missä oli
kysymys ainoastaan ruumiista.
"Tapahtukoon Jumalan tahto!" sanoi hän illalla, kun hän seisoi
poikansa sairasvuoteen ääressä, ja samassa kääntyi hän molempien
toisten poikainsa ja Städin puoleen, jotka olivat samassa huoneessa,
ja lisäsi: "Saatte kuulla, mitä minulle on tapahtunut!"
Ja niin kertoi hän edellisen yön tapaukset ja lopetti sanoilla:
"Olen tahtonut sanoa teille tämän, sillä en tiedä, mitä voi tulla
tapahtumaan, ja te voitte elää ja kuolla siinä lujassa uskossa, ettei
isänne ole koskaan poikennut kunnian tieltä!"
Kaikki olivat kuunnelleet häntä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella.
Städ seisoi kalmankalpeana seinää vasten, ja haavotettu nuorukainen
nosti kauniin päänsä vuoteesta ja suuteli isänsä kättä.
"Mutta yksi tietää kuitenkin, mitä voi tapahtua", kuului silloin
ääni ovelta, ja kuningas, joka oli kuullut majurin kertomuksen,
astui peremmälle huonetta. "Teitä on syytetty, majuri Stålhammar...
mutta kuulin eilen teidän rukouksenne yhdessä poikienne kanssa ja
olen nähnyt teidän tänään taistelevan kuten kunnian miehen... en
tarvitse tietää enempää! Voitte olla tyyni tulevaan nähden. Mutta
koska kuitenkin olen ajatuksissani tehnyt teitä kohtaan väärin,
niin olen tahtonut sen teille tunnustaa, jotta voitte antaa minulle
anteeksi, ja voitte luottaa minuun, ettei Ruotsin kuningas koskaan
ole unhottava, mitä olette tehnyt tänä päivänä!"
Vanhusta, jota nämä sanat koskivat, ja yhtä suuressa määrin muitakin
huoneessa läsnäolijoita liikuttivat tunteet, jotka vaihtelivat
hämmästyksen, kunnioituksen, rakkauden ja kiitollisuuden välillä.
He seisoivat vaiti. Pyhä vaatii hiljaisuutta, ja epäilemättä se oli
pyhä hetki, jona toisensa kohtasivat näiden kahden miehen sydämet,
yhdenvertaiset jalossa voimassa ja miehekkäässä ylevyydessä. Ja
rauha, hyvän omantunnon siunaus, niin hyvin hänen sydämensä, josta
suru lauhtui ja hälveni sovituksen taivaalle, kuin hänenkin, josta
merkitsevät sanat lähtivät. Liikutuksella, jota hän ei voinut
hillitä, tarttui majuri kuninkaan ojennettuun käteen ja päästi
muutamin yksinkertaisin, mutta lämpimin sanoin sydämensä kyllyyden
ilmoille.
Mutta vielä kerran aukeni ovi ja sen raosta näyttäytyi kalpea
tytönpää, arasti vilkaisten huoneen ympäri.
"Niin, hän on siellä!" huusi tyttö kääntyen ulospäin. "Näin oikein,
tulkaa vain, isäseni!"
Ulkoa kuuluivat raskaat, kömpelöt askeleet ja roteva talonpoika astui
sisään. Hänen kasvonsa olivat verettömät, ja riepu, joka oli kääritty
hänen päänsä ympärille, selitti riittävästi niin hyvin poskien
kalmankalpeuden kuin hänen raukeat liikkeensäkin.
"Olette kai majuri Stålhammar", sanoi talonpoika, raskaasti nojaten
sauvaansa, kiinnittäessään katseensa puhuteltuun. "Olisipa Jumala
suonut minun tuntea teidät aikaisemmin! Olen nyt saanut kyllikseni
tästä elämästä enkä pelkää sanoa totuutta kaikkineen... Nähkääs,
olen tavotellut teidän henkeänne, ja Jumalalle olkoon kiitos, että
hän pani pyssyni pettämään joka kerta, kun tähtäsin teitä...!
Mutta nyt olen tehnyt tilin hänen kanssaan, joka on kiihottanut
minua siihen, mikä pahaa oli, ja hän on maksanut minulle samalla
mitalla... hänellä tietystikin oli kiire saada todistaja ylhäälle
korkeimman tuomarin eteen. Minulle viittoo myös vaimoni, ainoa, jota
olen rakastanut täällä maan päällä, mutta jonka samainen Petter
Laurinpoika vietteli pois luotani... siitä on nyt monta vuotta,
se tapahtui edellisen sodan aikaan, ja tämä tyttö on ilkeän papin
tytär... Mutta hän jätti niin äidin kuin lapsensakin, sillä hänen
piti nähdä teidän sydänverenne vuotavan, sanoi hän ja niin lähti
hän mierolle, jäi mierolle, kunnes hän nyt palasi, ja silloin oli
hänellä kuningas Kristianin julistus mukanaan ja hän houkutteli
kansaa puolelleen, ja aina oli hänellä teidän nimenne kielellään...
Minä olin niiden sissien joukossa, jotka te tuhositte nyt viimeksi
Hallannin harjulla, ja niiden monien veri, jotka silloin kaatuivat,
täytti minun mieleni kostolla, ja minä vannoin, etten ammu ainoaakaan
laukausta muihin paitsi teihin... Niin tein samaan aikaan kuin te
otitte huolehtiaksenne hyljätystä naisesta ja hänen tyttärestään,
tästä tyttöparasta, joka pian on ilman hoivaa ja suojaa maailmassa...
Mutta minä en tiennyt sitä, en tiennyt mitään ennen kuin viime
yönä, jolloin saavuin Petter Laurinpojan kutsusta, sillä hän tahtoi
näyttää minulle, kuinka hänen kätensä teidät nujertaa. Metta tapasi
minut... sain tietooni kaiken... ja Petter Laurinpoikaa ei ole enää
olemassa... Mutta kiitos teille, jos tahdotte ottaa kiitoksia vastaan
niin veriseltä mieheltä kuin minä olen..."
Talonpojan selitys oli Pekka Stålhammarille täydellisin puhdistus,
ja Metta lisäsi, mitä hän tiesi, niin että myös luutnantti Lorentzin
rikollisuus tuli täysin päivän valoon. Mutta hän oli kadonnut
leiristä eikä häntä enää löydetty mistään. Paavo kuoli parisen päivää
myöhemmin, saatuaan majurilta lupauksen, että tämä ottaisi Mettan
huostaansa.
Kuningas Kaarle piti sanansa. Seuraavana vuonna vielä yhden verisen
taistelun jälkeen Landskronan luona, jossa kuusikymmenseitsenvuotias
ukko samoin teki voiman ja urhoollisuuden ihmetöitä, nimitti kuningas
hänet itse taistelukentällä everstiksi. Ja siitä pitäen syntyi
hartaan luottamuksen suhde kuninkaan ja koetellun soturin välillä.
6.