Taistelu riehui hetken aikaa tulisena Lechvirran rannoilla.
Ruotsalainen sotajoukko oli Kaarle Kustaa Wrangelin johdolla, joka
elokuun 18 p:stä 1646 oli ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkönä
ja oli tässä arvoasemassa mainehikkaan Lennart Torstenssonin
seuraaja, -- ruotsalainen sotajoukko oli mennyt Lechvirran ylitse
Oberndorfin luona vähän matkaa etelään Lechvirran laskusta Tonavaan.
Kokoonhaalittu joukko talonpoikia koetti estää ylimenoa, mutta mitäpä
voivat he sellaisia joukkoja vastaan kuin ruotsalaiset harjaantuneine
johtajineen. Kuitenkin riehui taistelu hetken aikaa sangen tulisena,
ja ruotsalaiset saivat muutamia haavotettuja; muiden muassa
haavottui urhoollinen eversti Grundel, sittemmin niin kuuluisa Simon
Grundel-Helmfeldt.
Etumaisten joukossa ruotsalaisten puolella oli Dulle Wrangel. Hänen
oikea nimensä oli Helmud, mutta häntä kutsuttiin Dulleksi levottoman,
hurjan mielensä tähden, joka rakasti lasien kilinää juomaseuroissa
yhtä suuresti kuin miekankalsketta tulisimmassa ja verisimmässä
taistelussa. Hän oli yksi urhoollisimmista ja pelottomimmista
upseereista ruotsalaisessa sotajoukossa ja oli Lennart Torstenssonin
aikaan saavuttanut suuren maineen ja ollut paljo käytetty, kuitenkin
enimmäkseen sotajoukon etunenässä, johon hänen kuolemaa halveksiva
rohkeutensa parhaiten sopikin. Niin kulki hän edeltä, kun Torstensson
1641 meni Sudetien yli Mähriin ja valtasi Olmützin ja retkeili
reippaine poikineen aina Wieniin, keisarin pääkaupunkiin saakka.
Kaksi vuotta myöhemmin lähti hän Torstenssonin kera Tanskaa vastaan
-- Kustaa Hornin sodan aikaan Skånessa -- ja valtasi tammikuussa 1644
koko Juutinmaan aina Skageniin saakka. Rohkeus oli hänen luonteensa
pääpiirre, ja enimmäkseen oli onni hänelle suosiollinen. Lukemattomat
ovat hänen urotyönsä, jotka ympäröivät loisteella hänen nimensä niin
ylhäisten kuin alhaistenkin piireissä, vaikkakin näiden suuruuden ja
kunnian aikojen historialla ei ole yhtään lehteä häntä varten.
Nyt oli hän tulisella sotaratsullaan syössyt syvälle vihollisten
joukkoon, ja ennenkuin tiesikään, oli hän äkkiä aivan yksin.
Vihollisten joukko alkoi jo väistyä, mutta ahdinko Dulle Wrangelin
ympärillä kävi yhä suuremmaksi, ja näytti pimeältä kuinka hän
selviäisi. Muuan roteva baierilainen pisti hänen hevosensa
kuoliaaksi, ja Wrangelin toinen jalka tarttui jalustimeen, jotta hän
varmasti luuli katsovansa viimeistä hetkeään silmästä silmään. Hän
hakkasi ympärilleen kuin vimmattu, mutta voimat alkoivat pettää,
ja muuan vihollisjoukon ratsumies, joka vähää ennen oli saapunut
paikalle, nosti jo miekkansa halkaistakseen hänen päänsä.
Silloin ratsasti joukko ruotsalaisia ratsumiehiä täyttä neliä
kentän ylitse. Muuan heistä näki kihermän Helmud Wrangelin
ympärillä ja kiidätti sinne, ja juuri kun vihollisten ratsumies oli
upottamaisillaan miekkansa kären upiuupuneeseen Wrangeliin, kaatui
hän hevosensa selästä taapäin, luoti sydämessään. Samassa iski muuan
toinen ratsumies kihermään. Hänen käsivartensa oli vahva ja hänen
miekkansa puri hyvin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin vihollisparvi oli
hajotettu, ja Helmud Wrangel oli yksin, nähden urhean ratsumiehen
loittonevan pakenevain perästä ja katoavan yhdessä heidän kerallaan
syyssumuun kentällä.
Mutta Dulle Wrangel ei koskaan unhottanut kasvojen piirteitä,
jotka kerran olivat syystä tai toisesta painuneet hänen mieleensä.
Monien vikojensa ja puutteidensa ohella oli hänellä ansioitakin,
niiden joukossa hänen hyvä muistinsa. Mutta kun hyvä muistikin
saattaa joskus viedä harhaan, koska sen tytär saattaa olla kosto
yhtä hyvin kuin hyvän palkitseminen, niin oli tämä ansio kylläkin
kaksimielinen, mikäli riippui hänen muistojensa laadusta, tuliko hän
esiintymään pahoin vai hyvin. Myöhään illalla, kun sodan melske oli
jo aikoja hiljennyt ja iltahuuto pidetty ruotsalaisessa leirissä,
kulki hän telttakujia edestakaisin. Lopulta saapui hän muutaman
ratsuväkirykmentin luo, joka oli majotettu muutamiin taloihin,
lähellä virran rantaa. Täällä kuuli hän karkean ja äreän äänen
virkkovan:
"Jumala armahtakoon moista häpeää... jos vasta jäätte jälkeen, kun
hän ratsastaa edeltä, niin tahdon olla puunpalanen, jollen survaise
miekkaani lävitsenne; ettekä eläessänne tule unhottamaan, että olette
joutunut vasaran ja alasimen väliin..."
"Kuules, hyvä mies", sanoi Helmud Wrangel, joka oli tullut aivan
puhujan luo, "mikä sinua niin suututtaa?"
"Herra paratkoon... eversti!" virkahti kiukuttelija, ensin hieman
ällistyneenä nähtyään Helmud Wrangelin tutut kasvot, mutta kuitenkin
pian tointuen. "Herra paratkoon, poika parat eivät ole vielä oppineet
tietämään huutiaan, mutta tietysti kaikki ovat lapsia alussa...
Nähkääs, he olivat jättäneet korpraalinsa kitimeen, ja hän on nyt
tullut niin tulimaisen uhkarohkeaksi, että hän on aivan kuin hurja,
kun puhalletaan hyökkäykseen, ja sitä en minä voi sietää, sillä
nähkääs... eihän kukaan voi kuitenkaan olla mukana kaikkialla."
"Kuka on korpraali, josta puhut?"
"Korpraaliko?... Joo, hän on Hammar, hän... Hän nai, niin, siitä on
nyt kaksi vuotta, ja mennä vuonna kuoli hänen vaimonsa, ja siitä
pitäen... niin, siitä pitäen hän tuskin on enää kaltaisensa, ei
ole... hän on nyrpällä nenin, milloin ei vain saa liehua miekkoineen
taistelun tuoksinassa, ja kun hän on vetänyt miekkansa, niin..."
"Hyvä, hyvä... tuo ei kuulu hullummalta... Mikä oma nimesi on? Olet
hänen hyvä ystävänsä, voin huomata, mikä on nimesi?"
"Städ, eversti...! Olen ollut mukana siitä pitäen, kun armollisen
kuninkaan kera majailimme Riian edustalla, ja Hammar on ollut
myös...! Hän oli silloin vain kapteeni Witten kuormastopoikana ja
minä olin ratsumiehenä, sillä minä olin muutamia vuosia vanhempi,
mutta sitte pääsi hänkin ratsumieheksi ja... nyt olemme korpraaleja
molemmat..."
"Ja hyviä tovereja... no, siitä minä pidän; urhoollinen mies
ansaitsee hyvän ystävän... ota toverisi mukaasi ja seuraa minua, niin
juomme lasin viiniä yhdessä..."
"Jumala varjelkoon everstiä... mitä minuun tulee, niin käy se kyllä
laatuun, mutta Hammar... nyt kuuntelee hän tuskin sillä korvalla!"
"Voit kuitenkin koettaa... tahtoisinpa nähdä sen sotamiehen, joka
kieltäytyy juomasta lasin viiniä Helmud Wrangelin kanssa..."
Städ raapi korvallistaan, mutta sitte meni hän edeltä, ja Helmud
Wrangel seurasi perästä. He pysähtyivät rakennuksen eteen, johon
oli majotettu joukko ratsumiehiä. Muutamasta ikkunasta loisti valo,
ja kun ikkuna oli aivan lähellä maata, oli helppo nähdä huoneeseen.
Helmud Wrangel katsoi huoneeseen ja tarttui äkkiä Städin käsivarteen.
"Ei, ei!" huudahti hän. "Tahdon tarjota tälle miehelle kokonaan
muuta... Pysähdy, mies, menen sinne itse."
Hetkistä myöhemmin aukeni ovi ja Helmud Wrangel seisoi kasvotusten
miehen kanssa, joka oli pelastanut hänen henkensä. Korpraali
istui kumartuneena kirjeen ylitse, jonka lukemiseen hän oli niin
syventynyt, ettei hän kiinnittänyt mitään huomiota tulijaan,
ja kyynel kyynelen jälkeen vieri hänen ahavoituneita kasvojaan
pitkin, kielien, miten syvälle sydämeen oli täytynyt sattua niiden
sanojen, joita hän luki. Tuimaan Helmud Wrangeliinkin näytti soturin
liikutuksen näkeminen tekevän vaikutuksensa; ainakin vapisi hänen
äänensä, kun hän virkkoi:
"Jumalan rauha, Hammar, ja kiitos viimeisestä tänään...!"
Hammar silmäsi tulijaan, ja nähtyään everstin, taittoi hän kirjeen
nopeasti kokoon ja nousi.
"Antakaa tänne kätenne ja katsokaa minua kasvoihin, mies", jatkoi
eversti, mieluisasti yllätettynä sotilaan uljaasta, vaikkakin
surullisesta ulkonäöstä. "Olette pelastanut tänään Helmud Wrangelin
hengen... kiitos siitä... valitettavasti lieneekin se ainoa palkinto,
minkä minä voin antaa..."
"Ja ainoa palkinto, minkä minä tahdon saada, eversti!" vastasi Hammar
ylpeähkösti.
Helmud Wrangel katsoi häneen ja hänen silmänsä loistivat.
"Äitini muiston kautta", huudahti hän ja pani kätensä Hammarin
olalle, "sinä olet ylpeä, sinä olet kelpo poika, sinä olet mieleiseni
mies... No hyvä, saadaanpahan nähdä, enkö voi tehdä sinulle mitään
vastapalvelusta!"
Ja näin sanoen eversti lähti. Hammar katsoi hänen jälkeensä
huulillaan hymy, jossa piili sekä epäilystä että surumielisyyttä,
hänen huuliltaan pääsi huokaus, ja hän istuutui jälleen ja otti
kirjeen, jonka lukemisen överstin tulo oli keskeyttänyt. Kirjeen
ulkonäkö osotti, että sen lukeminen oli rakas ja usein uudistuva
ajanviete omistajalleen; sen reunat olivat kuluneet ja siellä täällä
oli kappale kirjotustakin himmennyt, aivan kuin jotakin nestettä
olisi pisaroittain sille tippunut. Kirje oli aivan lyhyt, mutta
sitä merkitsevämpi. Se oli hänen vaimovainajaltaan, joka parhaassa
kukostuksessaan oli temmattu pois häneltä ja lapselta, jolle hän oli
antanut elämän.
"Rakas sydämeni puoliso", luki hän kirjeestä, "kun tämä saapuu
käsiisi, olen minä jo kuollut, ja pienellä pojallamme, joka nukkuu
vieressäni, ei enää ole äitiä. Jumala siunatkoon sinua kaiken
rakkautesi tähden ja antakoon sinulle kaiken onnen, joka vilpittömiä
ja uskollisia odottaa. Yksi asia on sydämelläni, ja sen tahdon
sinulle ilmaista, ennen kuin on liian myöhä. Lapsuuden ystäväni,
Anna, rakastaa sinua ja sentähden pakeni hän häistämme. Hän
ansaitsee myös sinun rakkautesi ja hänestä tulee hellä äiti pienelle
pojallemme. Älä luule, että unhotat minut, vaikka otatkin hänet
puolisoksesi. Ah, aivan varmaan ansaitsee hän paremmin rakkautesi
kuin minä olen ansainnut, ja siinä maailmassa, johon menen ennen
teitä, iloitsisin minä onnestanne ja rukoilisin laupiasta Jumalaa
suomaan teille kaiken sen hyvän, joka voi tulla ihmisen osaksi. Jää
hyvästi äläkä sure ja valita sitä, mikä on Herran tahto!" -- --
Hammar taittoi kuluneen kirjeen kokoon ilmeellä, joka melkein
muistutti hartautta, ja pani sen pieneen hopeakoteloon, jota hän
kantoi kaulassaan nahkanauhassa, missä riippui myös pieni pyöreä
kivi. Ja nyt, kuten aina, kun hän luki tämän kirjeen, kiiti ajatus
Annan valoisaan kuvaan, ja hän näki melkein selvemmin kuin itsekään
tahtoi ne monet epäilemättömät todistukset hänen rakkaudestaan,
joihin ei hän ennen kiinnittänyt mieltään, mutta jotka nyt sukelsivat
esiin oikeassa olennossaan, ikäänkuin manalle menneen rukousten
herättäminä. Inhimilliset tunteet virtailivat lämpiminä soturinkin
sydämessä, ja siinä autiudessa, joka kolkonsi hänen ympäristöään
hänen puolisonsa vaivuttua tuonen uneen, alkoi hän sydämessään
kaivata jotakin, johon hän voisi turvautua ja joka voisi täyttää
sen tyhjyyden, jota ei menestys eikä maine eikä hänen lämmin
isänmaanrakkautensakaan voinut täyttää. Sillä mitä on kunnian loiste,
mitä itse elämäkään yksinäiselle? Se on kuin nummen vaaleankeltainen
vihreys, verrattuna uhkeaan väriloistoon, joka rehottaa rannalla, ei
ainoastaan uinuen kirkkaan puron syleilyyn, vaan saaden runsaalle
kasvullisuudelleen ja kauneudelleen siltä ravintonsa ja siinä
kuvastellen.
Kun Städ astui sitte illalla huoneeseensa, oli Hammar kaltaisensa,
kuten tavallisesti viime vuoden kuluessa.
Niin kului syyskuu ja oltiin keskellä lokakuuta. Silloin tuli eräänä
iltana Hammarin luo soturi tuoden sotamarskilta käskyn, että Hammarin
heti oli saavuttava hänen luoksensa. Hammar oli valmis heti paikalla
ja lähti sotamarskin, Kaarle Kustaa Wrangelin luo. Tämä oli useampain
korkeampain upseerien ympäröimänä, niiden joukossa myös Helmud
Wrangel. Sotamarski tarkasti saapunutta ratsumiestä päästä jalkoihin,
ja hänen katseensa oli terävä ja läpitunkeva. Mutta ikäänkuin hän
olisi ollut tyytyväinen tarkastukseensa, viittasi hän kädellään ja
meni sisempään huoneeseen, johon Hammar seurasi.
"Tämä kirje on sinun vietävä Schlesiaan, kenraali Arvid
Wittenbergille!"
Hammar otti kirjeen, mutta sai samalla suullisen viestin, joka oli
erittäin tärkeä ja jota sotamarski ei uskaltanut uskoa paperille.
Helmud Wrangel se oli esittänyt Hammarin tähän luottamustehtävään,
jonka täyden arvon jokainen saattoi käsittää. Urhea korpraali
oli herättänyt huomiota, ja silloin kuten useinkin tarvittiin
tuskin enempää, jotta kelpo mies pääsisi ylöspäin ja saavuttaisi
tunnustusta. Kuinka syvälle suru olikin juurtunut nuoren miehen
sydämeen, ei hän kuitenkaan ollut tunteeton sille kunnialle, jota
hänelle osotettiin, eikä hän kulkiessaan sitte ulomman huoneen
lävitse, jossa upseerit olivat, voinut olla luomatta kiitollista
katsetta Helmud Wrangeliin, joka nyökäytti niin suosiollisesti
päätään hänelle, että se herätti ympärillä seisovain huomiota, ja hän
kuuli huoneesta poistuessaan, että eversti oli juuri kertomaisillaan,
mitä heidän keskensä oli tapahtunut taistelussa Lechvirran ylitse
mennessä.
Städkin huomasi vilpittömällä ilolla Hammarin kasvojen muuttuneen
ilmeen, niin näkymätön kuin tämä muutos olikin. Mutta ei ole
harvinaista, että karkean pinnan alla ovat hienommat tunteet hyvin
tarkkapiirteiset. Hän ei virkkanut illalla mitään, mutta aamun
koitteessa, kun Hammar nousi ratsaille, seisoi hän hänen rinnallaan,
ja silloin virkahti hän yhtäkkiä:
"Saas nähdä, Hammar, eivätkö tiemme pian tule eroamaan!"
"Kuinka niin, Städ?" vastasi Hammar. "Luulin, että nyt tunnemme siksi
paljo toisiamme, jotta voimme jäädä ystäviksi koko iäksi."
"Ystäviksi, niin", tuumi Städ. "Jos kapuat ylöspäin, kuten kyllä
näytät tulevan tekemään, niin riippunee ystävyys välillämme sinusta,
Hammar, eikä minusta!"
Ja kauan sen jälkeen, kun hevosen kavioiden kopse oli hälvennyt
aamuhämyyn, seisoi Städ samalla paikalla, jossa oli eronnut
Hammarista. Tämä ratsasti reippain mielin tietänsä, säästämättä
itseään tai hevostaan, ja epäilemättä oli sotamarski keksinyt
hänestä oikean miehen tätä asiaa toimittamaan; sillä tarvittiin sekä
neuvokkuutta että pelottomuutta yksin raivatessaan tiensä usean
vihollismaan lävitse ja aina ollen urkinnan esineenä.
Kuitenkin olivat nyt asiat aivan toisin kuin kymmenen vuotta
takaperin, kun saksalaiset everstit ruotsalaisessa sotajoukossa
ottivat vangiksi valtiokansleri Akseli Oxenstjernan ja uhkasivat
siirtyä vihollisten puolelle. Sen jälkeen oli Kursachsenia
riittävästi kuritettu ja maailma kummakseen nähnyt sekä Banérin että
Torstenssonin rientävän voitosta voittoon. Jo edellinen oli vuonna
1640 pakottanut Brandenburgin uudistamaan liiton Ruotsin kanssa, ja
Torstensson pakotti Kursachsenin siihen 1645. Itse ylpeä keisarikin,
joka vuonna 1635 ei ollut tietävinään, että hänellä oli vihollisia,
joita nimitettiin ruotsalaisiksi, vaan jätti Kursachsenin tehtäväksi
keskustella heidän kanssaan, -- itse tämä keisarikin ei ainoastaan
tunnustanut, että nämä ruotsalaiset olivat olemassa, vaan olipa
vielä valmis välittömästi ryhtymään keskusteluihin heidän kanssaan.
Wittstockin, Chemnitzin, Leipzigin ja Jankowitzin taisteluiden
voittajat puhuivat kieltä, joka tosin oli hyvää ruotsia, mutta jota
ymmärsi joka mies, ja kun tykit lopuksi jyrisivät Wienin porttien
edustalla, kannatti tuskin enää ylpeillä tietämättömyydellään siitä,
että tämä vihollinen oli olemassa.
Kaarle Kustaa Wrangel seisoi vuoden 1646 alussa 23,000 valiosoturin
kera Böhmissä, mutta vetääntyi sieltä länteenpäin, jotta olisi
lähempänä yhtyäkseen Ranskasta odotettuun apujoukkoon. Keisarilliset
tulivat jälestä, ja juhannuksen aikaan ahdistelivat Kaarle Kustaa
Wrangel ja arkkiherttua Leopold toisiaan Marburgin lähellä, mutta
siitä ei kuitenkaan sukeutunut ratkaisevaa taistelua. Arkkiherttua
perääntyi neljäntoista päivän jälkeen menetettyään 400 miestä,
ja Wrangel seurasi asettuen lujaan asemaan Giessenin luona.
Vihdoin monien neuvottelujen jälkeen saapui Turenne ranskalaisine
joukkoineen ja yhtyi ruotsalaiseen. Silloin oli heinäkuun 31 päivä,
ja yhdistyneet joukot kääntyivät kohta tämän jälkeen eteläänpäin ynnä
marssivat Baieriin elokuun lopulla. Syyskuun alussa meni Wrangel
Lechvirran ylitse Oberndorfin luona ja ajoi ilman vaivaa pakosalle
baierilaisen talonpoikaisjoukon, jonka jälkeen Baieri oli avoinna
yhdistyneille sotajoukoille. Sitä pelästystä, jonka tämä synnytti
Baierin vaaliruhtinaassa, tahtoi Wrangel käyttää hyväkseen jos
mahdollista erottaakseen keisarista tämän uskollisen liittolaisen,
ja viesti, joka Hammarin oli vietävä Arvid Wittenbergille, oli tämän
suunnitelman yhteydessä. Kaarle Kustaa Wrangel toivoi nimittäin,
että Schlesiassa seisovain joukkojen ryntäyksellä saataisiin keisari
joukkoineen perääntymään ja siten jättämään Baierin oman onnensa
nojaan, jonka johdosta tämän maan vaaliruhtinas, jolla sitä paitsi
oli monta syytä tyytymättömyyteen keisaria kohtaan, mahdollisesti
saataisiin liittymään Ruotsiin, jolloin keisari olisi menettänyt
kaikki liittolaisensa. Mutta nopeus oli tarpeen, sillä arkkiherttua,
joka oli seurannut yhdistyneitä joukkoja ja joka tähän asti oli
estetty pääsemästä Lechvirran ylitse ja tulemasta Baieriin avuksi,
saattoi kuitenkin lopuksi, yhden tai toisen sattuman suosimana,
todellakin onnistua pääsemään ylitse jostakin vartioimattomasta
paikasta.
Sellainen oli asema, kun Hammar jätti ruotsalaisen pääjoukon
mennäkseen itäisen sivujoukon luo Schlesiaan. Täälläkin oli onni
ollut ruotsalaisille aseille suosiollinen. Wittenberg oli kesällä
voittanut Piccolominin, joka oli perääntynyt Mähriin, jonka jälkeen
Wittenberg oli tehnyt partioretken Böhmiin ja Mähriin ja käynyt
auttamassa ruotsalaisia linnueita Olmützissä, Neustadtissa ja
Eulenburgissa sekä sen jälkeen palannut Schlesiaan.
Kun Hammar saapui ruotsalaiseen leiriin tällä seudulla, vallitsi
täällä yleinen tyyneys, eikä tällä hetkellä tiedetty mistään
laajemmista hankkeista. Olipa kenraali yhdessä muutamain
päällikköjen kanssa ratsastanut pohjoiseen ollakseen läsnä
erään upseerinsa, majuri Bertil Niilonpojan häissä, jotka nyt
näinä päivinä vietettäisiin Klossowin linnassa Bärwaldin luona
Mark-Brandenburgissa. Ja Hammar lähti viipymättä taipaleelle tähän
linnaan.
Illalla marraskuun 4 p:nä ratsasti hän Bärwaldin kaupunkiin. Hän
meni muutamaan pikkukaupungin ravintolaan, ja kun Klossowin linna
sijaitsi aivan kaupungin edustalla, päätti hän viipymättä jatkaa
ratsastustaan, annettuaan hevosensa lyhyen hetkisen levähtää ja itse
laittauduttuaan esiintymiseen kenraalin edessä. Hääräilevä isäntä,
joka oli oivallisella tuulella niiden monien vieraiden johdosta,
joita häät Klossowissa olivat hänelle tuoneet, huvitti vierastaan
melkein väsyttävällä tavalla kuvaillen linnaa, sen omistajaa herra
Anton von Mörneriä ja tämän vaimoa rouva Maria von Schapelowia ynnä
heidän tytärtään fräulein Katharina Evaa, joka juuri tänään oli
morsiamena. Sulhasen, ruotsalaisen majurin, herra Bertil Niilonpojan
tunsi hän myös hyvin.
"Kas, jos olisi nyt kuten ennen", sanoi hän huokaisten, ikäänkuin
tahtoisi viitata, kuinka läheisissä väleissä hän oli vanhan
aatelisperheen kanssa, "nähkääs, olisipa kuten ennen, lähtisivät
nyt vastanaidut täältä Zalliniin Oderin varrella, sillä herrat von
Mörner lukeutuvat Klossowiin ja Zalliniin, niin tekevät... Ach mein
Herr Gott, muistan vielä hyvin autuaan herra Otto Stellanin ja hänen
häänsä, hän kuoli parisen vuotta sitte, jalo herra, ja hän kuoli
kaukana teidän maassanne, Ume oli luullakseni kaupunki nimeltään...
Autuaan herran lapset ovat kaikki teidän isänmaassanne, mutta hän
olikin enemmän ruotsalainen, ja se ei ole kumma, sillä hän joutui
jo 70-luvulla Ruotsiin... Ach mein Herr Gott, olen nähnyt paljo
maailmaa ja tunnen monia maamiehiänne... Nähkääs, täällä, juuri
tässä huoneessa asui Kustaa Horn ynnä herrat Juhana ja Kaarle Banér,
antakaas, kun katson... niin, se oli 1631, kun ranskalainen parooni,
herra Charnacé oli myös täällä, ja he tekivät liiton keskenään.
Niin, siitä on nyt pian 15 vuotta, ach mein Herr Gott, ja sota
jatkuu vielä, vaikka se onkin vetääntynyt toisille seuduille päin ja
jättänyt meidät täällä meren rannalla jokseenkin rauhaan..."
Useampain vieraiden saapuminen teki vihdoin lopun puheliaan
miehen sanatulvasta, ja Hammar valmistautui ratsastamaan
linnaan. Täällä vilisi hevosia ja kaikenlaatuisia palvelijoita,
puettuja kallisarvoisiin ja loistaviin pukuihin, tallirengistä
henkipalvelijaan saakka, ja lukuisain soihtujen valossa näytti
kaikki eriskummaiselta, varsinkin jos katsojan ajatukset oleskelivat
toisella taholla, kuten Hammarin oli laita. Kuten usein tapahtuu,
että, kun sydämen täyttää jokin rakas asia, joka ikäänkuin täytyy
haudata syvälle pohjalle, jottei se vaikuttaisi lamauttavasti
levottoman elämän ajatusta vaativiin tehtäviin, mitä mitättömin
sattuma palauttaa ajatukset niille aloille, joilla ne ovat tottuneet
liikkumaan, niin oli Kustaa Hornin nimen pelkkä mainitseminen vienyt
Hammarin ajatukset hänen tärkeästä asiastaan siihen tapahtumaan,
joka tähän aikaan ennen muuta liittyi tähän nimeen, nimittäin sotaan
Skånessa ja sieltä aivan luonnollisesti jatkanut matkaansa hänen
omaan kohtaloonsa. Ja niin kiintynyt oli hän muistoihinsa, että hän
keskellä tätä kirjavaa hevosten ja ihmisten vilinää, keskellä synkkiä
savupilviä, joita soihdut tupruttivat, näki vaimovainajansa kuvan ja
hänen rinnallaan hänen ystävättärensä. Hän heräsi vasta linnanvoudin
huudahdukseen ja ilmotti nimensä ja asiansa, että hänen täytyi tavata
kenraalia, herra Arvid Wittenbergiä.
Hän laskeutui ratsailta, ja kun hevosen oli ottanut muuan tallirenki,
meni hän ylös linnaan. Täällä tapasi hän hovimestarin, joka vei hänet
suureen saliin, missä karkelo kävi parhaallaan. Hänen täytyi odottaa
hetken aikaa salin ovella ja katseli hän sillaikaa karkeloivia, jotka
vilkkaina pyörteinä leijuivat hänen ohitsensa. Äkkiä säpsähti hän
ja pyyhkäisi ehdottomasti kädellään otsaansa. Näkikö hän nyt taas
haaveolentoja tässä kirkkaassa kynttiläin valossa, kuten oli äsken
nähnyt himmeässä soihtujen loimossa! Ei, karkeloivain parvessa oli
tosiaankin muuan pari, joka aivan liian elävästi muistutti hänelle
hänen elämänsä samalla suloisimpia ja katkerimpia muistoja. Mies oli
pitkä ja solakka, tummakiharainen, silmät suuret ja säkenöivät ja
hänen karkeloparinsa oli epäilemättä kemujen kaunein tähti, vaalea,
sinisilmä tyttö, niin heleä ja valkoinen kuin äsken puhennut lilja.
Tämä oli neitsyt Anna Skytte, ja hän, joka häntä kiidätti karkelossa,
oli majuri Fritz von Krokow. Koskaan ei Anna ollut Hammarista
näyttänyt niin kauniilta kuin tällä hetkellä, kenties yhtä paljo
sentähden, että hän aina oli nähnyt Susannan tämän rinnalla eikä
rakkautensa tähden huomannut eikä oikein voinut arvostella hänen
kauneuttaan, kenties myös sentähden, että tunnustus hänen vaimonsa
kirjeessä antoi tälle kaunottarelle aivan erityisen viehätyksen.
Mutta varmaa on, ettei Hammar olisi koskaan voinut nähdä häntä
vastenmielisemmässä ympäristössä kuin tämän miehen rinnalla.
Juuri sillä hetkellä, kun majuri ja hänen kaunis naisensa olivat
aivan Hammarin edessä, vaikeni soitto, eikä kumpikaan heistä voinut
pysähdyttyään olla huomaamatta kookasta ratsastajaa, jolla oli niin
ylpeä ryhti ja miehekkään kauniit kasvot. Anna seisoi hetkisen
aivan kuin kivettyneenä, sitte tarttui hän tahtomattaan majurin
käsivarteen. Hänen poskensa tulivat ensi hädässä valkoisiksi kuin
lumi, seuraavassa hengenvedossa tulvahti niille hehkuva puna, ja
melkein kuumeisella kiihkolla pisti hän kätensä majurin kainaloon ja
katosi salin toiseen päähän.
Eräs kallisarvoiseen pukuun puettu palvelija, jolla oli Mörnerin
suvun vaakuna korukirjauksin ommeltu rintaan, lähestyi Hammaria ja
vei hänet salin lävitse sisempään huoneeseen, jossa kenraali odotti
häntä ja otti vastaan sotamarskin kirjeen ja suulliset tiedot, joita
Hammar toi. Heidän keskustelunsa kesti kauan. Vihdoin sanoi kenraali:
"Sinun täytyy viipyä linnassa yli yön... huomenna tahdon vielä
kysellä sinulta yhtä ja toista, jota tänään en ole muistanut, ja
sitte ratsastat täältä mukanani."
Yhä vielä keskustellen hänen kanssansa astui kenraali ulos
tanssisaliin, ja mahtoiko huomiota sitte herättää tämä seikka tai
vieraan ratsumiehen oma persoonallisuus, se voi olla epävarmaa, mutta
niin hyvin sulhanen, majuri Bertil Niilonpoika kuin tämän appikin,
linnanherra Anton von Mörner, tulivat hänen luoksensa ja alottivat
hänen kanssansa vilkkaan keskustelun.
"Olette menettänyt vaimonne?" sanoi majuri ystävällisen
osanottavasti. "Olen kuullut sen veljeni tyttäreltä Annalta, joka on
paljo oleskellut ystäväni kapteeni Witten talossa..."
Niin hyvin majuri kuin hänen veljensäkin olivat Kustaa Adolfin sodan
aikana kohonneet mitättömistä asemista niihin paikkoihin, joissa nyt
olivat. Vanhempi heistä Håkan oli everstinä Kronobergin rykmentissä
ja oli saanut aateliskilven ja kypärän 1645. Saman kunnian
saavuttivat perätysten nuoremmat veljet, niin Bertil kuin Kaarlekin.
Ainoastaan Johan, Annan isä, jäi aatelittomaksi.
"Kas täällä, Anna", jatkoi majuri, joka hetkisen oli tähystellyt
Annaa ja keksi nyt hänet ja viittasi luokseen, "kas, täällä on
muuan vanha tuttavasi... vielä kai sinulla on joku tanssi hänen
varalleen..."
Mutta Annaa seisoi niin vieraana, ja Hammarin silmistä näyttivät
hänen piirteensä ilmaisevan niin pettämätöntä vastenmielisyyttä häntä
kohtaan, että hän riensi vapauttamaan neidon kaikesta kiusasta, ettei
tämän tarvinnut hylätä eikä ollut pakotettu astumaan tanssiin hänen
kanssansa.
"Karkelot vahalattioilla", sanoi hän sentähden, "eivät enää ole minun
asianani..."
"Ymmärrän teidät", keskeytti hänet majuri, "enkä itsekin ajatellut
kerran niin, kun Herra kutsui ensimäisen vaimoni luoksensa... Mutta
nähkääs, nuori mies, aika vie mukanaan enemmän kuin luulemmekaan, kun
se kulkee kuningaskulkuaan... ja meidän surumme vaalenee lopulta!"
Keskustelun katkaisi soitto, joka kutsui taasen karkeloon. Muuan
nuori upseeri tuli ja kumarsi Annalle, ja hän näytti ihastuksella
rientävän pois karkeloivien parveen. Kuitenkin kiinnitti hän silloin
Hammariin pikaisen, mutta levottoman, kysyvän, läpitunkevan katseen.
Tämä seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä ilmeellä, jossa oli
kokonainen maailma ihmettelyä ja epäilyä, saattoiko tosiaankin tämä
tyttö tuntea häntä kohtaan sellaisia tunteita, joista hänen vaimonsa
oli puhunut kirjeessään. Hän poistui tanssisalista, mutta mihin hän
menikään, seurasi häntä kauniin tytön kuva, arkana ja umpimielisenä,
samoin kuin sadussa valkoinen orhi houkuttelee kuninkaan pojan yhä
syvemmälle metsään. Vielä unissaankin näki hän kuvankauniin olennon
ilmestyvän ja katoavan, mutta kadotessaan ikäänkuin viittaavan häntä
luokseen, kunnes vihdoin läpinäkymättömästä pilvestä ainoastaan
ihmeellinen katse säteili häntä kohden, lempeänä ja kirkkaana ja
salaperäisenä kuten yksinäinen tähti keskellä sysimustaa yötä.
Kuinka suuresti ihmiselämän tapaukset lienevätkin riippuvaiset
tuumailevasta järjestä ja syvästä viisaudesta, huomaa kuitenkin
helposti ja juuri kaikkein tärkeimmissä ja merkitsevimmissä
toimissaan, että jotakin on ollut kaiken inhimillisen laskukyvyn
ulkopuolella, mutta tämä kuitenkin on niihin olennaisesti
vaikuttanut. Sitä nimitetään Jumalan sallimukseksi, sattumaksi,
onneksi tai onnettomuudeksi, aina kunkin luonteen ja käsityksen
mukaan; nimi kuitenkin vaikuttanee vähän asiaan, kun tätä ei
kuitenkaan voi kieltää. Tämä Annan satunnainen kohtaaminen, joka oli
tykkänään Pekka Hammarin laskujen ulkopuolella, teki häneen sellaisen
vaikutuksen, josta hän aluksi oli tuskin itsekään tietoinen, mutta
joka piankin kehkeytti hänen mielessään täyteen selvyyteen sen
ajatuksen, että tästä näkyi Jumalan sormen viittaus ja että kohtaus
Annan kanssa oli todistus hänen vaimonsa rukousten täyttymisestä.
Hänen sielunsa taipui halukkaasti siihen aavistukseen, että tämä oli
taivaan viittaus, ja hän kuunteli mielellään kuiskaavaa ääntä: ota
pojallesi hellä äiti ja itsellesi uskollinen ystävä.
On kyllä totta, että tämän hedelmän kypsymistä olennaisessa
määrin auttoi hänen vaimonsa kirje ja ettei se ilman Annan koko
viehätysvoimaa olisi häneen mitään vaikuttanut; mutta toiselta puolen
on kuitenkin yhtä varmaa, että kirjeestä huolimatta hän olisi pitänyt
korkeimpana onnenaan pian taistelukentällä kaatuen jälleen yhtymistä
manalle menneen kanssa, jollei hänen tiensä olisi sattunut Annan
kanssa yhteen.
Hammar oli parhaallaan näiden ajatusten saartamana, kun hänet
kutsuttiin kenraalin luo. Tämä oli päättänyt lykätä lähtönsä
puolipäivään, koska oli tullut tietoja, että hän silloin saisi
käsiinsä postin Ruotsista, ja sen johdosta joutui Hammarkin viipymään
Klossowissa pitempään. Kuultuaan tämän tiedon päätti Hammar, maksoi
mitä maksoi, koettaa puhutella Annaa. Mutta kuinka tämä kävisi
laatuun? Jos Susannan käsitys oli oikea, jos Anna rakasti häntä
todellakin, eikö hän silloin hyvällä syyllä saattanut toivoa, että
tämäkin haluaisi, jollei tavata, niin ainakin nähdä häntä ja että
siten keskustelu olisi mahdollinen. Tätä tuumien kulki Hammar
verkalleen käytävää kenraalin huoneesta, kun hän äkkiä muutamasta
puoliavoimesta ovesta näki puvun vilahduksen, ja hän rohkaisi
mielensä ja astui huoneeseen. Siellä oli tosiaankin Anna. Hän oli
kaunis kuten aina, mutta Hammarista näytti kuin hän olisi itkenyt,
vaikkakin hän hänet nähdessään tekeytyi niin jäykän ja kylmän
näköiseksi, että se aivan vihlaisi Hammarin sydäntä.
"Suokaa anteeksi, neitsyt Anna", sanoi hän, "että käytän tilaisuutta
hyväkseni saadakseni puhutella teitä, mutta tiedätte aivan hyvin,
ettei sotilaan aika ole hänen omansa... minun täytyy pian ratsastaa
täältä, ja sitte ei tiedä kukaan, milloin saan teitä nähdä tai saanko
koskaan..."
"Kuulostaa siltä kuin teillä olisi jotakin hyvin tärkeää minulle
sanottavaa", virkahti Anna, ilmeisesti koettaen näyttää niin
välinpitämättömältä kuin mahdollista. "Voinenko kentiesi teitä
jotenkuten palvella?"
"Kun puhutte minulle tuolla vieraalla äänellä", keskeytti Pekka,
"niin teitä tuskin tunnenkaan... Ja kuitenkin muistan niin hyvin kuin
se olisi ollut eilen, kun te monta vuotta sitte sanoitte minulle
kerran Magdeburgissa, että hän, joka silloin oli ajatuksissani,
rakasti minua... Sen päivän jälkeen olen tuskin saanut sanoa teille
sanaakaan, ja häideni aikaan..."
Hän katkaisi puheensa. Annan kasvot olivat niin kalpeat kuin
marmoriuuni, jonka reunustaan hän, näköjään yhtä kylmänä kuin sekin,
nojasi päätänsä, toinen käsi sydämellään. Hammar, joka ei voinut
käsittää, että tämä ulkonainen kylmyys oli seuraus äärimäisistä
ponnistuksista, joilla hän koetti säilyttää tyyneyttään, piti hänen
käytöstään todistuksena siitä, että tyttö oli aivan tunteeton häntä
kohtaan, ja sanoi sentähden surumielisesti värähtävällä äänellä:
"Pyydän vielä kerran teitä antamaan minulle anteeksi, neitsyt Anna...
en valitettavasti ole oppinut sovittamaan sanojani niin sirosti kuin
kenties tarvittaisiin, kun nyttemmin puhun teidän kanssanne... ja
kuitenkin on meillä niin monia yhteisiä muistoja, että luulin voivani
puhua teille kuten siskolle ja avata teille sydämeni pelkäämättä
tulevani ymmärretyksi väärin."
"Ja niin voittekin!" sanoi Anna niin kuiskaavalla äänellä kuin sanat
tuskin olisivat uskaltaneet tulla hänen huultensa ylitse.
"Voinko minä?" huudahti Hammar tarttuen hänen käteensä ja pitäen sitä
omassaan hänen yrittämättäkään vetää sitä pois. "No, hyvä, kuulkaa
sitte minua, minulla on teille jotakin tärkeää sanottavaa, jotakin,
joka toisissa olosuhteissa epäilemättä olisi toistaiseksi jäänyt
sanomatta, mutta nyt saatte sen kuulla." Hän kertoi nyt vaimonsa
kuolemasta, surustaan ja ikävöimisestään, että pian saisi muuttaa
siihen maahan, jossa hän oleskeli.
"Ja tämä on ollut ainoa toivoni siitä pitäen, huolimatta siitä, että
Susannan viimeinen rukous oli, että minun olisi etsittävä toinen
puoliso, ja hän itse on minulle maininnut yhden, jonka rakkauden
hän luuli minun voivan saavuttaa ja johon hän ilolla voisi katsoa
alas taivaastaan. Olen nähnyt tämän naisen, ja luulen, että hän
voisi tehdä minut onnelliseksi ja tulla äidiksi pojalleni... Sanokaa
minulle nyt, mitä te arvelette asiasta?"
"Enhän tiedä, kenestä puhutte!" vastasi Anna, veren virtaillessa
hänen kasvoihinsa.
"Teistä itsestänne, neitsyt Anna!" lausui Pekka katsoen häneen niin
sydämellisesti ja lämpimästi, että jo yksin tämä katsekin olisi
voinut sulattaa jään hänen sydämestään, jos siellä todella olisi
sellaista ollutkaan.
Annan valtasi äkillinen väristys, ja kun se oli lakannut, istui hän
ikäänkuin uneksien, kädet ristissä ja tuijottaen eteensä.
"Nyt olette kuullut kaiken, mitä minulla on sanottavaa... Kenties
olen loukannut teitä, kun olen puhunut teille tällä tavalla, mutta
jos niin on, niin suokaa minulle anteeksi ja uskokaa, ettei muistonne
koskaan vaalistu, tulinpa sitte elämään kauemmin tässä maailmassa tai
en."
Hän tarttui puhuessaan Annan käteen, jota hän lämpimästi puristi,
etsiskellen kauniista kasvoista vastausta kysymykseensä.
"Jaa vai ei, Anna", sanoi hän, "mieluimmin Söisin kohtaloni
tulevan ratkaistuksi yhdellä kertaa, mutta jollette nyt voi tehdä
päätöstänne, niin voin kyllä odottaa."
Torventoitotus alhaalta linnanpihalta ilmaisi, että ruotsalainen
kenraali aikoi nyt nousta ratsaille, ja samassa kuuluivat kiirehtivät
askeleet käytävästä. Useampia upseereja riensi sen lävitse ja lopuksi
tuli joku, jonka kulku tuntui suuntautuvan tämän huoneen ovelle.
Jos Hammar olisi löydetty kahdenkesken Annan kanssa, olisi se ollut
samaa kuin pakottaa tämä vastaamaan hänen kysymykseensä "jaa", ja
sen tähden riensi Hammar salaman nopeudella ovelle, ja joutui siten
ennen tulijaa, joka oli oven ulkopuolella eikä ollut kukaan muu kuin
kenraali itse.
Hän näytti kummastuvan nähdessään Hammarin tulevan tästä huoneesta,
mutta kysyi vain, jatkaen kulkuaan, oliko majuri Bertil Niilonpoika
mennyt alas.
Tuskin oli ovi sulkeutunut Hammarin jälkeen, ennenkuin Anna vaipui
polvilleen ja peittäen kasvonsa käsiinsä huudahti kyyneltynein silmin
nimen: "Pekka!"
Hetkisen jälkeen ratsasti Arvid Wittenberg upseereineen Klossowin
linnasta, ja hänen seurueessaan oli Pekka Hammar.
* * * * *
Oli juhannuksen aika 1647. Ruotsalainen sotajoukko oli hyvin
linnotetun ja vielä paremmin puolustetun Egerin kaupungin edustalla
Luoteis-Böhmissä samannimisen virran rannalla. Kaarle Kustaa
Wrangel oli pakottanut Baierin vaaliruhtinaan luopumaan vanhasta
liittolaisestaan keisarista ja liittymään Ruotsiin. Välirauha tämän
vaaliruhtinaan kanssa tehtiin maaliskuussa mainittuna vuonna, ja
tämän kuun puolivälissä, kun Turenne ranskalaisine joukkoineen oli
erotettu ruotsalaisista, lähti Wrangel liikkeelle Schwabista ja
marssi Frankkiin Keski-Saksassa, jossa hän vallotti Schweinfurtin ja
kääntyi sitte itäänpäin ja meni Böhmiin.
Täällä yhtyi hän Wittenbergiin, joka tuli Schlesiasta, ja alkoi
piirittää Egeriä. Kun tämä piiritys pitkittyi eikä ketään vihollista
ollut läheisyydessä, sillä keisari oli nyttemmin jätetty tykkänään
omalle onnelleen ja omien voimiensa varaan ja varusti parhaallaan
sotajoukkoa, niin oli ruotsalaisilla upseereilla hyvää aikaa käydä
ympärillä sijaitsevissa linnoissa ja solmita tuttavuuksia. Böhmi
oli maa, jossa syttyi tämä pitkällisen sodan ensimäinen kipinä, ja
vielä, huolimatta kaikesta vainosta keisarin taholta ja huolimatta
siitä kauheasta hävityksestä, jonka Juhana Banér sai aikaan 1639,
kun koko maa Elben pohjoispuolella muutaman senaikuisen kirjailijan
mukaan muistutti liekkimerta ja kalliot kaikuivat pakenevain
valitushuudoista, -- huolimatta kaikesta tästä oli täällä joitakuita
vanhan kansan miehiä, jotka säilyttivät uskollisessa muistossa kreivi
Henrik Matthias von Thurnin, böhmiläisen kuningas Fredrikin ja hänen
ystävänsä, ja jotka ilolla tervehtivät ruotsalaisia vapauttajina.
Sellainen mies oli eräs vanha kreivi muutamassa linnassa Egerin
läheisyydessä, ja hänen vierasvaraisessa kodissaan oli milteipä
päivittäin pöytä katettuna ruotsalaisille upseereille. Elämä täällä
oli sitä miellyttävämpää, kun useammat ylhäiset ruotsalaiset
rouvat, jotka seurasivat miehiään sotaan, asuivat linnassa. Näiden
joukossa oli myös äskennaitu rouva Katharina Eva Mörner, jonka
seurassa oli hänen veljensä tytär Anna Skytte. Kauneutta, nuoruutta
ja suloa oli runsaalla mitalla tässä vanhassa linnassa, mutta
korkeimmalla kaikista seisoi pohjoismaalainen neitsyt, jolla oli
niin liljanvalkoinen hipiä ja niin vaaleat kutrit ja haaveellisen
ihana, miltei hämyinen kaihon ilme sinisissä silmissään. Näiden
silmien himmeä tuli haavotti monen soturin sydämen, ja he huokasivat
salavihkaa kainossa halussaan voittaa tällaisen naisen käsi, mutta
kukaan ei voinut kerskailla, että olisi nähnyt vastataipumuksen
vilahdustakaan tämän ihanan immen puolelta, johon sydämen hellemmät
tunteet eivät ensinkään näyttäneet pystyvän. Kuitenkin oli yksi,
joka näki vaivaa enemmän kuin muut saavuttaakseen sellaisen suosion.
Hän oli loistava, aivan epäilemättä kaunis, Fritz von Krokow. Hän
tunsi perinpohjin taidon voittaa naissydämiä ja hän piti aluksi
pohjoismaalaisen viattomuuden voittamisen helpoimpana asiana
maailmassa, mutta huomasi pian siinä pettyneensä. Ja tämä kannusti
häntä uusiin ponnistuksiin. Hän oli väsymätön keksimään uusia
keinoja, mutta kaikki näytti olevan turhaa.
Hän alkoi silloin tähystellä, missä saattoi piillä syy hänen
onnettomuuteensa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän pääsi tai
luuli päässeensä siitä selville. Rakkaus toiseen se oli Annan
läpitunkemattomana kilpenä. Siinä hän nyt kenties olikin oikeassa,
mutta hän erehtyi sitävastoin tykkänään tämän rakkauden esineeseen
nähden.
Eversti Helmud Wrangel oli myös niiden upseerien joukossa, jotka
kävivät kreivillisessä linnassa, ja hän syttyi ensi kerran Annan
nähdessään liekkeihin, joita hän ei voinut hillitä. Majuri von Krokow
näki sen, kuten kaikki muutkin, ja hymyili, mutta hymy vääristyi pian
ja jätti tilaa aivan toiselle ilmeelle. Helmud Wrangel ei läheskään
voinut vetää Fritzille vertoja ulkonaisessa kauneudessa, mutta hänen
korkeasta otsastaan ja hänen tulisista, tummista silmistään liekehti
sellainen miehekäs voima, ja koko hänen olennossaan oli jotakin
siitä vapaasta, avonaisesta, joskus kiihkeästä ja maltittomasta,
mutta aina lämpimästä ja hehkuvasta luonnonlaadusta, joka harvoin
jättää tekemättä naiseen vaikutustaan. Eikä löydykään naista, joka
voi pysyä välinpitämätönnä palavalle, syvälle ja vilpittömälle
rakkaudelle, vaikkei hän voisi siihen vastatakaan. Ja Helmud Wrangel
rakasti tulisen sielunsa koko voimalla tätä impeä, jonka näkeminen
oli hänelle kuin rakkaan kotoisen laulun sävel tai kuten ilmestys
suloisen lumouksen maailmasta, maailmasta, johon hän oli vähän
perehtynyt, jollei siellä kokonaan vieraskin, ja jonka tenho hänet
sentähden valtasi kokonaan.
Muutamia kertoja oli eversti puhutellut Annaa, mutta lyhyesti ja
jyrkästi, melkein käskevästi, ikäänkuin olisi istunut ratsunsa
selässä prikaatin edessä ja olisi ollut kysymys iskemisestä
vihollisen kimppuun, ja majuri hymyili hänen kömpelyydelleen ja oli
varma asiastaan. Mutta kuinka olikaan, ei Annan huulilla näkynyt
mitään sellaista hymyä. Hän näytti päinvastoin eräänlaisella
mielihyvällä kuuntelevan Dulle Wrangelin sanoja ja itse auttavan
häntä oikealle tolalle, kun häneltä näytti ikäänkuin puuttuvan sanoja
sanoakseen mitä tahtoi.
Eräänä iltana olivat tanssiaiset linnassa. Majuri tanssi Annan kera
ja eversti seisoi katsellen. Mutta hänen silmänsä salamoivat ja hänen
huulensa olivat lujasti yhteen puristuneet. Majuri kuiskasi jotakin
Annalle, ja tämä kalpeni silloin äkkiä, mutta vastasi jotakin, joka
vuorostaan pani majurin kalpenemaan. Ja yhä kiihkeämmin kuohui
veri tuittupäisen Dulle Wrangelin suonissa. Vihdon päättyi tanssi.
Silloin meni hän lujin askelin sille paikalle, jossa Anna istui, ja
pyysi puhutella häntä. Hän tarjosi Annalle käsivartensa, johon tämä
kernaasti tarttuikin, ja he menivät suuren tanssisalin viereiseen
huoneeseen. Tässä huoneessa oleskeltiin harvoin ja oli se nyt
illalla, vaikka oltiinkin keskellä kesää, valaistu vahakynttilöillä,
jotka paloivat paksuissa hopeajaloissa.
"Minä rakastan teitä, neitsyt Anna", sanoi eversti heidän päästyään
oven sisäpuolelle, "ja tahdon teidät saada puolisokseni."
"Herra eversti!" änkytti Anna, ja äkillinen punastus lehahti hänen
poskilleen.
"Mitä, ettekö usko minua?" puuskahti Wrangel tarttuen hänen käteensä.
"Te olette ainoa nainen, jolle konsanaan olen palanut ja jolle
konsanaan tulen palamaan... kas niin, nyt se on sanottu!... Mitä te
sanotte?"
"Minun vastaustani ei teidän tarvitse odottaa", vastasi Anna hieman
mietittyään, "ja koska tunnen teidät kunnian mieheksi, herra eversti,
niin tahdon vastata yhtä suoraan kuin te olette kysynyt... Minäkin
rakastan..."
"Rakastat... tyttö, tyttö... rakastatko minua?"
Kiihkeän, hurjan miehen kasvoille tuli sellainen ilme kuin taivas
olisi avautunut hänen näkyviinsä ja hän yhtäkkiä saanut katsella koko
sen ihanuutta. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi miltei jumaloiden
vapisevaan tyttöön. Annan mielessä herätti tämän miehen, jota hän
yleensä piti suuressa arvossa, hehkuva tunnustus pelon ja surun
tunteen.
"Minä rakastan, herra eversti", sanoi hän, "mutta minä rakastan
toista!"
Helmud Wrangel hypähti taaksepäin, mutta pysähtyi äkkiä ja katsoi
ylpeänä ja jäykkänä tähän tyttöön, joka oli uskaltanut lausua
kuolemantuomion hänen rakkaudelleen.
"Älkää vihastuko", jatkoi Anna, "älkää vihastuko... Ainoastaan
siksi, että tunnen teidät jaloksi ja ritarilliseksi mieheksi, olen
teille ilmaissut, mitä ei kukaan muu tiedä..."
"Teidän ei tarvitse sanoa enempää", keskeytti eversti tehden torjuvan
liikkeen kädellään. "Tunnen paremmin kuin luulettekaan miehen, joka
on voittanut teidän rakkautenne, enkä voi muuta kuin surkutella
teitä...! Tämä on myös luottamuksella sanottu, neitsyt Anna, ja jos
tahdotte noudattaa miehen neuvoa, miehen, joka aina pitää korkeimpana
teidän onnenne, niin olkaa kuulematta tätä rakkautta!"
Helmud Wrangel lausui nämä sanat hirveällä tyyneydellä, ja ikäänkuin
hänen tulivuoren tapainen luonteensa korvaukseksi siitä vaatisi
oikeutensa suuremmalla rajuudella tai kuin ei hän enää olisi voinut
sietää nähdä tätä naista, joka oli sytyttänyt hänen sydämensä paloon,
törmäsi hän ulos huoneesta. Onneksi -- sillä itse ei hän kiihtyneessä
tilassaan sitä ajatellut -- tuli hän valinneeksi oven, joka vei
linnanpihaan johtavaan käytävään, ja vältti siten herättämästä
tarpeetonta huomiota sekä itseensä että Annaan.
Kulettuaan linnanpuutarhan lävitse linnanpihaan käski hän esiin
hevosensa ja lennätti pois kreivillisestä linnasta. Minne hänen
matkansa piti, tiesi hän tuskin itsekään, mutta aamulla tämän yön
jälkeen tuli hän jalkaisin ruotsalaisten leiriin. Hänen kuoliaaksi
ajetun hevosensa ruumis löydettiin parisen päivää myöhemmin
jylhimmästä vuoriseudusta Egeristä pohjoiseen päin. Lähinnä
seuraavat päivät oli Helmud Wrangel sulkeutuneena telttiinsä, ja kun
hän vihdoin näyttäytyi, pani hän toimeen muutamat murhaavimmista
juomingeistaan, joista hän nousi syöstäkseen suin päin hurjimpaan
taisteluun, kun nyt ryhdyttiin hyökkäykseen kaupunkia vastaan.
Ruotsalaiselle sotamarskille oli nimittäin saapunut viesti, että
keisarillinen sotajoukko lähestyi kreivi Holzapfelin johdolla --
tai "Hapanomenan", kuten meikäläiset sotamiehet häntä nimittivät --
ja sentähden olivat kaikki voimat ponnistettavat Egerin pikaiseen
vallottamiseen. Vihdoin pakotettiinkin urhoolliset puolustajat
avaamaan kaupungin portit. Se tapahtui heinäkuun 7 p:nä, ja kolme
tuntia myöhemmin nähtiin keisarillisten joukkojen sotalipun vilkkuvan
kukkuloilla etelässäpäin. Ruotsalaisten ilo oli suuri ja tuli vielä
suuremmaksi niiden muonavarastojen tähden, jotka olivat kootut
Egeriin ja jotka nyt joutuivat heidän saaliikseen.
Mutta nyt muutti sota muotoaan. Keisari Ferdinand oli itse
sotajoukkonsa mukana, ja hän päätti uskaltaa kaikkensa ottaakseen
Egerin takaisin. Tämän johdosta syntyi joukko pieniä, mutta
tulisia ja usein verisiä taisteluja, vaikkei niistä koskaan tullut
ratkaisevaa ottelua. Niiden aikana alkoi ruotsalaisten soturien
keskuudessa liikkua eriskummainen satu linnanrouvasta, joka parisen
sataa vuotta takaperin, jolloin Böhmissä olivat samoin raivonneet
veriset uskonsodat, oli julmalla tavalla murhattu, mutta jonka henki
ilmestyi iloitakseen totuuden voitosta eksytysten ja pimeyden ylitse.
Tuskin olivat torvet toitottaneet hyökkäykseen ja rummut alkaneet
päristä ja ensimäiset laukaukset paukkua, ennenkuin saattoi varmasti
odottaa näkevänsä joltakin metsäkukkulalta valkopukuisen, hunnutetun
haamun istuvan valkoisen hevosen selässä ja tarkkaavasti seuraavan
taistelun kulkua. Moni väitti nähneensä, kuinka kummitushevonen
korskui tulta ja kuinka sen silmät loistivat kuin kaksi tähteä
taivaalla yön pimeydessä. Sillä kun taistelu oli lopussa ja kentällä
makasivat vain kuolleet, silloin leijaili haamu keveästi sen ylitse
eteenpäin, pysähtyi jokaisen ruumiin luona, ja jokainen, joka
silloin oli ulkona -- ja sellaisia, jotka ryöstivät kuolleita, oli
silloin suuri paljous -- perääntyi ehdottomasti väristen niiltä
paikoin sotakenttää, joilla linnanrouva liikkui, vaikkeikaan
hänen läsnäolonsa saanut heitä kokonaan luopumaan hirvittävästä
ammatistaan. Nämä tarut liikkuivat kauan miehistön kesken, ennenkuin
ne tulivat upseerien korville, eivätkä ne sittekään herättäneet
heissä erityistä huomiota, sillä sellaiseen oli nyt niin totuttu
tämän sodan aikaan, että pikemmin olisi herättänyt kummastusta, jos
tällaisia ilmiöitä ei olisi ensinkään näyttäytynyt.
Niin läheni joulukuu loppuaan. Silloin laadittiin ruotsalaisessa
päämajassa suunnitelma keisarillisten yllättämiseksi ja jos
mahdollista keisarin itsensä vangitsemiseksi. Vihollisten etuvartio
oli ainoastaan puolen peninkulman päässä ruotsalaisten leiristä, ja
Helmud Wrangel sai tehtäväkseen käydä 2,000 ratsumiehen kera tämän
etuvartion kimppuun ja siepata sen vangiksi, minkä jälkeen hänen
heti oli ilmotettava sotamarskille asian päätöksestä, jolloin tämä
ryntäisi esiin koko ruotsalaisen sotajoukon kera.
Kuumeisella ihastuksella järjesti Helmud Wrangel kesäkuun 29 p:nä
illalla ratsumiehiään, ja kun kaikki oli kuten pitikin, läksi hän
taipaleelle. Oli tavattoman pimeä yö, joka oli yritykselle suuressa
määrin suotuisaa, niin että torkkuva keisarillinen etujoukko, joka
kaikista vähimmän aavisti niin äkillistä yöllistä hyökkäystä, oli
miltei taistelutta pakotettu antautumaan vangiksi. Tämä ei kuitenkaan
ollut lainkaan Dulle Wrangelin makuun. Hän tahtoi kuulla miekkojen
kalskuvan ja luotien vinkuvan, muuten koko yritys ei ollut mistään
kotoisin. Hän käski sentähden laskettaa eteenpäin, ja kun aurinko
nousi, ratsasti hän täyttä laukkaa vihollisleirin sydämeen. Tämä
kaareutui pitkänä rivinä muutamien talojen ympärille, ja parhaimmassa
näistä taloista asui keisari itse. Täälläkään ei oltu lainkaan
aavistettu moista rohkeutta eikä osattu sitä varoa, ja ruotsalaiset
ratsumiehet seurasivat everstiään kuin olisivat hänen kanssaan olleet
yhtä luuta ja lihaa, saman hengen elähyttämät, yhtä varmat voitosta.
Niin tulivat he yhä lähemmäksi keisarin asuntoa.
"Reippaasti eteenpäin, pojat!" huusi Dulle Wrangel. "Ja me teemme
vuosisadan suurimman urotyön!"
Silloin nähtiin miehen rikkaasti kullalla koristellussa yönutussa
hyppäävän eräästä keisarin asunnon ikkunasta. Häntä seurasi muutamia
harvoja asestettuja miehiä ja vähän matkan päässä leirissä kuuluttiin
hälytettävän ratsaille.
"Se on keisari!" kuului joku huutavan ruotsalaisten äärimäisellä
vasemmalla sivustalla, johon pakenijat selvästi näkyivät, kun
taasen ne, jotka ratsastivat oikealla, jossa Helmud Wrangel itse
oli, eivät nähneet heistä mitään. Eversti kuuli kuitenkin huudon
ja riensi salaman nopeudella ratsumiestensä editse vasemmalle. Hän
näki muutamain miesten syöksevän eteenpäin, ja hän tunsi heidät ja
huudahti:
"Hyvä, Hammar! Käy kimppuun Städin kera, niin sieppaatte hänet,
kuka hän sitte lieneekin" -- lisäsi hän itsekseen. Sillä ne, joille
hän huusi, ja heidän seuraajansa olivat jo aikoja ennen kadonneet
hänen näkyvistään, ja samassa sai hän aivan toista ajateltavaa.
Muuan vihollisten ratsurykmentti kirkkaassa haarniskassa ratsasti
pitkässä rivissä ruotsalaisia vastaan ja sieltä ja täältä leiristä
kuului useampaan kertaan hälytyssoittoja. Dulle Wrangel hieroi
käsiään tyytyväisyydestä ja näytti niin tuimalta ratsunsa selässä
istuessaan, että olisi voinut pelottaa itsensä paholaisenkin. Nyt
saisi hän kyllikseen miekanmittelystä ja verestä. Syntyi tulinen
taistelu, mutta oli luonnollista, ettei pieni ruotsalainen sotavoima
voinut vetää vertoja koko keisarilliselle sotajoukolle, vaan sai
kiittää onneaan, jos jokseenkin ehein nahoin voi vetääntyä takaisin
vihollisleiristä.
Mutta Hammar ja Städ ja heitä seuraava kourantäysi ratsumiehiä saivat
kuumemman kylvyn. Talosta paennut oli tosiaankin keisari. Eräällä
paikalla, missä useammat tiet risteilivät pikkukylän reunimmaisten
talojen ympäri, kadottivat he hänet näkyvistään. Mutta pian näkivät
he jälleen kullalla kirjaillun yönutun, ja he seurasivat häntä
itsepintaisuudella, joka olisi ansainnut paremman onnen. Sillä
kun he peninkulman matkan ratsastettuaan vangitsivat pakenijan,
huomasivat he pettyneensä. Kullalla kirjailtu yönuttu peitti muuatta
keisarin seurueeseen kuuluvaa upseeria, ja tämä, joka nyt katsoi
herransa välttäneen vaaran, kertoi, että keisari oli lähtenyt toista
tietä, suostuttuaan ensin uskotun upseerinsa pyyntöön, että tämä
ajajia eksyttääkseen ottaisi hänen yönuttunsa. He seisoivat hetken
neuvottomina, mitä tekisivät. Mutta sitte pakotti Hammar upseerin
sanomaan, mitä tietä keisari oli lähtenyt, ja niin vähän toiveita
kuin hänellä olikin saavuttaa tarkotuksensa, päätti hän kuitenkin
lähteä siihen suuntaan, jollei muun vuoksi, niin tätä kiertotietä
palatakseen ruotsalaiseen leiriin. Upseeri oli täysin vakuutettu,
ettei keisaria voitu saavuttaa ja että, vaikkapa niinkin kävisi,
ympäröisi häntä riittävä voima vastustaakseen tätä harvalukuista
vihollissakkia, ja sentähden ei hän epäröinyt antaessaan niitä
tietoja, joita Hammar vaati.
Heidän täytyi ratsastaa raivaamattomia polkuja tiheäin metsien
lävitse, ja vasta päivän käännyttyä iltapuolilleen he saapuivat
tielle, jota keisari upseerin lausunnon mukaan oli ratsastanut. Nyt
olivat he kuitenkin likipitäen luopuneet toivosta tavata ajamansa
rauhotetun otuksen. Sillä oli liiankin todennäköistä, että hän
oli jo palannut omiensa luo tai sitte jatkanut pakoaan Pragiin,
ja kummassakaan tapauksessa ei heillä ollut mitään muuta tehtävää
kuin parhaimmalla tavalla raivata itselleen tie maanmiestensä luo.
Kuitenkin leiriytyivät he metsään levähtääkseen ja antaaksensa
väsyneiden hevostensakin hieman puhaltaa. Seutu sopi oivallisesti
öiseen hyökkäykseen. Se oli mitä metsäisin ja läpipääsemättömin
tienoo Böhmerwaldissa.
Ja yö tuli, ja kuu nousi heleänsiniselle taivaalle ja tuuli suhisi
niin surusointuisesti korkeissa tummissa puissa. Silloin kuului
lähestyvän ratsujoukon kavioiden kapse. Saattoi nähdä heidän
lähemmäksi tultuaan, että niitä oli vähintään sata hevosta.
"Sieltä tulee keisari!" kuiskasi Hammar Städille, ja tämä nyökkäsi
päätään.
Oltiin hetkinen kiihkeässä jännityksessä. Mutta vihdoin sanoi Hammar:
"Jos tahdot kuten minä, Städ, niin uskallamme yrittää... Hakkaa
ympärillesi toisten kanssa, niin minä otan keisarin."
Taasen nyökkäsi Städ myöntävästi, ja hetkisen jälkeen törmäsi
pieni ruotsalainen ratsumiesjoukko hurjasti huutaen metsänrinnettä
myöten tielle. Hämmästys, ällistys valtasi keisarilliset, ja
epäilemättä olisi täälläkin tehty yksi niitä satumaisia urotöitä,
joita seuraavat ajat kertovat Ruotsin kuninkaasta ja hänen sinisistä
pojistaan, jollei onnen hymyillessä suopeimmillaan olisi muuan
vangituista keisarillisista neuvotellut ulos metsästä ja huutanut
omilleen, ettei ruotsalaisia ollut enempää kuin mitä näkyi. Nyt
syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta. Keisarillisten rohkeus
palasi, kun he kuulivat, että heillä oli vain nämä kaksikymmentä
ratsumiestä vastassaan eikä takana -- kuten he ensin olettivat --
odottanut suurempaa vihollisvoimaa, ja he sulkivat tiheän piirin
näiden muutamain, kuolemaa halveksivaan ruotsalaisten ympärille.
Nämä taistelivat kuin jalopeurat, ja monet viholliset makasivat jo
maassa verissään, ennenkuin näytti edes mahdolliseltakaan heitä
kesyttää. Mutta vihdoin kaatui Hammar ratsunsa selästä. Städ hakkasi
ympärilleen kuin vimmattu, ja kasa ruumiita makasi näiden kahden
ympärillä. Silloin sattui Städiinkin miekanpisto, ja hän kaatui. Nyt
antautui viisi jälellä olevaa ruotsalaista vangeiksi, ja keisari oli
pelastettu ja vihollinen ratsasti tiehensä, kuun heittäessä kylmiä
säteitään paikalle, jossa Hammar ja Städ olivat uskaltaneet ryhtyä
veriseen leikkiinsä.
Mutta silloin näyttäytyy valkoinen haamu, vielä valoisampana ja
läpinäkyvämpänä kuun säteissä, hän, joka tarun mukaan seurasi
jokaista ottelua ja näyttäytyi taistotantereella yhtä varmasti kuin
jokainen oikeauskoinen soturi toivoi saavansa katsella Jumalaa
kasvoista kasvoihin päätettyään vartionsa täällä maan päällä.
Äänetönnä kuin henki laskeutuu hän korkean salkonsa selästä ja
leijailee eteenpäin yli tien, jolla kaatuneet nukkuvat raskasta
untaan. Jokaisen ruumiin luona kumartuu hän maahan, sivelee kädellään
pois, jos mitä on peittämässä elottomia kasvoja, ikäänkuin hänelle
olisi nautinto lukea elämän satua näistä sammuneista silmistä.
Äkkiä pysähtyy hän ja kuuntelee ja kääntyy ympäri. Kuoleman korahdus,
jonkun kaatuneen suonenvedontapainen nytkähdys, soturin, jonka henki
kenties juuri nyt irtaantui maallisen elämän kahleista, veti hänet
sinne päin. Ja vielä kerran pysähtyy hän ja kuuntelee ja painaa
kätensä sydäntään vasten. Muuan ääni puhui ja eräät silmät katselivat
häntä aivan hänen jalkojensa edessä.
"Hammar!" sanoi ääni. "Hammar... missä olet, en voi ottaa askeltakaan
ilman sinua, ja varmaankin olemme nyt taipaleella taivaan
valtakuntaan, sillä minä näen hänet... linnanrouvan... näen hänet
selvään, ja silloin ei liene pitkä matka Pyhän Pietarin luo... mutta
puhuthan puolestani, Hammar... saan kai silloin jäädä oven suuhun,
luullakseni... sano, Hammar, puhuthan puolestani!"
Ja valkoinen haamu siirtyi eteenpäin, kuten ajatus lentää
rakastettuaan kohtaamaan, ja hän kumartui alas ja nosti hiljaa, niin
hiljaa kuin kukan nostaa hyväilevä tuuli, muutaman kalpean pään
läheltä sitä paikkaa, jossa puhuja makasi. Mutta näiden kasvojen
piirteistä ei hän lukenut ainoastaan kuoleman kylmää kirjotusta, hän
painoi kiihkeästi poskensa kuolleen poskea vasten, ja hän päästi
huokauksen, niin syvän, niin sydäntä viiltävän kuin ainoastaan elävä
ja rakastava olento voi.
* * * * *
Vaikkakin Dulle Wrangelin vietteli hänen tulisuutensa menemään
sotamarskin määräysten ylitse ja hän siten esti koko keisarillisen
sotajoukon hävityksen, joka kenties olisi saatu tulokseksi, jos
kaikki olisi käynyt laskujen mukaan, niin voitettiin kuitenkin se,
että keisari lähti liikkeelle Egeristä ja vetääntyi eteläänpäin
Tribeliin, pieneen linnaan Piisin pohjoispuolella. Täällä jatkettiin
samaa nälkäsotaa kuin Egerin tienoillakin, ryhtymättä ratkaisevaan
otteluun.
Eräänä päivänä, elokuun 12 pnä, oli muutamia upseereja kokoontunut
juominkeihin, joista tuli hurjan huimat, kuten aina, milloin
Dulle Wrangel oli mukana. Kokkapuheet ja mehevät jutut seurasivat
toisiaan. Ei edes pyhiä asioitakaan jätetty kajoamatta, ja hopeaiset
ja kultaiset, kallisarvoisilla kivillä koristellut alttarikalkit,
jotka olivat otetut saaliiksi joistakin kirkoista tai luostareista,
mutta joita täällä käytettiin juomamaljoina, antoivat aihetta
pöyristyttäviin kertomuksiin tästä pitkällisestä sodasta.
Hurjat teot, joissa halaistut pääkallot ja häväistyt naiset
olivat pääsisältönä, johtivat vähitellen keskustelun naiselliseen
kauneuteen, ja kukin kehui omaa ihannettaan oivallisimmaksi. Dulle
Wrangel oli sillaikaa istunut vaiti ja antanut katseensa viipyä
kuohuvalla viinillä täytetyssä maljassaan. Mutta äkkiä nosti hän
päänsä pystyyn ja huudahti säkenöivin silmin:
"Niin totta kuin elän, ei koko kristikunnassa ole kuin yksi ainoa
kaunis nainen, ja hän on vaalea ruotsalainen tyttö vanhassa linnassa
Egerin varrella."
"Neitsyt Anna?" kysyi majuri Krokow ja katsoi tutkivasti everstiin.
"Majuri Bertil Niilonpojan veljentytär?"
"Niin", vastasi eversti. "Ja sen vastaan hengelläni ja verelläni!"
"Olette oikeassa", palasi majuri juttuun ilkeästi hymyillen. "Olette
oikeassa, jos sanotte, että hän on ollut kaunein. Sillä minusta ei
perhosta, jonka siivet ovat kadottaneet ensimäisen kultajauheensa,
voi enää sanoa kauniiksi, menenpä niin pitkälle, etten tahdo edes
antaa nimeä kukalle, jonka ensi tuoksun ovat yölepakon siivet
pyyhkineet pois..."
"Majuri von Krokow!" puuskahti silloin Dulle Wrangel ja nousi
pöydästä koko pituuteensa. "Ne sanat saatte ottaa takaisin tai
vastata niistä miekka kädessä!"
"Aina otatte te asian niin kuumasti", vastasi von Krokow, vielä
hymyillen -- "kuitenkin olen valmis kohtaamaan teitä, missä ja
milloin itse tahdotte, jos todellakin pidätte kiinni väitteestänne!"
Kaksintaistelun aika määrättiin. Dulle Wrangel tahtoi, että sen piti
tapahtua heti, mutta toiset olivat sitä mieltä, että se tapahtuisi
vasta seuraavana aamuna ja tulisen everstin täytyi harmikseen
mukaantua heidän tahtoonsa. Hän tyhjensi maljansa kerta siemauksella
ja poistui seurasta. Joku hetki myöhemmin, kun hän istui teltassaan,
ilmotettiin majuri von Krokow, ja hän sai heti tulla sisään.
Ensimäisten jäykkien tervehdysten jälkeen alkoi majuri puhua heidän
riidanaiheestaan ja esittää niitä syitä, joihin hänen lausuntonsa
Anna Skyttestä nojautuivat, ja merkillistä kyllä antoi eversti hänen
puhua loppuun häntä pienimmälläkään sanalla keskeyttämättä.
Tämä teki majurin yhä varmemmaksi juomaseuran juttujen aikana
muodostamassaan mielipiteessä, että hän huiman hurjapäisestä
everstistä oli saanut sielunheimolaisen. Tämän mielipiteen varaan,
joka perustui ihmisen tavalliseen taipumukseen arvostella muita
itsensä mukaan, oli von Krokow rakentanut suunnitelman kostaakseen
Annalle, joka oli halveksinut hänen rakkauttaan, ja samalla kertaa
tyynnyttääkseen omia himojaan. Jos hänellä olisi liittolaisenaan se,
jota hän piti suositumpana rakastajana, katsoi hän varmasti voivansa
houkutella Annan ansaan ja toi sentähden lopuksi avomielisesti esiin
kaiken, mitä hänellä oli sanottavaa.
"Niin on asianlaita, eversti", sanoi hän. "Kaunis neitsyt Anna jättää
kauneutensa alttiiksi hylkyväelle, ja tämän johdosta täytyy jokaisen
ritarin tuntea itsensä loukatuksi ja kehotetuksi kostoon... Ja nyt,
eversti, jos tahdotte kuten minä, niin on miina valmis räjähtämään...
Ryöstämme hänet, pakotamme hänet tunnustamaan häpeänsä, ja sitte..."
"Ja sitte...?" kysyi eversti kumealla, yksikantaisella äänellä.
"Sitte jatkakoon hän kurjaa elämäänsä leirin irtolaisnaisten
joukossa!"
Eversti hypähti nopeasti pystyyn, kun hän kuuli nämä kylmät ja
matalaa ja halpaa mieltä todistavat sanat, ja hän seisoi leimuavin
kasvoin von Krokowin edessä. Tämä kalpeni ja tahtoi astua askeleen
takaperin, mutta samalla hän sai niin navakan korvapuustin,
että hän horjahti maahan. Ennenkuin hän ehti nousta ja selvitä
hämmennyksestään oli Dulle Wrangel ulkona, ja tuossa tuokiossa istui
hän ratsailla ja kiiti täyttä laukkaa pohjoista kohden vanhaan
linnaan, jossa oli hän, ainoa tyttö, joka oli saanut hänen sydämensä
lämpimämmistä tunteista sykähtelemään.
Kohta tämän jälkeen nähtiin myös majuri von Krokowin ratsastavan
samaa tietä, mutta häntä seurasi pari palvelijaa.
Oli jo myöhä, kun Dulle Wrangel saapui linnaan. Hän ei ollut sinne
astunut jalkaansa siitä päivin, kun hän ilmaisi rakkautensa, eikä
hän olisi koskaan enää siellä käynyt, jolleivät majurin sanat olisi
herättäneet halua varottaa ja pelastaa tätä naista, jota hän ei
koskaan lakkaisi rakastamasta, niin kauan kuin hänen sydämensä sykki,
vaikkapa tämä ei koskaan tulisikaan kuulumaan hänelle. Linnanpihalla
seisoi kaksi satuloitua hevosta, joita piteli muuan kookas ratsumies,
joka kohta herätti everstin huomiota, vaikkakin side hänen päänsä
ympärillä aluksi eksytti hänen tarkkaa muistoaan ja sai aikaan, ettei
hän heti tuntenut miestä. Mutta kun hän oli laskeutunut hevosensa
selästä ja tullut aivan hänen luoksensa, tunsi hän hänet.
"Mitä, oletko se sinä, Städ", kysyi hän, "ja mitä teet täällä?"
"Kiitos kysymästä", vastasi Städ tyynesti ja kuivasti kuten
tavallisesti. "He ovat paikanneet minut kokoon nyt, mukamas, jotta
minä kestänen vielä ottelun tai parisen..."
Edelleen kyseltyään sai eversti lopulta selvän hurjasta taistelusta
heinäkuun 30 päivän illalla, jolloin Hammar ja Städ parinkymmenen
ratsumiehen kera tahtoivat siepata keisarin, joka ratsasti sadan
ratsumiehen suojelemana, ja hän hymyili sen kuullessaan aika lailla
ja taputti Städiä olalle. Städ kertoi myös, kuinka hänet ja Hammar
ihmeellisellä tavalla oli tuotu tänne linnaan ja täällä hoidettu ja
vaalittu, niin että he nyt saattoivat ajatella jälleen palaamista
sotaväkeen.
"Ja missä on Hammar?" kysyi eversti.
"Hän on linnanrouvan luona, _kummituksen_, jonka hän aikoo naida...
Nähkääs, sen ovat he tuumineet nyt, kun neitsyt on paikannut ja
laastaroinut meitä molempia... He ovat vanhat tutut keskenään, aina
lapsuudesta saakka, nähkääs, ja nyt oleskelevat he parasta aikaa
linnan puutarhassa!"
Dulle Wrangelin aivoissa alkoi pyöriä ympärinsä. Hän oli kuullut
tarun _valkoisesta haamusta_, joka seurasi ruotsalaista sotajoukkoa,
ja hän alkoi himmeästi aavistaa, että tämä et ollut kukaan muu kuin
Anna ja että se rakkaus, josta neitsyt oli puhunut hänelle, kohdistui
aivan toiseen kuin siihen kurjaan, jolle hän parisen tuntia sitte
oli antanut niin tuntuvan ojennuksen. Hän riensi kiireisin askelin
linnan puutarhaan tavatakseen Hammaria ja saadakseen selon häneltä,
ennenkuin meni tapaamaan Annaa.
Mutta hän ei ollut kulkenut montakaan askelta ennenkuin hän pysähtyi.
Hänen silmiensä eteen avautui taulu, jonka sisällöstä hän sai kaikki
tiedot mitkä tarvitsi, vaikkeivät hänen korviinsa olisi saapuneetkaan
sanat, jotka tekivät kaiken erehdyksen mahdottomaksi. Laskeutuvan
auringon viime säteiden valaisemina seisoivat Hammar ja Anna
rinnatusten ja pitivät toisiaan kädestä.
"Niin tulisit kuitenkin omakseni ja Susannan ennustus täyttyisi!"
lausui Hammar.
Anna painoi kauniit kasvonsa hänen rintaansa vasten ja katsoi
kyynelsilmin häneen.
"Ja otathan nyt Susannan sormuksen muistoksi hänestä ja minusta ja
tämän hetken ja lupaukseni merkiksi... Nyt täytyy meidän erota,
mutta elinpä tai kuolin, tiedän toki, että sinä olet lupauksellesi
uskollinen ja odotat minua, ja me kohtaamme toisemme täällä tai
taivaassa...!"
He syleilivät, ja Dulle Wrangel saattoi tuskin temmata irti
katsettaan tästä ihmeen kauniista näystä. Kyynel värähti hurjassa
silmässä, ja hänen väkevä ruumiinsa vapisi. Mutta sitte kiiti hän
pois, hyppäsi hevosen selkään kiirehtien ja hätiköiden, ikäänkuin
olisi pelännyt omaa varjoaan, ja lasketti pois linnasta. Oli
lauha elokuun ilta, ja tuuli toi niittyjen ja metsän suloisimpia
tuoksuja ilmojen teitse linnanmuurin ylitse ja puutarhaan, jossa
Anna istui unelmiinsa vaipuneena. Hammar ja hänen ystävänsä olivat
poistuneet, ja hän pani niin vähän huomiota ajan kulkuun, että oli
jo yö, ennenkuin hän ajatteli lähteä puutarhasta. Silloin lähestyi
käytäviä myöten hiljaa hiipien tumma hahmo, joka antoi hänelle
kirjeen ja pyysi häntä kiiruhtamaan, koska jokainen silmänräpäys
oli tärkeä. Hän riensi huoneeseensa ja luki kirjeen. Se oli eversti
Helmud Wrangelilta. Tämä oli haavotettu ja makasi kuolemaisillaan ja
pyysi, ettei Anna kieltäytyisi kuulemasta hänen viimeistä ja ainoaa
rukoustaan, vaan soisi hänelle hetkisen keskustelun, ennenkuin hän
lähtisi täältä. Mitä hänellä oli sanottavaa, koski Annaa itseään
lähemmin kuin häntä. Anna aprikoi hetken, jonka jälkeen hän kutsui
kirjeentuojan luokseen ja koetti kyselemällä saada tältä selville,
kuinka kaikki oikeastaan oli. Tumma mies, joka ulkonäöstään päättäen
oli yksityispalvelua, vastasi harvoin sanoin, että everstin
kimppuun oli käyty täällä linnan läheisyydessä ja hänet oli viety
viereiseen tupaan. Silloin ei Anna enää epäröinnyt. Hän heitti vaipan
ympärilleen ja seurasi kirjeen tuojaa. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
alas jyrkästä mäestä, joka aleni linnan portilta, ennenkuin häneen
tarttui mies, joka nousi tien varresta, hänen päänsä käärittiin
saaliin ja hän tunsi kuinka hänet nostettiin hevosen selkään. Mentiin
eteenpäin vimmatulla vauhdilla, sanomatta sanaakaan hänen tai
ryövärien puolelta. Äkkiä huusi ääni, joka hänestä tuntui tutulta,
jyrisevän: "seis!" -- Vaihdettiin muutamia lyhyitä kysymyksiä ja
vastauksia, miekat kalskuivat ja pari laukausta pamahti, ja sitte
tarttui joku hänen vyötärönsä ympäri, nosti hänet alas hevosen
selästä ja otti saalin hänen päänsä ympäriltä. Paikkaa, missä
hän oli, valaisi kirkkaasti kuutamo, ja hän näki edessään Helmud
Wrangelin tutut kasvot.
"Tulinpa parhaaseen aikaan, neitsyt Anna!" sanoi hän. "Aikani on
laskettu, ja minä viivyn leiristä poissa kauemmin kuin sopii hyvään
järjestykseen... Mutta nyt seuraan teitä takaisin linnaan, ja
teidän on luvattava minulle, ettette poistu sieltä millään ehdolla,
ennenkuin astutte morsiustuoliin... kuuletteko sen, neitsyt Anna, ja
tahdotteko luvata minulle sen?"
Anna antoi hänelle kätensä, nousi jälleen hevosen selkään ja he
ratsastivat yhtä matkaa linnan portille, jossa eversti uudisti
varotuksensa.
"Ja nyt hyvästi, neitsyt Anna", sanoi hän sitte. "Luulen, ettemme
enää koskaan näe toisiamme tässä maailmassa!"
Hän katosi yhtäkkiä. Aamulla varhain elokuun 13 p:nä oli hän taasen
teltassaan, nipin napin joutuen ottamaan vastaan niitä, joiden oli
oltava todistajina kaksintaistelussa hänen ja majuri von Krokowin
välillä.
"Ei, hyvät herrat", sanoi Dulle Wrangel heille, "Dulle Wrangel ei
taistele majuri von Krokowin kanssa!"
"Mutta kunnia, teidän kunnianne!" väitti muuan vastaan.
"Dulle Wrangelin kunnia...?" toisti eversti nauraen. "Se ei ole
paljon arvoinen, mutta niin syvälle en kuitenkaan tahdo vajota, että
vedän miekkani maalle, ryhtyäkseni kaksintaisteluun ruotsalaisen
sotajoukon kurjimman miehen kanssa."
Hätäiset torventoitotukset ja yhtämittaiset rummun pärrytykset
ja huudot: "vihollinen!" katkaisivat herrojen keskustelun. Kukin
riensi paikalleen. Vihollinen oli tosiaankin uskaltanut yllättää
ruotsalaisen leirin. Urhoollinen Johan de Werth ja Montecuculi ne
johtivat keisarilliset tähän uskaliaaseen yritykseen. Pian olivat
kuitenkin ruotsalaiset järjestetyt, ja ensimäisenä ryntäsi Dulle
Wrangel eteenpäin. Mutta taistelu oli tulinen. Keisarilliset olivat
järjestäneet asiansa mitä oivallisimmin, eivätkä he mielellään
luopuneet saavutetuista eduistaan. Mieshukka alkoi tulla suureksi
ruotsalaisten puolella, ja maa punertui verestä. Vihdoin saapui
kuitenkin pari lisärykmenttiä, ja keisarillisten täytyi perääntyä.
Mutta useita satoja ruotsalaisia makasi verissään taistelukentällä,
ja niiden joukossa oli Helmud Wrangel.
Muutaman ruumiskasan takana makasi urhoollinen eversti kuoliaaksi
ammutun hevosensa vieressä. Hurjat kasvot olivat kalpeat ja
säkenöivät silmät olivat sulkeutuneet. Hänen päänsä lepäsi Städin
sylissä, sillä tämä oli ollut everstin rinnalla, kun murhaava kuula
tuli. Hänen edessään oli Hammar polvillaan ja piteli kuolevan kättä.
Hänet oli kutsuttu tänne ja hän oli heti saapunut. Vähän loitompana
seisoi muutamia ratsumiehiä.
Kun eversti avasi silmänsä, lepäsivät ne hetken Hammarin kasvoilla,
ja raukea hymy levisi voimakkaille, mutta kalpeille ja kuoleman
kaunistamille kasvoille.
"Kiitos", sanoi hän, "surmaniskusta Oberndorfin luona!... Kentiesi
olen nyt sinulle maksanut samalla mitalla! Mutta yhden asian saat
minulle luvata... ratsasta heti morsiamesi luo ja menkää vihille...
ennenkuin aurinko on laskenut, täytyy sen olla tehty... Vie hänelle
terveisiä minulta, älkääkä unhottako Dulle Wrangelia!"
Kuolevan miehen sammuva katse lepäsi kuolinhetkenä sen kasvoilla,
joka oli häneltä vienyt hänen ainoan rakkautensa.
Mutta ennenkuin aurinko laskeutui, olivat Pekka Hammar ja Anna Skytte
laillisesti vihityt mieheksi ja vaimoksi.
5.