PÄÄKATSASTUS.

Oli varhainen aamu elokuun 12 p:nä 1692. Aurinko nousi niin kirkkaana

idästä ja sirotteli kuninkaallisella anteliaisuudella kultiaan Emjoen

ylitse, joka hiljakseen liristen virtaili Högsbyn vanhan kirkon ja

pappilan ohitse. Rovasti, tohtori Niilo Wallerius seisoi pappilan

portailla ja keskusteli sangen mahtavan näköisen miehen kanssa. Tämä

oli krununvouti, herra Polycarpus Skroot. Näkyi ilmeisesti, että

herra kruuunvouti tunsi arvonsa ja että hän oli tottunut ottamaan

vastaan kunnianosotuksia. Rovastin kaunismuotoiset kasvot -- hänen

ja hänen vaimonsa kuvat ovat vieläkin Högsbyn kirkossa -- katsoivat

huolestuneella ilmeellä suoraan eteensä.

"Luullakseni tulette sangen sopimattomaan aikaan", sanoi hän

ikäänkuin vastaukseksi johonkin kruununvoudin lausuntoon.

"Hänen majesteettinsa ei ole ollut erittäin hyvällä tuulella

tänne saavuttuaan, ja kenraalilta, kreivi Aschebergiltä olen

noin puolittain saanut selville, että hänen majesteettinsa

käydessä Kalmarissa oli jokin suuressa määrin herättänyt hänen

tyytymättömyyttään."

"Hehe", vastasi vouti mahdikkaasti hymyillen, "luulenpa, että

uskolliselle palvelijalle on aina hänen kuninkaansa korva avoinna,

ja minun pyyntöni on sitä paitsi mitä kohtuullisin... jos tahdotte

ennakkoluulottomasti katsella asiaa, kunnianarvoisa veljeni,

niin huomaatte sen kyllä, ja saattepas nähdä, että saan toiveeni

täytetyksi, ja kun kerran tulen Tukholmaan, niin olen pitävä teidät

ja lapsenne uskollisessa muistossa!"

"Ah, mitä minuun tulee, niin en toivo enempää kuin että voisin hoitaa

kutsumukseni täällä Högsbyssä, jotta voin vastata siitä Jumalan

ja kuninkaani edessä", vastasi rovasti ja katsoi ystävällisesti

armollisesti nyökkäävään kruununvoutiin, jonka loistavat kasvot

säteilivät niiden kunniasijojen aavistuksesta, jotka viittoivat

hänelle epäilemättä läheisessä tulevaisuudessa. Rovasti ei kuitenkaan

joutunut ymmälle, vaan rohkeni vielä kehottaa kruununvoutia luopumaan

päätöksestään jo tänään puhutella kuningasta, lisäten: "Noudattakaa

neuvoani ja vartokaa vielä tuonnemmaksi asioinenne!"

"Ei, ei, huolehditte suotta, ystäväni", vastasi vouti varmasti ja

lisäsi: "Mutta yhden asian haluaisin saada selville, mitä ajattelette

tyttärestänne, neitsyt Kristinasta? Eikö hän tarvitse tukea ja turvaa

maailman pahoja kieliä vastaan?"

Rovasti heitti kysyvän ja miltei surullisen katseen voutiin, joka

jatkoi:

"Älkää pelästykö, rakas veli, täksi tueksi ja turvaksi tahdon

minä ruveta... Minä Polycarpus Skroot tarjoan teidän suloiselle

tyttärellenne sydämeni ja käteni, ja me tulemme elämään kuin pari

tunturikyyhkysiä Tukholmassa, jaa, niin tulemme."

"Mitä tarkotatte?" kysyi rovasti vakavasti.

"Mitäkö tarkotan?... Tarkotan mitä sanon... Tai eivätkö korvanne

ole kuulleet puhetta, joka käy teidän kauniista tyttärestänne ja

hänen majesteetistaan? Ettekö tiedä siitä, mitä heti aavistin

nähdessäni nimen, jonka kuningas on timanttisormuksellaan piirtänyt

kuninkaantuvan ikkunaan?"

Rovasti Wallerius oli pappilaan rakennuttanut erityisen

vierasrakennuksen ja maalauttanut ajan maun mukaan sileiksi

höylättyihin, mutta muuten paljaihin hirsiseiniin koreita kukituksia

ja koukeroita. Tässä tuvassa asui kuningas aina, kun hän vieraili

Högsbyn pappilassa, ja kun tämä tapahtui kylläkin usein, jutteli

kansa, että häntä veti sinne ihmeen kaunis papintytär. Kalmarin

lukionkirjastossa säilytetään vielä tämän kuninkaantuvan ikkunaruutu,

johon kuningas on piirtänyt nimen Kristiina.

"Rakas ystävä, kruununvouti", huudahti hyväsydäminen rovasti,

"erehdytte pahasti... Sellaista surua kuin tarkotatte ei armollinen

kuninkaamme voi koskaan, ei koskaan tuottaa minulle... ei, ei,

ystäväni, asian laita ei ole niin..."

"No, no", keskeytti kruununvouti, "eihän mitään vahinkoa ole

tapahtunut, mutta selvää on, että hänen majesteettinsa mielihyvällä

kuulee kosinnastani, ja varmaankaan ei hän kitsastele morsiuslahjaa

antaessaan, hihihi..."

Hämmästynyt rovasti ei tiennyt mitä sanoa, mutta kenraali, kreivi

Ascheberg ja Smålannin ratsurykmentin vanha, kahdeksankymmenvuotias

eversti näyttäytyivät alhaalla pihassa, ja kenraali viittasi

rovastin luokseen ja heillä oli jotakin puhuttavaa, jotta rovasti

pelastui pulasta vastata kruununvoudille. Tämä laittoi kenraalin

nähdessään naamansa hyvin nöyrän näköiseksi ja lähti kuninkaantuvan

portaita kohden. Täällä tuli pari vanhempaa talonpoikaa kuninkaan

luota, ja kun kruununvouti ilmottautui puheille pyrkijänä, sai

hän heti suostumuksen. Lempeä rovasti näki huolestuneena pöyhkeän

miehen katoavan kuninkaantupaan ja odotti levotonna, kuinka kaikki

kävisi. Mies viipyi kotvan, jollaikaa rovasti mietti, etteihän

vain hänen äänettömyyttään kruununvoudin kysymykseen nähden voinut

selittää suostumukseksi, ja kuta kauemmin kuninkaan vastaanotto

kesti, sitä kiihkeämmin kuohui hänen povessaan. Vihdoin tuli

kuningas ulos, ja hänen kasvoistaan kuvastui mitä suurin suuttumus.

Mahdikas kruununvouti seisoi hänen takanaan, mutta hänen kiiltävät

kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän käytti ensimäistä tilaisuutta

hiipiäkseen pois, sanomatta sanaakaan tai edes ottamatta jäähyväisiä

rovastilta.

Kuningas oli tavallista tuittupäisempi. Hän heitti ankaran katseen

pihalle, jossa muuan tallirenki piteli hänen hevostaan, ja lähestyen

kumartelevia herroja sanoi hän äkkijyrkästi:

"Katsastukseen, herrat!... Toivottavasti rykmenttinne on hyvässä

kunnossa, eversti?"

"Toivon niin!" vastasi harmaahapsinen ukko ja katsoi uskollisesti

kuninkaaseensa.

Kuningas Kaarle XI oli retkillään ympäri valtakuntaa, tarkastaakseen

rykmenttejään ja omin silmin nähdäkseen, kuinka hänen määräyksiään

noudatettiin. Tukholmasta alaspäin mentäessä oli matka suunnattu

Jönköpingin ja Wexiön kautta ja viimeksi mainitussa paikassa oli

kuningas syönyt päivällistä suuressa arvossa pitämänsä Samuel

Wiraeniuksen, nyttemmin Wexiön piispan, luona, ja tarkastettuaan

sikäläisen sotaväen lähti hän Karlskronaan, jossa samoin

katsastettiin tekeillä oleva laivaveistämö ja telakat. Karlskronasta

oli matkaa jatkettu Kalmariin ja sieltä tänne Högsbyhyn Emjoen

varrella, jossa jo oli Kalmarin jalkaväkirykmentti tarkastettu

ja tänään oli tullut eversti Stålhammarin johtaman Smålannin

ratsuväen vuoro. Kuningas arvosteli sellaisissa tilaisuuksissa niin

tarkasti, että se läheni ankaruutta, kaikkea, mikä koski niin hyvin

sotilaiden kuin upseerienkin varustusta ja harjotusta, ja hänen

vanhat, sotavuosina koetellut ystävänsäkin saattoivat silloin joutua

toisinaan koviin pinteihin.

"Tänään on kysymys henkikomppaniasta!" sanoi kuningas eversti

Stålhammarille, juuri tämän rientäessä ratsaille ollakseen

rykmenttineen reilassa kuninkaan saapuessa.

Kun vanha mies sitte ratsasti pois tietä myöten, seurasi kuningas

häntä katseella, josta ankaruus näytti olevan valmis lähtemään

tiehensä.

"Kas siinä on mies, joka kantaa vuotensa kunnialla!" sanoi hän

ympärillään seisoville. "Hän on kuitenkin ollut mukana siitä lähtien,

kun suuri Kustaa Adolf majaili Riian edustalla!"

Sitte nousi kuningaskin seurueineen ratsaille. Mutta hän ratsasti

sangen verkkaan, ikäänkuin antaakseen everstille aikaa järjestää

joukkonsa tarpeelliseen reilaan. Kun hän vihdoin tuli perille ja

näki uljaan rykmentin pyörähtelevän pitkässä rivissä ja kuuli vanhan

miehen komentosanat, miehen, jonka ääni niin monta kertaa oli

voittanut tykkien jyrinän ja huutanut eteenpäin, eteenpäin voittoon

Ruotsin maan ja Ruotsin kuninkaan puolesta, niin hänen mielessään

heräsivät monet uinailevat muistot menneiltä ajoilta, ja kuninkaan

kasvot kirkastuivat yhä enemmän. Mutta nämä muistot eivät kuitenkaan

jaksaneet kokonaan karkottaa hänen mielestään katkeruutta ja

ärtyisyyttä. Ne olivat kuin leutoja länsituulen hengähdyksiä, mutta

tarvitaan myrskyä puhdistamaan ilmaa kuuman päivän jälkeen.

Ja kun pitkä rivi hajotettiin ja komppania toisensa jälkeen ratsasti

pois, nousi ukkospilvi kuninkaan otsalle jälleen sitä mukaa kuin

rykmentti väheni.

Harmaahapsinen everstikin istui vaiti ja katsoi poistuvia eskadroonia

ilmeellä, joka vivahti raskasmielisyyteen. Hänen silmänsä seurasivat

joka miestä ja kun hän näki jonkun vanhan uroon, jonka pää oli yhtä

valkoinen kuin hänenkin, kirkastui katse ihmeellisesti riemusta,

kuten silloin, kun elämänsä iltana näkee lapsuutensa muiston

kohottavan päänsä uuden polven kirjavan vilinän ylitse. Mutta

he katosivat, osasto toisensa jälkeen, ja pilvi peitti heidät

peittämistään. Tuolla ratsasti hänen vanhin poikansa toisista

naimisista, Johannes, komppaniansa etunenässä, tuolla toinen,

Kaarle, samoin omansa, ja tuolla ratsumestari Loodin rinnalla

näki hän kolmannen poikansa, Jonin, joka vasta oli ainoastaan

luutnantti. Nyt oli enää hän itse henkikomppanian kera jälellä, ja

kun hän kääntyi ja silmäili sen rivejä ja hänen silmänsä pysähtyivät

sivustamieheen, ei ollut kaukana, ettei kyynelhelmi kihonnut hänen

silmäkulmaansa. Tämä sivustamies oli rykmentin vanhin ratsumies ja

nimeltään Städ, ja hänet nähdessään oli kuin ne monet, monet muistot,

jotka olivat heränneet everstin sielussa, olisivat kiertyneet

kehään hänen ympärilleen ja varjostaneet tykkänään näköalan

nykyisyyteen. Vanhuksen rinnalla istui tulisen hevosen selässä

valkotukka ja vilkassilmä nuorukainen, ikäänkuin toivo ruumistuneena

muistoseppeleen keskelle. Tämä oli everstin pojanpoika, joka palveli

rykmentissä alhaisena ratsumiehenä.

Ja nyt ratsasti hän henkikomppaniansa kera tarkastuspöydän eteen.

Siellä istui ankara kuningas ja silmäili kotkankatsein joka miestä

komppaniassa. Mutta ennenkuin tarkastus oli vielä alkanut, hypähti

hän pystyyn purppuranpunaisin kasvoin ja leimuavin silmin ja osotti

muuatta ratsastajaa ensi rivissä.

Hän oli kookas muhkea mies, mutta hänen takkinsa oli kulunut ja sopi

hänelle huonosti, ja hänen hihnastonsakin oli vanha ja kulunut.

"Tuollaistenko miesten kera tahdotte ratsastaa tarkastukseen, eversti

Stålhammar?" kysyi kuningas ja lisäsi everstin aikoessa vastata:

"Siihen ette voi sanoa mitään... se on leväperäisyyttä minun ja

valtion palveluksessa, ja minua ihmetyttää, että te, niin vanha mies,

voitte siten lyödä laimin käskyjäni... Saatte vastata minulle siitä,

eikä meidän vanhaa ystävyyttämme eikä teidän harmaita hapsianne

silloin oteta lukuun... Kas niin, alkakaamme nyt!"

Kaarle XI kaikista oivallisista ominaisuuksistaan huolimatta

äärimäisen kiihkeä, ja hänen elämänsä viime vuosina oli hän

vieläkin ärtyisämpi ja oli hänelle vaikeampi tehdä mieliksi,

erittäinkin, jos jotakin oli tapahtunut, joka oli täyttänyt hänen

mielensä tyytymättömyydellä ja harmilla. Eversti katsoi kummissaan

kuninkaaseensa, ja se liikutus, jonka aallot tuskin olivat

ehtineet asettua hänessä lepoon, nostatti omituisen värähdyksen

hänen kasvojensa jaloille piirteille. Hän tunsi tosin kuninkaansa

perinpohjin, mutta häntä suretti, enemmän tämän puolesta kuin

omastaan, että kuningas niin hyökkäsi hänen kimppuunsa, erittäinkin

tässä tilaisuudessa, jolloin everstillä on sydämellään eräs asia,

joka juuri siten saattoi saada aivan väärän valon ja tulla tykkänään

väärin ymmärretyksi.

Eversti Pekka Stålhammar oli tällä kertaa ratsastanut Högsbyhyn siinä

aikeessa, että hän ottaa eron rykmenttinsä päällikkyydestä. Tässä

samassa rykmentissä hän oli kohonnut kuormastopojasta vuoden 1633

jälkeen, ollut mukana sotaretkellä Saksassa, Puolassa ja Tanskassa

ja saattoi osanottajana ja silminnäkijänä kertoa loistavista

voitoista näiltä ajoilta samoin kuin niistä voitoista Fullebron,

Lundin ja Landskronan luona, mitkä voitettiin tämän ankaran kuninkaan

aikana, joka nyt oli katsastusherrana, ja joka viimeksi mainitulla

taistelukentällä nimitti hänet everstiksi viisitoista vuotta

takaperin. Käsillä oleva hetki oli sentähden hänelle merkitykseltään

tärkeä hetki, ja senpätähden hänen vanhan, rakkaan rykmenttinsä

näkeminen saikin hänen silmissään niin omituisen värisävyn.

Kuningas ei nähtävästi ollut tätä odottanut. Sen saattoi nähdä siitä

kummastuksesta, jolla hän katseli vanhaa soturia. Vaikkei hän sanonut

mitään, sillä tyytymättömyys huonosti varustettuun ratsumieheen

kyti vielä hänen mielessään ja oli kuin öljyä tuleen, joka paloi

hänen rinnassaan -- niin vaikutti kuitenkin everstin eronpyynti

niin paljo, että katsastus sitte kävi helpommin kuin aluksi oli

uskallettu toivoa. Kun ratsumies onnettomine takkeineen ja kuluneine

hihnoineen tuli esiin, katsoi kuningas terävästi koko varustukseen ja

kääntyi sen jälkeen everstiin. Mutta nytkään ei hän sanonut mitään.

Niin paljo vanha ystävyys sentään sai aikaan hänen mielessään,

vaikka hän olikin kiihottunut. Mitä hänellä nyttemmin oli enää

sanottavaa, koskikin pääasiallisesti tulevaa everstiä. Kun viimeinen

henkikomppanian ratsumies oli ratsastanut esiin ja vastannut

kuninkaan kysymyksiin, oli katsastus tälle päivälle lopussa, ja

kuningas lähti pois.

Seuraavana päivänä, joka oli lauantai, jatkettiin katsastusta

tarkastamalla everstiluutnantin komppaniaa ja iltapäivällä pidettiin

muutamia jalka- ja ratsuväen yhteisiä harjotuksia. Kuningas oli

hieman ystävällisempi kuin edellisenä päivänä, mutta ei läheskään

ennallaan, ja Pekka Stålhammar tunsi mielensä yhä raskaammaksi, ja

hän ajatteli vähänväliä itsekseen, että hän oli liian vanha ja että

uusi aika vaati toisenlaisia voimia kuin hänen. Ikäänkuin sattumalta

tuli kuningas harjotusten jälkeen sen ratsuväen komppanian luo, jossa

eversti oli. Näytti kuin hänellä olisi jotakin sanottavaa, mutta

siitä ei tullut mitään. Eversti siihen sijaan pyysi, että hän saisi

ratsastaa kotiinsa, kartanoonsa Hulsvikiin. Kuningas katsoi hetkisen

kysyvästi häneen.

"Sen voitte tehdä, Pekka Stålhammar", sanoi hän sitte, "ja voitte

jäädä sinne, jos haluatte."

Kuninkaan äänensävy ei ollut ystävällinen eikä epäystävällinen, kun

hän sanoi tämän, jonka liiankin hyvin saattoi selittää karkotukseksi.

Siinä mielentilassa, johon kuninkaan huono tuuli oli saattanut niin

everstin kuin muutkin, annettiinkin tämä selitys Hänen sanoilleen.

Mutta Pekka Stålhammar oli liian ylpeä valittamaan eikä ollut oppinut

notkistamaan selkäänsä niin paljoa kuin itsevaltias kuningas kenties

vaati. Hän siis ainoastaan kiitti siitä suosiosta, jonka kuningas oli

hänelle osottanut, ja ratsasti matkaansa.

Oli jo iltamyöhä, kun hän ratsasti kartanoonsa Hulsvikiin,

Hjertat-nimisen järven eteläisellä rannalla. Hän ei tahtonut herättää

ketään, vaan pani itse hevosensa talliin ja meni sitte huoneeseensa,

jossa istuutui sohvalle ja vaipui pian uneen. Unissaan oli hän

näkevinään manalle menneet suurmiehet, niin kruunupäät, Kustaa

Adolfin ja Kaarle Kustaan, kuin heidän miehensäkin, Juhana Banérin,

Lennart Torstenssonin, Kustaa Hornin ja heidän rinnallaan joitakuita

niistä monista, jotka jonkun aikaa olivat eläneet hänen rinnallaan,

mutta menneet ennen häntä valoisampiin avaruuksiin. Helmud Wrangel

seisoi siellä reippaine hymyineen, ja hänen ensimäinen vaimonsa,

Susanna, katsoi enkelin katseella hänen sydämeensä ja leyhytteli sen

ylitse rauhaa ja sovitusta.

Hän heräsi varhain sunnuntaiaamuna suuteloon, joka painettiin

hänen otsalleen. Se oli hänen toinen vaimonsa, rouva Anna Skytte,

nainen, jonka kasvojen piirteissä vielä vanhuuden päivinäkin näkyi

harvinaisen kauneuden jälkiä. Hänen silmänsä katselivat niin

rakastavasti palanneeseen mieheen, ja saattoi sanoa hänet nähdessään,

että hänen henkensä ikäänkuin kuulti ruumismajan lävitse ja antoi

tälle heijastuksen omasta katoamattomasta, korkeammasta kauneudestaan.

He juttelivat kauan keskenään, ja kun he sitte päivällä olivat

palanneet kirkosta ja päivällinen oli syöty, istuivat he lastensa ja

lastenlastensa ympäröiminä ja puhelivat vanhoista muistoista niin

hyvin heidän oman kuin lastenkin nuoruuden ajoilta.

Kaksi vanhinta poikaa samoin kuin tytärtäkin oli naimisissa, ja

molemmat miniät olivat Hulsvikissä, heidän miestensä ollessa

kokouksessa. Iltapäivällä saapui viestejä myös Kasper Stålhammarilta,

joka oli everstiluutnanttina Pohjanmaan rykmentissä ja oli everstin

ainoa poika ensimäisistä naimisista. Tässä maalaisessa seurapiirissä

oli siten runsaasti keskustelun aiheita, ja heillä olisi ollut

verrattoman rauhaisa ja tyyni iltapäivä, jollei vanha eversti olisi

silloin tällöin virkkanut sanan, joka ilmaisi että hänen ajatuksensa

sentään yhä palasivat kuninkaaseen ja Högsbyhyn.

"Luulen kuitenkin, äiti", sanoi hän parisen kertaa, "että ratsastan

huomenna takaisin kuninkaan luo!"

"Minusta tuntuisi olevan parasta", vastasi hänen vaimonsa, "että

antaisimme huomenen tulla ensin... siihen mennessä voi tapahtua

paljo, joka auttaa meidät oikealle tolalle."

"Mutta kuka on harmaaviitta?" huusi Ulrika Eleonora, pieni tyttö,

jolla oli suuret, sielukkaat silmät, ja viittasi pihaan tuovalle

ajotielle.

Sieltä tuli ratsain mitättömän näköinen mies, puettuna pitkään,

harmaaseen sarkaviittaan ja kolmikolkkainen musta hattu vedettynä

syvään otsalle. Hänen takanaan hevosen selässä istui pieni poika,

joka saattoi olla yhdeksän tai kymmenen vuoden ikäinen.

Vanhukset eivät panneet kovinkaan suurta painoa siihen, kuka vieras

mahtoi olla. Heidän talonsa oli vierasvarainen, ja oli sangen

tavallista, että vieraat tulivat ja menivät. Mutta vilkas Ulrika

Eleonora ja toiset lapset olivat uteliaampia, ja he antoivat

säännöllisesti ja tarkasti tarpeellisia ja tarpeettomia tietoja

kaikesta mitä tapahtui.

"Nyt kääntyy hän veräjän luona!" juoksi muuan kertomaan.

"Hänellä on Björkmossan majatalon hevonen", kertoi toinen.

"Nyt ratsastaa hän pihaan!" ilmotti kolmas ja pisti hädintuskin

päänsä näkyviin oven raosta, luonnollisesti menettääkseen aikaa niin

vähän kuin suinkin.

"Ja takana on Pekka ratsailla!" tuli vihdoin Ulrika Eleonora sanomaan

suurella arvokkuudella, mutta sellaisella äänellä, että se selvään

ilmaisi hänen pettyneen. "Kuka vieras on, sitä en tiedä."

* * * * *

Björkmossa oli lähin majatalo mentäessä Hulsvikista Högsbyhyn. Siellä

oli sunnuntaina elokuun 14 p:nä iltapuoleen suuri kansankokous;

sillä mahtava kruununvouti Polycarpus oli kuuluttanut veronkannon

seuraavaksi päiväksi. Parvi lapsia juoksenteli ulkona ympärinsä ja

niiden joukossa ratsumestari Kaarle Stålhammarin poika Pekka. Hän oli

kolmas poika järjestyksessä, pieni, vahvarakenteinen poika, vilkas

kuin tuli, noin yhdeksän tai kymmenen ikäinen. Hän oli epäilemättä

ylhäisin joukossa, ja pidettiin suurena kunniana saada olla hänen

leikkitoverinaan. Laurentius, kruununvoudin sisarenpoika, oli myös

lapsiparvessa. Hän oli jokseenkin samanikäinen kuin Pekka, mutta

siinäpä olikin kaikki yhtäläisyys, sillä muuten näytti hän olevan

Pekka Stålhammarin täysi vastakohta. Laurentius oli parhaassa

vauhdissaan kertomassa, kuinka rikas ja arvokas hänen enonsa oli,

ja koko lapsiparvi kuunteli korvat höröllään. Myös muuan pienoinen,

harmaaviittainen mies seisoi hieman loitompana, katsellen lasten

leikintää ja kuunnellen heidän jutteluaan.

"Jaa, eno saa itsensä kuninkaan kera istua pöydässä!" vakuutti

Laurentius ja katseli ylen ylhäisesti ympärilleen. Nähdessään

huonosti puetun pojan, joka tuli majatalosta kädessään pussi omenia,

kiintyi tähän koko hänen huomionsa, ja hän huusi: "Tule tänne,

Antero, ja tarjoa omenistasi!"

Mutta Antero ei tahtonut kuulla sillä korvalla.

"Tule tänne, sanon minä", uudisti Laurentius käskynsä. "Uskallatko

sanoa vastaan minulle, kruununvoudin sisarenpojalle!"

Antero uskalsi kuitenkin sanoa vastaan ja kääntyi näköjään sangen

tyytyväisenä ja hyvillään muutamalle jalkapolulle, joka vei metsään.

Tuossa tuokiossa oli Laurentius hänen kintereillään, tarttui häntä

vyötäisiin ja paiskasi hänet mäkeen, jotta omenat vierivät ympärinsä

ja Antero parka piteli tyhjää pussia kädessään. Kaatuessa oli Anteron

nenä sattunut kiveen, jotta hänen noustessaan olivat puolet hänen

kasvoistaan verissään, ja sillaikaa poimi Laurentius omenat parempaan

talteen. Silloin alkoi Antero itkeä.

"Jollet olisi kruununvoudin sisarenpoika", sanoi hän, "niin kyllä

minä sinulle näyttäisin!... Äiti rukka, nyt saat sinä jäädä ilman,

kun saatkin!"

"Tahtoisiko äitisi saada omenia?" kysyi Pekka Stålhammar.

"Hyvä isä, tietysti", vastasi poika, "hän on niin sairas, ja minä

ajattelin, että ne virkistäisivät häntä, ja sain ne majatalon

muorilta."

"Anna nyt vain pois omenat!" sanoi Pekka Laurentiukselle, mutta

tämä ainoastaan nauroi ja pisteli suunsa täyteen, ja tätä ei Pekka

voinut sietää, vaan hyökkäsi Laurentiuksen kimppuun ja antoi hänelle

loikkiin niin kelpolailla, että hänen lopulta täytyi luvata antaa

takaisin mitä oli ottanut.

"Älä itke enää", sanoi Pekka sitte Anterolle, joka kuivaili veriään

nyhtäisemällään nurmitukolla, "älä itke, minä sanon isoisälle, niin

kyllä hän sinua auttaa."

"Kiitos siitä", vastasi poika, "hän tuskin kuitenkaan voinee auttaa

enempää kuin on auttanut... Äiti on ollut sairaana isän kuolemasta

asti, ja huomenna kai ankara vouti häätänee hänet talostaan."

"Minkätähden, poika!" kysyi harmaaviittainen vieras, joka tapauksen

aikana oli tullut aivan lasten luo.

"Joo", vastasi poika, "isän kuolemasta lähtien on äiti maannut

sairaana ja kaikki on mennyt taaksepäin, ja nyt ajanee vouti hänet

ratsutilalta, sillä hän ei enää jaksa pitää ei miestä eikä hevosta...

Ja nytkin katselmukseen auttoi Hulsvikin eversti äitiä sekä hevosella

että tamineilla."

"Hm!" rykäisi harmaaviitta ja antoi pojalle hopearahan. "Kenties voi

eversti kuitenkin auttaa kaiken oikealle tolalle!"

Näin sanoen jätti hän lapset ja meni takaisin majataloa kohden. Mutta

aivan äkkiä kääntyi hän taas ja huusi, voisiko köyhä poika näyttää

hänelle suoremman tien kuin maantie Hulsvikiin. Sitä ei kuitenkaan

Antero voinut, mutta pieni Pekka juoksi esiin säteilevin kasvoin,

onnellisena siitä, että sai osottaa palvelevaisuuttaan ystävälliselle

vieraalle.

"Jos tahdotte mennä Hulsvikiin", sanoi hän, "niin tiedän minä hyvin

tien, sillä siellä asun minä ja isoisä!"

Ja niin sai Pekka istua taakse ratsaille, ja niin

ratsasti harmaaviitta Hulsvikiin suuresti huvitettuna pojan

liukaskielisyydestä, ja ennenkuin he ehtivät puolitiehenkään, tunsi

harmaaviitta kaikki Hulsvikin olosuhteet, kuitenkin etupäässä ne,

jotka koskivat "isoisää".

"Nähkääs, isoisä oli tällainen pojanvekara kuin minäkin", kertoi

Pekka, "sillä hän on kertonut sitä monet kerrat, ja köyhäkin hän oli,

mutta hän pääsi kuormastopojaksi ja lähti sotaan, ja siellä oli hän

tuulissa jos tuiskuissakin, ja kun vihdoin tuli rauha, niin, minä

en ollut silloin vielä syntynytkään, mutta isoisä on kertonut tästä

kaikesta, niin oli isoisä eversti, ja Städ oli mukana, vaikka hän oli

vain korpraali... Niin, saattepas nähdä, kunhan vanhat ratsumiehet

tulevat isoisän luo... silloin saa oppia jotakin... Juhana Banérin

minä tunnen ja Torstenssonin myös, niin, tunnen minä, ja monia

monituisia muitakin."

"No, voitko sitte sanoa minulle", kysyi vieras hymyillen, "pitääkö

isoisäsi ratsumiehiään silmällä yhtä paljo kuin hän heitä suosii?"

"Siitä voitte olla varma", vastasi Pekka varmasti, "mutta kyllä hän

heitä auttaakin pulasta, kun niin tarvitaan... Nytkin, kun hänen piti

ratsastaa katsastukseen kuninkaan luo, tuli sana Anteron äidiltä,

ettei hänellä ollut hevosta eikä tamineita, ja isoisä oli niin

vihainen, niin vihainen, ettei hän ollut saanut sitä tietää aikanaan.

Nähkääs, isoisä oli vaatettanut kaksi muuta, joiden laita oli yhtä

huonosti, ja nyt ei ollut muuta turvaa kuin muuan isoisän vanhoista

takeista, jota he alkoivat kiireesti laittaa, takki kävi kuitenkin

hyvin laatuun, mutta saappaat, ne olivat kaikista pahimmat, sillä

ne olivat isoisällä Landskronan luona ja siitä pitäen olivat ne

olleet liikuttamatta vaatekamarissa ja olivat aivan mennyttä kalua.

Niin oli laita päitsien ja satulankin, mutta hevonen, kas, se olisi

teidän pitänyt nähdä... se oli paras hevonen tallissa isoisän oman

hevosen jälkeen... niin, Jumala siunatkoon ukkovaaria, on isäkultani

tapana sanoa, hän on hyvä kuin kulta, vaikka hän voikin olla tulinen

toisinaan! Mutta niin on kuningaskin, sanoo isoisä, ja niin ovat

melkein kaikki hyvät ja kunnon ihmiset!"

Vieras nauroi makeasti pienelle matkatoverilleen, mutta tämän

kertomukset tekivät häneen sellaisen vaikutuksen, että kun poika

vaikeni, niin hän uudella kysymyksellä herätti uuden jutun, ja Pekan

varasto näytti olevan tyhjentymätön. Niinpä kysäisi harmaapukuinen

Städistäkin, ja tämä nimi olikin ilmeisesti isoisän jälkeen pojalle

milteipä rakkain, kenties juuri siksi, että se olin niin läheisesti

yhdistynyt kaikkeen, mikä koski edellistä.

"Joo, Städ, saattepas nähdä, hän on mies sormenpäitään myöten,

ja hänen veroistaan korpraalia ei ole toista kuninkaan koko

sotajoukossa... Hän se on minulle jutellut kaiken tuon isoisästä

ja kuinka paljo hyvää hän tekee... Mutta sittepä hänkin saa hyvää

puolestaan ja sen hän ansaitsee, sanoo Städ... Sanon teille

mielelläni, että pidän oikein paljo kuninkaasta..."

"Miksi niin?" kysäisi ratsastaja, joka ei voinut olla huomaamatta

hieman odottamatonta vakavuutta, jolla poika lausui tämän.

"Joo, siksi että isoisä pitää hänestä ja Städ myös... Nähkääs,

kuningas on lahjottanut Stensjön kartanon Svenarumissa isoisälle...

voinhan kertoa teille, kuinka se kävi. Nähkääs, isoisällä ei ollut

varoja pitää enempää kuin yksi renki eikä tämä tietysti ehtinyt tehdä

kaikkea. Kerran piti viedä jyviä myllyyn jauhatettavaksi, ja renki

oli metsässä puita hakemassa, ja silloin ajoi isoisä itse myllylle

ja kantoi säkitkin yksitellen rattailta. Samassa tuli kuningas ja

kysyi, tiesikö isoisä, oliko eversti Stålhammar kotona Brevikissä,

sillä isoisä asui silloin siellä. 'Se olen minä, se', vastasi isoisä

ja meni ylös säkkeineen edes kääntymättäkään. Silloin kysyi kuningas,

tarvitsiko hänen, joka oli eversti itse, kantaa säkkejä myllyyn,

ja isoisä sanoi asian kuten se oli. Kuningas ratsasti Brevikiin ja

sitte tuli isoisä perästä, ja silloin antoi kuningas hänelle Stensjön

kartanon, jotta hän voisi pitää yhden rengin lisää."

"Sinulla on hyvä muisti, rakas Pekkaseni!" virkkoi harmaaviitta, "ja

Städillä täytyy olla vielä parempi."

"Niin, olkaa varma siitä... hänellä on muistia kymmenelle... Jos

tapaatte hänet, hän on nyt Högsbyssä kuninkaan luona, hän kuuluu näet

henkikomppaniaan ja ottaa nyt eron palveluksesta, sillä hän ja isoisä

kulkevat nyt yhtä matkaa kuten ennenkin, sanoo Städ, jos tapaatte

hänet, niin voitte kernaasti sanoa terveisiä minulta ja pyytää häntä

kertomaan teille vanhasta Hulsvikin everstistä ja silloin saatte

kuulla!"

Tähän tapaan kävi Pekka Stålhammarin kieli, ja harmaaviitalla oli

koko ilo hänestä. Tie jäi hupaisasti taakse, ja niin saapuivat he

illan suussa Hulsvikiin.

Monien raporttien jälkeen olivat vanhukset nähneet olevan syytä mennä

suureen saliin, ja siellä olivat nyt sekä eversti että hänen rouvansa

miniöineen, kun harmaaviitta astui sisään.

"Jumalan rauhaa!" tervehti tämä ja pysähtyi oven suuhun. "Voinko

saada täällä yösijaa?"

Eversti tervehti ystävällisesti takaisin ja sanoi, että sitä hän voi

kyllä saada sekä itselleen että hevoselle.

"Hyvä!" vastasi harmaaviitta. "Ja huomenna menemme yhtä matkaa

Högsbyhyn!"

"Niinkö luulette?" vastasi eversti ja katsoi terävästi vieraaseen,

jonka äänen hän oli tuntevinaan, mutta jonka kasvojen piirteitä hän

ei voinut nähdä, koska huoneessa jo hämärtyi.

Vieras heitti sillä välin hatun ja viitan yltään, ja kun samassa

tuotiin valoa saliin, nähtiin kuninkaan seisovan ovella. Hänen

kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat, ja hänellä oli hymy huulillaan.

"Vanha Pekka Stålhammar!" sanoi hän rientäen hopeahapsista vastaan.

"En ole saanut pahaakaan rauhaa sieluuni sittekuin eilen erosimme

toisistamme."

"Teidän majesteettinne!" änkytti ukko voimatta pidättää kyyneliään.

"Jumala siunatkoon teidän majesteettianne... tämä on liian suuri

kunnia minulle!"

"Ei, ei!" huudahti kuningas. "Ja jos tahdotte antaa anteeksi

kiihkeyteni ettekä tehdä ylen tarkkaa tiliä kuninkaanne kanssa, niin

eroamme hyvinä ystävinä."

Näin sanoen sulki kuningas vanhan miehen syliinsä, ja Hulsvikissa oli

sinä iltana ilo, jolla ei ennen eikä jälkeen ole ollut vertaistaan.

Kuningas istui pöydässä everstin ja hänen rouvansa välissä, ja

ympärillä istuivat suvun vanhemmat jäsenet, ja juhlallinen riemu oli

vallalla koko seurassa.

"Aikaisin aamulla ratsastamme täältä", sanoi kuningas, kun eversti

saattoi hänet makuuhuoneeseensa, "ja seuraattehan te mukana, sillä

teidän on saatava hyvitys rykmenttinne edessä!"

Maanantaina aamupuolella päivää ratsastivatkin kuningas Kaarle ja

Pekka Stålhammar rinnatusten; mutta kuninkaalla oli sarkaviittansa

yllään, niin ettei kukaan muu kuin eversti tiennyt, kuka hän oli.

Björkmossassa he pysähtyivät. Siellä kävi veronkanto parhaallaan,

ja Polycarpus Skroot istui niin mahtavana ja pöyhkeänä pitkän

pöydän päässä ja otti vastaan rahoja minkä ehti, samalla tehden

muistoonpanojaan kantoluetteloon. Hän ei edes hievahtanutkaan

noustakseen ylös ja tervehtiäkseen, kun vanha eversti saapui,

ja vaatimattomalle sarkaviittaiselle miehelle hän tuskin soi

katsettakaan.

Kuningas sai siten tilaisuuden huomaamatta tunkeutua aina voudin

tuolin taakse, jonne hän istui penkille, seuraten voutia suurimmalla

tarkkaavaisuudella. Lopuksi huusi hän ratsutilallisen lesken, jonka

ratsumies ratsasti everstin vaatteissa, mutta lisäsi:

"Jaa, ei maksa vaivaa huutaa häntä, hän saa lähteä talosta!"

"Voitte lukea tämän ensin", sanoi eversti ja jätti voudille kirjeen.

Tämä otti ja luki sen. Se oli ratsutilan lahjotuskirja lesken

pojalle, ja kirjan mukana seurasi määräys kuninkaan käskynhaltialle,

että hevonen ja tamineet olivat köyhän lesken puolesta maksettavat

kruunun varoista. Vouti näytti sangen nololta ja antoi kirjeen

takaisin, lyöden samassa kiinni rahalippaan kannen ja kantoluettelon.

"Joo, on sekin lain ja järjestyksen ylläpitämistä!" jupisi hän

itsekseen, samassa nousten ja aikoen tarttua lippaaseen.

Mutta silloin oli lippaan kannelle jo laskettu toinen käsi, ja

kun vouti kääntyi, näki hän vaatimattoman sarkaviittaisen miehen

seisovan siellä niin varmana kuin aikoisi hän pitää lippaan, vieläpä

tungetteleva vieras uskalsi lausua:

"Tämän otan minä huostaani!"

"Minä olen kruununvouti täällä!" karjaisi Polycarpus Skroot. "Ja

tahtoisinpa nähdä sen, joka voi ottaa minulta tämän lippaan!"

"Mutta minä olen Ruotsin valtakunnan kuningas!" vastasi kuningas ja

avasi viitan, jotta jokainen saattoi tuntea kuka hän oli. "Ja te,

vouti, saatte tehdä minulle tilin voudintoimestanne...!"

Nyt kalpeni vouti pelosta ja horjahti taaksepäin, ikäänkuin

olisi saanut halvauksen, mutta kuningas lähti huoneesta everstin

seuraamana, talonpoikien virittäessä äänekkään hurraahuudon

rakastetulle ja oikeamieliselle kuninkaalleen.

Kuningas ratsasti äänetönnä ja umpimielisenä, eikä eversti tahtonut

häiritä häntä. Hän mietti, kuinka paljo olikaan, joka saattoi ja

jonka täytyi horjuttaa tasapainoa sellaisen kuninkaan mielessä, joka

niin valvoi asioita ja puuttui pienempiinkin osiin valtakuntansa

hallinnossa, ja hän katui, että oli edes hetkiseksikään saattanut

tuntea loukkautuneensa siitä kohtelusta, jota oli kokenut, kun hän

kuitenkin niin perinpohjin tunsi rakkaan kuninkaan tunnollisen,

vaikka kiihkeän luonteen.

Vihdoin katkaisi kuningas äänettömyyden sanoen:

"Tiedättekös, Pekka Stålhammar, että minä katson tehneeni tänään

hyvän työn kahdessakin merkityksessä...?" Ja hän jatkoi, kun eversti

ilmeisesti ei voinut käsittää hänen tarkotustaan: "Olen vapautunut

uskottomasta palvelijasta, joka maksatti talonpojilla kaksinkerroin

sen, mihin he olivat velvolliset, ja pisti liian omaan taskuunsa,

tämä rahalipas voi siitä jutusta kertoa kylliksi... Mutta ei siinä

kylliksi, olen vielä vapauttanut nuoren tytön itsepintaisesta

kosijasta, jota hän inhoaa..."

Eversti hymyili, ja kuningas näytti sangen tyytyväiseltä.

"Tietäkääs", jatkoi kuningas, "että tämä petturi, voutini, on iskenyt

silmänsä tohtori Niilon tyttäreen, ihanaan neitsyt Kristinaan

Högsbyssä, ja hän oli kylliksi julkea tullakseen minulle latelemaan

tuumiaan, arvellen, että minä näkisin mielelläni tämän asian,

toteutuvan, koska, sanoi hän, kansan puheet minun rakkausseikoistani

neitsyen kanssa siten vaikenisivat... voitteko ajatellakaan moista,

Pekka Stålhammar, ja voitteko nyt ymmärtää, että moiset pikku pistot

kykenevät viemään ilon ja riemun kunniallisen miehen sielusta...?"

"Ah, herra kuningas, sen ymmärrän kyllä hyvin", vastasi eversti

lämpimästi, mutta hänet keskeytti kuningas, joka oli tyytyväinen, kun

vain kuuli, että vanha mies oli nyt oikein käsittänyt, mikä hänen

synkän mielialansa oli aiheuttanut katsastuspäivänä, ja hän lisäsi:

"Sentähden on teidän minua autettava ja tutkisteltava neitsyt

Kristinan sydäntä, onko hänellä ketään, jota hän pitää rakkaana,

ja morsiuslahjan tahdon minä kustantaa, se on kuitenkin pikkuasia

verrattuna siihen pilkkaan, jota hän varmaan on kärsinyt minun

tähteni..."

Puolipäivän rinnassa saapuivat he leiriin Högsbyhyn, ja nyt

oli kuningas aivan ennallaan, vaikkei hän tosin hellittänyt

ankaruudestaan katsastukseen nähden. Tätä jatkettiin samana

iltapäivänä tarkastamalla majurin komppania ja viikon kuluessa muut

komppaniat. Keskiviikkona pidettiin suurempi jalkaväen harjotus.

Lauantaina, kun koko ratsurykmentti oli katsastettu, ratsasti vanha

eversti Stålhammar viime kerran rykmentteineen kuninkaan eteen.

Ja kuningas, joka istui ratsailla kenraali Aschebergin ja muutamien

muiden korkeampain upseerien ympäröimänä, kiitti lämpimimmin ja

sydämellisimmin sanoin vanhaa miestä hänen uskollisuudestaan

ja innostaan, hänen urhoollisuudestaan sotakentällä ja hänen

väsymättömästä toiminnastaan kuninkaan avuksi ruotujakolaitoksessa.

"Älköön Ruotsilta", -- niin päätti kuningas -- "koskaan puuttuko

sellaisia miehiä kuin Pekka Stålhammar, silloin se turvallisesti

kestää kaikki ajan vaihteet. Lyhyt on ihmisen elämä, kuinka kauan

se kestäneekin, mutta urhon muisto elää, ja olen varma siitä, että

sinun nimesi säilyy jälkimaailmalle Lundin ja Landskronan voittojen

keralla, yhtä varma kuin sinä voit olla siitä, että sinulle aina

sykkii uskollinen sydän kuninkaasi povessa!"

Aniharvat niistä, jotka täysin kuulivat kuninkaan sanat, voivat olla

tulematta liikutetuksi, mutta liikutus kohosi korkeammilleen, kun

sitte kahdeksankymmenvuotias eversti vastasi kuninkaan puheeseen.

Kaikki, mitä hän sanoi, oli lyhyttä, mutta ytimekästä, ja kun hän sen

jälkeen kääntyi pitkiin ratsumiesriveihin ja tunsi niin monet kasvot

muinaisilta voiman päiviltä, nyt yhtä ryppyisinä ja valkohapsisina

kuin hänen omansakin, silloin puhkesi hän itse kyyneliin, eikä ollut

silmää, joka pysyi kuivana.

"Hyvästi, lapset", sanoi hän, "hyvästi, ja muistakaa iäti, jos

tunnette mitään rakkautta vanhaa Pekka Stålhammaria kohtaan, että

ainoastaan Jumalan siunaus antaa miehelle tarmoa ja voimaa ja

rohkeutta taistella ja kuolla, ja että ainoastaan urhon muisto elää

hänen jälkeensä. Jumala siunatkoon kuningasta ja isänmaata!"

Kalmarin rykmentin eversti Dellinghausen antoi päivälliset, ja siellä

oli kuningas koko päällystön keralla ja muutamia Pekka Stålhammarin

rykmentin vanhimpia ratsumiehiäkin. Päivällisillä oli sangen

eloisaa, ja kuningas oli hilpeällä ja rattoisalla tuulella ja kulki

ympärinsä vieraiden joukossa ja puhutteli kaikkia. Erittäin suuresti

huvitti häntä kuulla vanhaa korpraali Städiä, joka kertoi millaista

oli, kun manalle mennyt kuningas Kaarle X oli everstinä eräässä

hevosrykmentissä, ja Städ olikin tänään vähemmän harvasanainen kuin

tavallisesti.

"Kas, nyt menemme takaisin kotiin yhdessä, eversti ja minä", sanoi

hän. "Me olemmekin tuskin eronneet toisistamme sen jälkeen, kun

ensi kerran tutustuimme, ja se tapahtui Magdeburgissa enemmän kuin

viisikymmentä vuotta takaperin, jolloin minä ensin tahdoin lyödä

toverini kuoliaaksi, sillä hän oli silloin ainoastaan ratsumies, tämä

eversti, ja sitte, kun se ei onnistunut, solmimme ystävyyden, joka on

kestänyt läpi elämän... Kuulisipa laupias Jumala rukoukseni ja soisi

minun edes lähteä täältä ennen everstiäni, jotta voisin tehdä hänelle

asianomaisesti kunniaa siellä ylhäällä kuninkaiden ja kaikkien

kenraalien luona, silloin en toivoisi mitään enempää..."

Ja vanhan korpraalin viimeinen toive täyttyi. Hän kuoli vuotta ennen

everstiään. Pekka Stålhammar eli vielä kahdeksan vuotta eronsa

otettuaan. Hän kuoli tammikuun 11 p:nä 1701, ja oli silloin nähnyt

neljännen hallitsijan nousevan Ruotsin valtaistuimelle sen kuninkaan

jälkeen, jonka aikana hän syntyi, nimittäin Kustaa II Adolfin.

Mutta kuningas Kaarle XI kirjotti päiväkirjaansa lauantai-iltana,

palattuaan kuninkaantupaan Högsbyssä: "Leirissä tässä

pääkatsastuksessa otti eversti Pekka Stålhammar eronsa suuren

vanhuudenheikkoutensa tähden, koska hän on 80-vuotias, on palvellut

tässä rykmentissä kuormastopojasta ja ratsumiehestä rykmentin

everstiksi; hänellä on kaksi poikaa, jotka ovat ratsumestareja, ja

yksi, joka on luutnanttina rykmentissä, ja hänen pojanpoikansa on

ratsumiehenä rykmentissä. Viisitoista vuotta on hän ollut rykmentin

päällikkönä. Vuonna 1612 on Pekka Stålhammar syntynyt Westran

kihlakunnassa Jönköpingin läänissä ja Svenarumin pitäjässä, Angvedin

neljännestalossa."

Vanha eversti ei tosin pitänyt päiväkirjaa, mutta kotiin saavuttuaan

otti hän seinältä pienen pyöreän, reikäniekan kiven, joka riippui

vanhassa, kuluneessa nahkanauhassa. Hän katseli surumielisesti pientä

kiveä, joka oli hänen ainoa perintönsä isältään ja jota pidettiin

onnenkivenä.

"En usko suurin siihen", sanoi hän vaimolleen, joka seisoi hänen

rinnallaan, "mutta kyllä minulla on Jumalan siunaus ollut myötäni, ja

tavallaan voin sanoa, että pienestä kivestä on tullut kolme suurta

kartanoa, Hulsvik, Stensjö ja Svenarum."

Ja tämä pieni kivi seurasi everstiä hautaan.