Kaikista niistä tarinoista, joita Svenarumin vanha lukkari osasi
kertoa -- nyt ovat hänen luunsa levänneet haudassa jo monen
miespolven ajan, sillä hänkin kuului karoliinien aikaan, ja hänen
nuoruutensa ja miehuutensa sattui kolmikymmenvuotisen sodan kanssa
yhteen -- kaikista hänen tarinoistaan ei hänen itsensä eikä hänen
kuulijoidensa mielestä, hääseuroissa tai kirkkomäellä, ollut yksikään
merkillisempi kuin se, joka alkoi sanoilla: "Niin, Kustaa Hornin
sodan aikaan --", ja joka sentähden myöhemminkin kulki suvusta sukuun
nimellä: "Kustaa Hornin sodan aikaan", jota mekin olemme käyttäneet.
Tämä olkoon mainittu lyhyenä johdantona, merkitäksemme sen lähteen --
suulliset kansanmuistot -- josta olemme ammentaneet.
* * * * *
-- -- -- Korpraali Städin vetivät toverit vastoin hänen tahtoaan
vankilasta, johon hän oli vapaaehtoisesti heittäytynyt pelastaakseen
kauan väärin tuntemansa toverin, mutta tultuaan vankilan portaille
istuutui hän ja jäi siihen istumaan, sanoivatpa toverit mitä
sanoivatkin. Tämä oli ainoa voimanilmaus, johon hän enää pystyi.
Hänen luonnostaan hidas ajatuskykynsä oli tyhjentynyt siihen hommaan,
jolla hän koetti pelastaa toverinsa Hammarin, ja nyt otti luonto
oikeutensa. Lopulta oli toverien pakko hänet jättää, ja päivän
ensimäinen valonsäde näki vielä kalpean ja synkän ratsumiehen istuvan
vankilan porraskivellä, ovella, jonka taakse Hammar oli sulettu.
Mutta aamun vaietessa tuli myöskin se osasto, jonka oli vietävä
Hammar telotuspaikalle. Se tuskin teki mitään vaikutusta Hammariin.
Hän istui liikkumatonna ja katsoi synkkiin, tummiin sotilaskasvoihin,
jotka olivat hänen edessään. Vankilan ovet avattiin, ja Hammar
tuotiin ulos. Hän oli näköjään tyyni ja leppyisä. Nähtävästi oli hän
päässyt sovintoon itsensä ja kohtalonsa kanssa, joka kenties oli
hänelle tervetullut. Sillä varmaankin oli elämä hänelle nyttemmin
vain taakka, josta hän halusi päästä. Hän oli pettynyt rakkaudessaan,
sentähden tahtoi hän kuolla; ja että hänen kuolemansa oli yhdistynyt
häpeään, -- mitä ylimalkaan merkitsikään se asia niin vähäpätöiselle
miehelle kuin hänelle. Suuret luodot ne murretaan myrskyn ja aaltojen
kuohulla, vain niitä muistetaan, kukapa kysyykään hietajyvästä, joka
on huuhtoutunut rannalta meren syvyyteen?
Korpraali Städ oli kuitenkin toista mieltä. Hänelle oli hietajyvänen
kallio, joka voitokkaana kohottaisi päälakensa taivasta kohden, kun
myrsky olisi mennyt menojaan ja aallot uinailisivat levossa sen
jalkojen juurella. Tämä jäykkä liikkumaton olento nousi pystyyn,
kun hän näki Hammarin, ja hän laski raskaasti kätensä sen sotilaan
hartioille, joka oli häntä lähinnä.
"Seis!" sanoi hän. "Olen puhutellut valtiokansleria, ja Hammar saa
mennä vapaana... minut on vietävä kuolemaan."
Hänet vietiin syrjään ja tahdottiin jatkaa matkaa portaita alaspäin,
mutta se ei ollut Städin mieleen. Hän asettausi tielle ja huusi niin
kovasti, että se olisi voinut herättää koko kaupunginosan:
"Niin kauan kuin elän ei se saa tapahtua... ainakaan en tahdo elää
enää viattomasti tuomitun jälkeen!" Ja hän vetäisi miekkansa, lujasti
päättäneenä, että Hammarin tie kulkisi telotuspaikalle ainoastaan
hänen ruumiinsa ylitse.
Epäilemättä olisi hän siten saanutkin tahtonsa lävitse, jollei hänen
ja Hammarin kohtalo olisi ollut toinen. Muutamien sylien päässä
oli joukko ratsumiehiä, ja joukon johtaja oli vankilan portailla
olijain huomaamatta hypännyt hevosensa selästä ja rientänyt luo.
Hän oli nähnyt ja kuullut kaiken ja juuri Städin vetäistessä
miekkansa maalle huusi hän jyrisevästi: "seis!" Kaikki kohottivat
katseensa. Huutaja oli sotamarski, herra Juhana Banér. Huolimatta
niistä tärkeistä ja huolestuttavista asioista, joiden kera niin
hän kuin valtiokanslerikin olivat puuhailleet viime yön, oli
viimeksi mainittu kuitenkin joutanut muistamaan ratsumiestä ja hänen
kuolemaan tuomittua toveriaan. Sotamarski oli menossa leiriin, mutta
alotti kierroksensa vankilasta. Kysymykseensä, mitä oli tekeillä,
sai hän luonnollisesti sen vastauksen, että Hammar oli vietävä
telotuspaikalle.
"Ja nimesi on Hammar?" kysyi hän kääntyen tähän. "Yöllä oli kuitenkin
nimesi Städ, mitä se merkitsee?"
"Olin Städin asialla, ja kun minun oli aamulla kuoltava, niin
arvelin, että voin lainata hänen nimensä, koska se koitui hänelle
hyödyksi eikä vahingoksi!" vastasi Hammar.
Tyytyväisyyden ja ihailun loiste välähti Banérin suurissa silmissä.
"Sellaista väkeä pitäisi olla kosolta hädän hetkenä!" sanoi hän.
"Minä vapautan teidät molemmat!"
Hän käski sen jälkeen upseeria, joka vahtia johti, ilmottamaan asian
sotaoikeudelle. Städ olisi kyllä ansainnut rangaistuksen, koska oli
käynyt toverinsa kimppuun, mutta hänen itsesyytöksensä ja nopea
päättäväisyytensä, joka oli pelastanut valtiokanslerin, pyyhki pois
hänen rikoksensa.
Tästä päivästä lähtien ei Städ eronnut Hammarista, vaan tunnusti
hänet pääkseen, paremmaksi minäkseen. Kaikki kateus oli
haihtunut kuin tuuleen, eikä ollut kaukana, ettei hän hävennyt
korpraalintitteliään, jonka hän katsoi oikeastaan kuuluvan
Hammarille. Tämä hymyili surumielistä hymyään joka kerta kuin tämä
asia tuli puheeksi, mutta ei virkkanut mitään. Hän oli yleensä
muuttunut tuosta päivästä, syyskuun 19:sta, jona Städin tähden
oli mennyt vankeuteen. Hän oli hiljainen ja umpimielinen eikä
mielellään viihtynyt toverien joukossa, ei enää ollut ensimäinen
ilossa ja leikinlaskussa. Mutta kun kuulat vinkuivat ja oli käytävä
vihollisten kimppuun, silloin oli hän aina kaltaisensa, kenties vain
huimapäisempi kuin ennen, ja Jumala armahtakoon sitä, joka taistelun
tuoksinassa osui joutumaan Hammarin ja Städin väliin; hän oli nähnyt
viimeisen hetkensä, kuten ainakin vasaran ja alasimen välissä.
Ja vuodet kuluivat. Juhana Banér retkeili Saksassa sinne ja tänne,
kohotti Ruotsin vaipuvan asian ja kosti verisesti viekkaalle ja
pelkurimaiselle Saksin vaaliruhtinaalle, ja kaikkialla olivat
Städ ja Hammar mukana, ja edellinen sai juoda kyllästymään asti
entisen kateutensa maljasta, sillä huolimatta kaikesta Hammarin
urhoollisuudesta ei hänen kuultu tekevän mitään vaatimuksia. Vasta
viiden vuoden kuluttua eli 1640, kun Juhana Banér teki satumaisen
retkensä Regensburgiin Etelä-Saksassa ottaakseen sekä keisarin että
hänen luokseen kokoontuneet valtaruhtinaat vangiksi, pääsi Hammar
neljännysmieheksi Smålannin ratsuväessä. Mutta sittekin hän oli
askelta alempana Städiä, ja tämä kiroili ja tappeli kuin riivattu
paluuretkellä Regensburgista pohjoiseen päin. Se ei kuitenkaan
auttanut. Urhea Juhana Banér kuoli 1641, ja Lennart Torstensson tuli
syksyllä samana vuonna Saksassa olevan sotaväen sotamarskiksi, mutta
lehti ei ottanut kääntyäkseen Hammarille.
"Se käy paremmin, saatpas nähdä, kunhan kerran pääset pois
porttivajasta!" sanoi korpraali Städ ja nyhjäsi Hammaria kylkeen.
Se tapahtui samana iltana, jona uusi sotamarski oli tarkastanut
joukkojaan Leipzigin taistelun edellä, jossa me voitimme yhden
ihanimpia voittojamme tässä sodassa -- kuitenkin menettäen sellaisia
miehiä kuin Erik Slang ja Liljehök.
Mutta kuinka kävikään, niin portti vaja oli kylläkin pitkä. Kului
edelleen kaksi vuotta, ja vasta sitte pääsi Hammar korpraaliksi.
Hän itse ei siihen kuitenkaan pannut erittäin suurta arvoa eikä
merkillistä kyllä Städkään.
"Se on vasta alkua!" sanoi hän. "Ja saatpas nyt nähdä, eikö se ala
vedellä paremmin!"
Sinä vuonna jouduimme sotaan Tanskan kanssa, joka kadehti meitä.
Lennart Torstensson ilmestyi ruotsalaisen pääjoukon kanssa Tanskaan
kuten salama, ja Skåneen tunkeutui toinen ruotsalainen joukko Kustaa
Hornin johdolla.
Hänen sotaretkensä sinne se on saanut nimen: "Kustaa Hornin sota" ja
tämä säilyi niin kauan kansan muistossa, että vielä satoja vuosia
tämän jälkeen skånelaiset talonpojat asettivat ajanlaskunsa tämän
sodan mukaan ja sanoivat: "Se tapahtui niin ja niin monta vuotta
ennen Kustaa Hornin sotaa tai sen jälkeen."
* * * * *
Maantietä, joka vei Svenarumin kirkolle, kulki eräänä päivänä elokuun
alussa 1644 kaksi miestä. Toinen oli nähtävästi muuan niistä monista,
jotka olivat palanneet kotiin sodasta, näkemättä toteentuneena
ainoaakaan niistä kultaisista unelmista, joiden kera olivat lähteneet
maailmaan. Hänen takkinsa oli kulunut ja ryysyinen ja lisäksi
näytti hänen ulkoasunsa hoitamattomalta ja puhui pettyneistä elämän
toiveista. Katse oli raukea, vaikkakin se saattoi olla ruumiillisten
kärsimysten seuraus, sillä hän kulki puujalan avulla, jonka ponsi
oli toisen kainalon alla ja toisessa kädessä keppi; mutta tuuhea
tukka joka pörröisinä suortuvina riippui hänen päänsä ympärillä,
paksu parta, joka ympäröi hänen kalpeita sisäänpainuneita poskiaan
-- kaikki näytti todistavan, ettei mies ainoastaan ollut vajonnut
kurjuuteen, vaan että hän oli hylännyt toivonkin ponnistella pois
kurjuudestaan. Toinen oli aivan toisenlainen ulkonäöltään. Hän oli
pieni mies, päätään lyhempi kookasta soturia, ja hän oli ulkoasultaan
kaikin puolin siistitty mies ja hyvinvoivasta, rattoisasta näöstään
päättäen oli hyvissä olosuhteissa ja eli tyytyväisenä itseensä ja
ympäristöönsä. Hyväntahtoiset, mutta vilkkaat silmät ja omituinen
piirre suun ympärillä osotti, että mies mielellään jakoi lähimäisensä
kanssa, jolleikaan juuri rahojaan, niin sitä rikkautta, jota hänellä
oli sisällään. Tähän kuului ennen kaikkea tyhjentymätön varasto
kertomuksia kaikista mahdollisista henkilöistä ja tapauksista,
varsinkin omassa pitäjässä. Hän oli Svenarumin lukkari.
"Vai niin, hyvä mies", sanoi hän kuultuaan, että soturi parka aikoi
mennä Angvediin... "Niin, siellä on nyttemmin enää vanha Katri
jälellä... ukko Jussi meni pois, hän... malttakaas, niin, siitä on
joulun aikaan juuri yhdeksän vuotta, se oli samana syksynä, kun
Stensjön kapteeni tuli sodasta kotiin, jaa, niin oli... tunnette kai
hänet, kapteenin...?"
Soturin kasvot kalpenivat kalpenemistaan hänen kuullessaan lukkarin
ystävällistä puhetta, ja ilmeisesti vain suurella ponnistuksella,
ainakin lukkarin mielestä, saattoi hän säilyttää tyyneytensä
vastatessaan?
"Kapteenin tunnen kyllä, olen muistellut häntä juuri tuosta vuodesta,
jolloin hän lähti Magdeburgista..."
"Niin", jatkoi lukkari, "kun hän palasi kotiin, toi hän mukanaan
viestin, että Angvedin torpan poika... hänen olisi pitänyt olla
kunnokas ja urhoollinen mies... että hän oli kuollut, ja se vaikutti
niin ukko Jussiin, että hän otti ja kuoli joulun aikoihin samana
vuonna..."
"Suriko hän sitte poikaansa niin paljo?" kysyi soturi.
"Kyllä, se tuli kaiken muun kukkuraksi... Nähkääs, hän oli kuvitellut
itsekseen, että hänen olisi saatava suuri summa rahaa vanhalta ukko
Laurilta, kunnianarvoisan kirkkoherran isältä, ja niitä hän ei
saanut..."
"Vai niin, hän ei saanut...?" keskeytti soturi jokseenkin kiihkeästi,
joka lukkarilta ei suinkaan jäänyt panematta merkille.
"Ei... se oli nyt vain unelma, jonka ukko Jussi oli saanut
päähänsä... eikä hän saanut rahoja, ei saanut... vaan sitte hän
kuoli, ja siitä päivin istuu Katri muori yksin tuvassaan Angvedissa,
ja kyllä kai hänkin olisi jo aikoja sitte mennyttä, jollei..."
"Jollei...?" kiirehti soturi, kun lukkari keskeytti juttelunsa,
taittaakseen muutaman pitkän koivunritvan.
"Jaa, nähkääs, se asia on yhteydessä kapteenin perheen kanssa,
nähkääs... neitsyt Susanna... hän on muhkea nainen, saattepas nähdä,
soreavartaloinen ja kaunis, ja hänen silmänsä säteilevät kuin tähdet
taivaan laella... mutta palattuaan kotiin Saksasta mainittuna vuonna
on hän ollut kuin mikäkin elävä kuvapatsas, jäykkä ja kylmä, ja
aina käy hän mustiin puettuna... kukaan ei ole nähnyt hänen edes
vetävän suutaan hymyyn kaikkien näiden yhdeksän vuoden kuluessa...
mutta ei hänen ole nähty itkevänkään. Voisi väittää, ettei hänellä
ole sydäntä, jollei hän olisi niin hyvä köyhiä ja apuatarvitsevia
kohtaan. Sen sanoo hänen paras ystävänsä, neitsyt Anna Skytte, joka
on pitkät ajat oleskellut hänen luonaan... Hän on myös sorea neitsyt,
saattepas vain nähdä, vaikka hän on vaalea kuin lilja. Kosijoita
heillä on ollut molemmilla, ja sen voi hyvin käsittää, kun he ovat
niin sorjia ja lisäksi rikkaita... mutta eivät he vain ota onkeen..."
"Hm!" pani soturi ja pysähtyi kuivaten otsaansa takkinsa hihalla.
"Käytte niin kalpeaksi, hyvä mies", sanoi lukkari ja pani kätensä
hänen olalleen. "Kävely on kai liiaksi kysynyt voimianne... tulkaa,
niin istumme täällä hetken... vai niin, aiotte Angvediin, eihän sinne
ole pitkältä, kunhan pääsemme kirkon ohitse... mutta eikö olisi
parasta, että menisitte nyt suoraa tietä Stensjöhön, siellä voisitte
saada hyvän yösijan..."
"Ei, ei", vastasi soturi, istuuduttuaan kivelle tien reunalla. "Ei,
kun olen päässyt näin lähelle, niin tahdon mennä perille, vaikkapa
lopun kulkisin ryömimällä... tunnen olevani sairaampi kuin voin
sanoakaan, ja kuka tietää, enkö jäisi makaamaan Stensjöhön, ja herra
voisi kutsua minut, ilman että olen täyttänyt lupaukseni, minkä
annoin Angvedin torpan pojalle, josta olette puhunut..."
"Lupauksen...?"
"Niin, lupauksen, että veisin itse hänen viimeisen tervehdyksensä
hänen vanhemmilleen, jos tapaisin heidät elossa... tervehdys tulee
tosin myöhään, mutta tahdon sen kuitenkin viedä perille. Nyt sanotte,
että muorikin olisi mennyttä, jollei neiti Susanna..."
"Niin, jollei neiti Susannaa olisi ollut. Sillä hän on vähän väliä
käynyt Katrin luona, eikä mene yhtään viikkoa, jottei hän taivaltaisi
kerran tai pari metsämökkiin."
"Hm... sanotteko niin?" lausui soturi ja katsoi tutkivasti lukkariin.
Istuttuaan hetkisen jatkoivat he matkaansa kirkolle, lukkarin yhä
keskeyttämättä ja ilmeisellä mielihyvällä jatkaessa puhettaan
Angvedista, ukko Jussista ja Katri muorista, vanhasta Laurista,
joka kulki kuin varjo ympärinsä peläten pienintäkin risahdusta ja
tuskin uskaltaen katsoa kehenkään ihmiseen, vielä vähemmän ketään
puhutella, ja niin yhteen jonoon kirkkoherrasta, kunnianarvoisesta
Pietari Laurinpojasta, Stensjön kapteenista, neitsyt Annasta ja
neitsyt Susannasta. Kirkon luona he erosivat. Lukkari meni kotiinsa,
ja soturi jatkoi matkaansa Angvediin, vaikkakin hänen kulkunsa kävi
yhä hitaammin ja hänen yhä useammin täytyi laskeutua tielle voimia
kokoamaan.
Oli ilta ja kuudan, kun hän vihdoin sai näkyviinsä pienen mökintuvan,
joka pilkotti puiden välitse. Hän pani käden silmilleen, kun hän sai
nähdä sen, ja seisoi kauan liikahtamatta; sen jälkeen kääntyi hän
hitaasti ja näytti nauttivan siitä, että antoi katseensa verkkaan
siirtyä puusta puuhun, pensaista ja kivistä nurmeen maassa, ja
kukkiin ja järveen, joka hänellä oli takanaan ja josta hän kaukaa
saattoi erottaa Stensjön herraskartanon. Ja vielä kerran pani
hän kätensä silmilleen. Mutta sitte tarttui hän taas suurella
ponnistuksella kainalosauvaansa ja kulki lyhyen taipaleen, joka enää
oli jälellä hänen ja tuvan välillä. Hän ei kuitenkaan mennyt tuvan
ovelle, vaan vetääntyi puiden välitse suuren seljapensaan taa ja
ryömi sitte hyvin hiljaa tuvan ikkunan luo.
Kuu paistoi suoraan pieneen ikkunaan ja heitti leveän valojuovan
huoneeseen, mutta seljapensas, joka ikkunasta hieman syrjässä, peitti
uteliaan, jotta hän saattoi pitää silmällä kaikkea mitä tuvassa
tapahtui tulematta itse nähdyksi. Sisällä istui vastatusten ja niin,
että ikkunasta näki heidät syrjästä päin, kaksi naista, toinen vanha
ja kyyristynyt, toinen nuori ja kaunis, jolla oli ihmeen ihanat,
säteilevät silmät. Hänellä oli helmassaan suuri kirja, jonka päällä
hän piti ristittyjä käsiään. Hän luki sulosointuisella äänellä
muutaman rukouksen, jota vanhus hänen vastassaan kuunteli hartaasti.
Kun hän lopetti rukouksen, olivat molemmat hetken aikaa vaiti. Mutta
sitte sai nuorempi sanoiksi:
"Palaan nyt jälleen vanhaan pyyntööni, Katri muori, en voi sallia
teidän jäävän kauemmaksi tähän vanhaan tupaan, joka milloin hyvänsä
voi luhistua päänne ylitse."
"Älkää puhuko siitä!" vastasi vanhus äänellä, joka ilmaisi sisällistä
rauhaa ja tyytyväisyyttä keskellä niiden aaltojen kuohua, jotka
olivat musertaneet ja pyyhkäisseet pois kaiken, mikä hänelle oli
rakasta ja kallista ja toivorikasta. "Älkää puhuko siitä, neitsyt
Susanna... Suuri kiitos siitä, että tahdotte minulle hyvää, mutta
ei minun sovi asua Stensjön herraskartanossa, ja tupa pysyy kyllä
kuosillaan niin kauan kuin sitä tarvitsenkin."
"Mutta ettekö sitte ajattele sitä, että vanha Lauri voi tulla minä
hetkenä hyvänsä ja häätää teidät pois?"
"Ei, sitä en luule hänen tekevän, ja jos hän sen tekee, niin
tottapahan silloin löytyy joku keino..."
"Älkää sanoko niin, Katri muori... ettekö voi käsittää, että
sellaiset sanat surettavat minua! Tiedätte, kuinka rakas minulle oli
hän, reipas Pekka, teidän poikanne... ja Jumala tietää, että olen
mielessäni ajatellut itseäni hänen puolisonaan aina siitä pitäen kuin
ensin opin hänet tuntemaan, jonka tähden olen kantanut surupukua aina
hänen kuolinpäivästään ja lisäksi alituisena muistona siitä surusta,
jonka valmistin hänelle viimeisenä päivänä, jona näimme toisemme
elävin silmin... Ah, jospa vain silloin olisin voinut hillitä hullua
ylpeyttäni ja sanonut hänelle mitä oli sydämelläni, hän olisi silloin
ainakin lähtenyt pois syyttämättä minua sydämessään... Kuitenkin,
siellä missä hän nyt on, näkee hän ja tietää, että häntä enkä
ketään muuta olen aina rakastanut enkä koskaan tule ketään muuta
rakastamaan... Ja sentähden, Katri muori, kun niin on, kuinka voitte
epäröidä muuttaessanne minun luokseni... Ettekö sitte ole huomannut
näiden monien vuosien kuluessa, kuinka sydämestäni pidän teistä,
aivan kuin olisin teidän tyttärenne... Sanokaa siis, että suostutte,
Katri muori, sanokaa ja tulkaa mukanani kotiin..."
"Jumala siunatkoon teitä, jalo neiti, kaikesta hyvyydestänne ja
siitä, että pidätte poikani muistoa rakkaana... Mutta kuinka voitte
luulla, että hän koskaan olisi voinut kiinnittää katsettaan teihin
tai sydämessään ajatella, että voisitte tulla hänen...?"
"Sitä olette nyt kysynyt minulta joka kerta, kun olemme puhuneet
tästä asiasta", sanoi Susanna, "ja yhtä usein olen sanonut teille,
että poikanne ajatteli minua sydämessään ja minä kehotin häntä
siihen... Ja se on minua surettava kaiket elinpäiväni, että
erosimme niin kuten erosimme, sillä se oli minun vikani, enkä voi
konsaan käsittää, mikä kumman henki minut oli sinä päivänä saanut
valtaansa... Mutta pari isäni ystävää oli sinä päivänä luonamme
ja he tahtoivat viedä minut ja ystäväni Annan erään vanhan linnan
raunioille... näin, että se kiusasi Pekkaa, ja olin kyllin ilkeä
siitä iloitakseni, mutta minusta tuntui, etten koskaan ollut
selvemmin nähnyt, että hän todellakin minua rakasti... ei, älkää
keskeyttäkö minua, tahdon muistella sitä, sillä se tekee hyvää
sydämelleni;... ja kun hän sitte selvin sanoin varotti meitä
seuraamasta nuoria upseereja... ette voi uskoa, kuinka kaunis hän
oli silloin... ja minä vain nauroin hänelle, niin, se on totta, niin
tein, ja Anna suli kyyneliin minun julmuuteni tähden, silloin meni
hän tiehensä, ja suru kuvastui niin selvästi hänen kasvoillaan... Ah,
hän ei tiennyt, etten konsanaan tahtonut käydä vanhassa linnassa,
kun hän kerran oli meitä varottanut, ja Anna ja minä olimme
ajatelleet hänen sanojaan emmekä sitä tehneetkään, vaikkakin olimme
ratsastusretkellä iltapäivällä molempien upseerien keralla, jotka
kaikin ajateltavin tavoin koettivat taivuttaa meitä katsomaan linnaa
sisältäkin... minun mieleni oli sokaistu, tahdoin varsin kiduttaa
jaloa sydäntä, jotta hän itse tuntisi onnensa sitä täydellisemmäksi,
ja toivoin, että tapaisimme hänet ratsastusretkellä... Niin
teimmekin, mutta... mutta..." Hän pani kätensä ristiin, ja kaunis pää
vaipui huoaten hänen rinnalleen.
"Miksi repiä vanhoja haavoja auki, neitsyt Susanna?" sanoi Katri
muori lempeästi ja laski hiljaa kätensä tytön pään päälle. "Miksei
mieluummin koettaa haudata tätä kaikkea unhoon?"
"Ei, Katri muori", vastasi Susanna lämmöllä ja kohotti jälleen
päänsä. "En saa, en tahdo unhottaa... muisto on rangaistukseni,
mutta se on lisäksi taivaani, ja monta kertaa olen kuulevinani äänen
kuiskaavan sisimmässäni: 'Hän on antanut sinulle anteeksi!'...
Hän tuli meidän ratsastaessamme tietä eteenpäin", hän keskeytti,
sillä vanhus ei ollut koskaan saanut tietää, että poika oli kuollut
tuomittuna lainrikkomuksesta; "hän tuli myös myöhemmin yöllä kotiin
isäni luo ilmottaakseen hänelle, että hän saisi matkustaa rannikolle
valtiokanslerin seurueessa, ja silloin oli aikeeni sanoa hänelle
kaikki, mutta hänen muotonsa, minun levottomuuteni ja onneton
ylpeyteni -- kaikki oli minua vastaan, ja niin katosi hän, enkä
minä nähnyt häntä enää koskaan... Hänen muistonsa tähden, äiti, sen
rakkauden tähden, jota tunsitte poikaanne kohtaan, kuulkaa minua ja
suostukaa pyyntööni... Nähkääs, voitte uskoa, että poikanne on täällä
rinnallani ja rukoilee kanssani... voitteko vastata kieltävästi?"
Seljapensaan oksa löi kovasti ikkunaruutua vasten ja pani molemmat
naiset säpsähtämään ja katsomaan ulos. Ulkona loisti kuu niin kylmänä
ja kirkkaana, ja oksa liikkui vielä keinuen, ikäänkuin lintu olisi
istunut sen päällä ja lentänyt matkaansa, mutta muuten oli aivan
tyyntä ja hiljaista. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään.
Ei oksalla kuitenkaan ollut istunut mitään lintua, eikä lähtenyt
lentoon... Soturi oli kaatunut suinpäin maahan ja makasi aivan
kuin hengetönnä pitkässä nurmikossa ikkunan alla. Mahtoiko hän
sitte kaatua liiasta ruumiillisesta rasituksesta vai oliko naisten
keskustelussa tuvassa ollut jotakin, joka niin syvästi liikutti
hänen sydäntään, ettei hän voinut kestää jännitystä? Ja sinne jäi
hän makaamaan, sillä ei vanhus, joka asui tuvassa, eikä hän, joka
oli käymässä tämän luona, voinut aavistaa, että joku oli kuunnellut
ikkunan alla ja tullut niin liikutetuksi heidän juttelustaan. Neitsyt
Susanna poistui lyhyen äänettömyyden jälkeen tuvasta, ja Katri muori
saattoi häntä kappaleen matkaa alamäkeen järvelle päin.
Palattuaan kotiin luki hän kuten tavallisesti rukouksensa ja veisasi
virren, ennenkuin meni levolle. Mutta silloin avautui ovi hiljaa ja
kookas haamu näyttäytyi kynnyksellä, kumartuen syvään voidakseen
päästä sisään.
"Jumalan rauha ja hyvää iltaa!" sanoi haamu, ja hän oli kalpea kuin
kuollut kuun hohteessa. "Voinko saada täällä yösijaa?"
"Jumala siunatkoon", vastasi vanhus ja nousi jokseenkin levotonna
tuoliltaan. "Mutta mistä tulette, kun olette löytänyt tien tähän
tupaan keskellä metsää...? Moneen herranpäivään ei täällä ole käynyt
ketään vaeltajaa."
"Olen köyhä sotamies", vastasi kainalosauva mies, "ja minulla on
terveisiä teille... mutta pääni tuntuu niin kummalliselta ja haavani
tarvitsee hoitoa..."
Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, ja ennenkuin oli puhunut
loppuun, vaipui hän aivan voimatonna penkille. Mummon sydän
heltyi, ja hän tunsi ihmeellistä vetoa uupuneeseen ja sairaaseen
vieraaseen. Hän vei hänet vuoteeseen ja teki kaiken voitavansa häntä
hoitaakseen. Mutta vamma oli niin vaikea, ettei se parantunut yhden
yön unella ja levolla. Kun aamuaurinko pilkisti sisään Katri muorin
tuvan pienten ikkunaruutujen lävitse, makasi hänen pitkämatkainen
vieraansa, jolla oli tuotavana hänelle terveisiä, täydessä kuumeessa,
ja Katri muori istui vuoteen vieressä ja katsoi katsomistaan
hourailevan kasvonpiirteitä, seuraten jokaista pienintäkin
värettä tarkkaavaisuudella, jota hän tuskin olisi voinut selittää
itselleenkään. Hänellä oli suuri vaiva saadessaan sairaan, joka yön
oli maannut täydessä puvussaan, oikein levolle. Kun hän silloin
avasi kuluneen takin riisuakseen sen pois, solahti pyöreä kivi, joka
riippui nahkanauhasta soturin kaulassa, hänen näkyviinsä.
Hän tarttui siihen, mutta tuskin oli hän sen oikein nähnyt, kun
hänet itsensä valtasi sellainen liikutus, että hänen polvensa tuskin
jaksoivat häntä kannattaa, ja hänen täytyi istuutua, yhäti silmät
kiinnitettynä kiveen, josta ne vähitellen ja ikäänkuin arastellen
kohosivat katsomaan kuumeesta hehkuvia kasvoja vuoteessa. Mutta
silloin syttyi hänen silmissään varmuuden ja valon välähdys, ja
hän vaipui lattialle polvilleen ja rukoili hartaasti ja kostutti
kyynelillään vuoteen, jolla sairas lepäsi. Ja sitte istui hän
hiljaa vuoteen vieressä kädet ristissä sylissään ja kuvailematon
rauhan ilme iäkkäillä kasvoillaan. Siihen aikaan ei oltu niin
lääkärinhoidon hemmottelemia kuin meidän päivinämme. Sairaudetkin
olivat harvinaisempia kuin nykyään, ja milloin ne ilmaantuivat, niin
oli useimmittain Herra ainoa auttaja. Sentähden ei vanhuksen mieleen
tuokioksikaan juolahtanut koettaa hankkia lääkärin apua. Hän odotti
tyynesti, mitä Herra oli päättänyt, mutta kuta kauemmin hän katsoi
sairaaseen, sitä enemmän virtasi hänen sydämeensä harras ilon tunne,
jota hän ei voinut vastustaa, vaikkakin silmät vähänväliä olivat
täynnä kyyneliä.
Niin kului päivä. Seuraavan illan suussa tuli jälleen neitsyt
Susanna. Hän pysähtyi hämillään vuoteen eteen ja kiinnitti suuret
silmänsä sairaaseen. Hänen poskensa tulivat äkkiä kalpeammaksi kuin
tavallista, mutta tuokion jälkeen leimahtivat ne purppuranpunaisiksi
ja hän painoi kätensä sydäntään vasten.
"Katri muori!" -- huudahti hän.
"Hän on poikani!" kuiskasi vanhus ja katsoi surumielisesti hymyillen
kauniiseen tyttöön. Ja Susanna, Susanna parka, joka oli kärsinyt
menneinä vuosina kenties enemmän kuin hän, joka makasi hänen edessään
eläen kuumehoureissaan elämää, joka oli ollut hänen toiveidensa
elämä, mutta jonka todellisuus oli häneltä kieltänyt -- Susanna ei
tästä hetkestä lähtien poistunut sairasvuoteen äärestä. Hän kulki
itsekin melkein kuin kuumeunelmissa, hän tiesi tuskin, että hän eli
todellista elämää niinä hetkinä ja päivinä, jotka kuluivat. Oli
niin ihmeellistä ajatella, että hän, tämä uljas nuorukainen, johon
liittyi hänen uskonsa kaikkeen jaloon, hyvään ja miehekkääseen, että
mies, jota hän yhdeksän vuotta oli surrut kuolleena, olisi palannut
isänsä kotiin ikäänkuin vain kuollakseen hänen silmiensä edessä,
hänen sylissään. Väliin hymyili hän surumielistä hymyä, väliin
tahtoi hänen sydämensä murtua surusta. Ei siis riittänyt se katkera
suru, jota hän oli kantanut yhdeksän pitkää vuotta, hänet oli vielä
kerran asetettava koetusten vaakalaudalle, nähdäkseen elämän ja
kuoleman kamppailevan siitä, joka oli hänelle rakkainta ja kalleinta
maailmassa. Mutta vaakalautaa pitää elämän herra kädessään, ja hän
tietää kyllä, mitä painoja hän sille asettaa.
Angvedin pojan hetki ei vielä kuitenkaan ollut tullut. Nuoruus ja
turmeltumattomat ruumiinvoimat voittivat sen sairauden, joka oli
johtunut ei vain huonosti hoidetusta haavasta, vaan myöskin niistä
suunnattomista ponnistuksista, joita hän oli kestänyt palatessaan
sotajoukosta, ja lopuksi siitä sielunjännityksestä, joka ikäänkuin
oli säästynyt viimeksi tykkänään tyhjentääkseen hänen voimansa.
Aurinko oli eräänä iltana laskussaan, ja tuuli, uhkuen elokuun
kukkien ihmeen suloista tuoksua, henkäili avoimesta ovesta hiljaa
tupaan, jossa Katri muori istui ikkunan ääressä raamattua lukien,
Susannan ollessa tavallisella paikallaan sairasvuoteen ääressä. Pekka
oli vaipunut kuumeettomaan uneen, joka oli kestänyt useampia tunteja;
Susanna istui katsellen vanhusta ja seljapensasta, joka keinutteli
oksiaan tuulessa sinne tänne, lintusen livertäessä raikkaita
lirityksiään viereisessä lehtevässä koivussa. Ja kuinka olikaan,
kiitivät hänen ajatuksensa vähitellen sairaudesta ja kuolemasta
lapsuuden reippaaseen elämään, ja hän näki edessään kuvan toisensa
jälkeen jo ammoin menneiltä ajoilta. Hän näki pienen paimenpojan
vuohineen ja kuuli hänen laulavan metsässä, ja niitty lepäsi niin
vihreänä ja kukilla koristettuna alhaalla järven rannalla, jossa
illoin nousi sumu ja jossa hänen ja Annan piti nähdä keijukaisten
karkeloivan. Muuan varjo kiiti tämän kukkivan ja suvivaloisan taulun
ylitse. Hän muisti yhtäkkiä, kuinka hänet ja Anna ryöstettiin, ja
hänen ilmeikkäät kasvonsa kuvastuivat uskollisesti sitä kauhua, joka
silloin kulki hänen sielunsa lävitse. Mutta sitte hymyili hän jälleen
ajatellessaan paimenpoikaa, joka hänet pelasti, ja näin hymyillen
käänsi hän kasvonsa ikkunasta ja seljapensaasta sairaaseen vuoteessa.
Kuten kukkakaan ei sulje kupuaan, vaan tuoksuu vielä, vaikka aurinko
on peittynyt pilveen, niin viipyi hymykin kauniilla huulilla, vaikka
katse kääntyi elämästä kuolemaan. Mutta tätä katsetta ja tätä hymyä
kohtasi elämä. Sairaan silmä lepäsi tyynenä ja kirkkaana kauniissa
ilmestyksessä hänen edessään.
"Susanna!" kuiskasi hän ja nosti raukeasti kätensä ikäänkuin koettaen
tarttua tämän käteen.
Susanna ojensi hänelle kätensä ja kumartui eteenpäin ikäänkuin
taikavoiman vetämänä. Ja sairaan silmistä hymyili rakkauden ja rauhan
taivas ja täyttyneiden toiveiden levollisuus. Susannasta tuntui kuin
enkeli olisi astunut alas taivaasta ja siivillään leyhytellyt pois
menneet vuodet ja asettanut hänet taasen kukkien keskelle niitylle
paimenpojan rinnalle.
"Pekka!" kuiskasi hänkin, ja niin vaipui hänen päänsä alas sairaan
kättä vasten, ja tämä tunsi, kuinka kyyneleet helmeilivät hänen
silmistään.
* * * * *
Varhain aamulla, viikkokausi äsken kuvatun tapauksen jälkeen,
kulki Pekka vanhaa rakasta polkua, joka vei Angvedista Stensjön
herraskartanoon. Hän oli vielä kalpea voittamansa sairauden jälkeen
ja kantoi kulunutta takkiaan, jota Katri muori oli hädintuskin
onnistunut paikkaamaan ja laittamaan siksi, etteivät sitä ainakaan
mitkään repaleet koristaneet.
"Jumala on hyvä, kun antoi minun vielä kerran nähdä sinut tässä
elämässä", oli vanhus sanonut, kun oli jättänyt hänelle korjatun
takin. "Mutta kuunaan en uskonut, että sinä tulisit kotiin niin
tyhjänä ja paljaana", oli hän lisännyt.
"En kyllä ole niin tyhjä ja paljas kuin näytän", oli Pekka vastannut.
"Mutta minä halusin nähdä kaiken kuten muinaisina päivinäkin, äiti,
ja sitte arvelin, että köyhän tuntemattoman olisi helpompi päästä
totuuden ja oikeuden perille rikkaan Laurin luona... Teidän ei
kuitenkaan tarvitse kärsiä puutetta, äiti, taipukoonpa sitte vanha
Lauri tai ei, olkaa varma siitä."
Ja niin oli hän heittänyt takin ylleen, ja nyt oli hän taipaleella
Stensjöhön. Muistot heräsivät kuten kukat keväällä, jokaisella
askeleella, ja kun hän kulki herraskartanon veräjän lävitse, helotti
aurinko niin lämpimästi pilvettömällä taivaalla, ikäänkuin olisi
oikein tahtonut tehdä hänelle ymmärrettäväksi, että hän astui sisälle
kaihojensa ja toiveidensa pyhään kirkkotarhaan. Hän poikkesi pienelle
jalkapolulle, joka vei puutarhaan, ja siellä puiden tuuheain oksien
alla kulki hän eteenpäin hitain askelin, ikäänkuin ei olisi tahtonut
häiritä kukkien aamurauhaa tai ikäänkuin olisi tahtonut syvin
siemauksin hengittää tuoksua maailmasta, jonka hän ammoin aikoja piti
vaipuneena meren syvyyteen ikäänkuin onnellisuuden saaren.
Perimmällä puutarhaa oli ruusumaa, jossa hän lapsena oli usein
toisille lapsille kertonut satuja keijukaisista ja näkistä,
paimenpojista ja ryöstetyistä kuninkaan tyttäristä, ja sinne suuntasi
hän askeleensa. Hänen aikeensa oli viettää siellä hetkinen oikein
miettiäkseen asemaansa ja asiaansa, ennenkuin menisi kohtaamaan
Susannaa ja kapteenia. Susanna ei ollut näyttäytynyt Angvedissa sen
illan jälkeen, jolloin Pekan tauti kääntyi, ja Pekalle, joka samoin
kuin muutkin rakastajat oli valmis heti unhottamaan, minkä vallan
monivuotinen taipumus on saanut ihmissydämessä, alkoi rakkautensa
vivahtaa mustalle ruusunpunaisen sijaan, mitä enemmän aika loitonsi
hänet ensimäisen tunnustuksen päiväpaisteisesta hetkestä, ja
tunnustukseksi hän katsoi ihanaa ilmestystä sairasvuoteen ääressä ja
Susannan käytöstä siellä, kun hän kuiskasi tämän nimen herätessään
kuolemasta elämään. Samassa määrin kuin hän tunsi terveytensä
palaavan ja voimiensa kasvavan jälleen, sai kaikki vanhan värinsä,
ja hän katseli elämää samoin tuntein ja ajatuksin kuin muinoin. Ei
puuttunut paljoa, ettei hän ollut valmis katselemaan sitä, mitä oli
kuullut äitinsä tuvan ikkunan alla, ja nähnyt heräämisensä hetkellä,
unelmaksi vain, yhtä pettäväksi kuin suloiseksi. Lukkarin kertomus
väikkyi tosin silloin hänen mielessään, mutta hän teki sitä vastaan
sen väitteen, että hänen mielensä oli hänen kävellessään yhdessä
ystävällisen miehen kanssa jo sairauden johdosta liiaksi sumentunut
voidakseen oikein käsittää ja säilyttää mitä vaadittiin varmuuden
saavuttamiseksi tässä asiassa. Kaikkea tätä oli hän nyt harkinnut
itsekseen satoja kertoja, mutta vielä kerran täytyi hänen sentään
käydä se lävitse, ennenkuin hän astui Susannan eteen ja pyysi tätä
ratkaisemaan elämänsä onnen tai onnettomuuden. Ihminen nostattaa yhtä
usein tuhansia epäilyksiä sen mahdollisuudesta, mikä on varmaa, kuin
hän antaa kaihojensa ja toiveidensa palon johtaa itsensä varmuuteen
siitä mikä on mahdollista. Muistettakoon myös, mitä Pekka Hammariin
tulee, että hänen surunsa rakastetun olennon menettämisen johdosta ei
ainoastaan ollut yhtä vanha kuin Susannankin, vaan perustui toiseen
syyhyn, ei nimittäin tytön kuolemaan, vaan järkytettyyn uskoon hänen
arvostaan naisena.
Mutta nämä ajatukset kaikkosivat tiehensä, kun hän astui jalkansa
ruusulehtoon, ja hänen ilmeikkäät silmänsä kuvastivat elävästi, mitkä
tunteet hänen sielussaan nousivat ja laskivat. Siellä istui Susanna,
ei enää kalpeana ja mustiin puettuna, kuten Pekka oli kuullut hänestä
kerrottavan ja nähnyt hänet edessään äitinsä tuvassa, vaan valoisana
ja suloisena kuin kevätaamu. Hän kohotti katseensa kuullessaan
tulijan askeleet, ja nähtyään, kuka tämä oli, väikkyi kaino mutta
päiväpaisteinen hymy hänen huulillaan, ja lämmin punastus lehahti
hänen hienoille poskilleen. Hammar seisoi aivan ihastuksissaan. Niin
kauniina ei hän ollut koskaan, ei edes lennokkaimmissa unelmissaan
nähnyt häntä.
Kului hetkinen kummankaan lausumatta sanaakaan. Mutta sitte Hammar
rohkaisi mielensä.
"On kuin sanat kuolisivat huulillani, kun näen teidät", sanoi hän.
"Ja kuitenkin täytyy minun puhua... äitini nimessä ja omassani...
Mutta muutamin sanoin lausuttu kiitollisuus näyttää minusta liian
vähältä siitä rakkaudesta, jota olette osottanut äidilleni, niin
yksinäiselle, köyhälle halveksitulle kuin hän on... ja minun elämäni,
niin merkityksettömän miehen, on tuskin sen arvoinen, että sen
voisi tarjota vastalahjaksi... mutta siihen voitte luottaa, että,
lähellä tai kaukana, on minulla aina oleva teidän hyvänne ja onnenne
toimintani maalina, tulittepa sitte milloinkaan tarvitsemaan apuani
tai ette!"
"Mitä olen tehnyt äitisi hyväksi, Pekka, on vain ollut pyrkimystä
sovittamaan syyllisyyttäni sinua kohtaan", vastasi Susanna äänellä,
joka vapisi voittamattomasta sisäisestä liikutuksesta; ja hän lisäsi
nousten seisaalleen ja tarttuen Pekan käteen: "Ja tätä syyllisyyttä,
tiedät kyllä mitä tarkotan sanomattanikin, pyydän sinulta anteeksi...
ah, sinä et tiennyt..."
"Susanna", keskeytti hänet Pekka, "puhutte syyllisyydestä ja
anteeksiannosta... ja minä seison täällä enkä puhu mitään, minä, joka
olen monet vuodet voinut ajatella teistä niin synkkiä ajatuksia ja
surra kohtaloani!"
"Ja olihan sinulla siihen täysi syy, Pekka... mutta nytkin voimme
katsoa toisiimme kuten muinaisina päivinä, ja kaikki varjot ovat
poissa...?"
"Niin... niin!" huudahti Pekka vilkkaasti. "Kaikki varjot ovat
poissa... te sanotte sen, ne ovat poissa...!"
Hän vaikeni keskellä puhettaan, ja näytti siltä kuin ei hän olisi
rohennut katsoa kaunista tyttöä silmiin. Mutta Susannan kasvoissa
ja säteilevissä silmissä paloi jotakin, joka niin selvästi tulkitsi
hänen sydämensä tunteita, että hämilleen joutunut soturi tarvitsi
ainoastaan katsahtaa häneen saadakseen takaisin rohkeutensa, jota hän
nyt tarvitsi. Ah, kun kaksi rakastavaista sydäntä yhtyvät, eivät he
tarvitse monia sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Kaikki sielun portit
ovat seposelällään, ja maailman näkemättä ja kuulematta kulkevat
kysymykset ja vastaukset edestakaisin, ainoastaan heidän molempain
tajuttavina.
Pekka tarttui Susannan käteen.
"Olen mökin poika", sanoi hän, "ilman kultaa ja tavaraa, ja kuitenkin
rakastan teitä, vieläpä siitä pitäen, kun täällä kerroin teille
keijukaisista ja vuorenhaltiasta... en tiedä, mistä se johtuu, mutta
oli aika, jolloin unelmoin kultaisista kannuksista ja ritarinmiekasta
ja että sen kunnian saavutettuani laskisin sen jalkainne eteen ja
sanoisin: neitsyt Susanna tahdotteko tulla omakseni?... Ja nyt,
kuinka mitätönnä ja köyhänä seison edessänne ja puhun sentään,
ikäänkuin voisin tarjota kapteeni Witten tyttärelle käteni..."
Hän vaikeni jälleen, ja purppuravirta valahti hänen kasvojensa
ylitse, mutta Susanna kysyi hymyillen:
"Ja mikset voi sitä nyt, Pekka?"
"Miksi... miksi? Susanna... kysyt, miksi...?" Ja hän levitti sylinsä
ja sulki ilosta säteilevän tytön sydämelleen.
"Lapset, mitä teette?" kuului silloin vakava, mutta lempeä ääni aivan
heidän takaansa.
Siellä oli kapteeni Witte, jonka kaunis aamu oli houkutellut alas
puutarhaan, ja siellä rakastavaisten näkemättä oli hän tullut aivan
heidän luoksensa.
"Kapteeni!" änkytti Pekka, pidellen Susannaa kädestä. "Pyydän teidän
tytärtänne vaimokseni!"
"Tytärtäni vaimoksenne", matki kapteeni. "Kulette reippaasti
polkuanne, voinpa sanoa rohkeasti... Kuka olette ja mitä omistatte
tarjotaksenne tyttärelleni? Arvelin että sellaiset asiat olisivat
ensin pohdittavat."
"Ettekö tunne minua, kapteeni?... Olen mökinpoika täältä Angvedistä,
ja te itse olette tehnyt minut siksi mitä olen, ja jos Herra
suo minun elää, en luule iäksi jääväni korpraaliksi Smålannin
ratsuväkeen."
"Toisissa olosuhteissa olisi sylini ollut sinulle avoinna
tervetuliaisiksi synnyinseudulle; nyt olet pitänyt parempana
tyttäreni sylin ja sentähden täytyy minun tehdä tehtäväni
katsastusherrana... Olet siis korpraali, hyvä... se on aluksi
jotakin, siihen olen tyytyväinen, mutta mitä sinä omistat?"
"En mitään!" vastasi Pekka kotvan mietittyään.
"Et mitään?" kertasi kapteeni. "Et omista mitään ja tahdot naida
tyttäreni? Pekka, onko ymmärryksesi tipotiessään...? Ja sinä,
Susanna, mitä sinä arvelet?"
Susanna heitti tutkistelevan katseen isäänsä, mutta sitte heittäytyi
hän tämän kaulaan ja sanoi kyynelsilmin:
"Isä, isä, muistatte hyvin, mitä niin usein olemme puhuneet tästä
asiasta, ja jos nyt olette muuttanut mieltänne, kun suojattinne palaa
yhtä köyhänä kuin hän lähti maailmaan, niin..."
"Sano pois, lapsi... mitä silloin seuraisi?"
"Niin tahdon lähteä luotasi, isä, ja syödä niukkaa leipää hänen
kanssansa, jolle olen luvannut olla uskollinen."
Ja hän jätti isänsä ja meni Pekan luo ja nojautui häneen. Pekan
kasvot lennähtivät punaisiksi ja hän puristi lämmöllä rakastettunsa
kättä.
"Antakaa minulle anteeksi, kapteeni", sanoi hän, "jos jossakin
määrin olen teitä pettänyt. Mutta te tiedätte hyvin, että hyvä säilä
nousee arvossa, kun se on koetettu ja kestänyt koetuksen... suo
minulle anteeksi sinäkin, Susanna, että olen niin suuresti iloinnut
rakkaudestasi minuun, köyhään Pekkaan, ja että olen niin kauan kuin
suinkin tahtonut nauttia varmuudesta, että minua rakastat, ainoastaan
itseni tähden..."
Nyt katosi ankara vakavuus hyvän kapteenin kasvoilta, ja hänen lempeä
luonteensa otti oikeutensa.
"Hyvä, hyvä, Pekka", huudahti hän hymyillen. "Loppukoon nyt
katselmus... Jumala teitä siunatkoon, lapset! -- Tiedäkin, Pekka,
että olet ollut minulle niin rakas, ja Susanna kyllä tietää, että
sinusta olisi tullut vävypoikani, vaikket olisi omistanut mitään."
Ja näin sanoen ojensi hän ainoan käsivartensa Pekalle, sillä
toisen oli hän menettänyt sodassa, ja näytti niin iloiselta ja
tyytyväiseltä. Mutta ikäänkuin hän ei olisi kokonaan voinut karkottaa
ajatuksistaan sitä tärkeätä seikkaa, että hänen tyttärensä kosijan
oli omistettavakin jotakin, sanoi hän vähän myöhemmin kun he yhdessä
nousivat ylämaata asuinrakennukselle, lyöden leikkisästi Pekkaa
olalle:
"Voitko ostaa Stensjön, poika?"
"En tosin kokonaan, mutta kenties neljäsosan siitä, ja se kai
riittääkin aluksi! Tahdon kuitenkin koettaa, enkö rikkaalta Laurilta
saisi nostaa osaa iso-isäni omaisuudesta... muistatte kai, kapteeni,
kuinka sen asian laita on?"
"Muistan kyllä, ja olen itsekin koettanut, mitä nyt tahdot tehdä,
mutta ukko Laurilla on isäsi kuitti, että ukko on täyttänyt
lupauksensa hänelle, ja niin ei päästä sen pitemmälle."
Koko tämän aamupäivän vietti sitte Pekka Stensjössä, ja siellä
oli päiväpaistetta sisällä ja ulkona. Oli ainoastaan muuan, joka
ei ottanut tai ainakin silmiinpistävän väkinäisesti otti osaa
toisten iloon, ja tämä oli Anna Skytte. Mutta saattoihan niin olla
siksi, että hänen piti seuraavana päivänä lähteä Stensjöstä. Niin
selitettiin hänen kalpea ja alakuloinen ulkonäkönsä, vaikkakin sitä
pidettiin omituisena, kun hän itse oli määrännyt lähtönsä eikä ollut
mitään pakottavaa syytä sen kiirehtimiseen.
Iltapäivällä lähti Pekka käydäkseen rikkaan Laurin ja hänen poikansa,
kirkkoherran luona, kun ensin oli sovittu siitä, että häät olivat
pidettävät viivyttelemättä, sillä sitä eivät halunneet ainoastaan
molemmat rakastavaiset, vaan myös kapteeni. Seuraavana päivänä piti
kapteenin ja Pekan mennä yhdessä pappilaan ottamaan kuulutusta.
Susanna sulkeutui huoneeseensa. Hänen sydämensä kyllyys vaati
yksinäisyyttä, ja ainoastaan pyhän hiljaisuuden rauhassa sydämen
kukat voivatkin puheta täyteen ihanuuteensa, samoin kuin ainoastaan
suviyön yksinäisessä äänettömyydessä, kun kuu heittää lumovalonsa yli
metsän, niityn ja järven, taru antaa luonnon kehketä runsaimpaan ja
täyteläimpään kauneuteensa karkeloivain keijukaisten hahmossa. Mutta
kun Susanna oli kävellyt ympärinsä sydämensä ruusutarhassa ja kun hän
oli lämpimässä ja hartaassa rukouksessa tuonut kiitoksensa Jumalalle,
joka niin pitkän, niin päättömän yön jälkeen oli antanut auringon
nousta paistamaan hänen polulleen, silloin heräsi hänessä tarve jakaa
muillekin onnestaan ja autuudestaan, ja hän riensi ulos. Hän etsi
Annaa.
Mutta Annaa ei löytynyt; hän oli mennyt kävelemään, sanottiin, eikä
kukaan tiennyt minne. Susanna lähti myös, ei siksi, että olisi
toivonut löytävänsä sen jota etsi, vaan koska hän tunsi tarvetta
hengittää ulkona Jumalan kauniissa maailmassa, hänen vapaan ja
avoimen taivaansa alla, ikäänkuin saattaakseen ulkonaisen silmän
laajentuneen näköpiirin sopusointuun sydämensä kanssa.
Hänen kulkunsa vei hänet, hänen itsensä sitä ajattelematta,
alamäkeen järven rannalle, ja kun hän katseli ympärilleen, huomasi
hän olevansa niityllä vuoren alla, jossa hän ja Anna olivat kerran
lapsena tahtoneet odottaa keijukaisten karkeloa. Nyt oli ilta kuten
silloinkin, ja järvestä alkoi nousta keveä sumu, auringon vaipuessa
levolle länteen vuorten taakse. Lempeät tuulenhenkäykset panivat myös
sumun hiljaiseen liikkeeseen, ja siellä ja täällä hiipi ikäänkuin
valkoinen haamu notkeana riippakoivun alle ja katosi. Ruusuinen hymy
lehahti kauniin tytön kasvoille, jotka olivat vieläkin kauniimmat
onnessaan. Mutta äkkiä pysähtyi hänen katseensa yksinäisen puun
juurelle, missä hän huomasi olennon, joka ei ollut voinut muodostua
järven usvasta. Hän meni hiljaa sinne. Siellä oli Anna. Hän istui
vaipuneena ajatuksiin, ja kun hän ystävän huudahtaessa kohotti
katseensa, olivat hänen silmänsä kyyneliä täytenään. Hän hypähti
kiihkeästi pystyyn, ja Susanna painoi hänet poveaan vasten.
"Anna!" kuiskasi hän. "Minä olen niin iloinen ja onnellinen, ja
kaikki, jopa yksin taivaskin, metsä ja niitty näyttävät ottavan osaa
ilooni, mutta sinä itket, eikä kenenkään, kenenkään pitäisi tuntea
sydämeni autuutta niinkuin sinun... sano minulle, Anna, miksi itket?"
Mutta Annan kyynelet virtailivat kuin helmisade hänen koettaessaan
hymyillä. Se oli hänen ainoa vastauksensa, ja kun ystävä edelleen
puhui hänelle ystävyyden ja rakkauden sanoja, tunsi hän vain, kuinka
tämä tyttö parka värisi koko olennoltaan, ikäänkuin tämä ystävyys ja
tämä rakkaus olisi ollut liikaa hänen kannettavakseen.
Silloin välähti Susannan sielussa ajatus kuin salama, ja hän tarttui
Annan molempiin käsiin ja katsoi sisarellisen lämpimästi hänen
silmiinsä.
"Anna", sanoi hän, "sinä rakastat..."
Ja Anna peitti päänsä hänen sydämelleen, ja hänen hienot,
kuvankauniit kasvonsa leimusivat purppuranpunaisina laskevan auringon
viimeisissä säteissä, ja ennenkuin Susanna oli ehtinyt lausua nimeä,
joka pyöri hänen huulillaan, tempausi toinen hänen rinnaltaan, riensi
tuulen nopeudella niityn ylitse ja katosi.
"Anna, Anna parka!" huokasi Susanna hänen jälkeensä, ja kyynel
kostutti hänenkin silmäänsä. "Olisiko tämä ainoa pilvi onneni
taivaalla!"
Ja niin lähti hänkin niityltä ja käveli takaisin kotiin. Myöhempään
illalla tuli muuan Pekan viestintuoja kirjeen kera kapteenin luo.
Se sisälsi tarpeelliset paperit kuulutuksen ottoon ja pyynnön, että
kapteeni yksin pitäisi huolen siitä, koska Pekalla oli jokin este,
josta hän myöhemmin kertoisi. Kirje päättyi pyynnöllä, ettei kapteeni
olisi tietävinäänkään, että Hammar, hänen tuleva vävynsä, olisi sama
henkilö kuin Angvedin mökin poika.
Kapteeni pani pois kirjeen ja myhäili. Mutta aikaisin seuraavana
aamuna saapui hän kirkkoherran luo ja toimitti vaikeuksitta asiansa.
Kirkkoherra, herra Pietari, oli mies parhaissa vuosissaan, mutta
hänen luonteensa teki hänet suuressa määrin vastenmieliseksi suoralle
ja perin rehelliselle kapteenille. Se seikka, että hän oli rikkaan
Laurin poika, oli kylliksi herättämään kapteenin vastenmielisyyden
häntä kohtaan, ja kun lisäksi tuli muita ominaisuuksia, jotka
kapteeni ja vähin jokainen tunsi ja jotka eivät suinkaan kuuluneet
papille kaikessa koreudessaan, niin ei ollut kummaa, jos kapteeni ei
tahtonut viivyttää käyntiään pappilassa välttämättömän tarpeellista
kauemmin.
Mutta Pietari herra ei näyttänyt aikovan tällä kertaa päästää
kapteenia niin helpolla. Hän alkoi tavallisella liehittelevällä ja
ruikuttavalla tavallaan tehdä niitä näitä valmistavia kysymyksiä,
mutta nähtyään kuinka kärsimätön puhuteltu oli, paukautti hän
yhtäkkiä esiin mitä hänellä oli sydämellä, ja sekä hänen äänensä
että kasvonsa muistuttivat silloin varpushaukkaa, kun se iskee
saaliiseensa, ilmaisten siten, kuinka tärkeä kysymys oli hänelle
itselleen.
"Ja kuinka rakastettava neitsyt Anna voi?" kysyi hän, lisäten: "Hän
kukostaa kuin ruusu Herran yrttitarhassa!"
Kapteeni katsoi kummissaan ja tutkivasti häneen. Mutta ennenkuin
hän oli ehtinyt saada sanaakaan suustaan, jatkoi kirkkoherra
mielistelevällä, kuiskaavalla äänellä:
"Nähkääs, minunkin mieleeni ovat langenneet Herran sanat ja kantaneet
hedelmän, ne sanat nimittäin, jotka sanovat, ettei ihmisen ole hyvä
yksinänsä olla. Ja olen ajatellut, että juuri tässä hennossa liljassa
Herra on minulle valinnut Rebekan, jonka kanssa voin yhdistyä."
"Vai niin, herra pastori", riensi kapteeni sanomaan. "Jaa, se on
hyvä se, mutta en minä ole mikään ruusu Herran yrttitarhassa, se on
ainakin varma, ja sentähden en voi puhua minkään ruusun puolestakaan,
ei, sitä en voi... Jumalan rauhaan, herra pastori, Jumalan rauhaan!"
Pastorin silmissä välähti synkkä, syvä, salaluihu katse, hänen
hymyhuulin ja syvään kumarrellen seuratessaan kapteenia ovelle. Mutta
tuskin oli tämä sulkeutunut, ennenkuin hymy katosi ja hän muutti
muotoaan. Hänen poskensa kävivät kalpeiksi ja hänen suunsa vääristyi
irviin, vihan hehkuessa hänen pienissä harmaissa silmissään. Ja
avaten ohuet huulensa, jotta yhteenpuristuneet hampaat näkyivät,
sähisi hän kiihkeästi hieroen käsiään vastatusten:
"Odota, odota, jalo herra kapteeni, ja sinä, valkoinen kyyhkyni,
saattepas kerran nähdä, ketä olette pistäneet... saattepas kerran
nähdä...!"
Vihan ja loukatun itserakkauden laineet kävivät vielä korkealla,
kun ovi hiljaa avaantui ja laihat, sisäänpainuneet kasvot, silmät
syvällä reijissään ja niitä varjostamassa tuuhea harmaa tukka,
ikäänkuin kuolleen kallolle olisi asetettu peruukki, tirkisti sisään
oviaukosta, mutta arasti hätiköiden, ikäänkuin mies, jonka tämä pää
oli, pelkäisi omaa varjoaan. Ovi avautui siksi paljo, että ruumis
mahtui tulemaan pään perästä huoneeseen. Mies oli puettu pitkään,
laahushelmaiseen, harmaaseen takkiin. Hän liukui kuin varjo yli
lattian ja kyyristyi alas jakkaralle uuninnurkkaan.
"Vaiti, Petter", sanoi hän vapisevalla ja piipittävällä äänellä.
"Vaiti, vaiti... olen nähnyt sen viime yönä taas... se oli hän, sanon
sinulle, että se oli hän... huu, kuinka hänen silmänsä paloivat... ja
hän sanoi, että suurta uunia kuumennettiin alhaalla piinanpaikassa,
ja niin tehtiin minua varten... minusta kärvennetään pois kaikki
ne kyynelet, kuuletko, Petter, kaikki ne kyynelet, joilla vanhan
Pietarin kulta on kostutettu..."
"Hahaha, isä", nauroi kirkkoherra ivallisesti, "silloin on parasta,
että annatte minulle kirotun aarteen, minä kyllä kestän suuren uunin
kuumuuden, minä, älkää peljätkö, ja sitte voitte niin kernaasti
laskeutua lepoon, sen parempi mitä pikemmin, ettette kulkisi
kummitellen täällä maan päällä ja pelottelisi ihmisiä päivät ja yöt."
"Ei, ei, rakas poika -- siitä aarteesta et saa äyriäkään... se koskee
sinuakin, sinuakin... Mutta me voimme molemmat tulla pelastetuiksi,
molemmat, kuuletko, Petter, molemmat voimme tulla pelastetuiksi minun
kauttani... ja minä pelastan meidät, niin, sen teen!"
"Ja kuinka on se tapahtuva?" kysyi poika asettuen kädet lonkalla
vanhan, pelästyneen ukon eteen.
Mutta ennenkuin ukon huulilta ehti tulla mitään vastausta, avautui
ovi ja sisään astui köyhä soturi. Kirkkoherra heitti tulijaan kysyvän
katseen, mutta pitkä, venytetty huuto hänen takanaan pakotti hänet
kääntämään katseensa soturista isään, ja kauhu tämän vääristyneillä
kasvoilla, joiden loisteettomat silmät hievahtamatta tuijottivat
kookkaaseen sotilashahmoon kuluneessa, paikatussa takissa, herätti
hänessä kummastusta ja hämmästystä. Hän kiinnitti taasen silmänsä
soturiin ovella.
"Olen Jussi Gudmundinpojan poika", sanoi hän, "ja tulen hänen ja
äitini nimessä puhumaan muutaman sanan sydämellenne; tiedätte hyvin,
mistä on kysymys..."
"Olet siis Pekka Jussinpoika, joka lähti sotaan Stensjön kapteenin
mukana monta herranvuotta sitte... vai niin, on siis käynyt siten,
että palaat kotiin kuten mikäkin kerjäläinen... niin, niin, voin
uskoa sen, voin uskoa sen."
"Luullakseni on kuitenkin parempi olla kerjäläinen kuin olla huonolla
omallatunnolla rikas mies."
"Mitähän sillä tarkotat, rakas Pekka?"
"Jaa, arvelen, että sen rikkauden, joka kerran kuului äidinisälleni,
pitäisi hyvin riittämän hänen tyttärelleen ja tyttärenpojalleen,
jottei heidän tarvitsisi kerjätä leipäänsä joka miehen ovella, ja
että siinä vielä olisi kylliksi teillekin."
"Kuules, ystäväni", vastasi kirkkoherra nostaen nenänsä pystyyn,
"tahdon sanoa sinulle asian, sen nimittäin, että kunniallinen
ansaitsee leipänsä työllään, hän ei sitä kerjää!"
"Sanotteko te niin, kunnianarvoisa pastori? No, no, siinä voitte
olla oikeassa. Tahtoisin vain lisätä, ettei hän sitä varastakaan.
Mutta millaisen vastauksen annatte siihen omaisuuteen nähden, jota te
nautitte, mutta joka ei ole teidän?"
"Mies!" huudahti kirkkoherra, mutta soturi jatkoi:
"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin voin sanoa, että olette valheella
ja petoksella pimittäneet äidinisäni ja saaneet hänet ajamaan oman
lapsensa typityhjänä talosta... Sanos, sinä vanha mies siellä
nurkassa, mitä vastaat kerran tuolla ylhäällä seistessäsi heidän
kanssansa kasvotusten? Ja te, joka olette pappi, kuinka voi teidän
omatuntonne sallia, että petetyn isän ainoa lapsi syö köyhyydessä
kovaa leipää, teidän kieritteleidessänne varastetussa kullassa?...
Mutta minun tarkotukseni ei ollut kiivastella", lisäsi hän tyynemmin,
"tahdoin vain tietää tahtonne tässä asiassa ja pyydän teidän sanomaan
sen..."
Kirkkoherra oli kalmankalpea vihasta ja suuttumuksesta ja sieppasi
uuninnurkasta tukevan ryhmysauvan, jonka kera hyökkäsi ovella
seisovaa kookasta sotilashahmoa kohden. Tälle oli pikkuasia välttää
lyönti ja nopealla kädenkäänteellä vääntää keppi papin kädestä.
Samassa nousi kummitus uuninnurkasta ja tassutteli kuulumattomin
askelin lattian ylitse ja seisoi, kenenkään tietämättä kuinka,
kiihottuneen kirkkoherran ja soturin välissä. Luurankokäsi tarttui
viimeksi mainitun käsivarteen ja käheä ääni kuiskasi hänen korvaansa:
"Seuraa minua!"
Kummitus meni edeltä ja Pekka seurasi. Loitottuaan talosta he
pysähtyivät.
"Olen kohdannut äidinisäsi", sanoi kummitus. "Hän kuumentaa uunia
minua ja poikaani varten... huu, huu, olen suuri syntinen, mutta
vielä on armo tarjona minullekin... niin sanoi äidinisäsi... antaisin
sinulle kuitin, jonka isäsi kirjotti, mutta se on pojallani, en saa
sitä käsiini... ja sentähden saat kokonaan aarteen, kokonaan...
kohdatkaamme toisemme ensi yönä kellarin luona, johon molemmat lapset
olivat suletut, kohdatkaamme siellä toisemme! Mutta hiljaa, hiljaa,
poikani ei tiedä piilopaikkaa, ja jos hän pääsee sen tietämään,
niin ottaa hän aarteen ja palamme, niin hän kuin minäkin, palamme,
palamme, palamme..."
Näin sanoen vanhus katosi. Hän juoksi pilviä piirtävän hongan taakse,
ikäänkuin hän olisi ollut henkiolento, ja Pekka seisoi tiellä
yksikseen, ensimältä tuskin tietäen, oliko hänen käytettävä hyväkseen
mielipuolen, vanhan miehen heikkoutta saavuttaakseen mitä etsi.
Mutta kolmelta taholta kulki puoliyön korvilla kolme miestä taloa
kohden, jonka omisti kirkkoherran isä, rikas Lauri. Kaksi heistä
pysähtyi kellarin eteen, avasi oven ja meni sisään. Kolmas pysähtyi
ulkona.
"Täältä nurkasta", virkkoi kuiskaava ääni, "löydät kivien ja
risukasan alta litteän kiven ja kolme jalkaa syvemmältä löydät
arkun... mutta ota se pian, ota se pian..."
Pekka alkoi syytää risuja syrjään saadakseen selvän litteästä
kivestä. Sillaikaa kuuluivat raskaat, hitaat askeleet ylhäältä hänen
päänsä päältä, ja hän nousi pystyyn ja kuunteli, mutta ukko jatkoi:
"Älä pelkää, äidinisäsi se kävelee ylhäällä, ja nyt hän kyllä tulee
tyytyväiseksi... älä pelkää, mutta kiiruhda."
Aivan sen paikan kohdalla, missä he olivat, oli kellariholvissa
aukko, joka vei yläpuolella olevaan huoneeseen, ja todennäköisesti
juuri siksi kuuluivat askeleet niin hyvin. Talo oli kuitenkin monet
vuodet ollut asumaton, sillä rikas Lauri oleskeli poikansa luona
pappilassa, ja sentähden ei ollut kumma, jos sellaiset äänet kuin he
kuulivat, vahvistivat heikkomielisessä miehessä uskoa, että henget
ne harhailivat hänen vanhassa kodissaan. Pekka alkoi taasen heitellä
syrjään risukasaa ja tuli siten menneeksi pitemmälle nurkkaan, jotta
hän seisoi syrjässä kattoaukosta, kun sensijaan ukko, joka hänkin oli
ottanut parisen askelta eteenpäin, seisoi aivan keskellä aukkoa.
Silloin kuului rapisevaa jyräkkää ja valonvilahdus näyttäytyi
ja katosi aivan kuin ylhäältä päin mainitusta aukosta. Heti sen
jälkeen kuului hätäinen, mutta pian vaikeneva tuskanhuuto ja koko
kellari täyttyi tomulla, ikäänkuin väkevä käsi olisi liikauttanut
satavuotista ryöttää sen pohjalla. Pekka pelkäsi, että jokin petos
oli hankkeissa, että jokin ansa oli viritetty hänen henkeään varten,
ja hän juoksi ulos. Päästyään vapaaseen ilmaan selvisi hän kuitenkin
pian hämmästyksestään, kulki rakennuksen ympäri ja oli lopuksi,
kun huomasi kaikki ovet suletuiksi eikä mitään merkkiä siitä, että
sisällä oli ketään ilmisolentoa, sitä mieltä, että hänen pelkonsa
oli aiheeton. Hän alkoi päinvastoin katua, että oli jättänyt ukon
tykkänään oman onnensa nojaan, sillä epäilemättä oli vain joku kivi
pudonnut vanhasta muurista. Ja hän riensi takaisin kellariin.
Mutta nyt tämä oli lukittu, ja hänen yrityksensä avata raudalla
kiskotettua tammiovea olivat turhat. Sisältä kuuli hän voihkivan
äänen, joka heikkeni heikkenemistään ja lopulta vaikeni tykkänään, ja
sitte oli hiljaista kuin hän olisi seissyt hautakammion edustalla.
* * * * *
Hääpäivä oli käsissä, ja jumalanpalvelus Svenarumin kirkossa oli
päättynyt.
Silloin tarttui kapteeni Witte tyttärensä käteen, ja vastakkaiselta
puolelta kirkkoa toi korpraalin Smålannin ratsuväestä, Pekka
Hammarin, esiin Jönköpingin kunnianarvoisa rovasti ja kirkkoherra,
herra Johan Bazius, joka jo ylioppilasvuosilta asti Saksassa oli
Stensjön kapteenin vanha hyvä ystävä ja mielellään oli tämän
pyynnöstä suostunut edustamaan sulhasen isää.
Olipa se muhkea morsiuspari. Sulhanen ratsuväentakissaan, leveä
miekanhihna vinossa rinnan ylitse ja valkoinen kaulus laskokselle
käännettynä, herätti kaikkien huomiota reippaalla, sotilaallisella
ryhdillään, ja hänen kauniit kasvonpiirteensä, hänen säkenöivät
silmänsä, sanalla sanoen, koko hänen persoonansa oli sellainen, ettei
kirkossa ollut ketään, jonka katse ei mielellään olisi pysähtynyt
häneen, Svenarumin poikaan, paimenpoikaan, joka kaukana sodassa
oli ponnistellut korpraaliksi eikä varmaan siihen pysähtyisi, jos
Herra hänelle elinpäiviä suo. Ruotsalaisen luonne on sellainen;
yhdenvertaisuuden vaatimus on hänen mieleensä piirretty niin
syvälle, että hän ponnistaa vastaan niin kauan kuin suinkin,
ennenkuin menee suuruutta tunnustamaan, mutta kun tämä suuruus,
tämä oivallisuus on saavuttanut tunnustuksen sellaisilta miehiltä,
joihin hän luottaa ja joille hän kysymyksessä olevassa tapauksessa
tunnustaa ratkaisuoikeuden, silloin hän ei suinkaan kiellä suurta
ja oivallista, vaan iloitsee siitä ja sitä kunnioittaessaan tuntee
itsensäkin kunnioitetuksi. Ja miehen, joka sellaisten päällikköjen
johdolla kuin ne, jotka johtivat ruotsalaisia sotamiehiä parhaallaan
jatkuvassa sodassa, päällikköjen, jotka kaikki olivat oppineet
sotataitonsa kuningas Kustaa Adolfin aikaan, miehen, joka heidän
johdollaan oli niin kunnostanut itseään sellaisen täytyi ansaita
kunniaa ja arvoa. Sitä ei epäillyt kukaan, ja sentähden seurasivat
sulhasta kaikkien seurakuntalaisten lämpimät onnentoivotukset, kun
hän nyt astui esiin saadakseen kauniin morsiamensa omakseen.
Ja kaunis oli Susanna, seistessään punastuen sulhasen rinnalla,
kruunu ja seppele tuuheilla, tummilla kiharoillaan, jotka hunnun
alla valuivat vapaina alas hänen kaunismuotoiselle kaulalleen ja
hartioilleen. Kauniimpaa morsianta sai tuskin nähdä, ja kun sen
lisäksi ajatteli, kuinka hän oli surrut sydämensä rakastettua ja
kuinka luja ja uskollinen hän oli ollut rakkaudessaan, niin näki
näissä vihkiäisissä todistuksen, että tässäkin elämässä rakkaus, usko
ja toivo palkitaan, vaikka se ihmisen silmistä näyttäisi kuinkakin
synkältä ja mahdottomalta.
Mutta suurin oli kuitenkin vanhan Katri muorin ilo, vaikkakin
hän tuskin rohkeni kohottaa katsettaan upeaan poikaansa ja vielä
viime hetkenäkin epäili sitä mahdollisuutta, että tämä astuisi
morsiustuolille Stensjön ylpeän neitsyen keralla.
Kuitenkin kävi niin. Pappi avasi käsikirjan ja vihkiminen alkoi, ja
Katri muorin lempeistä silmistä herahteli kyynel toisensa jälkeen.
Mutta jollei hän rohennut katsoa sulhaseen ja morsiameen, niin
rohkeni hän katsoa pappiin, ensin käsikirjaan, sitte käsiin, jotka
sitä pitelivät ja lopuksi kasvoihin ja huuliin, jotka lausuivat
pyhät sanat. Ja kyynelet kuivivat hänen poskiltaan, ja sydäntä
vavahduttelivat kuumeväristykset. Niin synkkänä, niin uhkaavana
seisoi rikkaan Laurin poika alttarikehyksen sisäpuolella, niin
synkkiä, hirveitä, vihaisia katseita heitteli hän vähänväliä
sulhaseen, Katri muorin poikaan, ja niin onttoina, niin jääkylminä
kaikuivat sanat hänen huuliltaan. Ja Katri muori sanoi sydämessään:
"Hyvä isä taivaassa, kuinka on tämä vihkiminen päättyvä!" Ja
huolissaan hän ajatteli edelleen, kuinka paljo mieluummin hän olisi
kuullut tuon lempeän, jalopiirteisen vieraan pappismiehen seisovan
tällä paikalla rikkaan Laurin pojan sijaan.
Silloin seisoi yhtäkkiä ihmeellinen haamu keskellä kirkkoa,
muistuttaen enemmän luurankoa kuin tavallista ihmistä, mutta hänen
syvistä silmäkuopistaan leimusi katse, niin palava ja läpitunkeva
kuin se olisi katsellut tähän maailmaan vieraasta maailmasta, mutta
lainannut hauraan tomumajansa ainoastaan alustaksi, välikappaleeksi.
Mistä haamu oli tullut tai kuinka hän oli tullut kirkkoon, ei kukaan
tiennyt sanoa, nähtiin ja tunnettiin vain, että hän oli rikas Lauri,
kirkkoherran isä. Kummallisia kertomuksia oli kulkenut pitäjässä
parin viikon ajalla. Ne olivat keskenään sangen ristiriitaisia,
mutta siinä kävivät ne kaikki yhteen, että ukko Lauri, joka jo monet
vuodet oli ollut mieleltään omituinen ja ihmisarka, oli yhtäkkiä
aivan tullut hulluksi ja täytyi häntä tarkoin vartioida poikansa
luona pappilassa. Sentähden valtasi kaikki hämmästys, kun he
näkivät mielipuolen keskuudessaan, eikä kellään ollut riittävästi
mielenmalttia rientääkseen esiin ja ottaakseen hänet huostaansa.
Aavemainen ukko asteli siten estämättä alttarin luo, jossa
morsiuspari seisoi ja pappi alttarikehyksen sisäpuolella. Siellä
pysähtyi hän, kohotti kätensä ja huudahti kaikuvalla äänellä, joka
kuului kirkon jokaiseen nurkkaan, samalla kuin hänen liekehtivä
katseensa näytti tahtovan lävistää kalpean ja äkillisestä
ilmestyksestä kokonaan mykistyneen pojan.
"Voi sinua, voi sinua, kolme kertaa voi sinua, joka et ollut
armahtavainen isääsi kohtaan, vaan annoit itsesi sokaista kirotun
kullan, johon on tarttunut niin monia kyyneleitä, niin monia
kirouksia ja nyt vertakin... etkö näe, kuinka se vuoren painoisena on
kietoutunut sydämiemme ympärille ja vetää meitä alaspäin, alaspäin,
alas syvyyteen, kunnes ne joutuvat suureen uuniin alhaalla... liekit
leimahtelevat, ne lepattelevat punaisin siivin ja karkeloivat
ympärillämme... voi sinua, voi sinua, poika... sinun ympärilläsi
tulevat ne palamaan jo täällä maan päällä, turhaan olet sinä etsivä
puuta, joka sinua varjostaisi, turhaan lähdettä, joka sammuttaisi
tulikuumien huultesi janon, ja ilma, jota hengität, tuuli, joka
henkäilee ympärilläsi, on palava kuin tuli, tuli, tuli..."
Kiihkeä puhuminen näytti tyhjentäneen hirmuisen ukon viimeiset
voimat. Hän vaikeni äkkiä, mutta seisoi yhä samassa asennossa käsi
uhkaavasti nostettuna poikaa kohden ja silmät ikäänkuin kaivautuneina
hänen silmiinsä. Tämän kasvot vääristi kauhu ja viha hirveän ja
inhottavan näköiseksi. Tylyyden ilmeellä, joka melkein kiihtyi
julmuudeksi, keskeytti hän vihkimisen ja huusi alas seurakunnalle:
"Viekää mielipuoli kotiin!"
Kukaan ei kuitenkaan liikahtanut penkistään alhaalla kirkossa, kaikki
istuivat äänettöminä ja ikäänkuin kauhun lumoamina. Luonnoton poika
kääntyi isäänsä ja huudahti:
"Poistu täältä äläkä häiritse toimitusta, jonka olen alottanut!"
Mutta samassa näytti luuranko ikäänkuin höltyvän, käsivarsi vaipui
alas, kamalat silmät kadottivat loistonsa ja hän kaatui hervotonna
kivilattialle. Jönköpingin kunnianarvoisa kirkkoherra ja kapteeni
riensivät nyt luo ja koettivat nostaa vanhusta. Mutta hän oli
kuollut. Poika lähti alttarilta ja tuli myös ruumiin luo, ja
mestari Johan Bazius sanoi hänelle, että niin suurimmassa määrin
odottamattomain seikkojen tapahduttua ei kukaan voinut häneltä
vaatia, että hänen olisi päätettävä vihkiminen, vaan tahtoi mestari
Johannes tehdä sen itse, koska sattui olemaan saapuvilla. Herra
Pietari Laurinpojan kasvojen ylitse häivähti kylmä, jäykkä, katkera
hymy, jota selitettiin luonnolliseksi ilmaukseksi siitä hirveästä
jännityksestä, jossa hänen täytyi olla. Kuitenkin seurasi hän isänsä
ruumista, jonka muutamat seurakuntalaiset kantoivat ulos kirkosta.
Katri muori, joka kaikessa tässä näki Herran rankaisevan käden,
tunsi kuitenkin sääliä tätä kovasydämistä, onnetonta miestä kohtaan,
joka oli saanut omasta pojastaan rangaistuksen, joka epäilemättä oli
vaivannut ja raadellut häntä pahemmin kuin kukaan muu ihminen, ja
vanha vaimo luki sydämessään rukouksen hänen puolestaan, jonka tähden
hän oli kärsinyt niin paljo ja elänyt puutteessa, kun mies itse oli
sen sijaan niin monet vuodet nauttinut väärin saatua omaisuuttaan,
ja niin rukoillesaan tunsi hän ihmeellisen rauhan rinnassaan, ja kun
hän nosti katseensa, näki hän lempeäkasvoisen vieraan pappismiehen
vihkivän yhteen hänen poikansa ja Susannan. Ja sisäinen rauha
ilmeni hymyssä, joka tosin oli surumielinen, mutta joka levisi kuin
kirkastuksen hohde hänen lempeille kasvoilleen.
Ei enää tapahtunut mitään, joka olisi häirinnyt vihkimistä tai
hääseuraa illalla Stensjössä. Kuitenkin jutteli kansa suurella
varmuudella, etteivät häät, jotka alkoivat niin kuulumattomilla
tapahtumilla, voineet viedä onnelliseen avioliittoon, ja monet
vieraista olivat samaa mieltä kuin kansakin ja pudistelivat
epäilevästi uljasta sulhasta ja kaunista morsianta kohden, jotka
hymyilivät toisilleen ja hymyilivät tulevaisuudelleen.
* * * * *
Sellainen oli pääpiirteiltään Svenarumin lukkarin kertomus siitä,
mitä hänen seurakunnassaan tapahtui "Kustaa Hornin sodan aikaan". Hän
päätti sen aina seuraavin sanoin:
"No niin, kävi kuten saattoi käydä moisessa tapauksessa. Korpraali
lähti sotaan kuukauden jälkeen tai niille paikoin, kun oli ensin
parantanut haavansa, eikä Katri muorilla ollut enää mitään Stensjöhön
muuttoa vastaan. Kirkkoherra muutti jonkun ajan jälkeen pois
Svenarumista, sillä nähkääs, hän oli ainoastaan väliaikaisena,
mutta mihin hän meni, siitä en ole koskaan päässyt oikein selville.
Rikas hän oli, jotta olisi voinut peittää tien pappilasta kirkolle
välkkyvillä hopealautasilla kahteen kertaan, minä sen näet tiedän,
sillä minä autoin sälyttämässä tavaroita kuormaan Herrapa hänet
tiennee, mistä hän sai kaiken rikkautensa. Niin tuli sitte tyyntä
ja hiljaista pitäjässä joksikin aikaa. Silloin tällöin saapui
kirje nuorelle rouvalle Stensjöhön, mutta korpraali Hammar itse ei
saapunut; hän oli yhä sodassa. Seuraavana kesänä, kesäkuun alussa
vuonna 45, syntyi Stensjössä poika, joka sai nimen Kasper äidinisän
mukaan, ja sitä myöten oli kaikki hyvin, mutta kuukautta ja päivää
myöhemmin oli nuori äiti kuollut."
* * * * *
Susanna Hammar kuoli heinäkuun 7 päivänä 1645.
Saman päivän illalla oli Hammar teltassaan Brunnin kaupungin
edustalla Mährissä; Lennart Torstensson piiritti tätä kaupunkia, kun
oli ensin perinpohjin hävittänyt kolmannen keisarillisen sotajoukon,
joka oli lähtenyt sotimaan häntä vastaan.
Päivällä oli ollut kuumaa vihollisen vastassa, ja Hammar, joka
oli taistellut tavallisella urhoollisuudellaan, seisoi teltan
tankoa vasten nojaten ja silmäili tienoota, jonka pohjoisella
taivaanrannalla nousi sakea ja musta pilviseinä, laskevan auringon
kullalla reunustamana. Mutta Hammarin ajatukset liitelivät
pilviseinän lävitse kauas pohjolaan, jossa hän näki kotinsa vuorien
välissä ja vaimonsa, ja hän näki hänet niin selvästi kuin olisi
ruumiillisesti ollut hänen luonansa, ja hän hymyili autuasta hymyä,
kanuunain jyskyessä kaupungista ja ruotsalaisesta piiritystykistöstä.
"Kuollut!" virkkoi silloin karkea ääni, ja muuan hahmo näyttäytyi
teltanaukossa varjostaen näköalan. Se oli korpraali Städ. Hän saapui
sisään ja tällä ainoalla sanalla ilmaisi surunsa siitä, että oli
päivän taistelussa menettänyt vanhan hevosensa, joka uskollisesti
ja onnellisesti oli kantanut hänet niin monien taistelujen lävitse.
Mutta sana, niin vähän kuin sillä olikin yhteyttä Hammarin ajatusten
kanssa, kukisti yhdellä kertaa ruusuisen kodin, jossa hänen vaimonsa
ja äitinsä istuivat ajatellen häntä ja puhuen hänestä, ja kamala,
hirveä aavistus välähti hänen sielussaan. Oli kuin musta pilvi
olisi saartanut hänen rauhallisen kotinsa kuten suuri paarivaate,
ja salama, joka pilvestä välähti, tuntui toistavan ystävän lausuman
sanan: "kuollut!"
4.