"Ei!" puuskahti eversti Wedell lyöden raskaan nyrkkinsä pöytään. "Se
ei tule koskaan tapahtumaan, minä en liikahda paikalta rykmenttineni,
ennenkuin saan palkkani... Kursachsen on oikeassa... Ruotsi on
mennyttä kalua, ja meidän on ajoissa katsottava eteemme, ettemme
palaa sodasta rutiköyhinä, paitsi häpeää, jonka me aina saamme
niittää."
"Häpeän kyllä jaksamme kantaa", puuttui puheeseen eversti Winckel,
vanhanpuoleinen mies, ulkonäöltään terhakka ja varma. "Kunniaa, että
olemme vieneet sinisen rykmentin suuren Kustaa Adolfin komennon
alle, ei kukaan voine meiltä viedä, kaikkein vähimmän Kursachsen...
Kuinka rikkauden laita on, sen jätän silleen, samoin senkin, kuinka
Ruotsille käy... tahdon kuitenkin muistuttaa teille, hyvät herrat,
mitä suuri kuningas sanoi parooni de Charnacé'lle kohta mentyämme
Saksan rajan ylitse. Kuningas seisoi puhutellen ranskalaista ja
kappaleen matkan päässä seisoi muutamia ruotsalaisia herroja..."
"Tuon kyllä tunnemme!" keskeytti eversti Krokow. "Hänen ympärillään
oli pelkkiä kenraaleja... niin, hyvä sekin, mutta kenraalit saavat
vähän aikaan, jollei heillä ole sotajoukkoja takanaan, luullakseni...
En epäile ruotsalaisten sotapäällikköjen kelvollisuutta... mutta
on ero 100,000 miehellä, jotka Ruotsilla oli suuren kuninkaan
kaatuessa, ja 25,000:lla, ja nämä 25,000, jotka nyt ovat Kursachsenin
saartamat kaikilta puolin, ovat nykyhetkellä Ruotsin koko sotavoima
saksalaisella maaperällä... Ei pidä vaatia mahdottomia! Yhtä hyvin
voisimme koettaa eksyttää tästä ohitse juoksevan Elben uomastaan kuin
tällä kourantäydellä väkeä nousta keisaria ja Kursachsenia vastaan..."
"Ja koko Saksaa vastaan!" lisäsi eversti Lohausen, jolla oli jalo-,
jopa aivan lempeäpiirteiset kasvot, mikäli lempeydestä voi puhua
näihin kolmikymmenvuotisen sodan miehiin nähden. Tämä Lohausen
oli muuan vanhimmista eversteistä, ja hän oli ottanut sotaan osaa
alusta alkaen ja käänsi joutohetkiensä töiksi Sallustiusta, vetäen
tieteellisessä sivistyksessä vertoja lähimmälle naapurilleen, eversti
Werderille, joka on kunnostautunut Tasson ja Arioston käännöksillä.
"Niin, koko Saksaa!" kertasi Krokow. "Ja me olemme saksalaisia...
kas, se on jotakin, jonka olemme tykkänään unhottaneet, ja se
on minun ajatukseni mukaan parasta kaikesta, mitä Kursachsen on
tähän asti meille sanonut, ja parasta, mitä hän nyt voi sanoa
Schönebeckissä... Autammeko edelleen oman isänmaamme repimisessä
kappaleiksi?"
"Oikein puhuttu!" virkkoi Lohausen. "Näyttää olevan aika kerrankin
alkaa ajatella yhteistä isänmaatamme. Jonkun aikaa takaperin kohtasin
erään oppineen Emmerikistä Clevenmaassa, nimeltään Wassenberg... hän
kirjottaa parhaallaan keisari Ferdinandin ja hänen sotiensa historiaa
ja on kaikkien protestanttien suuri vihamies... Me kohtasimme
kuitenkin ystävinä tieteen alalla, ja hän sanoi minulle sanoja, joita
en koskaan tule unhottamaan. Ruotsalaiset ja ranskalaiset, sanoi
hän, kerskuvat suuresti siitä, että ovat voittaneet Saksanmaan, ja
Tukholmassa ja Parisissa näytellään julkisesti lippujamme, jotka
me kuitenkin olemme itse riistäneet toisiltamme. Kuninkaat, joiden
muinen täytyi totella keisarimme käskyjä, päättävät nyt keskellä
Saksanmaata Saksanmaan kohtalosta, he kutsuvat kokoon valtiokokouksia
ja lukevat meille tuomioitaan, he kutsuvat ja me tulemme, he puhuvat
ja me kuuntelemme, he lupaavat ja me uskomme, he uhkaavat ja me
vapisemme kuten orjat... Niin sanoi hän, ja kautta kunniallisen
nimeni, hänen sanansa olivat totta. Jos kerran liittyisimme yhteen
keisarimme valtikan alle... olisi helppo asia suoriutua kaikesta,
tarvitsematta ajatellakaan tämän verisen sodan jatkamista!"
"Kursachsenin kautta menee tie keisarin luo!" jatkoi Krokow, hetken
äänettömyyden jälkeen, jollaikaa kukin oli itsekseen harkinnut
Lohausenin sanoja. "Jalo Juhana Yrjö on ojentanut meille kätensä,
tarttukaamme siihen! Eikö käy jokaisen saksalaisen miehen sydämelle,
kun näkee tämän ruotsalaisen aatelismiehen, valtiokanslerin,
nousevan saksalaisten valtaruhtinasten ylitse. Kuka ei muistaisi
hänen sanojaan, kun hän kaksi vuotta takaperin läänitti Frankenin
Bernhardille, Weimarin herttualle, ja antoi Heidelbergissa hänelle
läänityskirjan: 'Jääköön ikuiseksi muistoksi aikakirjoihimme,
että saksalainen ruhtinas on pyytänyt sellaista ruotsalaiselta
aatelismieheltä ja että ruotsalainen aatelismies Saksassa on
myöntänyt saksalaiselle aatelismiehelle, mikä minusta on mahdoton
toiselta puolen pyytää ja toiselta puolen myöntää!'... Nyt,
hyvät herrat, näyttää minusta olevan aika käsissä opettaa näitä
ruotsalaisia alentamaan suuria vaatimuksiaan... Eivätkö saksalaiset
ruhtinaat, pappisvaltiaat, vaaliruhtinaat ole palvelleet tätä
muukalaista, kantaneet hänelle hänen vaippansa, hänen ruokansa, hänen
pesuvetensä, ja eikö hän ole antanut heille muistutuksiaan, jopa
osottanut heille ilmeistä halveksumista, kuten hänen sanansa Weimarin
herttualle riittävästi osottavat."
Nämä kiihkeästi lausutut sanat eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan
läsnäolijoihin. Ruotsille niin onnettoman tappion jälkeen
Nördlingenin luona, tämän tappion, joka Akseli Oxenstjernalle
maksoi hänen toisen unettoman yönsä, tämän tappion jälkeen Ruotsin
liittolaiset ensin valtasi levottomuus, epäilys ja neuvottomuus
ja sitte täydellinen toivottomuus, ja ruhtinas ruhtinaan jälkeen
luopui, kaupunki kaupungin jälkeen, Augsburg, Nürnberg, Kustaa
Adolfin silmäterä, oli mennyttä kalua, ja keisari kohotti taasen
päänsä niin korkealle, että hänen silmiään aivan huimasi. Hän ei enää
nähnytkään "pikku vihollista", jonka oli saanut niskoilleen, ja kun
Kursachsen oli puolestaan tehnyt rauhan hänen kanssansa ja luvannut
ajaa ruotsalaiset Saksanmaasta, ei keisari enää tahtonut kuulla
heistä puhuttavankaan eikä olla heidän kanssaan tekemisissä muuten
kuin alamaisensa Kursachsenin välityksellä. Hän oli liian suuri ja
hänen vihollisensa liian pieni, jotta hän olisi voinut alentua tämän
kanssa välittömään kosketukseen. Niin saattavat muutamat tunnit
muuttaa kaiken! Niin kauan kuin ruotsalaiset marssivat eteenpäin
voitosta voittoon, silloin ei keisari voinut olla heitä näkemättä,
silloin kumarsivat Kursachsen, Kurbrandenburg ja kaikki muut tomuun
kolmen kruunun edessä, mutta niin pian kuin onnettomuus tuli, silloin
käänsivät he selkänsä ja unhottivat kaiken, unhottivat lupauksensa
ja valansa suurelle kuninkaalle, joka oli uhrannut verensä heidän
puolestaan, eivätkä voineet nyt kyllin joutuisasti osottaa keisarille
halukkaisuuttaan liittyä häneen ja inhoaan ennen niin jumaloitua
liittolaistaan kohtaan. Ruotsilla oli syksyllä 1635 vain yksi ainoa
liittolainen Hessenissä, ja tämäkin horjui.
Mutta eivät riittäneet nämä luopumiset asiasta, jota oli sitouduttu
henkeen ja vereen asti puolustamaan, on vielä hitunen suoruutta tässä
erityisessä rauhanteossa keisarin kanssa ja niissä sitoumuksissa,
joita tällöin solmittiin, mutta tämä Juhana Yrjö, joka nyt yhtäkkiä
paisui kuohuvasta mahtavuutensa tunnosta, hän, joka kaksi kertaa
oli nähnyt itsensä ja maansa pelastuvan keisarillisten julmasta
mellastuksesta ainoastaan näiden ruotsalaisten ja heidän kuninkaansa
avulla, hänellä oli kyllin väljä omatunto viedäkseen aivan kuin
varkain parhaat miehet kuningasvainajan joukosta, sitte sitä enemmän
hekumoidakseen jälelläolevain voittamisesta. Sekä yksityisesti
että julkisesti, kirjeillä ja julistuksilla, joita naulattiin
ruotsalaisten leiriin, ynnä muilla kuulutuksilla, jotka olivat
täytenään mitä häpäisevintä katkeruutta, koetti hän taivuttaa kaikkia
saksalaisia luopumaan ruotsalaisesta sotajoukosta. Hän menetteli
aivan kuin venäläiset 1808, mutta suuri erotus ruotsalaisten
sotapäällikköjen välillä silloin ja viimeisessä sodassamme Venäjää
vastaan oli se, että edellisille oli isänmaa kaikkea muuta kalliimpi.
Mitään Sprengtporteneja, Gripenbergejä ja Jägerhorneja ei silloin
ollut ruotsalaisten riveissä. Eivät edes saksalaiset everstitkään,
joiden omasta maasta kuitenkin oli kysymys, muitta mutkitta kuulleet
houkuttelevia lupauksia.
Kuitenkin oli vaaliruhtinaan vaikutus viimeksi mainittuihin nähden
ehtinyt niin pitkälle, että puuttui vain viimeinen ratkaiseva isku,
jotta Ruotsin viimeinen sotavoima Saksan maaperällä olisi palottunut
ja hävinnyt, ja sen mukana Ruotsi itse niin monien uhrausten jälkeen,
niin paljo vuodatettuaan verta, ja niin paljo kunniaa saavutettuaan,
saanut nöyrästi suudella vihollisensa kättä ja kiittää siitä, että
sen sotajoukkojen tähteet saivat rauhassa palata kotiin eikä heitä
ajamalla ajettu niiltä kentiltä, jotka puhuivat heidän uroteoistaan.
Sellainen oli asema, kun Akseli Oxenstjerna palasi Ranskasta, jossa
hän oli persoonallisesti keskustellut Richelieun kanssa Kustaa
Adolfin aikana solmitun liiton uudistamisesta. Se oli huolten, pelon,
harmin ja mielipahan aika. Vanhan valtiomiehen täytyi vaieta ja
kärsiä, jottei jollakin liian äkkipikaisella toimenpiteellä tärvelisi
kaikkea. Hän sentään suurella itsensähillitsemisen taidollaan voi
jotenkuten kestää pahan. Niin ei Juhana Banér, jolla oli joukkojen
ylipäällikkyys. Hän kuohui harmista ja paloi halusta voimakkaalla
iskulla tehdä lopun kurjuudesta ja kurittaa kelvotonta Juhana Yrjöä,
Saksin vaaliruhtinasta. Hänen oli kuitenkin pakko hillitä vihaansa ja
antaa miekan uinailla tupessaan. Vaaliruhtinas, joka tehtyään rauhan
keisarin kanssa ei tahtonut sijottaa joukkojaan omaan maahansa,
vaati, että ruotsalaisen sotajoukon täytyisi lähteä majapaikastaan
Thüringissä, ja viimeiseen asti säilyttääkseen mahdollisuuden
rauhantekoon, jota tahtoi sekä neuvoskunta kotimaassa että Akseli
Oxenstjerna itse, täytyi vaaliruhtinaan vaatimukseen suostua. Mutta
sitte vaativat saksalaiset upseerit ruotsalaisessa sotajoukossa
vaaliruhtinaan vaikutuksen johdosta, että oli vetäydyttävä aina
Magdeburgiin saakka, ja tähänkin täytyi Oxenstjernan ja Banérin
mukautua.
Ja niin oltiin nyt Magdeburgissa, ja saksalaiset everstit olivat
käyttäneet Juhana Banérin matkallaoloa pitääkseen viimeisen
neuvottelun siitä, mitä olisi tehtävä.
Käyttäen hyödykseen sitä vaikutusta, jonka hänen sanansa olivat
tehneet, jatkoi eversti Krokow puhettaan alkamaansa suuntaan. Hän oli
sieluna siinä kapinaliitossa, joka nyt muodostettiin, ja hänen nyt
puhuessaan leimahtelivat hänen katseensa sytyttävinä miehestä mieheen.
"Miksi viivyttelemme, jalot herrat?" huudahti hän. "Miksi annamme
ajan kulua hyödyttömään keskusteluun siitä, mitä olisi tehtävä?
Jos tahdomme toimia kuten miehet, niin tarttukaamme tilaisuutta
kaulukseen! Nyt on sotamarski poissa ja valtiokansleri meidän
vallassamme... Neuvoni on, että vielä tänään opetamme hänet
ymmärtämään sen..."
"Valtiokanslerin!" huudahtivat kaikki ja katsoivat hämmästyneinä
rohkeaan puhujaan.
Mutta tämä kohtasi heidän katseensa sellaisella tyyneydellä kuin
olisi puhunut parhaimman asian puolesta maailmassa.
"Aivan niin", sanoi hän, "juuri valtiokanslerin! Kuka seisoo rauhan
ja Saksanmaan yhteyden tiellä, jollei juuri tämä ruotsalainen
valtiokansleri, ja jos tahdomme tätä rauhaa, jos tahdomme todellakin
tehdä jotakin muuta kuin ainoastaan pakinoida siitä kieroudesta,
että saksalaiset repivät kappaleiksi omaa maatansa, niin on meidän
kuten miesten tartuttava niihin keinoihin, jotka meille ovat
tarjolla päämäärämme saavuttamiseen... Ja sentähden, ylös, jalot
herrat, toimintaan...! Yhteisen isänmaamme nimessä, toimintaan...!
Kun valtiokansleri on käsissämme, niin voitto on meidän ja päämäärä
saavutettu!"
Joitakuita kyllä hämmästytti tämä rohkea hanke, mutta toisia taasen
ihastutti kunnia, joka sitä seuraisi ja heijastaisi kaksinkertaisella
loisteella isänmaan vapauttajain ylitse, ja lopulta vaikutti
tämä innostus epäileviinkin. Huokaileva Saksanmaa tarvitsi uutta
Hermannia, ja Magdeburg olisi ruotsalaisille tuleva siksi mitä
Teutoburgin metsä oli roomalaisille legiooneille.
"Olkoon päätöksemme tehty hyvänä hetkenä!" huudahti eversti Lohausen.
"Ja huutakoon Ruotsi, samoin kuin roomalainen keisari, valittaen
Akseli Oxenstjernalleen: 'Redde meas legiones!'"
["Anna minulle legioonani takaisin!" Kun roomalaiset keisari
Augustuksen aikana Galliasta (Ranskasta) käsin koettivat vallottaa
Germaniaa (Saksaa), kokosi muuan germanilaisista ruhtinaista,
nimeltään Herman, eri germanilaiset heimot ja kukisti Teutoburgin
metsässä koko roomalaisen sotajoukon. Kun tieto tästä onnettomuudesta
saapui keisarille Roomaan, joutui hän epätoivoon ja kulki valittaen
ympäri palatsiaan, huudahtaen kerta toisensa jälkeen: "O Vare, Vare,
redde meas legiones!" (Oi, Varus, Varus, anna minulle legioonani
takaisin!) Varus oli tuhotun sotajoukon ylipäällikkö.]
Ja niin päätettiin valtiokansleri vangita, ja niin erosivat jalot
herrat neuvoteltuaan vielä hetken. Sovittiin, että tehty päätös
pannaan toimeen vielä samana päivänä iltapuoleen. Kokous oli
pidetty eversti Krokowin luona, ja kun tämä jäi yksin, istuutui
hän kiireesti pöytänsä ääreen, tarttui kynään ja kirjotti niin
nopeasti kuin hänen raskas kätensä salli, puhtaalle paperiarkille.
Hänen ollessaan näissä hommissaan, astui huoneeseen muuan nuori
upseeri loistavassa asussa. Hyvinmuodostuneet kasvot, suurine,
salamoivine silmineen, joita ympäröivät tummat kiharat, näyttivät
sangen kauneilta loistavanvalkoisen, laskoksille käännetyn kauluksen
yläpuolella. Mutta nämä kauniit kasvot olivat kalpeat ja aikaisin
vetäytyneet ryppyihin, ikäänkuin mies olisi antanut intohimoilleen
liian suuren vallan leirielämän usein hillittömissä irstailuissa, ja
aistillisuuden ja julkeuden piirre pilkkui niin hänen katseestaan
kuin hänen omituisesta hymystäänkin suun ympärillä.
Eversti kohotti katseensa upseerin saapuessa, mutta nyökäytti vain
päätänsä ja jatkoi kirjottamistaan samalla kiireellisyydellä. Kun
hän vihdoin taittoi paperin laskoksille ja painoi sille suuren
sinettinsä, sanoi hän tuttavallisuuden ja alentuvaisuuden sekaisella
äänellä odottavalle upseerille:
"Nyt se on valmis, Fritz, ja tänä iltana räjähtää ensimäinen
miina...!"
"Valtiokansleri?" kysyi upseeri. "Oikein, valtiokansleri",
vastasi eversti. "Mutta jottei teko jäisi puolinaiseksi, täytyy
vaaliruhtinaalle ilmottaa mitä on tapahtunut, jotta hän tulisi meitä
hieman lähemmäksi, ja siitä asiasta saat sinä, Fritz pitää huolen...
Tämän kirjeen täytyy ennen iltaa olla vaaliruhtinaan käsissä...
Ruotsalaiset ovat vähälukuiset, mutta heidän kanssaan ei ole
leikkimistä, ja jos sotamarski palaa ennen kuin kaikki on valmiina,
niin voimme olla hukassa. Mutta varovaisuus ennen kaikkia! Vaikkakin
olemme sotamarskin suostumuksella neuvotelleet vaaliruhtinaan kanssa,
niin on mielestäni parasta, jos tämä kirje tulee vaaliruhtinaan
käsiin sinun tai minun tulematta näkyviin... ymmärräthän!"
Upseeri nyökkäsi, ja hetkistä myöhemmin lähti hän everstin asunnosta.
Harkiten parasta tapaa, miten voisi suorittaa everstin antaman
tehtävän, kulki upseeri katua eteenpäin ja tuli kauppatorille, jonka
ylitse hän jatkoi matkaansa vinoon suuntaan. Keisari Otto Suuren
ikivanhan kuvapatsaan juurella, joka vieläkin koristaa tätä toria,
kohtasi hän muutaman toisen upseerin, ja molemmat herrat tervehtivät
toisiaan hymyillen. Oli vielä aikainen aamu, ja torilla oli vielä
joukko ihmisiä liikkeellä, niin että molemmat herrat saattoivat
erityistä huomiota herättämättä vaihtaa ajatuksiaan.
Torilla liikkuvain joukossa oli kuitenkin myös muuan nuori ratsumies,
joka oli saapunut torille, vaikkakin toiselta taholta, melkein samaan
aikaan kuin ensiksi mainittu upseeri. Tummansiniset silmät ja vaalea
tukka ilmaisivat, että tämä ratsumies kuului johonkin syntyperäisistä
ruotsalaisista rykmenteistä. Hän oli vartaloltaan sorearakenteinen,
pitkä ja solakka, ja hänen ryhtinsä ja liikkeensä osottivat sekä
voimaa että vilkkautta, samalla kuin niissä ilmeni luontevuutta,
joka antoi koko miehelle miellyttävän ilmeen. Hän piteli vasemmassa
kädessään muutamia tavattoman kauniita kukkia ja näytti hänellä
olevan kiire. Mutta tuskin olivat hänen vilkkaat ja terävät silmänsä
loitompaa huomanneet kuvankauniin upseerin, ennenkuin hän hiljensi
käyntiään ja seurasi tätä väijyvän tarkkaavin katsein. Kun sitte
upseerit pysähtyivät kuvapatsaan juurella, alkoi ratsumies vähitellen
lähestyä ja onnistuikin tulemaan aivan sen luo molempien vilkkaaseen
keskusteluunsa kiintyneiden herrojen huomaamatta.
Ratsumies seisoi katsellen kukkia kädessään ja asetteli niistä
milloin mitäkin sormellaan paikoilleen, mutta koko ajan oli hän
koko sielultaan kiintynyt herroihin patsaan toisella puolen ja
heidän keskusteluunsa. Tämä kuitenkin kävi niin hiljaisella äänellä,
ettei montakaan sanaa voinut siepata. Kuitenkin kuuli ratsumies
selvään, että oli kysymys ratsastusmatkasta Sehausenin vanhan
temppeliherranlinnan raunioille, joille oli parin tunnin matka
Magdeburgista ja jossa sopimuksen mukaan kaiken piti olla valmiina.
"Jokseenkin tavaton morsiuskammio", sanoi senjälkeen mustakiharainen
upseeri. "Mutta ei suinkaan minun ruusuni sen asian tähden menetä
tuoksuaan..."
"Ja minun liljani", lisäsi toinen, "on säteilevä sitä ihanammin,
kastehelmistä kimallellen."
"Oivallista!" huudahti ensimäinen. "Ruusu ja lilja... parempaa
tunnussanaa et olisi voinut valita."
Näillä sanoin erosivat upseerit, ja ratsumies näki heidän menevän
kunkin taholleen. Mutta hänen tummansinisissä silmissään vaihteli
valo ja pimeys, ja katse tuli niin syväksi, niin hämyiseksi, hehkuvan
punan levitessä hänen poskilleen. Hänkin poistui pian vanhan
keisaripatsaan luota, ja nyt kulki hän juoksuaskelin katua eteenpäin,
kunnes saapui lähelle Elbeä vaatimattoman talon luo, jonne hän meni
sisään.
Tässä talossa asui muuan ruotsalainen kapteeni, nimeltään Kasper
Witte, tyttärensä ja hänen ystävättärensä keralla. Kapteeni oli
sodassa menettänyt toisen käsivartensa ja oli aikeissa palata
Ruotsiin, jossa hänellä oli maatila. Ja hänen tyttärensä, nuori,
kaunis Susanna, joka oli tullut hoitamaan isäänsä kuumeen
johdosta paljo pahentuneen sairauden aikana, oli tuonut mukanaan
lapsuudenystävänsä, Anna Skytten; molemmat olivat jo edellisestä
syksystä lähtien oleskelleet Saksassa sotajoukon mukana tai sen
läheisyydessä.
Nyt vihdoin oli kapteeni niin toipunut, että hän täydellä todella
saattoi ajatella kotimatkaa. Tätä oli kuitenkin viivytetty viikko
viikolta, koska oli vaikeaa lähteä pohjoiseen päin, kun koko maa
oli täällä nyit emmin vihollisten maata. Mutta oli toiveita, että
osa sotavoimaa pian lähtisi pohjoiseen päin ja tahdottiin olla
valmiina siltä varalta. Sentähden olivat matkalaukut ja sälylaatikot
kunnossa, ja tänään olivat kapteenin oman valvonnan alla pakattavat
viimeiset ja kalleimmat tavarat. Kapteeni Witte istui nojatuolissa
huoneen päässä ja piti silmällä ja neuvoi ja määräili, kun ratsumies
astui huoneeseen. Siellä oli jo ennestään muuan ratsumies, pitkä,
valkotukkainen mies, ulkonäöltään hyväntahtoinen, ja hän juuri oli
tavaroita pakkaamassa.
"Hyvä, että kerrankin palaat, Pekka!" murisi kapteeni tulijalle,
joka tervehti kunnioittavasti, samalla heittäen katseen sisempään
huoneeseen, johon ovi oli avoinna ja mistä kuului kahden iloisen,
nuorekkaan äänen sydämellinen nauru.
"Minulle tuli vähän viivykkiä, kapteeni... kenraali Patrik Ruthwen
oli matkalla valtiokanslerin luo, ja kun hän ratsasti aivan yksin,
käski hän minua pitelemään hevosta sen ajan, kun hän oli sisällä..."
"Ja nuo kukat kai poimit odottaessasi...?"
"Ei, ei, armollinen herra, ne olivat minulla ennen... ja teidän
luvallanne tahdon antaa ne tyttärellenne, neiti Susannalle."
"Tee se sitte!" virkkoi helposti leppyvä kapteeni. "Mutta pian, sillä
kaikki käy nurinkurin, kun sinä et ole mukana."
Solakka, uhkea nainen nuoruutensa täydessä suvikukoistuksessa
näyttäytyi samassa sisemmän huoneen kynnyksellä, ja hänen katseensa
viivähti teeskentelemättömän tyydytyksen tunteella upeassa
ratsumiehessä, jollaikaa hänen takanaan näyttäytyivät toiset kasvot,
jos mahdollista vieläkin kauniimmat kuin ensimäiset, mutta aivan
toisellaista kauneutta. Toinen oli loistava ruusu, toinen puhdas
lilja, mutta yhdessä muodostivat he taulun, jossa kaikki, mitä
runoilijat voivat loihtia esiin kaunista ja suloista, esiintyi
täydellisenä todellisuudessa.
Ratsumies kumarsi sellaisella luontevuudella, joka osotti, että
hänellä oli ollut tilaisuus seurustella muidenkin kera kuin toverien
leirissä. Niin olikin laita. Hän oli jo poikasena seurannut kapteeni
Witteä tämän maatilalta Stensjöstä Svenarumin pitäjässä ja oli siitä
pitäen ollut hänen tunnustettu suosikkinsa ja häneltä itseltään
oppinut lukemaan, kirjottamaan ja laskemaan, taitoja, joita monet
korkeammastakaan päällystöstä niin ruotsalaisten kuin vihollistenkin
joukoissa evät tähän aikaan omanneet. Hänen hyvä päänsä ja hänen
reipas ja pelkäämätön olentonsa oli monta kertaa keventänyt kapteenin
vaivoja ja antanut hänelle runsaan korvauksen sekä tehnyt pojan
ensin ja nuorukaisen sitte hänelle yhä rakkaammaksi. Mennä vuonna
oli yksikolmattavuotias Pekka kirjotettu ratsumieheksi Smålannin
rykmenttiin ja silloin saanut nimen Hammar, ja hän oli kohta
saavuttanut esimiestensä ja toveriensakin suosion, niin että jokainen
aavisti, ettei hän kauaksi aikaa jäisi yksinkertaiseksi ratsumieheksi
rykmenttiin.
Ainoastaan muuan oli eri mieltä kuin toiset, ja tämä yksi oli
eskadroonassa Hammarin lähin mies, joka omituisesta sattumasta oli
saanut nimekseen Städ. [Hammar merkitsee suom. vasara; Städ = alasin.
Suoment. muist.] He olivat molemmat samasta pitäjästä, mutta Hammar
oli ainoastaan torpanpoika, Städin isä oli talollinen, ja jo ensi
kertaa kohdatessa antoi Städ ymmärtää, että hän tahtoi saada etusijan
torpanpojan rinnalla. Hän katsoi merkitsevänsä enemmän, palveluksessa
kuin äskenleivottu toveri ja tahtoi sentähden kunnian käydä ensiksi
vihollisen kimppuun ja palata myöhemmin taistelusta kuin hän. Mutta
kuinka ollakaan, oli Hammar korkeammalla yleisessä mielipiteessä.
Toiset toverit vetosivat useammin hänen arvosteluunsa kuin Städin,
ja milloin joku korpraali tai vänrikki kulki telttakujaa ja sai
näkyviinsä molemmat uljaat ratsumiehet, jotka seisoivat rinnatusten,
hymyilivät hänen silmänsä Hammarille, kun hän Städiä tuskin
huomasikaan. Städ puri hampaansa yhteen ja vaikeni, ja lähimmässä
taistelussa tappeli hän neljän edestä, mutta se oli aivan kuin
riivattua, "tulokas, torpanpoika, näytti syntyneen hänen kiusakseen".
Tämä Städ se nyt oli kapteeni Witten luona Hammarin saapuessa,
ja hän oli kaltaisensa. Väri vaihtui hänen poskillaan, kun hän
kuuli, että kenraalimajuri Ruthwen oli suonut Hammarille kunnian
pidellä hänen hevostaan, hän itse mukamas ei tällä kertaa yhtä
vähän kuin muillakaan voinut olla käsillä; hän puri huultaan ja
yskäisi kapteenin sanojen johdosta Hammarille, sanojen, jotka nekin
jokseenkin selvästi sisälsivät muistutuksen häntä kohtaan.
"Niin kauniita kukkia, Pekka!" virkkoi Susanna ottaessaan kukat
kumartavan ratsumiehen kädestä. "Näetkös, Anna, tuon ruusun, kuinka
kaunis se on... kiitos, kiitos, Pekka!"
Ja hän kohotti kukat kasvojensa eteen, jotka nekin häivähtivät
punaiselle, kilpaillen tummanpunaisen ruusun kera. Ken tiesi se vain
tämän heijastus punasikin hienohipiäisen posken. Sitä ei voinut niin
tarkoin nähdä, mutta ratsumiehen posket liekehtivät, kun hän huomasi,
miten hyvin hänen lahjansa otettiin vastaan.
Samassa kuului oven edustalta askeleita, ja kohta astui kaksi
nuorta upseeria huoneeseen, jossa kapteeni istui. He olivat
ratsumestari Fritz von Krokow eversti Krokowin rykmentistä ja Werner
von Trautmann, luutnantti samasta rykmentistä. He tervehtivät
eräänlaisella toverillisella vapaudella ensin kapteenia ja sitte
nuoria naishenkilöitä, jotka tulivat ulompaan huoneeseen.
"Näettekös, että pidämme sanamme, neitsyt Susanna", sanoi
ratsumestari kohteliaasti hymyillen. "Tie on meille auki vanhaan
ritarilinnaan, ja me tulemme nyt pyytämään sinne pienelle
huviratsastukselle."
"Vanhaan ritarilinnaan...?" kysyi kapteeni, joka ilmeisesti ei
tiennyt, mitä tästä asiasta oli ennen puhuttu ratsumestarin ja hänen
tyttärensä kesken.
"Niin", selitti ratsumestari. "Tyttärenne ja hänen ystävättärensä,
jotka ovat kuulleet niin monia satuja temppeliherrojen ajoilta,
satuja, jotka ovat yhteydessä heidän vanhan linnansa kanssa,
ovat ilmaisseet haluavansa käydä siellä, ja kuinka vaikea heidän
toivomustaan on ollutkin täyttää rettelöiden johdosta Kursachsenin
kanssa, joista tekin kyllä tiedätte, niin on meidän nyt kuitenkin
onnistunut hankkia vapaa pääsy linnaan, ja jollei teillä ole mitään
sitä vastaan, niin tahdomme nyt lupauksemme mukaan viedä neitsyet
sinne."
Kapteeni ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ehdotukseen, mutta
hänen tyttärensä ja neitsyt Anna ottivat sen ihastuksella vastaan,
ja pakinoiden ja nauraen vetääntyivät he upseerien kera sisempään
huoneeseen, johon vievä ovi oli auki edelleen. Temppeliherrat
ja linna olivat alusta loppuun se lanka, jonka ympärillä heidän
keskustelunsa liikkui, ja jokaisen sanan kuulivat nuo kolme ulommassa
huoneessa olijaa. Kapteenin kasvot pilveytyivät yhä enemmän, Hammarin
samoin, mutta Städ katsoi vähäväliä eräänlaisella tyytyväisyydellä
Hammariin. Tämä herätti lopulta Hammarin huomiota, ja hän piti
salavihkaan silmällä Städiä, jonka liikkeet selvään ilmaisivat, että
hänen sielunsa oli kiintynyt johonkin aivan toiseen kuin mitä hän
askarteli käsillään.
"Kuinka ilkeä ratsumestari voikaan olla!" kuului Susanna sanovan.
"Aivanhan panette meidät piinapenkkiin... ei ennenkuin huomenna?
Kuinka voi eversti pakottaa teidät niin kiireiselle retkelle juuri
tänään?"
"Sille en voi mitään, armoni!" kuului ratsumestari vastaavan.
"Palvelustehtävät ennen kaikkea, ja kirjeen täytyy jo tänään olla
vaaliruhtinaan käsissä!"
"Älkää uskoko häntä!" puuttui puheeseen luutnantti von Trautmann.
"Hän vain tahtoo tekeytyä niin kallishintaiseksi kuin mahdollista,
jotta hänen arvoisa persoonansa saisi mahdollisimman suuren arvon."
Tätä lausuntoa seurasi läsnäolijain ilakoiva nauru, jota ratsumestari
itsekin säesti. Kuitenkin hän lisäsi sitte, että hän oli sanonut
kaiken täydellä todella.
"Leikki sikseen, Fritz!" sanoi silloin luutnantti. "Vai tahdotko
tosiaankin uskotella meille, ettei leirissä löydy ratsumiestä, joka
voisi viedä kirjeen perille yhtä varmasti kuin sinä itsekin?"
Luutnantin sanojen jälkeen kuului ovelta asentoaskel, ja siellä
seisoi kookas Städ suorana ja jäykkänä.
"Minä otan viedäkseni kirjeen perille!" sanoi hän.
Kaikki katsoivat kummastuneina ratsumieheen, johon itseensä eivät
näyttäneet pystyvän ne katseet, jotka häneen suunnattiin.
"Jos kapteeni suostuu minut vapauttamaan pakkauksesta, niin nousen
heti satulaan!" lisäsi Städ.
Koska pakkauksesta oli enää vain pieni osa jälellä, ei kapteeni
voinut keksiä mitään syytä kieltoon, ja niin sai Städ luvan lähteä
kapteenin luota ja poistui ratsumestarin keralla. Hetkistä myöhemmin
lähti luutnanttikin.
Mutta Hammarin sielu ei voinut lainkaan rauhottua kuultuaan kaiken
tämän. Hän suoritti työnsä sellaisella kiireellä kuin olisi hänet
vallannut kuumeinen rauhattomuus. Kun hän vihdoin oli sulkenut
suuren arkun kannen, katsoi hän ympärilleen huoneessa. Kapteeni oli
mennyt ulos; hän oli aivan yksin, mutta hän kuuli molempain tyttöjen
olevan vielä viereisessä huoneessa, ja hetkisen mietittyään, samalla
ikäänkuin koettaen hillitä paloa sisällään, astui hän päättäväisesti
kynnyksen ylitse sisempään huoneeseen.
Susanna istui käsi poskella, ja hänen silmänsä lepäsivät hänen
huomaamattaan kukilla, jotka olivat pistetyt hopeapikariin pöydällä,
mutta joiden kaunein sisko, kallisarvoinen purppuranpunainen ruusu,
lepäsi rikkinypittynä ja tallattuna lattialla. Neitsyt Anna istui
ikkunan ääressä katsellen kadulle. Nähtävästi odotti hän molempain
upseerien palaamista.
Kysyvin katsein, kummissaan kohotti Susanna katseensa Hammariin,
ikäänkuin tahtoen kysyä: mitä täältä haet?
"Anteeksi", änkytti Pekka, "minulla olisi rukous teille, neitsyt
Susanna..."
"Siihen suostun jo etukäteen", vastasi Susanna hieman nyreissään
siitä, että häntä oli häiritty unelmissaan. "Mutta nyt ei minulla ole
aikaa kuulla sitä... huomenna, Pekka, huomenna!"
"Älkää sanoko niin, neitsyt Susanna", jatkoi Pekka. "Saatatte
minut epätoivoon, varsinkin, kun minun täytyy näyttää teistä
käsittämättömältä, mutta minä pyydän teitä... tahtoisin varottaa
teitä... älkää ratsastako temppeliherrojen linnaan!"
Kummastus Susannan kauniilla kasvoilla muuttui suuttumukseksi,
ja hänen suuret, säteilevät silmänsä katsoivat niin kylminä kuin
talviyön tähdet uhkarohkeaan ratsumieheen, joka ei rohennut
ainoastaan pyytää, vaan antaa neuvoja ja varotuksiakin. Annankin
hienohipiäiset kasvot purppuroituivat, ja hänen suloinen katseensa
suuntautui hetkiseksi mieheen, joka seisoi niin ymmällä ja hämillään
ja tuskin rohkeni kohottaa katsettaan.
"Te vihastutte minuun, ylpeä neitsyt", sanoi hän vapisevalla äänellä.
"Näen sen, mutta te tiedätte kuitenkin hyvin, että tahtoisin mennä
kuolemaan teidän tähtenne, jos sitä vaatisitte... tämä nyt maksaa
teille samaa kuin elämänne ja enempääkin..."
"Etkö ymmärrä, Pekka", sanoi Susanna, "että sanasi sisältävät
syytöksen niitä miehiä kohtaan, jotka kuuluvat isäni seurapiiriin?"
"Juuri siksi, neitsyt Susanna, on minun niin vaikea sanoa teille mitä
tahdon."
"Silloin on parasta jättää se sanomatta!"
"En voi todistaa, mitä pelkään, mutta pyydän teitä isänne tähden...
jättäkää aiottu ratsastusretki, sikseen, sanon teille, että se voi
päättyä surullisesti! Tietäisittepä oikein, millaista tämä leirielämä
on, voisittepa aavistaa, kuinka nämä nuoret herrat leikkivät
pyhimmällä maan päällä, ette pitäisi rukoustani uhkarohkeana, vaan
kuulisitte sitä..."
Anna lähti ikkunan luota ja meni Susannan luo, jonka käteen hän
tarttui, katsoen häneen rukoillen miltei kyyneltyvin silmin. Susanna
punastui hieman, mutta kävi kohta sen jälkeen jos mahdollista vielä
kylmemmän ja ankaramman näköiseksi.
"En tiennyt, että Pekka Hammar tulisi kielittelemään minulle..."
"Ette siis tahdo kuulla minua?"
Susanna erehtyi tykkänään ratsumiehen menettelyn syihin nähden. Hän
tiesi, että tämä rakasti häntä, ja paitsi sitä tulevaisuutta, joka,
kuten hänen isänsä oli monta kertaa lausunut, avautui Pekan eteen,
oli tämän oma sisäinen ja ulkonainen persoonallisuus vaikuttanut
häneen niin syvästi, että hän itsekin monina hetkinä unelmoi
onnesta uljaan nuorukaisen rinnalla. Mutta sitte tuli saksalainen
ratsumestari ja kiinnitti silmänsä häneen, ja niin vähitellen,
hänen itsensä sitä huomaamatta, peittyi sumuun kookkaan, vakavan
ruotsalaisen nuorukaisen kuva, ja häntä tahtomattaankin ihastutti
Fritz von Krokowin häikäisevä kauneus ja ritarillinen esiintyminen.
Nyt käsitti hän Pekan esiintymisen pelkäksi mustasukkaisuuden
ilmaukseksi, ja hän suuttui sisimmässään nuoren miehen omahyväisyyden
ja hävyttömyyden tähden. Sentähden tarttui hän Annan käteen ja
poistui huoneesta suomatta Pekka paralle katsettakaan jäähyväisiksi.
Tämä seisoi hämmentyneenä ja tuijotti hetken aikaa eteensä. Hänen
rinnassaan tuntui yhtäkkiä niin tyhjältä ja pimeältä, koko hänen
elämänsä ilo näytti hävitetyltä, juuriltaan temmatulta ja tallatulta
samoinkuin kaunis kukka, jonka lehtien ylitse hänen unelmiensa ylpeä
hallitsijatar äsken oli kulkenut. Hänen epätoivonsa pääsi ilmoille
raskaassa huokauksessa, joka ryöstäytyi hänen huuliltaan, ja sitte
lähti hän vitkallisin askelin kapteeni Witten asunnosta.
Rakkaus on ihmeellinen asia, ja syystä kuvataan sitä side silmillä.
Halpa, köyhä ratsumies, joka oli lähtenyt töllin tuvasta, rakasti
kaunista, säteilevää Susanna Witteä! Hän tunsi itsekin kulkiessaan
katua eteenpäin, kuinka uhkarohkeasti hän oli heittänyt ajatuksensa
korkeuteen, johon hän ei tietenkään voinut koskaan päästä, ja
silloin hänen hyvinmuodostuneet huulensa vetääntyivät surumieliseen
hymyyn. Mutta se oli eri asia, voiko hänen rakkautensa koskaan
saavuttaa päämääräänsä, toinen asia oli, kuinka hänen mielitiettynsä
oli pelastettava vaarasta, joka uhkasi viedä hänet perikatoon.
Tähän yksistään suuntasi Pekka kaikki ajatuksensa, ja kuinka ne
risteilivätkään, pysähtyivät ne aina siihen, että äkillinen lähtö
kaupungista oli ainoa mahdollinen keino pelastaa Susanna. Mutta
kuinka se voisi käydä laatuun?
Hänen juuri tätä kysymystä tuumiessaan kuului hänen korviinsa ripeä
kavioiden kopse, ja hän kohotti silmänsä. Ratsastaja oli Städ,
joka pyörähti kulman ympäri kadun toisesta päästä. Hänen oli nyt
täytettävä lupauksensa ratsumestarille. Tämä vei Pekan ajatukset
äkkiä toiselle tolalle, ja hän näki nyt Städin ryhtyneen tehtävään,
johon hän ei varmasti kyennyt, mutta joka kentiesi suistaisi hänet,
vieläpä toisi mukanaan jotakin pahempaakin. Sillä sellaisen pään
kuin Pekka Hammarin oli helppo käsittää, ettei kaikki se, mitä
viime aikoina oli tapahtunut, ollut sellaista kuin valtiokansleri
tai sotamarski, herra Juhana Banér olisi tahtonut, ja kuta enemmän
hän keskitti ajatuksiaan tähän, sitä selvemmäksi kävi hänelle,
että täytyi olla tekeillä jotakin, joka kentiesi voitaisiin estää,
jos joku odottamaton vastus nousisi sen suunnitelman tielle, minkä
Ruotsin vihamiehet olivat laatineet. Ainakaan ei ruotsalaisen miehen,
kaikkein vähimmän niin perin kunniallisen ja rehellisen pojan kuin
Städin pitänyt ratsastaa lähettinä juonittelijain välillä. Sitä
paitsi, kuka voi tietää, jollei hän, mikäli hänen onnistui estää
Städin suorittamasta ratsumestarin antamaa tehtävää, juuri siten
voinut estää myös sen onnettomuuden, joka uhkasi Susannaa?
Nopeasti kuin salama risteilivät nämä ajatukset hänen sielussaan, ja
yhtä nopeasti oli hän tehnyt päätöksensä. Aikaa ei ollutkaan hukata,
jos hän mieli tavottaa Städin. Hammar satuloi sentähden hevosensa,
suuren oivallisen eläimen, jolla tuskin kukaan muu koko eskadroonassa
kuin hän kykeni ratsastamaan, ja tuokion jälkeen kiiti hänkin tietä
Schönebeckiin ja Barbyhyn, jossa oli Kursachsenin päämaja. Hän oli
ehtinyt noin puolen peninkulmaa Magdeburgista länteen päin näkemättä
vilahdustakaan Städista, jonka siis oli täytynyt laskettaa vimmatulla
vauhdilla, kunnes hän äkkiä näki kaatuneen hevosen tiepuolessa.
Hän ei aluksi tuntenut elukkaa. Städin se ei ollut, sillä hänen
hevosensa oli aivan toisenkarvainen ja olisi hyvin kestänyt matkan
Barbyhyn. Mutta lähemmin katsottuaan tunsi hän selvään sen muutamaksi
kuormahevosista, ja nyt välähti hänen mieleensä, ettei Städ
nähtävästi ollut tahtonut käyttää omaa ratsuaan tähän ratsastukseen.
Tyytyväisyyden ilme levisi hänen kasvoilleen, ja hän jätti kuolevan
eläimen vakuutettuna siitä, että hän nyt pian tulisi Städin
saavuttamaan.
Niin kävikin. Kului hetkinen, ja hän näki Städin kiireisin askelin
kulkevan tietä edellään.
"Helei, Städ!" huusi hän ehdittyään niin lähelle, että hänen äänensä
saattoi kuulua ja lisäsi luo päästyään: "Aiotko tosissasi kulkea tien
jalkaisin?"
Mutta Städ ei vastannut. Hän näytti tuimalta ja kiirehti askeleitaan
katsomattakaan Hammariin.
"Olen kiirehtinyt jälkeesi", jatkoi tämä, "ainoastaan puhuakseni
kanssasi parisen sanaa, ennenkuin suoritat ratsumestarin antaman
tehtävän... oletko oikein harkinnut, Städ, kun kuljet saksalaisten
asioilla... olet suutuksissasi minulle, tiedän sen, mutta voit
kuitenkin uskoa, etten tahdo sinulle mitään pahaa, vaan ennemmin
tahdon auttaa sinua mikäli suinkin voin."
Städ alkoi tuhkoa ja syleksiä. Se oli merkki, että hänen kielensä
siteet pian laukeaisivat. Mutta vielä ei hän virkkanut mitään.
"Ymmärtänet kai", jatkoi Hammar, "ettei ole oikein kaiken sen laita,
mitä nyt on hankkeissa... Ne, joiden pitäisi olla ystäviämme,
nousevat ja käskevät ja heristelevät vain, ja niin lähdemme me
oikopäätä liehkaan ja jätämme hyvän aseman toisensa jälkeen... Sanon
sinulle varmasti, Städ, kirje, joka sinun on vietävä Olut-Yrjölle"
-- niin mainittiin pilkkanimellä Saksin vaaliruhtinasta -- "kutoo
puolestaan tätä juoniverkkoa kuten sukkula kangasta!... Ja sinäkö
kulkisit moisilla asioilla, Städ... sitä en voi uskoa Svenarumin
pojasta..."
"Lörpötellä sinä osaat!" ärähti vihdoin Städ, ja keveä punastus
punasi hänen ahavoituneet kasvonsa hänen lisätessään: "Saadaanpas
kerran nähdä, eivätkö teotkin voi puhua..."
Hänen silmänsä paloivat tuimasti, ja hän astui parisen
jättiläisaskelta osottaakseen Hammarille, että hänen päätöksensä oli
luja, mitä hän sitte mahtoikin tarkottaa "teollaan", joka puhuisi
paremmin kuin Hammarin "lörpöttely". Mutta tämä seurasi itsepäisesti
mukana, ja yhä kiihkeämmiksi kävivät Städin liikkeet. Lopulta hänen
sisunsa kuohahti ja hän tempasi esiin pitkän ratsupistoolinsa, jonka
hän oli ottanut kaatuneen hevosen satulakotelosta, ja ojensi sen
piipun Hammaria kohden.
"Käänny takaisin!" karjaisi hän. "Muuten on tämä viimeinen hetkesi...
luuletko sinä, että miehekäs käsivarsi iätkaiket väistyy puhuvan
kielen edessä?... Tahdon näyttää sinulle muuta... kenraali, eversti,
kaikki huomaavat he vain sinut... siitä laulusta on tuleva loppu,
ja siksi kulen tätä tietä, ja joko tulen korpraaliksi ennen vuoden
loppua tai heitän henkeni... kas niin, nyt tiedät, mitä tarvitset
tietää, ja jätä nyt minut rauhaan!"
Nämä sanat ilmaisivat selvästi, että miehellä oli mielessä jotakin,
jonka hän aikoi toteuttaa, ja että hän oli käyttänyt ratsumestarin
asiaa keinona saavuttaakseen omat tarkotuksensa. Mutta Hammarin
terävälle katseelle oli myös selvää, että toverin päässä syntynyt
päätös oli jotakin epätoivoista. Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta teki
nopeasti päätöksensä hänkin ja oli hengenvedossa jälleen Städin
rinnalla. Tämä oli sanottavansa sanottuaan jatkanut käyntiään, täysin
vakuutettuna, että Hammar nyt käsitti, kuinka mahdotonta oli häneen
millään tavoin vaikuttaa. Kun hän nyt taasen kuuli kavioiden kopseen
viereltään, kääntyi hän kipakasti ja hyökkäsi silmittömästi Hammaria
vastaan. Tämä voi ainoastaan äkillisesti heittäytyen syrjään välttää
Städin luodin. Hammarin tyyneyden yhä enemmän ärsyttämänä sieppasi
Städ miekkansa ja tähtäsi sen kärjen hevosen rintaan, mutta yhtä
nopeasti välähti miekka Hammarinkin kädessä ja vaivutti voimakkaalla
iskulla Städin miekankärjen maahan.
"Oletko järjiltäsi, Städ?" huusi Hammar hypäten hevosensa selästä.
Nyt alkoi tulinen taistelu elämästä, ainakin hyökkääjän puolelta,
sillä Städ löi aivan mielettömästi Hammariin. Tämä oli kuitenkin
taitava miekkailija, ja hänen käsivartensa oli ainakin yhtä jäntevä
kuin Städin, niin että hän kykeni puolustautumaan. Ilmeisesti oli
hänen tarkotuksensa, jos mahdollista, väsyttää Städ ja sitte riisua
hänen aseensa. Mutta näytti siltä, kuin Hammarin aikeet jäisivät
silleen, sillä Städ ei ollut niitä miehiäkään, jotka niin pian
väsyvät, ja viha lisäsi sitä paitsi nyt hänen voimiaan uskomattomiin.
Tämä pakotti Hammarin vähitellen vastoin aikeitaan menettelemään
hyökkäävään tapaan.
Heidän parhaalleen vaihdellessa iskujaan, tuli osasto ratsumiehiä
täyttä laukkaa tietä myöten. Tämä osasto kuului Krokowin rykmenttiin,
ja kun johtaja sai näkyviinsä molemmat ratsastajat, kannusti hän
hevosiaan. Tuokiossa oli hän heidän rinnallaan, niin että he
aavistamattaan joutuivat umpinaisen saarroksen sisään. Tämä tapahtui
samana hetkenä, kun onni tai onnettomuus satutti Hammarin säilän
Städin käteen, joka puristi miekankahvaa, niin että hän menetti kolme
sormeaan ja sen lisäksi sai hyvän haavan käsivartensa alaosaan.
Ruotsalaisessa sotalaissa olivat kaksintaistelut ankarasti
kielletyt, ja tämä asia oli päivänselvä ja näytti lisäksi pikemmin
salahyökkäykseltä, sillä niin hyvin joukon johtaja kuin jokainen
ympäröivistä ratsumiehistä saattoivat ottaa valalleen, että Hammar
oli hyökännyt Städin kimppuun ja olisi epäilemättä päättänyt hänen
päivänsä, jolleivät he hyvissä ajoin joutuneet estämään. Hammar
otettiin heti kiinni ja vietiin Magdeburgiin, jossa sotaoikeus oli
pian vetäisevä viivan hänen kaikkien tulevaisuusunelmiensa ylitse.
Städ sidottiin niin hyvin kuin voitiin, mutta sen sijaan, että olisi
jatkanut matkaansa Barbyhyn, kääntyi hänkin Magdeburgia kohden.
Niin paljo oli Hammar sentään saanut aikaan, vaikkakin, jos hän
korvaukseksi siitä oli menettävä elämänsä, hinta oli liian suuri.
* * * * *
Suuressa korkeassa huoneessa, joka oli sisustettu 1600-luvun vakavan
ja raskaan maun mukaan, syvät ikkunakomerot verhotut paksuilla,
ripsureunaisilla uutimilla, verrattain matalat ovet, paneloidut,
runsailla leikkauksilla koristetut seinät ja pitkälle huoneeseen
ulkoneva takka, koristettu mestarillisilla kuvan veistoksilla --
tässä huoneessa istui Ruotsin valtiokansleri, Akseli Oxenstjerna.
Hänen kookas, voimakas vartalonsa oli vielä kumartumaton, vaikkakin
tukka oli alkanut harmaantua, ja hänen suuret, eloisat silmänsä
tähystivät samalla tyynellä terävyydellä kuin aina menneisyyden,
nykyisyyden ja tulevaisuuden ylitse. Hän istui takanojassa muutamalla
korkealla nahkapäällysteisellä nojatuolilla, ja hänen kätensä lepäsi
avatulla kirjeellä, jonka hän äsken oli saanut Ruotsin neuvostolta.
Kirje oli hänen edessään suurella pöydällä, joka oli kauttaaltaan
kirjotusten peittämä. Vasen käsi kannatti alaspainunutta päätä.
Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, ja hänen ympärillään oli niin
hiljaista kuin haudassa tai mieluummin maassa, jossa toimivat
näkymättömät voimat, valaen elämännestettä puiden juuriin.
Aika olikin nyt enemmän kuin koskaan sellainen, että se vaati
kaikkien voimien ponnistusta, yksimielisyyttä, sitkeyttä ja
rohkeutta, jottei koko se ylpeä rakennus, jonka sankarikuninkaan
suuruus oli kohottanut, sortuisi maahan ja kukistuessaan vetäisi
mukanaan ei ainoastaan ulkonaisten laitosten loiston ja mahtavuuden,
vaan myöskin sisäisen elämän, hengen ja sydämen vapauden,
itsenäisyyden ja rauhan, juuri sen, joka oli ollut iäkkään ministerin
ja hänen kuninkaallisen ystävänsä parhaan työn päätarkotus. Eikä
pidä ihmetellä, vaikka jolloinkin, kun, kuten nyt, tietoisuus
inhimillisten pyrintöjen turhuudesta tunkeutui syvemmälle sieluun,
ihminen otti oikeutensa myös tässä voimakkaassa hengessä ja kasvojen
piirteet ilmaisivat taistelua, jota käytiin hänen sisimmässään.
Mutta siinä suhteessa oli Akseli Oxenstjernan sieluntaistelu
toisenlaatuinen, että hänellä ei taistelussa ollut kysymystä oikeasta
tai väärästä tai kiusauksesta tavallisessa merkityksessä, vaan
siitä, mikä saattoi olla parhaaksi isänmaalle, mikä viedä suorinta
tietä päämäärään, jonka hyväksi suuri kuningas ja niin monet, monet
hänen keralla olivat antaneet elämänsä. Ja nyt, tällä hetkellä,
oli vähemmän kysymys menosta eteenpäin tätä päämäärää kohden kuin
vähimmällä tappiolla peräytymisestä poispäin. Näiden kaikkien
saksalaisten durchlauchtien epäluotettavuus, arkuus ja voitonhimo,
ja levottomuus, suuttumus, oikeutettu sankarillinen viha, kun tämän
johdosta oli pakotettu taipumaan katsomustapaan ja menettelyn
lähtökohtaan, joka oli niin uusi, niin äkillinen, tämä muodosti
yhteensä sulatusuunin, jonka tulisista liekeistä tuskin toinen henki
kuin Akseli Oxenstjernan olisi voinut päästä säilyttäen tahtonsa
kullan.
Hänen ajatuksensa keskeytti asentoaskel erään oven luona --
valtiokanslerin työhuoneeseen vei kolme ovea, -- ja kun hän
kohotti katseensa, seisoi pitkä, leveähartiainen ratsumies ovella.
Valtiokansleri katsoi kummastuneena mieheen.
Ei ollut tavallista, että joku ilmottamatta astui hänen
työhuoneeseensa, varsinkin sitä tietä, jota ratsumies epäilemättä oli
tullut ja jota käyttivät yksinomaan valtiokanslerin omat palvelijat.
Kuitenkin seisoi ratsumies siinä, äänetönnä ja jäykkänä, ikäänkuin
hän olisi kuulunut seinän veistokuviin ja aivan äkkiä tullut
työnnetyksi paikalleen. Valtiokansleri odotti kotvasen saadakseen
kuulla hänen asiansa, mutta kun niin ei tapahtunut, kysyi hän vihdoin
mieheltä, mitä tämä tahtoi.
"Konnantyö!" sopersi ratsumies, aivan kuin hänen olisi vaikea saada
sana huuliltaan.
"Rakas ystävä!" lisäsi valtiokansleri, "jos olet päässyt jonkin
sellaisen jälille, joka koskee sinua itseäsi, niin ilmota se
kapteenillesi tai everstillesi... tai onko tarkotuksesi kääntyä
erityisesti minun puoleeni?... Mikä on nimesi ja mistä olet?"
"Städ, armollinen herra, on nimeni ja kotoisin olen Svenarumin
pitäjästä Smålannista... ja nyt on asianlaita siten, että..."
Sanomalla nimensä ja syntymäpaikkansa näytti hän saaneen kielensä
kantimet heltiämään, mutta sitte pysähtyi hän yhtäkkiä uudestaan, ja
valtiokanslerin täytyi uudelleen kysyä, mitä hän oikeastaan tahtoi.
"Nähkääs, minulla on kauan ollut vähän käniä Hammarille", sanoi hän
vihdoin, "ja nyt on asia niin että hänet aiotaan ampua huomenna...
mutta se on huutava vääryys eikä se saa tapahtua, niin totta kuin
olen hänen lähin miehensä rivissä..."
Städ kertoi vähitellen ja monta kertaa keskeyttäen juttunsa ja syyn,
miksi hänellä oli "vähän käniä" Hammarille, jonka jälkeen hän lisäsi:
"Ja nyt, armollinen herra, löin minä ensiksi eikä hän, ja tahdon nyt
myöntää, että Hammar on muhkea poika, ja hän osaa hoitaa miekkaa yhtä
hyvin kuin minä, ja paremminkin... ja sentähden jääkööt vihottelut,
ja nyt tiedätte kaiken, ja jos joku henki on hukattava, niin on se
minun eikä Hammarin... hänellä onkin pää ja silmäpari, joka näkee
sakeimmankin pimeyden lävitse, niin että hän voi, mikäli elää ja
terveenä on, olla valtakunnalle suuremmaksi hyödyksi kuin minä
voin..."
Valtiokansleri katsoi ilmeisellä mieltymyksellä kalpeaan
ratsumieheen, jonka kivikovan pinnan alla piili niin paljo
tunteellisuutta, ja koska, kentiesi juuri tämän johdosta, hänen
mielensä kiintyi enemmän kuin muuten oli tavallista niin hyvin
Städiin kuin hänen kuolemaan tuomittuun toveriinsakin, kysyi hän
lähemmin, mikä oli aiheuttanut kaksintaistelun. Städ alkoi änkyttää
ja näytti hänen nyt olevan vaikeampi kuin ennen saada ilmoille mitä
hän tahtoi sanoa.
"Kuuriruhtinas", alkoi hän, ja valtiokanslerin uudistetun kysymyksen
johdosta sanoi hän ikäänkuin selittääkseen mitä hän tarkotti
kuuriruhtinaalla, "niin, Olut-Yrjö tietysti... nähkääs, olin menossa
suoraa päätä ottamaan hänet hengiltä..."
"Mies, mitä rohkenet sanoa...?" huudahti kansleri hypähtäen
tuoliltaan.
"Joo, tahdoin murhata kuuriruhtinaan", sanoi Städ aivan tyynesti.
"Tietysti rehelliseen tapaan, armollinen herra, ruotsalaiseen
tapaan... tahdoin sanoa hänelle totuuden suoraan vasten kasvoja,
tahdoin sanoa, että nyt kohtaamme toisemme armollisen herramme,
autuaan kuningasvainajan edessä, taivaassa Jumalan luona, ja niin
antaa hänelle rehellisen, ruotsalaisen iskun läpi pelkurisydämen...
ja sitte, kun olisin ollut kuollut, sillä sen voin hyvin käsittää,
ettei henkeni sen jälkeen olisi paljoa maksanut, olisin kai sentään
kerrankin saanut etusijan Hammarin rinnalla, ajattelin... mutta nyt
en enää sitä ajattele, ja nyt on kuten on, ja mikä on oikein, on
oleva oikein..."
Kummissaan kuunteli valtiokansleri rohkeaa ja omituista päätöstä,
jonka kilpailuhalu oli synnyttänyt jäykän sotilaan mielessä, ja hän
näytti tarkoin harkitsevan kaikkea yksikseen. Vihdoin kysyi hän,
kuinka Städ oli voinut päästä leiristä ja kuinka hän oli aikonut
menetellä päästäkseen vaaliruhtinaan luo. Mutta Städ otti aivan
tyynesti esiin ratsumestarilta saamansa kirjeen ja kertoi lisäksi
kuinka oli saanut sen. Valtiokansleri aikoi kysellä enemmän, kun
ovi aukeni ja muuan vahtiupseeri astui huoneeseen ja ilmotti joukon
everstejä, jotka pyrkivät viipymättä valtiokanslerin puheille. Tämä
ei näyttänyt kiirehtivän vastaamaan, vaan kääntyi ratsumieheen,
lähettääkseen hänet ensin pois; mutta hänen huuliltaan ei ehtinyt
päästä sanaakaan, kun ilmotetut everstit ja kenraalit näyttäytyivät
ovessa, tunkeillen synkin katsein ruotsalaisen valtiokanslerin eteen
odottamatta hänen suostumustaan ottaa heidät vastaan.
Städ vetäytyi takaisin sitä ovea kohden, jonka kautta hän oli
tullut huoneeseen, mutta hän ei poistunut huoneesta, vaikkakin
suuri esiinpistävä takka suojeli hänet toisten katseilta, niin
että he puhuivat ja toimivat täysin vakuutettuina, että olivat
valtiokanslerin kera yksin. Tämän katse hipaisi tyynesti ylpeitä
herroja ovella, ja sellaisen vaikutuksen teki tämän miehen pelkkä
näkeminen, sellainen majesteetillisuus oli koko hänen olennossaan,
että tuimat sotilaat seisoivat hetken aikaa neuvottomina, ikäänkuin
hämmästyksen lyöminä oman hankkeensa johdosta. Moni silmä ei voinut
kestää vanhan valtiomiehen tyyntä, mutta tutkivaa ja lisäksi
nuhtelevaa katsetta, miehen, jonka nimeä he niin monien vuosien
kuluessa olivat tottuneet kunnioittamaan; moni arpinen poski hehkui
purppurassa ja moni jalka jo liikahti tehdäkseen kokokäännöksen.
Silloin astui eversti Krokow esiin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat,
ja hänen äänensä vapisi, kun hän puhui, samalla kuin hänen silmänsä
ikäänkuin ponnistivat viimeiset voimansa kohotakseen kohtaamaan
valtiokanslerin katseen. Mutta miehellä oli sellaista rohkeutta, jota
epätoivoinen yritys vaatii, ja kun hän oli päässyt niin pitkälle,
että hän rohkeni katsoa jaloa vastustajaansa silmiin, tuli julkeus
hänelle avuksi, eikä hän luonut enää silmiään maahan.
Hän esitti aluksi yleisen kuvan silloisesta asemasta ja siirtyi
vähitellen yksityisempiin seikkoihin, kunnes hän vähitellen joutui
heidän esiintymisensä tarkotukseen valtiokanslerin luona, ja
epäröimättä, miltei terävällä katseella ja äänellä, esitti hän ne
vaatimukset, jotka saksalaiset kenraalit ja everstit asettivat
Ruotsin hallitukselle ja valtiokanslerille, tämän asiamiehelle.
Hänen lopetettuaan seurasi yleinen hiljaisuus, ja kaikkien
silmät suuntautuivat valtiokansleriin. Kuten lauma pelästyneitä
puhveleja, kun rohkein niiden joukosta uskaltaa pysähtyä ja kääntyä
vihollistaan vastaan, vähitellen hiljentää vauhtiaan, kääntyy ympäri
ja vitkasteltuaan lopulta karkaa yhdestä tuumin siihen suuntaan,
jonka johtaja on määrännyt, niin nousi täälläkin vähitellen katse
katseen jälkeen lattiasta, niiden ilmeet vaihtuivat pelosta ja
kunnioituksesta vihaksi ja nuhteeksi, ja lopulta pysähtyivät ne
taisteluun vaatien saaliiseensa.
Akseli Oxenstjernan kasvoilla ei saattanut huomata vivahdustakaan,
joka olisi pienimmälläkään tavalla ilmaissut, mitä hänen täytyi
tuntea sydämessään kuullessaan everstin puhetta, joka oli ilmaus
herrojen aamulla tekemästä päätöksestä.
"Lyhyesti, eversti Krokow", sanoi hän, "Akseli Oxenstjerna, Ruotsin
valtakunnan kansleri, on teidän vankinne... sitäkö olette tullut
minulle ilmottamaan?"
"Jaa!" vastasi eversti. "Meidän täytyy mennä äärimäisyyksiin, se on
aina keino saavuttaaksemme sen päämäärän, jonka puolesta tahdomme
uhrata henkemme ja veremme."
"Hyvä, eversti, mutta minä tiedän toisenkin keinon", jatkoi
valtiokansleri leimuavin silmin, "tiedän toisenkin keinon
saavuttaaksenne päämäärän, jonka puolesta tahdotte uhrata henkenne ja
verenne... että pidätte lujina ne lupaukset ja valat, jotka olette
vannoneet, että hylkäätte ne neuvot, joita nyt suositte, mutta
jotka aikalaisten ja jälkeentulevien edessä ovat painavat teihin
kavaltajan polttomerkin. Mitä... voitteko hetkistäkään luulotella,
että isänmaanne on saavuttava vapauden ja rauhan, nämä kallisarvoiset
asiat, joita te kaikki ikävöitte, voitteko luulotella, että Saksanmaa
on saavuttava tämän päämäärän, jos te Saksin vaaliruhtinaan kera
auliisti taivutte katolisen keisarin mielivallan alle... Ja mitä
ajattelette sitte siitä uskon ja tunnustuksen vapaudesta, jonka
lipulle me kaikki olemme vannoneet uskollisuutta, jonka puolesta
suuri manalle mennyt kuninkaamme uhrasi henkensä? Luuletteko, että
tämä vapaus saavutetaan siten, että te häpeämättä tahdotte rikkoa
pyhimmät valat ja sitoumukset...? Voitte olla varmat siitä, etteivät
lupauksenrikkojain saastutetut kädet voi konsanaan kannattaa
pyhää asiaa... Ja sentähden kuulkaa sanani ja harkitkaa niitä
tarkoin... vielä on aikaa peräytymiseen... ottakaa sananne takaisin
ja ajatelkaa, että mitä me nyt toimimme, se on kerran alistettava
tulevaisuuden lahjomattoman tuomion alaiseksi... ottakaa sananne
takaisin, ja mitä nyt olette tulleet lausuneeksi jalon mielen
kuumeisessa levottomuudessa ja jännityksessä, toivoen kerrankin
saavuttavanne korkean päämääränne, sitä ei tulla lukemaan teille
pahaksi, enkä minä sitä koskaan muista muuten kuin, kuten nyt olen
sanonut, todistuksena siitä, mihin jalotkin miehet voivat tapausten
ja toiminnan ahdingossa joutua."
Jos nämä sanat olisi lausuttu yksitellen näille miehille, olisi
epäilemättä valtiokansleri saavuttanut tarkotuksensa ja asiat
painautuneet entiseen luonnolliseen uomaansa, mutta nyt pidättivät
he toinen toistaan, kukaan ei uskaltanut rikkoa tehtyjä keskinäisiä
sitoumuksia, ja sille ainoalle heistä, joka uskalsi johtaa puhetta,
oli yksityisesti enemmän hyötyä siitä, jos heidän aikeensa
onnellisesti vietiin perille. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt
lausua mitään enempää, käänsi valtiokansleri herroille selkänsä ja
meni muutamaan sisempään huoneeseen. Hänen katseensa oli hetkisen
viivähtänyt vanhassa eversti Winckelissä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut tätä erityisesti puhutella, mutta sitte poistui hän.
Everstit ja kenraalit seisoivat ilmeisesti neuvottomina, ja useammat
nostelivat jo jalkojaan seuratakseen poistunutta, erittäinkin sinisen
rykmentin eversti, joka kenties elävämmin muisti käytyjen taistelujen
loiston ja ne siteet, joilla nämä taistelut ja sankarikuninkaan
muisto sitoivat yhteen hänen sotilaansa: ja kohtaus valtiokanslerin
kanssa näiden tunteiden vaikutuksen alaisena olisi saattanut murtaa
rikki salaliiton. Mutta silloin otti eversti Krokow sananvuoron, ja
hän osasi niin kietoa horjuvamieliset, että hän sai tahtonsa lävitse
ja päätettiin asettaa luotettavia vahteja Krokowin omasta rykmentistä
sen talon ympärille, missä valtiokansleri asui.
Städ oli ollut tämän kaiken hiljaisena ja näkymättömänä todistajana,
ja tälle jäykälle, hidastuumaiselle miehelle, jonka tahdonsuunnan
yleensä määräsi enemmän vaisto kuin harkitseminen, selkeni asia,
joka hänelle kentiesi ainaiseksi olisi jäänyt pimeäksi, jolleivät
tämän päivän tapahtumat ja se suonenisku, jonka hän oli saanut,
olisi ikäänkuin virittäneet hänen mieltään erityiseen herkkyyteen,
jollainen tavallisesti ei tullut hänen osakseen. Hän hiipi ulos ja
onnistui huomaamatta pääsemään kadulle. Hänen askeleensa olivat
hieman veltot verenvuodon tähden, ja turvonnutta käsivartta särki
kovasti, mutta hän ei välittänyt siitä, vaan käveli kuumeisella
joustavuudella katua eteenpäin. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän
laukustaan nahkakukkaron, jonka hän kiireesti avasi. Se oli täynnä
kiiltäviä kultarahoja, osaksi hänen monivuotisen säästäväisyytensä ja
kieltäymystensä hedelmiä. Hän pisti sen taskuunsa, riensi talleihin
ja satuloi, niin nopeasti kuin hänen kipeä käsivartensa salli,
Hammarin hevosen, tarttui ohjaksiin ja talutti sen Witten asunnolle,
missä hän sitoi sen porraspieleen. Sen jälkeen käveli hän katua
myöten suuren, synkän talon luo, joka ei ollut varsin kaukana, ja
kolkutti portille.
Vanhanpuoleinen mies tuli suuri avainkimppu kädessään ja avasi,
ja Städ pyysi, että hänet vietäisiin Hammarin luo. Siihen ei
mies suostunut, mutta lopuksi onnistui Städ käyttämällä sitä
kaunopuheisuutta, joka hänen nahkakukkaronsa sisällöllä oli, saamaan
tahtonsa lävitse, ja hetkistä myöhemmin seisoi hän kalpeana ja
kookkaana vangitun, kookkaana tuomitun toverinsa edessä. Mutta
täällä näytti hänen olevan vaikeampi kuin konsanaan saada sanaakaan
huuliltaan, ja jos pimeässä huoneessa olisi ollut valoisampaa,
olisi Hammar huomannut, kuinka suuret kyynelet raskaasti vierivät
Städin poskia ja partaa pitkin. Nyt ei hän sitä nähnyt, ei edes
tiennyt, kuka hänen luoksensa tuli, ja pysyi sentähden vaiti. Städin
epätoivoinen yritys saada suustaan joku käsitettävä sana, josta
yrityksestä kuitenkin sukeutui rajulta nyyhkytykseltä kuuluva ääni,
johdatti äkkiä Hammarin ajattelemaan, että hänen luonaan tosiaankin
oli Städ.
"Sinäkö se olet, Städ?" kysyi hän.
"Niin!" vastasi Städ. "Ja minä vaihdan paikkaa sinun kanssasi, ja
huomenna ammutaan minut, eikä sinua, minä olen ollut valtiokanslerin
luona..."
"Luulen, että olet taas tehnyt jotakin hullua, Städ", sanoi Hammar,
nousten olkipehkuilta, joilla hän makasi, ja tarttuen Städin käteen.
"Olet ollut valtiokanslerin luona... oletko saanut hänen määräyksensä
minun vapauttamiseeni, onko minun asiani uudestaan tutkittu ja minut
julistettu syyttömäksi...?"
"Milloin olen tehnyt muuta kuin hullua, Hammar?" sanoi Städ.
"Mutta nyt täytyy siitä kerran tulla loppu... Sanon sen tosissani,
anna minulle anteeksi, Hammar, ja kun tulet kotiin Svenarumiin,
niin tervehdi isää ja äitiä ja sano, että kuolin kuin kristitty
ihminen... Ja sitte voit antaa heille tämän ja lisätä, ettei näissä
kultarahoissa ole verta eikä kyyneliä, sillä useimmat niistä sain
itsensä autuaan kuningasvainajan nähden, kun olimme siepanneet
Würzburgin, kun vanha arkkunen kannettiin ylös kellarista ja pohja
irtaantui ja kultarahat vierivät pitkin linnanpihaa, muut olen
säästänyt kokoon." Näin sanoessaan ojensi hän kukkaron ja ylijääneet
kultarahat Hammarille ja lisäsi: "Olen ollut tuhma, minun olisi
pitänyt aina antaa sinun ajatella ja toimia vain kuten sinäkin;...
nyt on se myöhäistä..."
Hän kertoi, kuinka kaikki oli käynyt valtiokanslerin luona,
oman tunnustuksensa, kenraalien ja everstien käynnin ja että
valtiokansleri oli heidän vankinaan ja että jo tänään tai huomenna
koko sotajoukko joutuisi Olut-Yrjön haltuun, jollei sitä ennen
tapahtuisi jotakin, joka tekisi tyhjäksi petollisten herrojen vehkeet.
"Sotamarski!" huudahti silloin Hammar, unhottaen oman vaaransa ja sen
kuoleman, joka häntä odotti.
"Sotamarski", toisti Städ, "hän oli minunkin mielessäni, ja huomaan,
etten tällä kertaa ajatellutkaan niin tuhmasti, ja sentähden olen nyt
täällä, ja sinun on tällä kertaa toteltava minua... me olemme yhtä
pitkät ja ulkona alkaa pian hämärtää, vanginvartia ei huomaa että
ulos menet sinä enkä minä..."
"Minä? Onko minun...?" kysyi Hammar ja laski kätensä Städin olalle.
"Ei, ei, Städ,... tuon tehtävän saat itse suorittaa, ja sillä
ratsastusretkellä tulet niin varmasti korpraaliksi kuin minä..."
"Minä en jaksa", keskeytti Städ sallimatta Hammarin päättää
ajatustaan. "Isku, jonka annoit minulle, kävi syvemmälle kuin sinusta
uskoin, minä en jaksa nousta hevosen selkään."
Ja kuinka hän puhuikaan, kääntyi asia niin, että Hammar harrastui
valtiokanslerin pelastukseen yhtä tulisesti kuin hän innostui Städin
menettelyn jaloudesta. Hän puristi lämpimästi tämän kättä ja sanoi
lähtöä tehdessään:
"Sinä olet saavuttava tarkotuksesi, Städ, niin totta kuin nimeni on
Hammar ja me molemmat olemme Svenarumin poikia, tahdon lähteä sinun
asiallesi ja suorittaa sen mitä sinä olisit suorittanut, jollei
taistelumme aamupäivällä olisi tullut väliin... ole tyyni, olen
täällä takaisin aamulla hyvissä ajoin, ja sentähden en tahdo
ottaa aarrettasikaan!"
Städin vielä tehtyä selkoa, missä hevonen oli, lähti Hammar, eikä
vanginvartia lainkaan estellyt häntä menemästä. Olihan tullut vain
yksi mies ja yksi mennyt, ja se oli antanut hänelle kunniallisen
palkkion, -- siinä kaikki, mitä vanginvartian aivoihin mahtui, ja
tyynellä omallatunnolla sulki hän oven Hammarin jälkeen.
Hammar löysi pian hevosensa, joka iloisesti hirnui häntä vastaan,
ja silmättyään eteiseen -- sillä huolimatta katkerasta tappiosta,
jonka hänen sydämensä oli tänään kärsinyt, ei hän kuitenkaan voinut
unhottaa kuinka paljo hänelle kallisarvoista oli siellä sisällä
heittäytyi hän satulaan ja ratsasti matkaansa. Onneksi Hammarille
oli vahdinmuutto äsken tapahtunut kaupunginportilla, ja uusi
vartiojoukko, joka hyvin tunsi hänet, vaan ei vielä ollut kuullut
puhuttavan siitä rikoksesta, josta hänet oli tuomittu, päästi hänet
estelemättä lävitse, kun hän ilmotti, että hän vei määräyksiä
valtiokanslerilta sotamarskille. Ja salaman nopeudella kiidätti hän
tietä eteenpäin.
Ulkona tasangolla oli vielä verrattain valoisaa, vaikkakin taivaalla
alkoi vilkkua muutamia tähtiä. Hammar oli mahtanut ratsastaa
neljänneksen peninkulmaa, kun hän näki edellään seurueen, johon
kuului kaksi herraa ja kaksi naishenkilöä, paitsi paria palvelijaa,
jotka ratsastivat soveliaan etäällä herrasväestä. Hän aavisti heti,
keitä ratsastajat olivat, ja hänen aavistuksensa vahvistuivat. He
olivat Susanna ja Anna ja heidän petolliset ritarinsa.
Hänen sydämensä lävitse viilsi kuin kaksiteräinen miekka, ja
veri kuohui hänen suonissaan. Hänen päässään humisi, hän näki,
ja kuitenkin oli ikäänkuin sumu levinnyt hänen silmiensä eteen.
Hän tosin oli vähäpätöinen mies, mutta koskaan ei hän enää voinut
rakastaa tyttöä, joka niin saattoi halveksua hänen varotustaan ja
avosilmin ratsastaa kunniansa perikatoa vastaan. Hirveämpi ei voinut
seuraavana päivänä olla hänen kulkunsa telotuspaikalle kuin hänen
ratsastuksensa nyt leikkiälaskevan ja nauravan seurueen ohitse. Mutta
hän ei saanut viivytellä, hänen täytyi edelle; kysymyksessä oli
jotakin, joka oli paljoa enemmän kuin hänen rakastettunsa kunnia. Ja
hän kannusti hevostaan, ja jalo eläin syöksi eteenpäin hänen keralla,
ikäänkuin olisi aavistanut kuinka tärkeää oli päästä nopeasti
hiljakseen ratsastavan seurueen ohitse.
"Seis!" jyrähti käskevä ääni Hammarin juuri kiidättäessä ohi.
Se oli ratsumestarin ääni. Hän tiesi hyvin Hammarin kuolemantuomion
ja estäisi epäilemättä hänen matkaansa ja tekisi tyhjäksi Städin
urhokkaan tuuman, jollei onni nyt olisi Hammarille suosiollinen.
Tämä ajatus välähti kuin salama hänen sumentuneen päänsä lävitse,
ja tahtomattaan sipaisi hän kädellään poveaan, jossa hän tunsi
enonsa onnea tuottavan kiven. Hän iski kannuksensa hevosen kylkiin
ja kiiti vastaamatta eteenpäin. Mutta ei ainoastaan ratsumestari,
vaan molemmat naisetkin olivat tunteneet hänet, ja hän kuuli heidän
päästävän puoleksi tukahtuneen huudahduksen.
Samassa paukahti laukaus, ja Hammar kuuli kuulan vinkuvan ohitsensa.
Hän oli pari hevosen pituutta huviratsastajain edellä, ja hän kääntyi
nopeasti ympäri ratsastaessaan eteenpäin, ja hän näki tai oli
näkevinään molempien naisten kurotetuin käsin pitelevän ratsumestarin
kättä, jossa olevasta pistoolinsuusta keveä savupilvi kiemurteli
avaruuteen. Uusi laukaus pamahti ja hän kuuli nopeaa nelistystä
takanaan. Hän katsoi vielä kerran taakseen. Hän näki molempien
herjojen pysähtyneen naistensa kera tielle, kun taasen molemmat
palvelijat kannustivat hevosiaan hurjimpaan laukkaan tavottaakseen
hänet.
Muuta hän ei enää ratsastajista nähnyt, ja surumielinen, kalpea
hymy vilahti hänen kauniiden kasvojensa yli, hänen taputtaessaan
hevostaan kaulalle. Hän tunsi ratsunsa. Palvelijain raskasjalkaiset
hevoset eivät voineet tavottaa niin jaloa eläintä, ja takaa-ajajain
kaikukin häipyi yhä loitommalle kuuluvista. Vanha temppeliherrojen
linna seisoi kuin kaamea kummitus hänen sivullaan, ojennellen hänen
jälkeensä pitkiä käsivarsiaan, jotka näyttivät pidentyvän nousevan
kuun hohteessa. Kun hän oli päässyt pois linnan varjosta, joka oli
pimeämpi, kylmempi ja kaameampi sentähden, että se sulki itseensä
tai tulisi sulkemaan tuhottuna kaiken sen, mitä hän oli unelmoinut
ja toivonut, ihanaa ja suloista, silloin oli myös jälestäajajain
hevosten töminä tykkänään hälvennyt kuulumasta.
Parin tunnin ratsastuksen jälkeen näki hän joukon ratsumiehiä istuvan
hevostensa selässä pienehkön kylän suurimman talon edustalla. Hän
tunsi heidät heti ruotsalaisiksi ja kysyi sotamarskia. Tämä oli
tulossa, ja Hammar hyppäsi hevosensa selästä ja astui sisään. Herra
Juhana Banér istui illallisellaan, ja koko hänen ulkonäkönsä osotti
levottomuutta, huolia ja huonosti salattua harmia.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän tuimasti.
"Olen ratsumies herra Swickert Nierothin komppaniasta ja nimeltäni
Städ!" vastasi Hammar ja kertoi sen jälkeen kaiken, minkä Städ oli
kertonut hänelle saksalaisten everstien ja kenraalien esiintymisestä
valtiokanslerin luona ja hänen vangitsemisestaan ja mainitsi, että
ainoa pelastuksen mahdollisuus olisi se, jos sotamarski voisi saapua
ennenkuin suurempia onnettomuuksia tapahtuisi.
Juhana Banér hypähti pöydästä, hänen silmänsä salamoivat ja hänen
otsallaan loisti synnynnäinen majesteetillisuus.
"Minä pidän sinusta, Städ", sanoi hän lyöden Hammaria olalle. "Tästä
hetkestä lukien olet korpraali Swickert Nierothin komppaniassa... ja
nyt Magdeburgiin!"
Myöhään illalla saapui sotamarski Magdeburgiin. Historiasta
tunnetaan kylliksi, että hänen saapumisensa pelasti valtiokanslerin,
teki salaliittolaisten tuumat tyhjiksi ja teki mahdolliseksi
uuden ajanjakson saapumisen tämän pitkällisen sodan historiassa.
Valtiokanslerin asunnon ympärille asetetut vahdit katsoivat
kummissaan sotamarskiin, jonka he luulivat olevan kaukana
Magdeburgista ja johon nähden he eivät olleet saaneet mitään
toimiohjeita. Pääjohtajat Krokow, Wedell ja Lohausen olivat sitä
paitsi lähteneet Schönebeckiin vastaanottamaan vaaliruhtinaan
määräyksiä, niin että salaliittolaisilta puuttui sillä hetkellä
yhtenäisyyttä ja heidät siten helposti voitettiin. Kenraalimajurit
Ruthwen ja Lesslie y.m. kutsuttiin viipymättä valtiokanslerin luo ja
neuvottelussa, joka täällä pidettiin, päätettiin, että valtiokansleri
lähtisi merenrantaa alaspäin "pitämään vaaria asioista alamaan
puolella ja ottamaan vastaan Preussista tulevaa sotajoukkoa, jotta,
jos joko miehistö hullaantuisi tai tiet tulevaisuudessa tahdottaisiin
katkaista, eivät hän ja sotamarski olisi samassa paikassa", vaan
jos toinen sortuisi, niin toinen voisi jäädä kykeneväksi turvaamaan
Ruotsin ja evankeelisen tunnustuksen asiaa.
Tämä päätös pantiin jo samana iltana toimeen. Eskadroona eversti
Hannu Wachtmeisterin ratsuväkeä ja komppania rakuunia saivat
määräyksen istua ratsaille keskellä yötä ja vartoa pohjoisella
kaupunginportilla. Hammar, joka ei voinut rauhottua ennenkuin sai
tavata vanhaa herraansa, kapteeni Witteä, riensi heti saatuaan tiedon
tehdystä päätöksestä hänen asuntoonsa.
Hämmästyksekseen tapasi hän täällä sekä Susannan että Annan, ja kun
hän astui yli kynnyksen, päästivät molemmat huudahduksen ja riensivät
häntä vastaan, mutta ikäänkuin heitä olisi pidättänyt jokin äänetön
mahtikäsky tai pelästyttänyt ratsumiehen kalpea ja murjottu ulkonäkö
ja syvä, synkkä, jäätävä katse, jonka hän heihin heitti, loivat
he silmänsä maahan, vetääntyivät takaisin ja katosivat viereiseen
huoneeseen.
Muutamin sanoin ilmotti Hammar kapteenille, että hän nyt saattoi
naisväkineen seurata valtiokansleria pohjoiseen ja että hän oli
sotamarskilta saanut siihen suostumuksen. Yhden aikaan oli kapteenin
oltava pohjoisella kaupunginportilla. Lähtö tapahtuisi silloin. Tämä
tieto ei kuitenkaan näyttänyt lainkaan herättävän kapteenin mielessä
sitä iloa, jota Hammar oli odottanut. Hänen silmänsä viipyivät siihen
sijaan tutkivina ja läpitunkevina suosikissa.
"Pekka!" sanoi hän vihdoin tarttuen nuoren ratsumiehen käteen. "Olet
ollut minulle rakas jo monet vuodet ja rakkaammaksi olet tullut vuosi
vuodelta... onko totta, mitä tyttäreni äsken minulle kertoi, oletko
puuttunut kaksintaisteluun ja onko sinun sentähden kuoltava?"
"Kyllä!" vastasi Hammar hetken jälkeen, jollaikaa hirveä taistelu
taisteltiin hänen sisällään.
"Tottele sitte neuvoani, poika... uskallan taata hengelläni, että kun
asia on tullut selvitetyksi, niin sinä olet viaton... tule sentähden
mukanani kotiin, kunnes saamme korjata kaiken ja sinä voit kunnialla
palata uudestaan sotaan... nyt ei ole aikaa tehdä asiasta selkoa
minulle eikä se ole tarpeellistakaan."
"Ei, ei, kapteeni", vastasi Hammar kiihkeästi ja pontevasti. "Sitä
tietä kunniaan en tahdo kulkea, mutta voitte uskoa minua, kun sanon,
että kuolen ystävyytenne arvoisena, ja tästä ystävyydestä kiitän
teitä... Sanokaa myös ystävällinen sana isälleni ja äidilleni kotona,
jos he elävät, ja pyytäkää heitä, etteivät uskoisi niitä pahoja
sanoja, joita kentiesi kuulevat minusta!"
Kyynelet virtailivat hänen silmistään, suonenvedon tapaisesti puristi
hän kapteenin kättä ja syöksyi ulos.
Siinä valonkajanteessa, joka hänen ovea avatessaan virtasi osaan
eteisestä, näki hän Annan valoisan olennon. Hän seisoi siellä yhtä
kalpeana kuin Pekkakin, ja tämän sulettua oven riensi hän häntä
vastaan ja tarttui hänen käteensä.
"Ole tyyni, Pekka", kuiskasi hän. "Susanna rakastaa sinua eikä ketään
muuta!"
Enempää hän ei voinut sanoa, hän vaipui kokoon suonenvedontapaiseen
itkuun. Hammar riensi kadulle tuskan valtaamana ja sisimmässään
tuntien kuinka turha ja tyhjä oli tämä tunnustus, jonka tieto hänen
häpeällisestä kuolemastaan oli pusertanut ystävättären huulilta.
Yhden aikaan yöllä näki hän valtiokanslerin lähtevän Magdeburgista ja
hänen seurueessaan näki hän kapteenin ja molemmat neitsyet.
Kello oli juuri lyönyt kaksi, kun hän seisoi vankilan portin
edustalla. Vanginvartia esteli, mutta Hammarilla oli mukanaan kaksi
toveria, jotka vakuuttivat, että hän oli kuolemaan tuomittu, ja niin
pääsi hän sisään.
"Sinä olet korpraali, Städ", huudahti hän tämän tavatessaan, ja sen
jälkeen vaipui hän ponnistuksista ja sielunkärsimyksistä tyyten
uupuneena vankilan oljille.
3.