Erään järven rannalla -- muutaman niistä kauniista metsäjärvistä,
joista Smålanti on niin rikas -- istui kaksi pikku tyttöä leikkien
kukilla, jotka kasvoivat heidän ympärillään, leppoisan suvituulen
liidellessä niityn ylitse ja huojutellessa kukkien vanoja,
hyväillessä lasten kiharapäitä ja pannessa järven peilipinnan
väreilemään. Aurinko oli menossa mailleen, ja metsästä lähimmältä
vuorelta kuuluivat paimenlaulun sävelet.
"Se on Pekka, torpanpoika!" selitti toinen tytöistä, joka saattoi
olla kymmenen vuoden korvilla, ihmeen kaunis lapsi, vaikkakin hipiä
oli hieman tumma. Mutta hänen silmänsä säteilivät kuin kaksi tähteä
ja antoivat eloa ja loistetta koko hänen olennolleen.
Tämä oli Susanna Witte, Kasper Witten tytär, erään hollantilaisen,
joka oli astunut Ruotsin sotapalvelukseen ja asui Stensjön
herraskartanossa Svenarumin pitäjässä. Hänen leikkitoverinsa oli
pieni sinisilmäinen, valkokutrinen tyttö, joka näytti paria vuotta
nuoremmalta kuin Susanna. Hän oli Johan Niilonpoika Skytten tytär
ja oli tullut joksikin aikaa vierailemaan Stensjöhön. Tämä Johan
Niilonpoika oli muuten mies, joka eleli hiljaisuudessa, jollaikaa
hänen kolme veljeään samoin kuin niin monet muutkin tähän aikaan
voittivat arvoa ja kunniaa ja vihdoin aateluuden.
"Tiedätkös, hän, samainen Pekka, osaa niin monta laulua ja satua",
jatkoi Susanna, "jottei niillä, tiedätkös, ole lainkaan loppuakaan.
Näetkös, tuolla hän tulee näkyviin kalliontöyräällä, näetkös, ja
vuohet hyppelevät hänen ympärillään. Pian saat kuulla, kuinka hän
alkaa laulaa keijukaisista, jotka karkeloivat täällä niityllä,
kun kuu paistaa korkealla taivaalla, tai ritarista, joka ratsasti
vuoresta ilmoille, tai vuorenhaltian tyttärestä, joka seisoo
niiaillen kynnyksellä."
Anna kuunteli tarkkaan mitä hänelle kerrottiin ja hänen kasvoistaan
näkyi selvästi, että hän halusi itse kuulla mainittuja lauluja,
vaikkakin hän samalla värisi joko ihastuksesta tai pelosta.
"Mutta luuletko, Susanna", kuiskasi hän painautuen leikkisiskoonsa
kiinni, "luuletko, että tohdimme odottaa auringonlaskua ja
keijukaisia... Täällä niityllä on niin hiljaista ja yksinäistä, minua
pelottaa, tiedätkös..."
"Hiljaa, Anna,", kuiskasi Susanna, "mitä lörpötteletkään... voitko
pelätä jotakin niin ihmeen kaunista kuin keijukaisten karkeloa...
Sanotaan myös näkin toisinaan soittavan täällä ruohikossa, ja tätä
kaikkea tahtoisin niin mielelläni nähdä ja kuulla, ja tänä iltana
sopisi se niin hyvin, kun äiti on yksin kotona eikä kukaan löydä
meitä täältä niityltä näin kaukaa. Kas, nyt aurinko laskee, kas, nyt
pilkottaa se vain kuten kultainen nappi vuorenhuipun takaa... Oi,
kuinka hauskaa, Anna!"
Ja säteileväsilmäinen, haaveellinen tyttö taputti pieniä kätösiään
ja suuteli ihastuksissaan leikkisiskoaan. Tämän posket vaalenivat
entistäänkin kalpeammiksi, ja hän tohti tuskin hengittää, ja silmät
olivat kyyneliä tulvillaan.
Mutta aurinko vaipui metsän taa, ja hämärä levitti siipensä yli
niityn ja järven, josta alkoi kohota ohut usva ja liukua keveäin,
liiteleväin haamujen tavoin tuulen henkäysten ajelemana. Ja
paimenpoika lauleli kallion kielekkeellä parhaita laulujaan. Hän
oli niin lähellä, että saattoi selvään nähdä molemmat tytöt, jotka
itsekin näyttivät parilta keijukaiselta kukkien keskellä järven
rannalla. Hän lauloi parhaallaan näkistä, joka istui suruissaan
aalloissa ja toivoi rauhaa ja sovintoa.
Ja aivan kuin hän, laulun näkki, tosiaankin istuisi kaislikossa,
kuului järveltä kevyttä kahinaa ja hiljaista loisketta. Molemmat
tytöt nousivat nopeasti.
"Siellä on näkki", huudahti Anna ja alkoi juosta niittyä poispäin.
Rohkeampi Susanna seisoi paikallaan ja kääntyi järvelle päin. Mutta
hänenkin poskensa kalpenivat ja hän alkoi juosta.
"Odottakaa, odottakaa, lapset!" kuului silloin huuto, ja mustaverinen
mies astui esiin ruovikosta, jossa saattoi nähdä venheen kokan.
"Älkää peljätkö, en tee teille mitään pahaa... Voitte uskoa minua!"
Molemmat pakolaiset pysähtyivät, ja mies tuli heidän luokseen.
"En minä ole näkki", sanoi hän koettaen puhua niin vienolla äänellä
kuin suinkin. "Mutta minä näytän teille hänet, jos tahdotte... Tulkaa
mukaan!"
Ja hän tarttui heihin, toiseen vasemmalla, toiseen oikealla
kädellään, ja niin lähti hän venhettä kohden järven rannalle.
Pekka, paimenpoika, huomasi sen, mutta sumu oli nyt levinnyt yli koko
niityn, ettei hän voinut nähdä enempää. Mutta hän lakkasi laulamasta
ja kuunteli, ja hän kuuli silloin tällöin hiljaista airojen
loisketta. Hän seurasi ääntä silmillään, ja kaukana järvellä, jossa
karkeloivat usvahaamut olivat ikäänkuin jakaantuneet erilleen, näki
hän tumman pisteen.
Silloin hyppäsi paimenpoika nopeasti pystyyn ja ajoi aika vauhtia
vuohiaan kotia kohden.
Siellä kotosalla oli tyyntä ja rauhallista. Äiti istui tuvassa
ja kehräsi veisaten virrenvärssyä, mutta isää, Jussi torpparia,
ei näkynyt. Nainen oli parhaissa vuosissaan, ja hänen puhtaat,
kauniit kasvonpiirteensä ja lempeä tyytyväisyys, joka pilkotti hänen
silmistään, loisti kuin päivänsäde yli vaatimattoman asunnon ja
täytti tuvan rauhan ja tyyneyden tuoksulla.
"Hyvää iltaa, äiti!" tervehti poika astuessaan sisään kynnyksen
ylitse ja lisäsi turhaan etsittyään silmillään isäänsä: "Missä on
isä?"
"Jumala sinua siunatkoon, poika", vastasi äiti. "Hän on rikkaan
Laurin luona!"
"Rikkaan Laurin?" huudahti Pekka vilpittömästi kummissaan. "Oikeinko
todella, äiti... rikkaan Laurin luona?"
"Oikein todella... Mitä hän tahtoo, Jumala sen tietänee, mutta
Pietari Laurinpoika tuli tänne hyvän aikaa sitte kutsuen isää
tulemaan heille, ja isä meni."
"Isä meni!" huudahti poika ja harmi kuvastui hänen kasvoillaan, jotka
suuresti muistuttivat äidin kasvojen piirteitä, vaikkakin niiden
ilme oli päättäväisempi. "Isä meni, niin, milloin hän on muuten
tehnytkään... ja tuskinpa hänen hyvää sydäntään palkittanee nyt
paremmin kuin ennenkään... Mutta mitä te, äiti, ajattelette?"
"Mielestäni isä teki oikein, nyt kuten ennenkin... pitkät vuodet ovat
kuluneet sen jälkeen kuin viha juurtui rikkaan lankoni sydämeen, ja
sekä minä että isäsi olemme odottaneet koittavan sen päivän, jolloin
hänen pimeä ja kylmä mielensä kirkastuisi ja lämpenisi jälleen...
kentiesi on nyt se päivä käsissä... Herra on väkevä ja voi kääntää
pahan hyväksi, vaikkei aina käy, kuten tahdomme."
"Mutta ettekö sitte voi, äiti, kerran minulle sanoa, mitä oikeastaan
on isän ja rikkaan Laurin välillä? Mitä on isä voinut hänelle tehdä,
joka on niin syvälle pureutunut hänen mieleensä?"
"Sanon sen kyllä aikanaan, poika... mutta en vielä."
"Kyllä, vaimo", kuului ääni ovelta, jota ei äiti eikä poika ollut
kuullut avattavan. "Saakoon poika sen tietää nyt...!"
Tulija oli isä Jussi, kookas, vahvarakenteinen mies, jolla oli niin
miehekkään kauniit kasvot, että niitä tuskin saattoi uskoa köyhän
torpparin kasvoiksi. Ulkona puhalsi raitis tuuli, ja taivas oli niin
valoisa ja kirkas, ja kuu hulvaili hopeitaan kasvoille ja esineille
tuvassa, niin että kaiken saattoi nähdä yhtä selvään kuin päivän
valossa. Nainen pani kätensä ristiin ja katsoi levotonna tupaan
tulleeseen mieheen, jonka kasvot ilmaisivat syvintä surua.
"Kuinka on laita, isä?" kysyi hän, ja ääni helähti niin
sydämelliseltä.
"Huonosti, äiti... pahemmin kuin huonosti... sillä ei ole kysymys
ainoastaan minusta, vaan myös sinusta ja pojasta... Jumala meitä
armahtakoon!"
"Mitäs Jumalan nimessä nyt sitte on kyseessä, isä?" kysyi äiti, pojan
seistessä hänen tuolinsa takana.
"Sitä, että huomenna tai ylihuomenna saattaa tulla vouti ja viedä
minut Jönköpinkiin, ja siellä saan minä heittää henkeni,... niin on
laita!"
Sanottuaan tämän istuutui isä jakkaralle vaimonsa viereen ja
tarttui hänen molempiin käsiinsä, samalla katsoen hänen kalpeihin,
surullisiin kasvoihinsa, joilla kyynelet helmeilivät välkkyvinä kuun
valossa poskia pitkin. Istuttuaan näin hetken aikaa huokasi isä
syvään.
"Tiedät hyvin, äiti", sanoi hän, "olenko minä pahantekijä ja
ansaitsenko pahantekijän kuoleman... olenko tehnyt mitään pahaa
kuningasta ja valtakuntaa kohtaan... ja sinä, poika, muista, kun
tulevaisuudessa kuulet puhuttavan isästäsi, että hän oli kunniallinen
mies, ja vaikka hänet tuomittiinkin pahasta teosta, niin voi hän
vastata siitä."
Isän puhuessa meni Pekka luo ja nojautui hänen olkapäähänsä.
"Kuningas tuomitsee toki oikein, isä", sanoi hän. "Mitä lienettekin
tehnyt, niin voitte siitä vastata kuninkaan edessä, ja minä kyllä
vien hänelle tiedon!"
"Rakas poika", vastasi isä surumielisesti hymyillen, "ennenkuin ehdit
kuninkaan luo, riippuu isäsi hirsipuussa... Ei, ei, minkä täytyy
tapahtua, se tapahtuu... Mutta kun omatunto on hyvä, on kaikki hyvin.
Ja nyt saat kuulla, kuinka on laita minun ja lankoni välillä, jotta
tiedät erottaa, mikä on totta ja mikä perätöntä. Hän, rikas Lauri,
ja minä olimme renkeinä vanhalla Pietarilla Hjelmserydissä, ja me
kosimme molemmat hänen ainoaa tytärtään. Mutta vanha Pietari oli
mennyt uusiin naimisiin erään toisen rikkaan miehen lesken kanssa
ja saanut hänen mukanaan tytärpuolen, ja Jumala tietää, että sadut
puhuvat totta kertoessaan, että lapsipuolet syövät omat lapset.
Kuinka kaikki kävi, en ole kuunaan päässyt oikein tietämään, mutta
Pietarin oma tytär läksi tyhjin käsin isänsä kodista, lanko Laurin
ottaessa kaiken omiin hoteihinsa... Muutamia päiviä ennen kuolemaansa
sanoi Pietari sinun äidillesi, että hänen täytyy valita kahden asian
välillä, joko täytyi hänen ottaa Lauri tai lähteä perinnötönnä
isänkodista... Ja äiti, hän... hän valitsi..."
Mies paran ääni tyrehtyi kurkkuun, ja hän puristi hiljaa vaimonsa
kättä, samalla pyyhkäisten kyynelen silmästään.
"Mutta eihän vouti voi sinua, isä, saada tämän tähden valtaansa!"
Isä nousi ja meni tuvan nurkassa olevan kirstun luo, ja avattuaan
kannen ja haparoituaan kädellään jotakin kirstun pohjalta, palasi hän
jälleen vaimonsa ja poikansa luo. Hän piti silloin oikeassa kädessään
pientä kiveä, johon oli kaivettu reikä ja sen lävitse pujotettu ohut
nahkanauha, siksi pitkä, että kivi mukavasti voi riippua kaulassa.
"Kas tässä", sanoi hän, "tämän kiven sain kerran monta vuotta sitten,
juuri vuotta ennen kuin ukko Pietari kuoli, ja sen teon tähden, jonka
tein, kun sain kiven... sen tähden täytyy minun heittää henkeni."
"Se teko oli toki hyvä, sen voin vakuuttaa", lausui poika katsoen
lämpimästi isään.
"Siitä saat olla varma, Pekka," puuttui äiti puheeseen, isän
ajatuksiinsa vaipuneena katsellessa ikkunasta pienen seljapensaan
ylitse, jonka oksia kuutamossa tuuli heilutteli hiljalleen sinne ja
tänne, "siitä saat olla varma, Pekka, ja sen teon tähden rukoilen
joka ilta sydämessäni isän puolesta... ja kentiesi en olisi koskaan
ollut sinun äitisi, jollei olisi ollut sitä yötä ja mitä silloin
tapahtui!"
"No niin, äiti", keskeytti isä, mitä lörpötteletkään poikaselle...
Näetkös, asianlaita oli yksinkertaisesti niinikään, että hieman
kolmattakymmentä vuotta takaperin oli maassa taistelu ja meteli
valloillaan, ja silloin olivat kovilla monet korkeat herrat ja
myöskin rahvaan miehet. Nyt oli asianlaita niin, että ukko Pietarilla
oli ainoa poika, jonka piti ottaa huostaansa talot ja tilat, kun
hänestä aika jätti, ja tämä oli suuri, väkevä ja urhakka poika...
mutta hän piti niiden puolta, jotka taistelivat kuningas Sigismundin
puolesta, ja kun sitte herttua pääsi valtaan, täytyi sinun enosi
paeta... sillä jotenkuten oli saatu tietoon, ettei hän ainoastaan
pitänyt herrojen ja kuninkaan puolta herttuaa vastaan, vaan oli
auttanut useita pakenemaan herttuan vihaa, ja niihin aikoihin
tarvittiin tuskin muuta kuin syyttää, kun mies oli tuomittu ja hänen
täytyi kuolla... Näetkös, silloin autoin minä enosi pakoon eräänä
pimeänä yönä, voudin häntä parhaallaan etsiessä tuvasta, ja silloin,
näetkös, erotessamme antoi hän minulle tämän kiven ja sanoi: "Kiitos,
Lauri", sanoi hän, "ja Jumala olkoon kanssasi, mutta tämän kiven saat
muistoksi minulta, ja kätke se hyvin, sillä se on onnenkivi..."
"Lauriko!" huudahti Pekka. "Jussi kai tarkotat, isä!"
"En, en... muistan sen vielä yhtä hyvin kuin kuulisin hänen
puhuvan... ja kentiesi hän pitikin minua Laurina, sillä sysimustassa
yössä ei hän nähnyt minua emmekä me vaihtaneet taipaleella
sanaakaan... Hän sanoi, että hänelle jäi vielä toinen kivi,
samanlainen kuin tämäkin... molemmat olivat tarpeelliset onnen
saavuttamiseksi, mutta nyt saattoi hän tyytyä puoleen onneen, arveli
hän, ja suoda minulle toisen puolen. Niin erosimme... muistan
vielä, että poistuessani hänen luotansa pysähdyin useita kertoja ja
kuuntelin, sillä olin kuulevinani askeleita toiselta taholta, mutta
sitte huomasin niiden olevan vain enosi askeleet ja jatkoin matkaani
kotia kohden."
"Onnesi puolikas ei sentään ollut paljon arvoinen, isä", huomautti
poika. "Mutta, kuten äiti sanoo, sitä tekoa ei sinun tarvitse katua,
seurasipa siitä sitte hyviä tai pahoja päiviä. Mutta mitä voudilla
nyt on taikakiven kanssa tekemistä?"
"Lauri oli seurannut minua", sanoi isä hetkisen vaiettuaan, "ja
siitä pitäen olin hänen vallassaan... Onnettomuuteni saapui pian,
minun täytyi poistua talosta... siitä pitäen olen istunut torpassa
täällä Stensjön rannalla, ja sitte kuulin, kuinka äitisi joutui
perinnöttömäksi minun tähteni ja kuinka Lauri nai tytärpuolen ja niin
edelleen... Vasta kymmenen vuotta myöhemmin jouduimme yhteen, äitisi
ja minä... ja Jumala tietää, että se oli ainoa onni, minkä kivi on
minulle lahjottanut... muuten en ole tahtonut pahusta kantaakaan,
vaan on se saanut maata arkussa, mutta voit ottaa sen, Pekka,
muistoksi minulta ja siitä teosta, jonka tähden minä saan kärsiä
pahantekijän kuoleman."
Ja näin sanoen ripusti hän kiven pojan kaulaan ja tämä seisoi
äänetönnä mietteissään ja nojaten isänsä olkapäähän. Mutta äiti, joka
levotonna oli tarkannut miehensä käytöstä ja hänen vakavuudestaan
päättänyt, että hänen surunsa täytyi olla syvä, keskeytti
hiljaisuuden sanoen:
"Aikooko hän sitte todellakin antaa sinut ilmi, isä?"
"Niin, aikooko hän!" vastasi mies vain.
Ei äiti eikä poika tahtonut enempää kysellä, sillä he näkivät, kuinka
syvälle isän mieleen oli painunut se, mitä oli tapahtunut illalla
langon luona, mutta isä jatkoi itsestään hetken kuluttua:
"Näettekös, kuningas Sigismund", sanoi hän, "ei näytä luopuneen
tuumistaan Ruotsin valtakuntaan nähden, ja nyt ovat sotamiehet
Kalmarin seuduilla alkaneet nousta päällikköjään vastaan, ja Moren
rahvas on yhtynyt heihin, mutta on käynyt nyt kuten autuaan Kaarle
kuninkaan aikaan, kapinoitsijat ovat saaneet rangaistuksensa, Jödde
Stim, kapinan nostattaja, on viety Tukholmaan, ja muutamat hänen
kannattajansa, jotka koettivat puolustautua eräässä kylässä, ovat
kukistetut ja poltetut koko kylän keralla... Tästä kaikesta kertoi
nyt Lauri minulle ja sanoi lisäksi, että joukko kapinoitsijoita on
vetäytynyt ylöspäin Smålantiin ja parinen heistä on paennut metsiin
itänne ympäristöön..."
"Senkin puolalaiset koiranleuat!" huudahti Pekka kiihkeästi,
käyttäen silloin tavallista nimitystä näille partioretkeläisille,
jotka koettivat Kustaa Adolfin sodan aikana Puolaa vastaan kylvää
eripuraisuutta täällä kotimaassa. "Tarkotan, että minä hakkaisin
heidät kappaleiksi ja mäsäksi, jos he osuisivat minun tielleni! Mutta
vouti lienee jo heidän jälillään... niin ainakin sanoivat kartanon
rengit päivällä!"
"Jos on totta, mitä poika sanoo", puuttui äiti puheeseen ja tarttui
miehensä käteen, "jos se on totta, niin ymmärrän kyllä, mitä Lauri
sinulta tahtoo, isä... heidän pitäisi saada...?"
"Niin", myönsi isä, "hän tahtoo, että heidän pitäisi saada
piilopaikka täällä luonani..."
"Ja siihen sanoit sinä ei, ja silloin uhkasi hän..."
"Niin, hän uhkasi, ja minä sanoin ei sittekin... ja niin minä
läksin... ja nyt tiedätte kaiken."
"Sitte häntä kai epäillään itseään, kun hän niin kivistää..."
"Niin, häntä epäillään..."
"Mutta eikö hän sentään voi vapauttaa itseään, vaikket sinä tahdokaan
ottaa pakolaisia vastaan?"
"Vanhalla ketulla on monta polkua luolaansa, äiti... ja voudin korvat
eivät liene kuurot hopean helinälle. Hänen lienee helppo vierittää
syy minun niskoilleni, varsinkin, kun minä en kiellä, mitä tein
veljellesi, jos Lauri antaa minut ilmi ja vouti kyselee minulta
siitä."
Isä huokasi syvään ja nousi, alkaen kävellä tuvassa edestakaisin.
Äiti pani kätensä ristiin ja luki hiljaa rukouksen, jollaikaa Pekka
asettui ikkunan eteen ja silmäili ulos avoimelle kentälle ikkunan
edessä ja ylös suuriin puihin, jotka korkeina ja äänettöminä
ojensivat latvansa taivasta kohden.
Äkkiä kumartui hän eteenpäin ja terotti silmänsä esineeseen, jonka
hän näki liikkuvan sen kummun juurella, jolla tupa seisoi. Tämä esine
näytti lähestyvän tupaa.
"Kellopukki!" huudahti hän vihdoin, sillä suuri tiukukaula pukki
oli hänen erittäin hyvä ystävänsä, ja hän vetosi sentähden tähän
jokaisessa tavattomassa tapauksessa. "Kellopukki, jollei tuolta tulla
tallustele itse rikas Lauri, niin eivät silmäni kelpaa mihinkään."
"Rikas Lauri!" huudahti äiti, ja isä pysähtyi kävelystään.
Ei kuitenkaan ehditty lausua sanaakaan enempää, ja hetkistä myöhemmin
astui tosiaankin rikas Lauri tupaan. Hän oli pieni, mitättömän
näköinen mies, hänen päänsä oli kumarassa ja hänen silmäparinsa
loisti tulisina kekäleinä tuuheain, töyhtömäisten kulmakarvojen alta.
Hän oli puettu pitkään takkiin ja oli hänellä sauva kädessään.
Tupaan astuttuaan alkoivat hänen silmänsä vilkua ympärinsä ja
pysähtyivät hetkiseksi vaimoon, mutta ainoastaan ikäänkuin vielä
pikaisemmin tehdäkseen sitte kierroksen esineestä esineeseen, kunnes
ne taasen pysähtyivät samoihin kasvoihin, joista olivat lähteneet.
Hänen näytti olevan vaikea tuoda ilmoille mitä aikoi.
"Mitä täältä haet, Lauri", kysyi torppari vihdoin, katkaisten pitkän
hiljaisuuden, joka uhkasi tulla yhtä kiusalliseksi hänelle ja hänen
vaimolleen kuin se ilmeisesti oli rikkaalle Laurillekin. "Mitä
täältä haet, kodistani? Tuletko vielä kerran kuulemaan, kuinka sanon
pyyntöösi 'ei', tai oletko... oletko kentiesi katunut?"
"Katunut!" puuskahti Lauri narisevalla äänellä, jonka kuuleminen jo
yksistään vaikutti vastenmielisesti. "Katunut... mitä minulla olisi
kaduttavaa... sekö, että minulla on talot ja tilat, että silmääni
ilahduttavat suuret laumat lehmiä ja härkiä ja lampaita, kun ne
tulevat iltaisin kotiin, tai että minua pidetään kunniassa ja arvossa
Svenarumin rikkaimpana talonpoikana, ja että minulla on poika, joka
on vanhuuteni ilo ja joka varmaankin voi kohota niin korkealle, että
toiset panevat parastaan päästäkseen palvelijaksi hänen taloonsa...
Luojan kiitos, minulle on käynyt hyvin, ja voi koittaa päivä, jolloin
poikani on tämän pitäjän kirkkoherrana, kun toiset saavat hiipiä
ympäri maita ja mantereita koettaen peittää isännimeään..."
Mies puhui omituisesti hätiköiden, ikäänkuin hän olisi tarvinnut
tätä keinoa saadakseen ilmoille, mitä hänellä oli sydämellään, ja
jos seurasi hänen katsettaan hänen puhuessaan, ei ollut vaikea
huomata, ketä hän oikeastaan tarkotti niin loistavasti kuvaillessaan
rikkauksiaan, arvoaan ja isäniloaan. Tämä katse oli näkemisen
arvoinen. Se pysähtyi vähänväliä torpanvaimoon, kieri ympärinsä ja
pysähtyi taasen häneen. Se ei jäänyt torpparilta huomaamatta, ja
muinaiset muistot heräsivät hänen sielussaan, ja hänen mielensä
katkeroitui.
"Voi käydä niinkin", sanoi hän, "että kun tulee hetki, joka meille
kaikille on määrätty, niin saat muuta ajateltavaa, Lauri, kuin
härkiesi paljoutta ja suurta herra poikaasi... Hän täällä, vaimo,
joka sinun tähtesi lähti köyhyyteen ja kurjuuteen isänsä kodista,
hän voi seista kuolinvuoteesi ääressä, Lauri, ja mitä voit vastata
hänelle? Ja mitä viittailet meidän poikaamme, niin olen varma siitä,
ettei hän koskaan tule harhailemaan ympäri maita ja mantereita...
yhtä varma kuin hänkin voi olla siitä, ettei hänen koskaan tarvitse
laskea päätänsä alas häpeästä isänsä nimen tähden, millaiseksi sitte
loppuni tulleekin."
Rikkaan Laurin huulet irvistyivät leveään ja kiukkuiseen hymyyn,
ja hän heitti katseen Pekkaan, joka seisoi ikkunan luona, ja hän
katsoi häntä päästä jalkoihin. Se oli kookas, vahvarakenteinen poika,
jolla oli viisaat ja lempeät silmät, jotka nyt paloivat harmista ja
vihasta. Mutta rikas Lauri hymyili yhä leveämmin, mitä kauemmin hän
katsoi poikaan, ja hänen katseessaan piili viha, pitkien vuosien
viha, halveksitun rakkauden viha.
"Tulevaisuus näyttänee", sanoi hän, ja hänen aivoissaan kiehui, ja
sanat paisuivat hänen huulillaan niin suuriksi, niin suuriksi. "Hänen
päivänsä täällä Angvedissa lienevät yhtä helposti luetut kuin sinun,
Jussi, ja vaimosi myös..."
"Siinä puhuitte totta", puuskahti Pekka reippaasti. "Täällä en taida
vanheta, sillä Stensjön kapteeni tahtoo minut kuormastopojakseen, ja
niin seuraan minä mukana sotaan..."
"Vai niin... kuormastopojaksi", matki Lauri, "olisihan se hyvä
alku, ja niin olisi hän harjaantunut vaellukseensa ympäri maita ja
mantereita pussi selässään, sillä hän tuskin lienee sen arvoinen,
että kuula hänet kaataisi... mutta huomispäivän jälkeen luulen
saavasi etsiä toisen alun vaelluksellesi, poikaseni! Sillä tuskinpa
kapteeni tahtonee pahantekijän poikaa palvelukseensa..."
"Ja nyt lopetamme tuon laulun, Lauri", puuttui torppari puheeseen,
mennen pikku miestä kohden, joka arasti väistäytyi syrjään.
"Saattaisi helposti tapahtua, että heti paikalla panisin mustan
veresi vuotamaan, ilkeä ahmatti!"
"Silloin olisi viimeinen tekosi ensimäisen arvoinen, Jussi...
ajattelin muuten, että nyt voisin ojentaa sinulle auttavan käden,
ainoastaan vaimosi tähden", ja hänen näin sanoessaan kiiri jälleen
katse ympäri tupaa. "Et tahdo pelastaa itseäsi ja häntä, vaikka sinun
kellarisi on melkein tyhjä eikä kukaan voisi sinua epäillä... no
hyvä, kullakin on oma makunsa, ja minulla on minun. Nyt olen tullut
ajatelleeksi, että sinä sentään voisit kerran olla minulle hyödyksi,
ja aion sitä nyt kysyä... jos vastaat kieltävästi siihenkin niin
olkoon arpa langennut..."
"Ja minkä mustan munan aivosi nyt ovat munineet?"
"Mustan tai valkoisen, niin on siinä sentään ruskuaisensa, ja sen
saat sinä, Jussi!"
Kaikki läsnäolijat kuuntelivat jännitetyllä tarkkaavaisuudella, mitä
rikkaalla Laurilla saattoi olla sanottavaa, ja tämä alkoi niin vienon
sävyisästi kuin hän suinkin kykeni.
"Minulla on tarjottavana sinulle uusi ehto, Jussi", sanoi hän. "Siinä
et löytäne mitään, jonka tähden omatuntosi estäisi sinut siihen
suostumasta... minulla on muuan kirje Stensjön kapteenille... se on
sinun vietävä hänelle, mutta hänellä on se oleva käsissään varhain
huomisaamuna... Jos tahdot sen viedä perille, lupaan sinulle saman
kuin hetkinen sitte pyytäessäni sinua ottamaan pakolaiset suojaasi...
vaikenen vanhoista, vieläpä pidän huolta vaimostasi kuolinpäivään
asti, ja poikasi pääsee rengiksi talooni... Mutta jollet tahdo
täyttää pyyntöäni, niin vannon kalliin valan, ettei ainoastaan sinua
viedä huomissa päivänä kahleissa Jönköpinkiin, vaan vaimosi ajetaan
pilkalla ja häpeällä täältä Angvedista, ja poikasi..."
"Kylliksi, Lauri", ja hänen äänensä helähti kuin harpun viimeinen
kieli, joka sekin on valmis katkeamaan. "Suurempaa häpeää kuin että
vaimoni söisi sinun armoleipääsi, saatan tuskin ajatella, ja Pekka
on nyt niin vanha, että hän voi alkaa ajatella puolestaan... Heidät
molemmat jätän Jumalan huostaan, ja ainoastaan hänen pöydästään
kerjätkööt he armoa, se on oleva viimeinen rukoukseni täällä maan
päällä, ja tämän ainoan rikkauden voin jättää sinulle perinnöksi,
Pekka..."
Rikas Lauri katsoi hetkisen kummissaan köyhään mieheen, joka seisoi
niin korkeana ja ylpeänä hänen edessään, ja hänen katseensa kierähti
kerran ympäri hänenkin edessään, ja hymy katosi puoleksi hänen
huuliltaan, kun hän kysyi:
"Ja minkä vastauksen annat minulle?"
"Sen vastauksen", vastasi Jussi, "että käsken sinua loittonemaan
siltä lattialta, jota syntiset jalkasi ovat uskaltaneet tallata, sen
vastauksen, etten kuunaan tahdo kulkea sinun asioillasi, näyttäköötpä
sitte hyviltä tai pahoilta, ja kohtaloni minua kohdatkoon!"
Tupaan tuli hiiskahtamaton hiljaisuus. Mutta rikas Lauri tökkäsi
sauvansa lattiaan ja laski oikean kätensä sen nupille. Ja
kuten lapsi antaa kirkasta pintaa vasten murtuneen valonsäteen
välkkyä ympärillään, hänen ajatustensa sillaikaa kulkiessa omaa
kulkuaan, niin harhailivat hänen silmänsä paikasta paikkaan, hänen
ajatuksillaan, kuten näytti, olematta niiden kanssa mitään tekemistä.
Kului hetken aika, ja niin pysähtyi hänen katseensa naiseen, ja hänen
huulensa liikkuivat ensin äänettöminä, sitte lausuen kuultavia sanoja.
"Ja mitä te sanotte siihen, äiti?" kysyi hän.
"Rakas, rakas Lauri", alkoi vaimo, ja suuret kyynelet valuivat
hänen poskilleen. "Isäni muiston nimessä, hänelle, jolle sinä
olit niin rakas, vieläpä rakkaampi kuin hänen oma lapsensa... ole
armahtavainen! Sydämesi ei voi olla niin kova, että tosissasi voit
saattaa häviöön sen, joka pelasti isäni pojan, ja juuri sentähden,
että hän pelasti hänet... Jos kerran minua rakastit, kuten olet
sanonut, niin ole toki taipuvainen... Me olemme eläneet köyhyydessä,
kun sinulla sen sijaan on ollut yllin kyllin tämän elämän hyvyyttä...
Mitä vielä tahdot?"
Hän tuli kaunopuheliaaksi surussaan, tämä puoliso ja äiti parka, ja
toivo, kuinka heikko se olikin, toivo saada sentään tämän rikkaan
langon sydän heltymään, antoi hänen kasvoilleen taivaallisen sulon.
Mutta juuri se, minkä hän luuli puhuvan rikkaan sydämelle, juuri
se herätti uudelleen koko hänen piintyneen vihansa ja kaunansa,
varsinkin kun vanhat muistot herätti eloon itse tämä nainen, jonka
kauneus oli tehnyt häneen häviämättömän vaikutuksen. Mutta anoja
selitti aivan toisin miehen hiljaisuuden ja ilmeen hänen silmissään.
"Älä kiusaa kaikkivaltiasta, Lauri", jatkoi hän. "Hän on antanut
sinulle rikkautta, valtaa ja arvoa... ja vaikka vaimosi lepää
mustassa mullassa, niin suo hän sinulle kumminkin iloa pojastasi...
Ja tämä poika voi nousta korkealle radallaan, hän voi lopuksi istua
Wexiön piispanistuimella, kun sen sijaan meidän Pekkamme parhaassa
tapauksessa saa odottaa päiviensä päättymistä täällä metsän
torpassa... Kas, niin ovat osamme jaetut, Lauri... suo meille se vähä
mikä meillä vielä on jälellä... suo meille kunniallinen nimemme..."
"Hm, hm", murisi Lauri, "sinä tartut rukouskirjaan... minä tein
niin kerran minäkin, muistatko sen, Maria, ja minkä vastauksen
minulle annoit? Kas, nyt on tuuli kääntynyt, ja sinä seisot edessäni
rukoillen ja itkien, ja minä sanon, kuten sinä sanoit silloin...
minä sanon ei! Kysy häneltä tuossa, tuolta ylpeältä talonpojalta,
kysy häneltä... jos hän tahtoo toimittaa asiani, niin pysyn minä
sanassani, jollei hän tahdo, niin..."
"Kas niin, äiti, hän ei ole kyyneliesi arvoinen", sai nyt mies
sanoiksi ja meni aivan Laurin eteen, "ja nyt tahdon minä, että sinä
poistut tuvasta, Lauri!"
Ja näin sanoen tarttui hän pikku miehen kaulukseen, avasi tuvan oven
ja nosti hänet ulos, suunnilleen samoin kuin suoriudutaan syyhyisestä
koirasta. Uudestaan suletun oven takaa kuului tuima kirous, ja sitte
tunnottoman miehen askeleet hänen poistuessaan.
Mutta mökinmies sulki vaimonsa syliinsä ja laski siunaten kätensä
pojan päälaelle.
* * * * *
Pian levitti yö siipensä murheellisten mielten ylitse, ja tupaan
tuli hiljaisuus, vaikkei kukaan näistä kolmesta voinut saada unta
silmiinsä. Pekka istui vuoteensa reunalla nojaten päänsä käsiinsä ja
ajatteli illan tapahtumia ja mitä hän oli saanut tietoonsa, ja kun
hän mietti, kuinka hän pian olisi yksin maailmassa ilman toivoakaan
saada palveluspaikkaa, "sillä hänen maailmansa ei ulottunut kauas
Stensjön ja Svenarumin pitäjän ulkopuolelle", niin pisti hänen
sydäntään ja hän itki hiljaa itsekseen. Ja kuinka silloin kävisi
hänen rakkaalle äidilleen, jollei hän voinut saada mitään paikkaa;
se ajatus oli kentiesi katkerin kaikista. Mutta pelko, että hän
menettäisi paikan, jonka Stensjön kapteeni oli hänelle luvannut, ja
suru tämän vahingon johdosta, joka hänen kiihottuneessa mielessään
näytti pian varmalta, vei aivan luonnollisesti hänen ajatuksensa
kaikkeen, mikä olisi voinut toteutua, jos hän olisi päässyt mukana
sotaan, ja lanka, joka täten punoutui, ei päättynyt mihinkään
vähempään kuin että hän itse oli kapteeni urheain poikain etunenässä,
jotka hyökkäsivät kaikkea pahaa vastaan maailmassa, kajahduttaen
vanhan, tutun sotahuudon: Jumala kanssamme!
Tehtyään tämän lennähdyksen tulevaisuuteen palasi ajatus taasen
nykyisyyteen, ja poika huokasi syvään. Ei kuitenkaan kestänyt kauan,
kun hän jälleen oli ajatuksineen Stensjössä, ja nyt pulpahti hänen
mieleensä molempien tyttöjen kuva, joiden hän oli nähnyt sitovan
seppeleitä niityllä, sellaisella pontevuudella kuin ainakin muisto,
joka on piillyt pohjalla ja jonka on tukehduttanut väliintullut
odottamaton tapahtuma, mikä on kiinnittänyt sielun kokonaan, mutta
joka, kun tämä toinen tapahtuma höllittää, elpyy uudestaan ja
näyttäytyy ennen aavistamattomassa valossa! Hän näki heidät nyt niin
selvästi edessään kuin olisi vielä istunut kallion kielekkeellä ja
laulanut heille, ja hän oli kuulevinaan heidän puhuvan kukkiaan
sitoessaan. Mutta mihin he joutuivat?
"Mihin he joutuivat?" kertasi hän itsekseen, ikäänkuin olisi vasta
nyt tullut ajatelleeksi, että se, mitä hän oli illalla nähnyt, oli
jotakin tavatonta. Ja niin sepitti hän yksikseen sadun kahdesta
kuninkaan tyttärestä, jotka noita oli ryöstänyt ja joita hänen
täytyi lähteä pelastamaan. Ja sen voi hän kyllä tehdä, koska hän oli
jo tulemaisillaan kapteeniksi. Mutta äkkiä jätti hän tämän toivon
sikseen, ja kun hän ajatteli rikasta Lauria ja mitä tämä oli sanonut,
oli kuin mikäkin musta petolintu olisi pyyhkäissyt pois hänen
tulevaisuuden tuumansa.
Mutta keskeltä sitä tulvaa, jonka tämä ajatus sai aikaan, pisti
näkyviin ikäänkuin kuiva paikka, johon hän saattoi laskea jalkansa
ja josta hän saattoi silmäillä kaiken ylitse. Hän nousi, ja lihakset
jännittyivät hänen käsivarsissaan, ja hän katsoi lujalla ja
säteilevällä katseella ikkunasta kuun valaiseman seljapensaan ylitse,
joka seisoi ulkona viittoen hennoilla oksillaan.
Muuan ajatus, muuan päätös oli syntynyt hänen mielessään.
Hän lähestyi hiljaa ovea. Siellä kääntyi hän ja katsoi tuvan
vastakkaiseen nurkkaan, jossa vanhemmat nukkuivat.
Ja niin meni hän ulos. Ulkona oli kirkasta kuun valossa, mutta
varjossa niin mustaa, että päivä ja yö, valo ja pimeys näyttivät
viihtyvän rinnakkain samaan aikaan. Viillyttävä tuuli henkäili puiden
välitse, ja kun hän oli kulkenut tietä niin pitkältä, että voi nähdä
yli järven, jonka toisella puolen, etäisimmällä rannalla, seisoi
Stensjön kartano kuin mikäkin lumolinna, johon sisältyi kaikki se
ihanuus, mistä hänen satunsa tiesivät kertoa, silloin pamppaili hänen
sydämensä, ja hän kiiruhti kulkuaan.
Tie kiemurteli pian loitommaksi järven rannalta, ja metsässä tuli
yhä pimeämpää. Mutta hän riensi nopeasti eteenpäin eikä pysähtynyt
ennenkuin saapui rikkaan Laurin talon pihaan.
Täällä seisottui hän ja silmäili ympärilleen. Ainoastaan yhdestä
ikkunasta loisti valoa, ja sisällä näki hän tumman varjon liikkuvan
edestakaisin. Se oli Lauri itse, sen näki hän selvään, kun varjo
kerran lähestyi ikkunaa.
Hän meni talon ovelle, mutta se oli suljettu. Tässä toteutui, mitä
Odinin laulussa lauletaan: "Usein auki tyhjä talo, mutta rikas
suljetaan." Hän kolkutti ovelle, mutta kukaan ei kuullut.
Silloin meni hän ikkunan luo, joka ei ollut erittäin korkealla, ja
huusi.
Rikas talonpoika tuli ikkunan luo ja katsoi ulos. Hän näytti ensin
pelästyvän, mutta hänen tunnettuaan Pekan näyttäytyi kohta taasen
leveä hymy, ja hän meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin seisoi Pekka
hänen edessään hänen kamarissaan.
"Soo", sanoi hän, "isäsi on muuttanut mieltänsä... sen saatoin
uskoakin. Kun oikein alkoi kirvellä selkänahkaa, pisti hän ylpeytensä
taskuunsa ja antoi järjen puhua..."
"Ei sinne päinkään", vastasi Pekka. "Isä ei ole muuttanut mieltänsä
eikä tule tekemään mitään."
"Eikö? Mitä tahdot sitte, vetelys... minä näytän sinulle, kuinka hyvä
keppi tanssii sellaisessa selässä kuin sinun..."
"Sen kyllä uskon teistä... mutta muuten on asiani se, että tahdon
viedä kirjeenne Stensjöhön!"
"Sinäkö, poika...?"
"Niin, juuri minä!"
Rikkaan Laurin silmät suurenivat ja hän katsoi hyvin epäilevän
näköisenä poikaan. Tämä näytti niin karskin näköiseltä, eikä
talonpojan läpitunkeva katse tehnyt häneen muuta vaikutusta kuin että
hän toivoi pian saavansa kirjeen käsiinsä. Tämä oli hedelmä hänen
ajatuskylvöstään istuessaan vuoteensa reunalla isänsä tuvassa, jossa
hän asetti tulevaisuutensa unelmat nykyisen todellisuuden rinnalle.
Hän veisi kirjeen perille ja niin saisi isä kulkea vapaana eikä äidin
tarvitsisi surra eikä itkeä. Ja kävi kuten hän tahtoikin. Talonpoika
otti pöydältä kirjeen, piteli sitä hetkisen kädessään ja jätti sen
sitte Pekalle.
Mutta tämän lyhyen hiljaisuuden aikana kuului heikkoa ääntä,
ikäänkuin nyyhkytyksiä ja valitusta. Pekasta tuntui se kummalta ja
hän heristi korviaan kuullakseen, mistä äänet tulivat. Hänen oli
kuitenkin mahdoton tässä suhteessa saada mitään varmuutta, sillä
talonpoika, joka ilmeisesti kuuli saman äänen, alkoi nopein askelin
kävellä huoneessa edestakaisin ja oli olevinaan hyvin vihainen ja
aivan huusi puhuessaan.
"Kas niin, nyt olet saanut kirjeen ja suoriudu nyt taipaleelle,
jotta joudut perille ennen auringon nousua, sillä tiedäkin, että
silloin on vouti täällä... ja jollen ole aamulla hyvissä ajoin
saanut vastausta Stensjön herralta, niin isäsi joutuu hirsipuuhun ja
äitisi saa alkaa laitella kerjuupussiaan kuntoon... ja vielä yksi
seikka, et saa sanoa, kuka sinulle on antanut kirjeen... sano, että
se oli tuntematon mies... sillä lupaukseni vaieta isäsi rikoksesta
ei merkitse mitään, jos huomaan, että olet päästänyt suustasi
pienimmänkään sanan, että kirje on minulta."
"Onpa se merkillinen kirje, rikas Lauri", sanoi Pekka, punniten
kirjettä kädessään. "On varmaa ettei isä olisi sitä kuunaan vienyt
perille!"
Taasen kuuluivat tukahtuneet valitushuudot, ja Pekka oli nyt
huomaavinaan, että ne tulivat alhaalta päin, mutta hän ei ollut
kuulevinaan mitään, ja rikas Lauri seisoi ajatuksiinsa vaipuneena.
Nopeasti pisti hän kirjeen taskuunsa ja juoksi ulos. Talonpoika
seurasi kuitenkin häntä ja seisoi hetken katsellen hänen jälkeensä,
kun hän loittoni puiden väliin.
Pekka katsoi vähänväliä taakseen, ja tuskin näki hän, että rikas
Lauri oli mennyt sisälle, kun hän hiipi takaisin ja poikkesi
syrjäiselle polulle talon takapuolella. Siellä kiipesi hän kuin kissa
aidan ylitse ja saapui niin huomaamatta tuparakennuksen päädyn luo,
jossa rikkaan Laurin kamari sijaitsi ja jossa hän luuli kuulleensa
nyyhkytysten ja itkun ikäänkuin nousevan maasta. Hän hiipi aivan
tuvan harmaaseen kivijalkaan kiinni, ja hänen onnekseen oli täällä
vahva varjo, jotta oli vaikeaa erottaa hänet maasta harmaassa
sarkatakissaan. Hän pysähtyi vähänväliä ja kuunteli, eikä kestänyt
kauan, ennenkuin hän luuli kuulevansa saman äänen harmaan kivijalan
sisäpuolelta.
Samassa kuuli hän nopeat, miltei hiipivät askeleet päätyseinän nurkan
takaa. Hän painautui pitkäkseen aivan liikkumattomaksi, mutta kaikki
hänen verensä syöksyi niin kiihkeästi sydämeen, että jos joku olisi
hänet nähnyt, olisi hän pitänyt häntä kuolleena.
Mutta askeleet pysähtyivät, ja hän kuuli pidätetyn äänen, jonka hän
tunsi selvään rikkaan talonpojan ääneksi, lausuvan seuraavat sanat,
jotka tuntuivat nekin kuuluvan muurin sisäpuolelta.
"Olkaa hiljaa, lapset... voittehan aivan pelottaa väen kuoliaaksi
marinallanne... kun tulee aamu, pääsette kyllä täältä."
Itku lakkasi äkkiä ja askeleet loittonivat. Pekka kuuli käynnistä,
ettei häntä oltu huomattu, ja hän nosti varovasti päätänsä ja näki
rikkaan Laurin menevän ulos takaportista ja lähenevän metsää.
Nopeasti kuin ajatus hyppäsi Pekka pystyyn ja kiersi tuvannurkan
ympäri ja löysi pian aukon kivijalassa. Kuunhohde lankesi vinoon
tänne päätyseinälle ja jätti ainoastaan kaidan varjojuovan lähelle
sivuseinän nurkkaa, jossa Pekka oli maannut. Täällä olisi hänet
keksitty heti, jos joku olisi sattunut hänet näkemään. Hän oli
kuitenkin jotensakin turvassa, mikäli ei isäntää itseään kuulunut
talon takapuolelta. Mitä oli tehtävä, täytyi tapahtua pian, sillä
hänellä ei ollut lainkaan aikaa hukata.
Hän taivuttautui kellarinaukosta sisään niin pitkälle kuin voi ja
kysyi puolikuiskaten, oliko ketään siellä alhaalla. Aluksi ei hän
saanut mitään vastausta, mutta hänen uudistettuaan kysymyksensä
kuului sisältä sammaltava ääni:
"Kyllä, meitä on täällä kellarissa kaksi pikkutyttöä... rakas, auta
meidät pois!"
Ääni oli niin rukoileva, ja Pekka kuuli nyt selvään, kuinka
lapsirukat nyyhkyttivät ja itkivät, vaikka he koettivat tehdä sen
niin hiljaa, ettei kukaan kuulisi.
"Onko siellä Stensjön Susanna?" kysyi Pekka edelleen.
"On, minä täällä olen ja Anna!" kuului sisältä. "Kuka sinä olet?"
"Minä olen paimenpoika", vastasi Pekka ja lisäsi kehottavasti: "Olkaa
hiljaa, älkääkä peljätkö, minä juoksen Stensjöhön ja ennen pitkää
palaan minä tänne avun keralla!"
Näin sanoen läksi Pekka juoksemaan, ja kyynelet vierivät hänen
poskiaan pitkin, sillä hän ei voinut niitä pidättää, kun hän ajatteli
kaikkea sitä pahaa, mitä tänä yönä oli tapahtunut, ja sitä että hän
kenties voisi asettaa kaiken tai ainakin jotain ennalleen. Ja nämä
ajatukset lisäsivät hänen voimiaan kaksin verroin, hän taivalsi
uskomattomalla nopeudella matkan Stensjöhön.
Täällä oli vallalla mitä suurin levottomuus. Kapteeni oli heti
kotia palattuaan, kun lapsia oli kaivattu ja turhaan etsitty
sieltä, missä heillä oli tapana leikkiä yhdessä, lähettänyt kaiken
väkensä etsimään heitä ympäri metsiä, jonne heidän oli täytynyt
eksyä. Viestejä tuotiin ja vietiin vähänväliä, ja Pekka kohtasi
muutaman tallirengeistä juuri tämän noustessa portaita suureen
päärakennukseen. Renki tahtoi kysellä häneltä, mutta hän ei malttanut
pysähtyä, vaan syöksyi sisälle.
Suuressa salissa tapasi hän kapteenin suurimmassa levottomuudessa
kävellen edestakaisin, ja hänen rouvansa, Anna von Rossfelt, istui
kalpeana ja epätoivoissaan ikkunan ääressä ja silmäili yli pihan
ja järven. Kapteeni oli keski-ikäinen mies, ulkonäöltään jalo ja
hyväntahtoinen. Hänen vaaleaveriset kasvonsa näyttivät kauniilta
suurta laskokselle käännettyä pitsikalusta ja mustaa pukua vasten.
Pekan saavuttua sisään pysähtyi kapteeni ja katsoi häneen, ikäänkuin
ei olisi koskaan nähnyt hänen kasvojaan, vaikka hän jo monet kerrat
oli puhutellut reipasta poikaa ja aina ollut suuresti mieltynyt hänen
nokkeliin ja nopeihin vastauksiinsa ja juuri sen tähden selittänyt
haluavansa hänet palvelukseensa.
"Mitä tahdot, poika?" kysyi hän vihdoin ja katsoi terävästi Pekkaan,
joka seisoi pyöritellen lakkiaan.
"Aioin juuri sanoa, kapteeni", vastasi Pekka, "että olen saanut
selville, missä..."
"Lapset...!" huudahti kapteeni, tarttui molemmin käsin pojan
takinkaulukseen ja vei hänet peremmälle huoneeseen. "Vaimo, vaimo,
hän on saanut selvän heistä... sano, rakas poika, missä he ovat?"
"Rikkaan Laurin kellarissa", vastasi poika, joka oli joutumaisillaan
aivan tolkuttomaksi siitä tavasta, jolla kapteeni häntä kohteli, ja
armollisen herrasväen ja oman liikutuksensa tähden.
Mutta nämä muutamat sanat täytyi uudistaa parisen kertaa, ennenkuin
tämä levoton ja kaikessa hyväntahtoisuudessaankin tuittupäinen
kapteeni voi ne oikein käsittää, ja sitte seurasi kertomus, kuinka
Pekka oli heidät löytänyt.
"No, kelpo miekkani kautta", puuskahti kapteeni, "minä kyllä teen
tilin tämän luihun talonpojan kanssa, jottei hän minua hevillä
unhota... Ratsaille, ratsaille... seuraa minua, Pekka, olemme siellä
tunnin kuluessa..."
Hän puhui vielä, kun jo riensi ulos, ja Pekan täytyi seurata häntä.
Kirjeen jättämistä ei ollut ajattelemistakaan, mutta Pekka tuumi,
että niin kauan kuin hän vielä oli kapteenin rinnalla, saattoi hän
toimittaa tämän asian, ja nyt täytyi ensimäisen innon hieman saada
asettua, ennenkuin hän toisi sen esille.
Pian oli kaksi hevosta satuloitu. Kapteeni astui yhden selkään, Pekka
toisen, ja niin lähdettiin taipaleelle.
"Nyt saadaan nähdä, kelpaatko sinä ratsumieheksi, Pekka", sanoi
kapteeni ratsastaessaan ulos pihasta ja kannustaen hevostaan.
Mutta Pekka osotti yllinkyllin, että hän kelpasi. Hän pysyi kapteenin
rinnalla. Stensjön ja rikkaan talonpojan talon välillä oli parin
tunnin matka, kun taipaleen kulki jalkaisin. Sentähden oli kulunut
lähes kolme tuntia siitä, kun Pekka lähti rikkaan Laurin talosta, ja
nyt koitti jo aamu ja levitti vuorille idässä punertavan värisävynsä,
joka kauniina suviaamuna antaa koko luonnolle niin heleän
neitseellisen vivahduksen. Kapteeni oli ottanut tallistaan parin
pulskia, oivallisia hevosia, ja ne menivät eteenpäin ikäänkuin tuuli
olisi kiitänyt kapeaa polkua myöten. He olivat ehtineet puolitiehen,
kun heidän vasemmalla puolellaan aukeni laakson notkelma, jokseenkin
pitkä, mutta kokonaan vuorien ympäröimä. Tämän laakson toisesta
päästä kuului metsästä ryskettä, kuten useiden ihmisten kulkiessa
tiheikköä, jossa kaatuneet puut ja kuivat oksat muodostavat tuhansia
esteitä kulkijan tielle.
Kapteeni pysähdytti hevosensa ja kuunteli. Nähtävästi siellä oli
muutamia hänen väestään, jotka olivat kulkeneet tälle suunnalle
metsään ja nyt aikoivat verrattain aukeaa laaksoa myöten palata
kotiin hyödyttömältä retkeltään, ja kapteenin mielessä heräsi
ajatus, että näiden oli jatkettava matkaansa talonpojan luo, jossa
he saattoivat olla tarpeen. Hän päätti sentähden heitä odottaa ja
huusi kovalla äänellä: "tännepäin, miehet!" jotta metsä kaikui.
Mutta mökinpoika ei koko ratsastusmatkalla ollut saanut ajatuksiaan
kirjeestä, ja sitä mukaa kuin päivä valkeni, lisääntyi hänen
levottomuutensa. Nyt päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja
jättää kapteenille kahden kesken niin tärkeän kirjeen.
"Minulla on teille myös kirje, kapteeni!" sanoi hän, vetäen sen
poveltaan ja ojentaen kapteenille.
"Mikä kirje se on, poika?" kysyi kapteeni, ottaen sen. "Kuka sen on
antanut sinulle?"
"Niin... minä..." änkytti Pekka, ja hänen kasvonsa lehahtivat
tulipunaisiksi, "minun ei pitänyt sitä sanoa... mutta, teidän
odottaessanne miehiä kiidätän minä edelle tähystelemään..."
Ja kuten myrskytuuli katosi poika kummastuneen kapteenin näkyvistä.
Tämä piteli kirjettä avaamatonna kädessään ja katsoi pitkin polkua,
jota myöten poika oli kiitänyt eteenpäin, ja hänen ajatuksensa
risteilivät niin tämän kuin kirjeenkin ja vangittujen lasten
ympärillä. Juuri kun hän tempautui irti näistä ajatuksistaan ja aikoi
avata kirjeen, saapui pari miestä laaksoa myöten. Ne olivat hänen
väkeään, ja kun nyt levottomuus lasten tähden täytti kokonaan hänen
sielunsa, pisti hän kirjeen taskuunsa ja käskettyään miesten tulla
jälestä niin pian kuin voivat rikkaan talonpojan taloon kannusti hän
hevosiaan ja pyyhälsi eteenpäin, arvellen kyllä pian tavottavansa
kadonneen pojan.
Tämä, joka tunsi tienoot paremmin kuin kapteeni, oli kuitenkin
oikoteitä myöten ehtinyt niin paljon edelle, että hän oli hyvän
aikaa ennen kapteenia saapunut metsäntylvään, joka oli talonpojan
talon edustalla. Tänne sitoi hän vaahtoavan orhin ja meni nopein
askelin pihaan. Aurinko oli nyt ylhäällä ja väki jo työssä. Muuan
renki hakkasi puita alapihalla, ja Pekka kysyi häneltä, oliko isäntä
kotona, mutta hän ei ollut eikä renki edes tiennyt, missä hän oli.
Oli tavatonta, ettei Lauri ollut mukana panemassa väkeään työhön,
vaikkeikään hän aina itse ottanut tähän osaa; mutta tänä aamuna oli
hän lähtenyt liikkeelle niin aikaisin, ettei kukaan tiennyt, mihin
hän oli mennyt.
"Onko vouti ollut täällä?" kysyi Pekka, ja hänen sydämensä hytkähti.
"Voutiko?" vastasi renki. "Olen kyllä kuullut sanottavan, että hänen
pitäisi tulla, mutta vielä ei häntä ole näkynyt!"
Tästä vastauksesta hieman tyyntyneenä, meni Pekka pihaa ylöspäin
tuparakennusta kohden, ja hän tuumaili itsekseen, etteiköhän rikas
Lauri ollut tullut viipyneeksi liian kauan kävelyllään metsässä,
jossa hänellä varmaan oli ollut jokin kohtaus puolalaisten
koiranleukojen kanssa. Ja hän päätti nopeasti, että hän lähtee
etsimään häntä metsästä. Kentiesi hän silloin saattoi päästä jonkin
jälille, joka antaisi hänelle valtaa tämän sydämettömän tekopyhän
ylitse. Mutta ensin täytyi hänen puhutella lapsia kellarissa ja
ilmottaa heille heidän pelastuksestaan.
Rakennuksen tällä puolella ei ollut ketään ihmistä ja metsä seisoi
hiljaisena ja korkeana jonkun matkan päässä ulkohuonerivin päädystä.
Kaikki näytti siis suosivan häntä tällä hetkellä. Pamppailevin
sydämin nojasi hän kellarinluukusta sisään ja huusi niin hiljaa kuin
mahdollista:
"Oletko siellä, Susanna?" Kyllä, hän oli siellä, ja poika lisäsi:
"Olkaa nyt hyvässä turvassa, muutamassa minuutissa on kapteeni
täällä, ja silloin tulee toinen tanssi! Minä menen nyt metsään
pitämään silmällä rikasta Lauria!"
Viimeiset sanat lausui hän vetäessään päätään muurinaukosta, mutta
samassa tarttui luja koura hänen niskaansa.
"Rikas Lauri on aina kotosalla, lurjus!" kähisi talonpoika hänen
korvaansa. "Mitä täältä haet?... Vastaa, poika...! Kuletko etsimässä
isällesi salateitä minun tavaroideni luo? Mutta kyllä minä näytän
sinulle tien, minä...!"
Ja näin sanoen irrotti hän kouransa pojan niskasta, mutta löi
samassa poikaa sauvallaan päähän, niin että tämä kaatui kylelleen ja
kalpeni kuin olisi saanut surmansa. Talonpoika kohotti vielä kerran
raudotetun sauvansa, mutta silloin kuului hänen korviinsa nopeasti
nelistävän hevosen kavioiden kopina, ja hän avasi pikaisesti muutaman
lähellä olevan aitan oven ja heitti poika paran sinne. Sen jälkeen
riensi hän takaisin pihalle, meni tupaan ja istuutui tupakamarin
pöydän ääreen.
Muuan oli sentään nähnyt tämän tapahtuman, muuan pitkä, kookas
mies, joka kurkisti pihaan takaportista samana hetkenä kuin rikas
Lauri antoi pojalle iskun. Nähtävästi oli hän seurannut talonpoikaa
metsästä tämän tietämättä, koskei talonpoika hetkeäkään hillinnyt
vihaansa, jonka hän varmaan olisi tehnyt, jos hän olisi aavistanut
olevan saapuvilla jonkun näkijän. Koskei ollut ainoatakaan ikkunaa
tuparakennuksen tällä seinällä, oli näkijän helppo tulla takapihan
ylitse sen aitan luo, jossa Pekka makasi.
Pitkällä miehellä oli synkät kasvot, mustien kiharain ympäröimät,
mutta hänen silmistään loisti jotakin niin lämmintä ja surumielistä,
että se veti katsojaa puoleensa yhtä paljo kuin synkkyys pelotti. Se
teki saman vaikutuksen kuin viimeinen päivänsäde uhkaavan ukkospilven
alta. Mies tempasi oven auki ja katseli kalmankalpeaa poikaa. Takki
oli revennyt auki, kun Lauri laahasi häntä aittaan, ja kivi, joka
nahkanauhastaan riippui paidan alla hänen povellaan, oli samalla
solunut esiin.
Mies kohotti hiljaa pojan päätä ja kuunteli hänen hengitystään,
laskien kätensä hänen sydämelleen. Mutta samalla sattui hänen
katseensa kiveen ja hän säpsähti, ikäänkuin olisi äkkiä löytänyt
suunnattoman kallisarvoisen jalokiven. Hän tarttui kiveen ja tutki
sen tarkoin, ja hänen silmänsä loistivat silloin kuten loistaa kukka,
kun päivä suutelee kastehelmeä sen kuvussa. Ja kahdenkertaisella
innolla antautui hän pojan hoitoon.
Vihdoin avasi Pekka silmänsä ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen.
Vähitellen palasi tajunta hänen katseeseensa, ja samalla tunsi hän
kivun huumaavan iskun jälkeen. Hän vei molemmat kätensä päähänsä,
mutta mies otti taskustaan pienen pullon, josta hän kaasi jotakin
käteensä ja siveli sillä kipeää paikkaa, ja silloin kipu lieveni
ihmeteltävän nopeasti. Pekka tahtoi kiittää, mutta mies tarttui hänen
käteensä ja pyysi häntä sanomaan nimensä.
"Nimeni on Pekka!" vastasi poika. "Ja sen nimen olen saanut enoni
mukaan!"
"Ja mistä olet saanut tämän kiven?" jatkoi mies kyselyään.
Pekka selitti sen, ja tämä aiheutti yhä uusia kysymyksiä miehen
puolelta, kunnes hän oli saanut täyden selon, kuinka oli kiven,
vanhan Pietarin ja Pekan isän laita. Silloin vaipui hän ajatuksiinsa,
hänen otsansa vetääntyi syviin ryppyihin ja yhteen puristuneet
kulmakarvat varjostivat aivan näkymättömiin silmien kauniin katseen.
"Sinä olet siis vanhan Pietarin tyttärenpoika", sanoi hän enemmän
itsekseen kuin puhutellen kummastelevaa Pekkaa. "Sinä olet Pietarin
tyttärenpoika ja sinun isäsi pelasti... pelasti pakolaisen ja sai
kiven... Poika, poika, sinulla on onnenkivi kaulassasi", lisäsi hän
hetken vaiettuaan. "Säilytä se hyvin! Parempaa lahjaa ei isäsi voinut
saada vanhan Pietarin tyttären myötäjäisiksi!"
Sen jälkeen alkoi hän edelleen kysellä pojalta, mitä hän nyt teki
rikkaan sukulaisensa talon pihalla ja miksi talonpoika saattoi niin
suuttua, kun löysi hänet kellarin luota. Ja tässäkin suhteessa
antoi Pekka hänelle kaikki tiedot, sillä mies teki häneen sellaisen
vaikutuksen, ettei hän voinut sitä vastustaa. Mutta kun hän kertoi
molemmista vangituista tytöistä, kuinka heidät oli ryöstetty niityltä
ja sitte suljettu kellariin, hypähti mies pystyyn.
"Tule, poika", huudahti hän. "Tätä tihutyötä tulee rikas Lauri
katumaan."
Ja hän tarttui pojan käteen ja vei hänet mukanaan pihalle, joka oli
väkeä täytenään. Kahta hevosta piteli yksi renki kutakin. Toinen
niistä oli Stensjön kapteenin, toinen voudin. Mies meni pojan kera
tupaan.
Kamarin ovella pysähtyi hän. Sisällä puhuttiin kiihkeästi. Tällä
hetkellä kuului sieltä rikkaan Laurin ääni.
"Ei, ei... rakas armollinen herra", kuului hän sanovan. "Te
erehdytte, kuinka voitte ajatellakaan sellaista... tahdon olla
ensimäinen lyömään heittiötä, joka on teille tehnyt moisen kiusan...
ja otan Jumalan todistajaksi, etten ole nähnyt heitä, niin etteivät
he voi löytyä minun kattoni alta... Torpanpoika, mokoma metsäläinen,
hän juuri on oikea... missä on hän nyt, miksei hän tehnyt teille
täyttä selkoa...? Älkää koskaan luottako tuohon Angvedin väkeen,
kapteeni... hän on vaarallinen mies, ja tahdon nyt teidän
läsnäollessanne syyttää häntä, että hän on salaisessa yhteydessä
kuninkaan ja kruunun vihollisten kanssa..."
Pekka tarttui kärsimätönnä ovenripaan rientääkseen sisään, mutta
mies pidätti hänet ja antoi hänelle merkin, että hän pysyisi
hiljaa. Itse oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät
hänen otsallaan, ikäänkuin hän olisi taistellut vaikeaa sisällistä
taistelua.
"Odota, poika", kuiskasi hän. "Meidän aikamme tulee heti paikalla!"
"Sitä varten olen tullutkin tänne", kuului lausuvan ääni, joka
ilmeisesti oli voudin. "Täällä metsissä majailevat koiranleuat, ja te
saatte tehdä selkoa puolestanne, isä Lauri, sillä sellaisiksi kuin
nyt asiat näyttävät muodostuvan, on kysymyksessä oma nahkanne."
"Luojan kiitos", sai Lauri jälleen sanoiksi. "Siinä suhteessa ei
minun tarvitse pelätä, sillä minä voin ottaa valalleni, että Angvedin
Jussi on auttanut erään Sigismundin kannattajan pakosalle, ja kun
niin on, tarvittanee tuskin enempiä todistuksia, että ne, jotka nyt
vaanivat ympärinsä tienoolla, tulevat hänen luoksensa eivätkä minun."
Nyt aukeni ovi ja synkkä mies astui sisään taluttaen Pekkaa kädestä.
Tuhkanharmaa kalpeus levisi silloin rikkaan talonpojan kasvoille, ja
hän ikäänkuin lysähti kokoon, voimatta kääntää katsettaan tulijasta
tai saamatta sanaakaan huuliltaan.
Kapteeni istui kumartuneena avatun kirjeen ylitse, jonka hän oli
lukenut lävitse jo varmaankin kymmenennen kerran. Se sisälsi
ilmotuksen, että molemmat tytöt olivat hyvässä tallessa, mutta että
niistä vaadittiin melkoiset lunnaat ja että ne täytyi määrättyyn
aikaan jättää miehelle, joka silloin saapuisi Stensjön kapteenin luo.
Jos yritettäisiin millään tavoin ryhtyä vangitsemaan tätä miestä tai
emmittäisiin lunnaiden maksamiseen nähden, maksaisi se lasten hengen.
Kun ovi avautui, kohotti kapteeni katseensa ja hänen kasvoilleen
levisi vilkas ilon ilme hänen nähdessään Pekan. Tumma mies herätti
kuitenkin hetkiseksi myös hänen huomiotaan.
"Minä olen mies, jota etsitte, vouti," sanoi hän kääntyen tähän.
"Olen Pekka Pietarinpoika! Minun rikollisuuteni tulee tuomitsemaan
korkeampi tuomioistuin kuin ihmisten on... mutta minä ikävöin
vuoriani ja metsiäni, joissa nuoruuteni vietin, ja sentähden tulin
takaisin... jos minut on sentähden rangaistava kuolemalla, niin
tehkää se... antaudun teidän valtaanne, vouti!"
Kummastus näiden sanojen johdosta oli, jos mahdollista, vielä
suurempi kuin vieraan äkillisen esiintymisen johdosta. Mutta
ennenkuin kukaan ehti lausua sanaakaan, jatkoi tämä kiinnittäen
leimuavan katseensa Lauriin.
"Puhuit toisin silloin, Lauri, kun sait omaksesi Pietarin, isäni,
tytärpuolen ja hänen talonsa ja tavaransa..."
Puhuteltu vapisi kauttaaltaan, ja hänen katseensa ikäänkuin
kutistui kokoon, samalla kuin se näytti muuttuvan niin ohueksi ja
läpinäkyväksi, ikäänkuin hän olisi kyennyt raukeamaan tyhjiin ja
haihtumaan kuin varjo. Mies katsoi häneen musertavalla katseella,
ja hänen huuliltaan pääsi huokaus hänen kääntyessään rikkaasta
talonpojasta kapteeniin.
"Kadonneet lapset, jalo herra", sanoi hän, "ovat tämän katon alla, ja
tässä seisoo heidän pelastajansa, joka voi näyttää teille tien!"
Hän toi Pekan esiin, ja kapteeni hypähti pystyyn, kuohuen vihasta.
Mutta hänen halunsa löytää jälleen tyttärensä pääsi voitolle, ja hän
riensi ulos mukanaan Pekka ynnä vouti, joka seurasi nähdäkseen niin
hyvin sen, että lapset olivat suletut kellariin, kuin senkin, että ne
nyt pelastettiin.
Tuskin olivat he menneet, ennenkuin Lauri heittäytyi maahan kookkaan
vieraan eteen, jolla oli niin ylpeät piirteet ja surumielinen katse.
Ja nyt ryömi pönäkkä ja mahtava talonpoika hänen luoksensa kuten maan
matonen ja kietoi kätensä hänen polviensa ympärille.
"Olkaa armollinen", ulvoi hän, "olkaa armollinen...!"
Mitään enempää ei hän saanut suustaan, ja sitä tuskin tarvittiinkaan,
sillä mieheen eivät näyttäneet pystyvän hänen rukouksensa. Hän
kumartausi ja tempausi irti hänen syleilystään.
"Niin saat pyytää armoa ensin Jumalalta, sitte sisko rukaltani ja
hänen mieheltään... he ovat kuitenkin enimmän kärsineet siitä, mitä
olet rikkonut. Kautta Jumalan, Lauri, sinä et ansaitse kuolemaa
kunniallisen miehen kädestä... Hän, jota sisareni rakasti, hän se
minut pelasti, ja sinä, joka varastit itsellesi hänen salaisuutensa,
sinä puhuttelit minua ja lupasit minua auttaa... hän ei puhunut, vaan
tuli yön pimeydessä ja näytti minulle tien pelastukseen... ja sinä
hiivit kuten käärme jälestämme ja kuulit, kun sanoin jäähyväiseni
ja annoin lahjan!... Kuinka voivatkaan aivosi keksiä niin mustan
ja viekkaan juonen? Tahdoit saada taikakiven... muuten et voinut
vakuuttaa isääni siitä, että sinä se autoit minut pakenemaan, ja
sentähden tulit jälestäni sillan toiselle puolen ja sanoit, että
sinun täytyi saada molemmat kivet..."
"Lakkaa, lakkaa!" änkytti Lauri, viipyen yhä polvistuneessa
asennossaan.
"Minä annoin sinulle kiven, sillä mielestäni oli tekosi niin paljon
arvoinen... ja niin ajoit Marian isänsä kodista..."
"Minä rakastin häntä niin sydämestäni!"
"Rakastit niin, että karkotit hänet isänsä talosta köyhyyteen,
eikä sinun kätesi liene kertaakaan avautunut antaakseen ropoakaan
varastetusta tavarastasi... Kentiesi tuntuu sinusta, kavala tekopyhä,
helpommalta sanoa minulle totuus nyt, kun olet kuullut, että tiedän
kaiken... Yöllä, kun puhuimme asiasta, ei sinulla ollut mitään
muistutettavaa, riisuaksesi silmiltäni sen kataluuden hunnun, jonka
lävitse olen tähän asti katsellut häntä ja hänen miestänsä..."
Kellarista palaavain kiivaat askeleet kuuluivat pihalta ja
porstuasta, ja niiden kannustamana lähestyi Lauri vielä kerran
ankaraa tuomariaan ja ojensi kerjäten kätensä häntä kohden.
"Ole armollinen", kuiskasi hän. "Pelasta minut... minulla on poika,
minun on elettävä poikani tähden!"
"Siihen antakoon sisareni ja hänen miehensä vastauksen!" lausui
synkkä mies hetkisen harkittuaan.
Nyt tarttui muuan käsi ovenripaan ja Lauri hypähti pystyyn
ihailtavalla nopeudella ja voimalla. Sisään astui kuitenkin vain
mökinpoika. Hän kertoi, että kapteeni parhaallaan asetti molempia
tyttöjä hevosen selkään lähettääkseen heidät kotiin, suojelijoinaan
kaksi Stensjön miestä, jotka äsken olivat saapuneet taloon. Ja hänen
vielä puhuessaan tuli vouti ja kohta sen jälkeen kapteeni.
"Riennä Angvediin", sanoi silloin nopeasti eno pojalle, "riennä ja
sano vanhemmillesi, että tulevat tänne."
Poika meni, ja vouti astui huoneeseen virallisen näköisenä.
"Lapset ovat löydetyt talostasi kellariin suljettuina, Lauri", alotti
hän, mutta hän ei ehtinyt pitkälle, ennenkuin Lauri keskeytti hänet
kirkuvalla äänellä.
"Suljettuina kellariini... Jumala armahtakoon, kuka on tahtonut niin
pahaa minulle, mies paralle... vannon kalleimman valan, että olen
siihen syytön, niin, vannon elämäni ja autuuteni ja kaiken pyhän
kautta... vieköön minut surma heti paikalla, jollen ole syytön tähän
tekoon...!"
Hänen sanansa hukkuivat huutoon pihalta, johon oli ehtinyt kertyä yhä
enemmän väkeä. Ikkunasta näkivät huoneessa olijat muutaman miehen
turhaan koettavan päästä parin rengin lujista käsistä.
"Kas, tuolta", huudahti Lauri, joka myös näki tapahtuman, "kas tuolta
tulee hän, jota on etsitty... Nyt voin minä puhdistautua...!"
Hän vaikeni, ja toisten huomio kiintyi väkeen ja vankiin pihalla.
Tämä oli riistäytynyt vapaaksi, mutta samassa sattui häneen kirves,
joka heitettiin niin varmasti tähdättynä, että se sattui hänen
niskaansa. Mies kaatui, ja vouti riensi pihalle tyynnyttämään hälinää
ja ottamaan ahdistetun huostaansa. Mutta Laurikin sai jalat alleen
tämän nähdessään. Hän sieppasi kirjeen, jonka kapteeni oli laskenut
kädestään ja riensi pihalle, ja molemmat toisetkin sisällä olevat
seurasivat. Molemmat tytöt olivat vielä saapuvilla. Juuri heidän
lähtiessään taipaleelle oli Anna nyhjännyt Susannaa kylkeen ja
osottanut erästä synkkää miestä, joka oli seissyt väkijoukossa, eikä
Susanna voinut hänet nähdessään pidättää hämmästyksen huudahdusta.
Tämä huudahdus herätti hevosta pitelevän miehen huomiota ja pani
hänet kysäisemään: "Mitä se oli?"
"Tuolla on mies, joka narrasi meidät venheeseen eilisiltana",
kuiskasi Susanna.
Hätäpikaa levisi tämä tieto, ja kädenkäänteessä oli mies otettu
kiinni, ja mieliala oli niin kiihtynyt, että vähällä oltiin heti
paikalla repiä julma lapsenryöstäjä kappaleiksi. Tämä oli kuitenkin
väkevä ja pääsi irti ja olisi varmaan pelastunut, jollei muuan
rengeistä, katkerassa vihassaan niin hyvin "puolalaista koiranleukaa"
kuin lapsenvarastakin vastaan olisi heittänyt niin varmasti
kirvestään häntä kohden.
Haavotettu makasi tainnoksissa, mutta Lauri piti kirjettä hänen
silmiensä edessä ja sanat tulvivat hänen suustaan, ikäänkuin hän
olisi ollut hullu. Hetken kuluttua avasi haavotettu silmänsä, ja nyt
huudahti Lauri:
"Jos tunnet tämän kirjeen, niin sano, oletko sen kirjottanut!"
Mies viittasi kädellään ja kuiskasi heikolla äänellä: "olen". Hän
näytti tahtovan sanoa enemmän, mutta osaksi sai hän tuskin mitään
kuuluviin, osaksi hämmensi hänen sanansa Lauri, joka kiirehtien
kääntyi voutiin ja kapteeniin.
"Tuossa on kirjeen kirjottaja", sanoi hän melkein huutaen. "Voitte
siis nähdä, onko minulla mitään osaa tässä asiassa. Hän on löytänyt
kellarini ja käyttänyt sitä lasten säilytyspaikkana..."
Vaikkei tämä suinkaan todistanut talonpojan syyttömyyttä, oli
sentään niin kapteenista kuin voudistakin sangen otaksuttavaa, että
muukalainen koetti käyttää tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen
molempien lasten avulla melkoisen summan rahaa. Kun lisäksi tulivat
molempien tyttöjen sanat, että juuri haavotettu heidät oli edellisenä
iltana houkutellut mukanaan, katsoivat he rikkaan Laurin viattomuuden
aivan kuin todistetuksi. Onneton syytetty, joka kerran toisensa
jälkeen koetti saada puhutuksi ja selitetyksi oikean asianlaidan, ei
voinut saada sanaakaan suustaan. Oli sentään muuan, joka epäilevästi
katsoi Lauriin ja kuunteli hänen selityksiään, ja tämä oli hänen
lankonsa, synkkä Pekka Pietarinpoika. Mutta hän ei virkkanut mitään.
Tässä ei kuitenkaan olisi voitu mitään todistaa, sillä hänen
toverinsa oli nähtävästi loppuaan lähellä.
Vouti, pieni pystynenä mies, katsoi vilkkailla silmillään tutkivasti
Lauriin, joka nyt oli päässyt jokseenkin ennalleen ja vastasi voudin
katseeseen silmiään vilkuttaen, jonka tämä näytti ymmärtävän varsin
hyvin.
"Asia näyttää selvältä, hyvät ihmiset", sanoi hän. "Mies on saanut
rangaistuksensa, eikä isä Laurilla näytä olevan mitään yhteyttä tämän
teon kanssa."
"Pekka, Pekka!" kuultiin samassa naisäänen huutavan ylhäältä
portailta.
Kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät Marian, Angvedin mökin vaimon,
syöksevän esiin ja heittäytyvän kookkaan vieraan syliin, jonka tämä
hänelle avasi. Hiljalleen seurasi mökin mies itse ja poika Pekka.
Kaikilla näillä oli kyynelet silmissään, eivätkä monet ympärillä
seisovistakaan voineet hillitä liikutustaan.
"Sisko, sisko", kuului silloin vieraan syvä ääni täynnä vienoa
lämpöä, "kuinka ovatkaan osamme vaihdelleet sitte viime näkemän!
Mutta kiitän kuitenkin Jumalaa siitä, että vielä kerran saimme
toisemme kohdata ilman että minun ja sinun ja miehesi välillä on enää
mitään siitä, mitä pahat kielet ovat minulle puhuneet... Kiitos,
lanko", sanoi hän ojentaen kätensä mökinmiehelle, "kiitos... sinä
tiedät kyllä, mitä tarkotan... kivi, jonka otit eilen esille, on
tuonut tämän onnen mukanaan... Nyt voin ilolla mennä kuolemaan
kuninkaani Sigismundin puolesta, kun olen nähnyt teidät...!"
Vouti oli sillävälin viitannut parille miehistään, jotka tulivat
rautaketjuineen vangitsemaan maankavaltajaa. Surumielistä katsetta
tämän silmissä seurasi samansävyinen piirre hänen suunsa ympärillä,
ja hän irrotti itsensä sisarensa syleilystä. Mutta ennenkuin mitään
enempää ehti tapahtua, meni kapteeni ja laski kätensä voudin olalle.
"Vouti", sanoi hän, "armollisen kuninkaamme ja herramme nimessä ja
kaikkien niiden läsnäollessa, jotka kuulevat minun sanani, tarjoudun
takaajaksi tämän miehen puolesta, kunnes hänen on vastattava oikeuden
edessä, jollen sitä ennen ole ehtinyt saada hänelle armahdusta."
Vouti oli taipuvainen hyväksymään tämän takauksen, mutta lausui
viitaten mökinmieheen:
"Meillä on vielä muuan, jota syytetään maankavalluksesta..."
"Ja kuka syyttää?" kysyi Pekka Pietarinpoika, ja siinä määrin
vaikutti koko hänen persoonallisuutensa ympärillä seisoviin, että
kuulijain keskuudessa tuli aivan hiljaista, ja siihen, mitä oli
seuraava hänen kysymyksestään, kiinnitettiin huomiota paljo enemmän
kuin jos sen olisi lausunut kuka muu hyvänsä.
"Sen tekee isäntä Lauri!" vastasi vouti kuitenkin aivan luontevasti
ja vaivattomasti. "Vai kuinka, Lauri, tehän syytätte tätä Angvedin
torpparia, että hän on auttanut kuninkaan ja kruunun vihollisia...?"
Nyt seurasi näytelmä, jota tuskin voi kuvata. Rikas Lauri vääntelehti
ja kääntelehti kaikkiin suuntiin, ja niin pian kuin hänen katseensa
kohtasi kookkaan vieraan katseen, oli kuin hän olisi saanut piston
kylkeensä.
"Ei!" sanoi hän vihdoin. "Minä en syytä... ei, olen erehtynyt,
minulla ei ole mitään sanottavaa...!"
"Ja lisäksi", lausui Pekka Pietarinpoika, "on hän luvannut maksaa
sisarelleni Marialle puolet siitä, mitä sai isämme, vanhan Pietarin
jälkeen."
"Puo... puolet", änkytti Lauri, "olenko luvannut...?" Mutta silloin
katsoi hän kookkaaseen, ankaraan lankoonsa, ja silloin tuli hän aivan
toisiin ajatuksiin ja vahvisti sanotun.
"Se tapahtuu kuitenkin vain poikasi tähden", kuiskasi Pekka hänen
korvaansa, mutta lisäsi ääneen: "Ja kiitos teille, kapteeni, hyvästä
tahdostanne taata minua... mutta sitä ei tarvita, minä tahdon kulkea
määrättyä kohtaloani vastaan... Kuningas Sigismundista en luovu enkä
ota vastaan mitään armoa keneltäkään muilta. En tahdo enää poistua
maastanikaan... Nyt voin kuolla!"
"Ja kirje, jonka sain", kysyi mökin poika, "se ei siis tule
vahingoittamaan isää?"
Tämä kysymys, joka pojalta pääsi aivan luonnollisesti, pani alulle
uuden asian, josta Laurin oli kentiesi vaikeampi selviytyä kuin
mistään edellisistä. Kapteeni tarttui siihen heti sangen tulisesti.
"Kirje, poika", kysyi hän, "kuka antoi sinulle kirjeen?"
Mutta ennenkuin poika ehti vastata tähän kysymykseen ja rikkaan
Laurin näyttäessä olevan mitä hirveimpäin sisäisten tuskien
kalvettavana, tarttui, Pekka Pietarinpoika kapteenin käteen ja veti
hänet syrjään, sanoen samassa sisarensa pojalle:
"Siitä saat olla aivan huoletta, Pekka... nyt ei isälläsi ole enää
mitään vaaraa!"
Tuntien lankonsa yhtä hyvin kuin kuolevan muukalaisenkin näki hän
asian selvemmin kuin kukaan läsnäolijoista, ja hän sanoi hiljaa
kapteenille:
"Vaikkei lankoni olisikaan kirjottanut kirjettä, niin olen varma
siitä, että hänellä on ollut hyvä osansa juonessa, eikä varmaan olisi
pienempi osa lunnaista, jos kaikki olisi käynyt hänen laskujensa
mukaan, jäänyt hänen kukkaroonsa... Mutta jos tahdotte seurata
neuvoani, kapteeni, niin antakaa tämän asian raueta. Kovempaa
rangaistusta ei laki voi tälle kurjalle tuomita kuin sen, että hänen
nyt vapautuakseen on täytynyt luvata jakaa siskoni kanssa koko väärin
saatu omaisuutensa..."
Kapteeni näytti harkitsevan itsekseen hetkisen, mutta hyväksyi sitte
saamansa neuvon, ja Pekka Pietarinpoika lisäsi:
"Luvatkaa vain minulle, kapteeni, valvoa, että lupaus tulee
täytäntöön!"
"Sen lupaan!" vastasi kapteeni.
Silloin syleili Pekka Pietarinpoika vielä kerran sisartaan, puristi
mökinmiehen kättä ja suuteli sisarenpoikaansa otsalle, ja niin oli
hän valmis lähtemään voudin mukaan.
* * * * *
Niin päättyi tapaus rikkaan Laurin luona, ja sellainen oli
tulos hänen viekkaasti laatimastaan tuumasta kiristää Stensjön
kapteenilta sievonen rahasumma. Puolalainen vakooja kuoli samana
päivänä haavaansa. Pekka Pietarinpoika kuoli jonkun aikaa myöhemmin
vankilassa.
Mutta saman päivän iltana, jona molemmat tytöt jälleen palasivat
Stensjöhön, oli siellä iloa kattoon asti, ja torpanpoika Pekka sai
olla mukana, sillä hän oli tullut kapteenille sangen rakkaaksi ja
rouva Anna von Rossfeltille samoin.
Pekka oli seitsemännessä taivaassa. Hän ei ollut koskaan elänyt
sellaista iltaa. Ja pikku tytöillä oli niin paljo puhuttavaa ja
kyseltävää, ja aina päättyi se muutamalla sanalla Pekan kunniaksi ja
ylistykseksi. Hänet saatettiin aivan pilata tällä hemmottelulla.
"Niin, nythän voin sanoa", sanoi Susanna, kun Pekan vihdoin piti
lähteä, "nythän voin sanoa olleeni ryöstetty kuninkaan tytär, ja
parhaallaan istuessani pimeässä vuoressa tuli paimenpoika ja pelasti
minut noidan kynsistä; -- sanos, Anna... emmekö todellakin olleet
kaksi kuninkaan tytärtä, sinä ja minä... ja paimenpoika on meidät
pelastanut."
"Niin!" lisäsi Anna. "Mutta paimenpoika nai sitte kuninkaan tyttären
ja sai hänen isänsä valtakunnan."
"Niin, sen teki hän!" toisti Susanna ja taputti pikku kätösiään
ja katsoi niin hartaasti Pekkaan. "Sentähden on sinunkin mentävä
naimisiin minun kanssani, ja merkiksi siitä saat nämä kukat, jotka
poimin niityltä eilen illalla, kun odottelimme keijukaisia...
kuuletko, Pekka!"
Niin, Pekka kuuli, ja hän otti kukat ja teki silloin syvän
kumarruksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja hyväsydäminen
kapteeni, joka oli kuullut lasten keskustelun, hymyili sille
aikalailla ja sanoi Pekalle:
"Nyt saat olla alituiseen luonani täällä Stensjössä, kunnes lähdemme
sotaan, ja silloin saat seurata mukana. Ja voit viedä terveisiä
isällesi ja äidillesi, ettei heidän tästä päivästä lähtien tarvitse
kärsiä mitään puutetta."
Ja niin Pekka lähti.
2.