Eedit käy avaamassa etehisen oven. Katariina syöksyy sisään.
EEDIT: Hyi, kun säikähdin, luulin vieraaksi.
KATARIINA: Näyt odottavan vieraita, kaunis leninki, minä menen, menen
samassa, en häiritse.
EEDIT: Mitä kuuluu?
KATARIINA: Et tiedä, mitä olen saanut elää näinä päivinä, maailman
kaikki tuskat olen kokenut.
EEDIT: Olet vähäjärkinen.
KATARIINA: Vähäjärkinen? Minäkö?
EEDIT: Sinä. Ihan vähäjärkinen. Täysijärkinen ihminen ei menettele niin
tyhmästi kuin sinä. Ajaa kadulle vanha mies! En ilkiä torua sinua, kun
olet äitini, mutta sanon, että se ei ole hienosti!
KATARIINA: Et puhuisi, jos tietäisit, mitä olen kärsinyt.
EEDIT: Kärsinyt? Sanotko sinä kärsimykseksi kaikkea sivistymättömyyttä
ja kiukkuasi. Ja huutaa sitten aina kärsimyksistänsä. Ei ole hienoa.
Kun kärsii, niin kärsii, ja joutaa kärsimään, siinä muodostuu vain.
Mutta anna isän elää rauhassa. Isän elatus ei niin paljoa maksa.
KATARIINA: Mitä minä maksusta nyt, mutta minun tunteitani loukkaa isän
vapaamielisyys.
EEDIT: Olet mustasukkainen, siinä se. Isä on kaunistuksena kodille nyt,
kun sinulla on varoja pitää kotia. Sellainen sivistynyt ja hieno mies,
vaikeasti sellaista mistään löytäisi, jos etsimään rupeaisi. Ei, älä
sitä rettelöi, koti on koti, ja se on koko yhteiskunnankin perustus.
KATARIINA: Koti on koti, vaan mikä meillä on?
EEDIT: Sen kummempaa kotia ei ole kenelläkään ja siksi yhteiskuntakin
horjuu. Vai vieläkö haaveilet rakkaudesta? Vaikka saisit elää tuhat
elämää peräkkäin, et sitä mistään löytäisi. Ei, naurettava et saa olla,
et meidänkään tähden!
KATARIINA: Teidän tähden olen saanutkin koettaa aina.
EEDIT: Ei mitään selityksiä. Saat korjata asian. Isä oli juuri täällä,
ehkä on vieläkin (avaa kyökin oven) -- Isä, syö rauhassa, mutta tulehan
sitten tänne.
KATARIINA: Täälläkö hän on?
EEDIT: Missäs sitten? Tahdotkin kai, että hän jää meille? Mutta miten
Lahjalle käy, jos sinä näin rettelöit?
KATARIINA: Niin, niin, minä saan ottaa aina toiset huomioon. Kenen
tähden nytkin liikun? Lasten. Että saisitte elämän. Miten tässä käy, ei
tiedä. Rahan arvo on laskeutunut. Nämä päivät kysyvät kaikki tarmoni,
jos koettaa pystyssä pysyä. Olen juossut kuin hullu, sijoittanut,
myynyt. Sota voi loppua minä päivänä tahansa, monilla on miljoonia,
mutta minulla ei ole varmaa kahtasataa tuhatta. Mihin sen korot
riittävät?
EEDIT: Kaksisataatuhatta! Kun minut naitoit, ei sinulla ollut kahta
markkaa enempää. Ja Lahjan saat sinä naimisiin, minkälaisiin tahansa
kahdellasadallatuhannella.
KATARIINA: Rahan arvo on laskeutunut, ei sillä ihmeellistä miestä
saada. Mitä minun pitikään -- niin, se oli se. Olin eilen Akseli
Someron konttorissa ja hän sanoi minulle: "Teillä on hyvin ihastuttava
tytär." "Niin on, herra kauppaneuvos", sanoin. Sanopas, olisiko hän
noin vaan ilman mitään minun raha-asioitani järjestänyt. Mitä arvelet,
ajatteleisiko hän Lahjaa?
EEDIT: Ei, äiti, sitä hän ei tee.
KATARIINA: Eikö se olisi mahdollista?
EEDIT: Ei, ei.
KATARIINA: Minulle tämä elämä on nykyään epätodellista. Näen
sumuisesti, kuin jonkun verhon läpi. Yhden asian tajuan, rahan, muu on
kuin unikuvaa vain, olen kuin kulunut kompassi, joka osoittaa entiseen
suuntaan, siksi en tiedä mitä ympärilläni tapahtuu. Elämä pakenee
minua.
EEDIT: Näetkö, sitä et enää sinä rahalla saa. Ole siis viisas ja
vapaamielinen.
HERMAN (tulee sisään): Äiti!
KATARIINA: Isä! Mitä sinä tänne tulit?
HERMAN: Enkö saisi missään olla?
EEDIT: Pitäähän hänen syödä, eikä hänellä ole rahaa syödä ulkona.
HERMAN: Niin, minulla ei ole rahaa ja nälkä tulee, mitä tehdä?
KATARIINA: Opiksi se on sinulle.
HERMAN: Oppia syömättä olemaan. Olisihan se hyvä. Mutta se ei tahdo
päähän tarttua.
EEDIT: Nyt isä menee kotiin, lähdette yhdessä kauniina aviopuolisoina.
KATARIINA: Minulla on asioita ensin.
EEDIT: Isä saattaa sinut, no, joutukaa. (Hermanille.) Tarjoa
käsivartesi kadulla, äiti on väsynyt, ei se ole ihmekään, rahahuolet
painavat. (Äidille.) Anna ruokaa isälle. Kas niin, hyvästi. (Työntää
heitä etehiseen.)