LIINA: Hän on rakastunut sinuun. Te söitte illallista yhdessä. Näin
teidät. Mutta Jaakko? Olen hyvin pahoillani, hän on kunnon mies.
EEDIT: Koska tiedät ja olet ystäväni, pidä tietosi salassa.
LIINA: Etkö luota minuun?
EEDIT: No, en välitä, jos puheletkin.
LIINA: Olen ystäväsi. Tarvitseeko minun muuta sanoa? Minkälainen hän
on? Sano, rakastatko häntä?
EEDIT (nauraa): Rakastatko, mikä kysymys! Kysytäänkö sitä tahi kysyykö
sitä itsekään?
LIINA: Minun käy niin säälikseni Jaakko.
EEDIT: Pitäisikö minun sitten olla ainaiseksi sidottu häneen, enkö
koskaan saa itseäni ajatella? En ole enää nuori, elämäni on kohta
mennyttä! Muistatko, mitä silloin kerta puhelimme.
LIINA: Muistan.
EEDIT: Raha on suloista, suloista. Tuhlata, ostaa, laskea sitä käsiensä
lävitse. En ole tiennyt ennen, mikä nautinto siinä on. Uneksin ennen,
että tulisi rikas mies vieraalta maalta, tulisi ja ostaisi minut, veisi
minut orjaksensa. Hän tuhlaisi minulle rikkautensa, eläisin kullan
loistossa ja ylellisyydessä. En maailmasta välittäisi, en omasta
elämästäni, en vapaudesta. Nauttisin kullan mahdista, ostaisin ihmiset
orjikseni, teettäisin heillä kaikkea, hyvää työtä, rikosta, mikä minua
huvittaisi, ja minä nauttisin!
Ovikello soi.
EEDIT: Nytkö jo?
LIINA: Onko se hän?
EEDIT: Luulen, suo anteeksi.
LIINA: Ei mitään (nousee ylös). Lähden tieheni tietysti.
EEDIT: Saanko pyytää sinua menemään kyökin kautta, isä siellä syö,
mutta syöksy läpi vain.
LIINA: Tietysti. Hyvästi. Säälin Jaakkoa.
EEDIT: Kuule, jos sinä nyt tahdot hänet, saat. Ei, mutta tottakin.
Sehän sopisi!
LIINA: Nyt olet unhottanut sen -- moraalin!
EEDIT: Vanha moraali parka, se on kumottu, eikä uutta ole vielä luotu.
Moraalin ja kukkaron asiat odottavat vallankumousta.