LAHJA: Minäkin -- epäilemättä -- hyvin iloinen.
Karhu ja Liina -poistuvat.
EEDIT: No, mitä tämä nyt oli?
LAHJA (riemuissaan): Nyt minä tiedän, tiedän sen!
EEDIT: Minkä?
LAHJA: Sen. Miten hyvältä tuntuu -- kuin jotakin ihmeellistä olisi
tapahtunut.
EEDIT: No mitä?
LAHJA: Hänet minä otan -- epäilemättä!
EEDIT: Oletko hullu. Nythän hänet ensi kertaa näit.
LAHJA: Nyt -- se riittää. Kun olin pieni, oli hän suuri poika, silloin
en häntä nähnyt. Mutta nyt, nyt näin minä hänet ja minulle selvisi se.
EEDIT: Mikä?
LAHJA: Se, juuri se. Satuin menemään liian likelle häntä, näin hänen
sieluunsa saakka. Kuinka hän on kaunis sisältäpäin. Ihan kuin isä.
Siksi, siksi minä häntä rakastan. Minä rakastan. Enpä olisi eilen
tiennyt, että se oli hän!
EEDIT: Kylläpä olet pilalla. Älä edes muille hulluuksistasi puhu.
LAHJA: En muille kuin asianomaiselle.
EEDIT: Varo!
Ovikello soi.
EEDIT: Varo sitä!
Aliina käy aukaisemassa. Anna Aaltonen tulee sisään.
EEDIT: Sepä yllätys, tervetulemaan, milloin täti on tullut kaupunkiin?
ANNA: Tulin joku päivä sitten.
EEDIT: Kuinka kauppa sujui maalla?
ANNA: Hyvinhän se sujui. Muotitavaroiden saanti on hyvin vaikeata,
lopetin sentähden liikkeen ja arvelin muuttaa tänne. (Lahjalle.) Miten
sinä olet kasvanut suureksi ja kauniiksi.
LAHJA: Ihanko totta suureksi? Voi! Olen kohta täysi-ikäinen. Kahden
vuoden perästä.
ANNA: Ja se on hauskaa?
LAHJA: Niin tavattoman hauskaa. Tämä elämä kun on sellaista. Yhä se
vieläkin minua yllättää.
ANNA: Sellaista se on. Joku yllätys sillä aina on. Odotahan.
LAHJA: Oh, minä olen niin iloinen elämästä, kaikesta tästä. Kaikkien
pitäisi tänne tulla, elämään -- tähän!
ANNA (katsellen ympärilleen): Täällä näyttää tämä melkein kodilta,
mutta lasta en missään näe.
LAHJA: Lasta ei heillä ole -- ikävä -- epäilemättä.
ANNA: Se ei ole oikein.
LAHJA: Se ei ole oikein -- lapsia kohtaan.
EEDIT: Kyllä on hyvä, ettei niitä ole. Aikakin on niin kallis. (Aikoo
mennä, kääntyy takaisin.) Olepas hyvä, Lahja, ja katso, joko kahvi on
valmista, ja sano, että täti on täällä. (Lahja menee.)
EEDIT: Eihän tämä nykyinen elämä ole muutenkaan vakiintunutta,
tilapäistä ihan.
ANNA: Ei se sen vakiintuneemmaksi koskaan tule.
HERMAN (tulee sisään): Terve tulemaasi, Anna.
Eedit menee kyökkiin.
ANNA: Niin, tänne sitä taasen tulin. Mitäs arvelet?
HERMAN: Kuinka sitä kysytkään! Hauskahan se on!
ANNA: Kun on näin vanha, on sama, missä on. Ne ristiriidat -- niille
käy hyvin hullusti vanhaksi tultua.
HERMAN: Niin käy. Mutta miten sitä kaipasi ennen?
ANNA: Vuosikymmenten tuulta ja tuiskua ei mikään kaipaus kestä. Ainahan
sitä jos jotakin luulee ja luulottelee.
HERMAN: Tarkoitatko, että se, mitä on elänyt, ei pysyisi elettynä ja
totena?
ANNA: Siitä selviää.
HERMAN: Tosi jää aina todeksi. Sano se tälle vanhalle -- aasille vielä.
ANNA: Hän on lapsellinen.
KATARIINA (syöksähtää sisään): Terve tulemaan, Anna. Eedit sanoi, että
olet muuttanut tänne. Sehän oli hauskaa.
ANNA; Muutin pois taas.
KATARIINA: Kuinka liikkeesi siellä menestyi? Saitko säästöjä?
ANNA: Aina vähän.
HERMAN: Ajattelehan, että meidän äitikin on nyt rikastunut.
ANNA: Rikastunutko?
KATARIINA: Mitäpä minun rikkauksistani. Annalla on tietysti paljon
enemmän.
HERMAN: Katariina on keinotellut.
ANNA: Keinotellut? Kuinka se on mahdollista?
KATARIINA (katselee Annaa ja Hermania mustasukkaisena): Onko se niin
mahdotonta? Tahi onko se syntiä sinunkin mielestäsi? Siinä sitä ollaan.
Tietysti se on syntiä. Siitä nähdään, mihin me köyhät vaimot joudumme
ja mitä palkkoja me olemme saaneet elämän pitkistä kärsimyksistä. Missä
ovat säästöt meidän töistämme?
ANNA: Mutta mihin me säästöjä tarvitsemme? Hautaanko?
HERMAN: Annahan meille kahvia, äiti.
KATARIINA (kaataa): Olkaa hyviä.
ANNA: Me olemme jo vanhoja ja järkeviä, niin ettei pitäisi tuhlata
aikaa tyhjiin riitoihin.
KATARIINA: Olemme vanhoja, mutta luuletko sen lohduttavan minua, sillä
en ole niin vanha, etten entistä muistaisi, muistaisi miten sinä tulit
meille hyvänä ystävänä, tulit ja veit minulta sen ainoan, mikä minulla
oli. En, en koskaan niin vanhaksi tule, että sen unhottaisin.
ANNA: Sinä kiihdyt suotta. Olenko tehnyt sinulle mitään pahaa?
KATARIINA: Sinusta oli nautinto nähdä, miten kaikki sinuun rakastuivat,
ja miten vähäinen meidän välimme oli, sinä kokeilit, ja siihen se meni
minun elämäni.
ANNA: Vähäänpä meni.
KATARIINA: Ajatteletko, ettei se minkään arvoinen ollut?
ANNA: Ihanko sinä itsekin uskot, että toinen voi toiselta jotakin
ottaa.
KATARIINA: Voi ottaa ja voi kaikki viedä. Minua on loukattu niin
syvästi, kuin ihmistä voi loukata, minua on häväisty: mitä minä olen
kärsinyt, sitä ei viisaustieteen tohtorikaan tiedä.