EEDIT: Oh -- ja hän?
JAAKKO: Sanoi, että kunhan ei ole pulaa rakkaudesta.
EEDIT: Ja sinä?
JAAKKO: Sanoin, että siitä ei ole puutetta. Se on sitä vanhaa hyvää
lajia.
EEDIT: Osh, -- ja hän?
JAAKKO: Sanoi nähneensä sinut toissa päivänä kadulla ja sanoi, että
olet kaunis kuin metsäruusu.
EEDIT: Aa, sanoiko hän niin? Kuuletko, Liina?
LIINA: Varo itseäsi Eedit, hän on huomannut sinut.
EEDIT (peittäen hyvää mieltään): "Kaunis kuin metsäruusu", niin
kömpelösti sanottu, ha-ha-haa. Ja olenko sinustakin, Jaakko, yhtä
kaunis?
JAAKKO: Sinähän tiedät sen, armas.
LIINA: Tottakin, niinkuin et tietäisi sitä.
EEDIT: Tekee niin hyvää saada kuulla se.
JAAKKO: Voi lapsi!
LIINA: Se Aksel Somero kuului olevan hirveä viettelijä ja kyynikko.
Kevytmielistä, että naiset sellaisesta pitävät.
EEDIT: Pitäisit itsekin. Kyynikko? Miksi ei kyynikko saisi olla?
Rakastaako kyynikko vähemmän kuin rakastaa?
Aliina tuo kahvia sisään ja poistuu. Eedit tarjoaa.
LIINA: Mutta häntä on vaikeampi vastaan rakastaa. Hän on kuitenkin vain
keinottelija.
EEDIT: Mitä pahaa siinä on?
JAAKKO: Niin, ei mitään. Niinhän oikea liikemies on, hän nauttii
pelistä. Eikä se ole vailla viehätystä, uskokaa pois. Kaikki mihin
nykyään liikemiehen kädellä koskee, muuttuu arvoltaan, kasvaa, saa kuin
elämän, lähtee liikkeelle, vyöryy takaisin monin kerroin suurempana.
Minkä liikkumisalan ja mitä mahdollisuuksia se aukaisee ulospäin, ja
sisäänpäin minkä älyn ilon ja mielikuvituksen riemun se tuottaa? Se on
elämää sekin!
EEDIT: Se on elämää!
JAAKKO (peräytyen): Tarkoitan se on leikkiä vain, eihän se tosielämästä
mitään tiedä.
EEDIT: Tietysti tietää, rahalla kun ostetaan koko elämä.
JAAKKO: Ei, lapsi, sillä ei saada mitään (katsoo kelloaan) -- kas kun
kiire tuli -- ei, ei sillä saa mitään, näyttää vain siltä. Kiitos
kahvista (nousee ylös). Hyvästi, Liina, pistäydyn täällä asioiltani
tultuani vielä, jos ehdin.
LIINA: Hyvästi.
EEDIT: Hyvästi. (Jaakon ovessa poistuessa.) Saa, kaikkea sillä saa
rahalla, kaikkea!
JAAKKO: Ei rakkautta!
EEDIT: Saa, saa.
Jaakko menee.
LIINA: Aina hänellä on kiirettä.
EEDIT: Sellainen hän on. Tuskin sanan sanoo, niin jo pois.
LIINA: Jos hän olisi minun, en muuta pyytäisi, en miljoonasta häntä
möisi.
EEDIT: Möisit. Mutta taitaa hän olla tottakin hyvä mies. Taidan ollakin
onnellinen? (Varmistuen siinä.) Kadehdi minua, kadehtikoot minua kaikki
naiset. Olen köyhä. Mutta minun ei tarvitse tehdä työtä, elän kuin
rikas, elän rakkauttani varten, haaveitani varten, moraaliani varten.
Olen joskus niin onnellinen, että unohdan, etten ole onnellinen,
unohdan, miten hävisin kuitenkin (hiljentää ääntään) tässä kaupassa.
LIINA: Sitä ei tiedä sitäkään vielä. Kerronko minä, mitä minä haaveilin
ennen. (Sulkee silmänsä.) Oli olevinaan kaksi tietä, joista minun piti
valita toinen. Toisella minusta tuli kuuluisa näyttelijätär. Lasken
maailmat jalkojeni juureen, saan valita rikkaan rakastajan. Toisella
kohtaan vain sen, jota rakastan. Ja ajattele, minä valitsin tämän
rakkauden tien, tämän kaidan polun. Ja sanotaan, että me kaikella
kauppaa käymme, rahaan rakkautemme myymme. Mutta niin totta kuin
haaveeni on totta, se ei ole totta. Onhan aikoja naisenkin elämässä,
jolloin rakkaus ei ole penniäkään tuottanut, onhan sitä rakastanut
ainakin nuorena rakkauden tähden, sillä olemisen huolet eivät ole
silloin niin raskailta tuntuneet. Ja kuitenkin sanovat, ettei meissä
ole moraalia.
EEDIT: Ei moraalia!? Meissä? Niinkö sanovat? Mutta tietävätkö ne, jotka
niin sanovat, mitä köyhän naisen moraali maksaa, mihin hintaan se voi
kohota, jos sitä ylellisyydekseen pitää. Mistä kaikesta sitä saa
kieltäytyä samaisen moraalin tähden? Eihän sitä pysty edes kunnon
syntiä tekemään tahi muuta elonmerkkiä itsestään näyttämään. Kuollutta
ja mennyttä on koko elämä. Ja minkä tähden? Samaisen moraalin tähden.
Ja mikä on tämä moraali, tämä kaikkivaltias? Yksi tapa asioita katsella
ja yksi tapa asioita ajatella. Ja onko se jalo tapa, niin jalo, että
sillä olisi oikeus sulut elämänjuoksulle asettaa? Ei, sillä sillä ei
ole mitään tekemistä minun tahtoni kanssa. Ja kuitenkin seison tässä
sen vallassa puhtaana ja nuhteetonna! Mutta katso minua, katso sielun
pohjaan saakka, pukeeko se puhtaus minua, pukeeko se moraali, tulenko
oikeastaan sen autuaammaksi, jos sen valhevaatteita kannan vaikka
kuolemaani saakka, jos vaikka enemmänkin kuin tämän elämän sen
kunnialle uhriksi annan? Haa, mitä me teemme! Ja sanovat, ettei meissä
ole moraalia!
LIINA: Ja jos olisimme myöhemmin todellakin nauttineet rakkaudesta
laskematta laskujamme. Mutta ei. Sitä me emme tee. Me laskemme ja
laskemme, mikä kannattaa ja minkä verran kannattaa, ettei virheitä
tule, ettei kunnia mene, etteivät elämisen mahdollisuudet tyystin lopu.
Rakkaus, eikö se jää vain unelmaksi? Unelmaksi, josta emme mitään
tiedä.
EEDIT: Jää. Ei sitä meidän saavutettavissamme ole. Miten olisi? Tukussa
kun myydään koko elämä kaikkine rakkauksineen, myydään koko ihminen
sieluineen ja ruumiineen enimmän tarjoavalle. Sitä se on avioliitto.
Elävänä sitä saa ja vapaaehtoisesti astua omaan hautaansa. Vähääkö
sankaruutta se naiselta kysyy? Ja sanovat, ettei ole moraalia! Kuka,
kuka siitä uskaltaa puhua?
Ovikello soi. Aliina käy aukaisemassa. Herman, Katariina ja Lahja
Ahlroos tulevat sisään. Katariinalla on ruukkukukka kädessä.
KATARIINA: Isä ja äiti onnittelevat sinua näin vähän juhlallisemmasti.
EEDIT: Kiitoksia, kiitoksia (panee kukan pöydälle). Tämä on ihan
liikaa. Ihan pahaa tekee, että olette tuhlanneet minun tähteni.
LAHJA: Älä ole milläsikään. Ei siitä mennyt kuin kymmenen markkaa.
EEDIT: Ajattele, mitä sillä olisi saanut!
HERMAN: Niin pieni raha ei meille enää mitään merkitse.
EEDIT: Eikö merkitse mitään?
LAHJA: Ei, ei enempää kuin viisi penniä eilen.
EEDIT: Mitä?
LAHJA: Äiti on nyt rikas.
EEDIT: Höpsis! Mutta minullapa on uutinen, ajatelkaa, että Jaakko on
saanut kaksituhatta isännältään.
HERMAN: Saanut noin vain.
EEDIT: Saanut noin vain.
KATARIINA: Mutta sittenhän sinun sopii ruveta keinottelemaan.
EEDIT: Ei, äiti-kulta. Rahoja ei saa käyttää.
KATARIINA: Vahinko, jos ne eivät tuota mitään.
HERMAN: Äiti ymmärtää raha-asioita. Hän on alkanut keinotella.
EEDIT: Mitä?
HERMAN: Keinotella.
EEDIT: Keinotellako?
LIINA: Onko täti keinotellut, ha-ha-haa.
HERMAN: Eikös hänestä näe päältäkin, että hän kuluttaa jo ensimmäistä
miljoonaansa?
KATARIINA: Niin siunattua, että sain elää tämän sota-ajan, niin
siunattua se kurjuus ja puute, joka tähän muutokseen johti. Sillä mikä
paremmin kuin puute saa ihmiset ajattelemaan. Kun täytyy ajatella. --
LAHJA: Että mistä syödä, mistä syötävää saada.
HERMAN: Tahi onko tarpeen syödä ja mitä seuraa, jos ei syö.
LAHJA: Tahi jos ei syö, ei ole.
HERMAN: Ja siitä seuraa: ollako vai ei olla.
LAHJA: Mutta koska kaikki täällä vain ovat, siis syövät ja syötävänsä
jostakin saavat.
KATARIINA: Ja siis kauppaa käyvät.
HERMAN: Ja kapitaalillansa keinottelevat. -- Elämä on kuitenkin
ensiluokkaisin kapitaali.
LAHJA: Ilman sitä kapitaalia en tahtoisi olla.
HERMAN: Käytä se sitten viisaasti ja pidä salassa, etteivät sitä vie.
LAHJA: Olen vastuussa siitä perillisilleni.
EEDIT: No, antakaahan äidin nyt kertoa.
LAHJA: No, aloita siitä: tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan.
EEDIT: Ha-ha-haa!
LIINA: Ha-ha-haa. Nyt arvaan, Karhu kosi Lahjaa.
LAHJA: Äidiltä? Se ei olisi valtioviisasta. Olenhan minä täysi-ikäinen
itsekin kohta.
HERMAN: Ja voit siis itsekin kosia.
LAHJA: Niin, miksi en voisi? Ja sen teenkin heti, kun mieleiseni miehen
näen. Itsensä se on tehtävä, itse siitä seurauksetkin kestää, ja siitä
voi olla vakavat seuraukset.
HERMAN: Ihan ollako vai ei olla! Sellainen vakava seuraus sinäkin olet.
EEDIT: No, Lahja ja isä!
HERMAN: Vaikenemme, vaikenemme, -- kerro äiti.
KATARIINA: Tuli toissapäivänä Karhu minua vastaan. Neuvokaa nyt, hyvä
Karhu, neuvokaa, mitä köyhän vaimon on paras tehdä tähän maailman
aikaan. Onko tähän nyt kaaduttava? Rahaa ei ole, työtä ei ole, syömään
ei pääse. Isällä ei ole ollut valokuvaustarpeita pitkiin aikoihin.
EEDIT: Ja työväkikin käy paremmissa liikkeissä nykyään.
HERMAN: Parempia kun ei ole kuin meidän liikkeemme Lahjan kanssa.
KATARIINA: Ja sanoin Karhulle, että väärin oli pakottaa Lahjaakin
ainaiseksi isän apulaiseksi, palkattomaksi työläiseksi.
LAHJA (itku kurkussa): Mutta sitä sinä et saa sanoa. Minä olen isän
apulainen. Minä en palkkaa tahdo. Kaikille sinä paljastat kotiolot.
Minä, minä en sitä salli, näetkö!
HERMAN: No, Lahja, kultaseni, äitihän hyvyydessään. Mitä me
tuollaisesta noin vakavasti.
LAHJA (pyyhkii silmänsä): Mutta sitä ei saa Karhulle sanoa!
KATARIINA: Kun Karhu on minusta kuin oma poika. Niinpä hän kysyi, että
millä me elimme. Sanoin, ettei me juuri eletty, tässä jo kuolemaa
tehtiin.
LAHJA: Uh! En tiennyt, että sinä noin lörpöttelit.
HERMAN: Kas niin, Lahja.
KATARIINA: Eikö teillä ole millä alkaa, kysyi hän. Ei, luvalla sanoen,
mitään.
LAHJA: Meillä on kaikki mitä muillakin. Meillä on elämä, terveys,
järki, järki meillä on jäljellä.
KATARIINA: Sitä vain ei voi siltään syödä.
LAHJA: Mutta se pystyy hankkimaan syötävää, kun on hätä.
KATARIINA: Olisit sitten hankkinut.
LAHJA: En ole tiennyt, että oli niin hätä -- teen voitavani, naitan
itseni ensi tilassa.
HERMAN: Ei ole niin hätää. Mihin isä sitten jäisi? -- No, tule nyt
tuohon polvelleni rangaistukseksi (Lahja istuutuu) -- no, iso tyttö,
isän iso tyttö!
LIINA: Ai kun tuo Lahja on vielä lapsellinen.
LAHJA: Itse olet -- (Herman tukkii hänen suunsa kädellään).
EEDIT: Lapsi on vielä.
KATARIINA: Kun isänsä hemmottelee häntä. -- No -- sanoin Karhulle, että
onhan meillä tosin kaksi osaketta huoneisiin, vaan nekin ovat nyt
tyhjät. Sehän on mainiota, sanoi hän. Hän otti ne myydäksensä ja
iltasilla ne olivat myydyt. Hän osti toiset osakkeet ja myi nekin -- ja
nyt on tiedossa eräs edullinen sijoitus -- kohta hän tulee tänne.
EEDIT: Ihanko totta? Hyvä Jumala. Kuinka te uskallatte?
KATARIINA: Nyt on minulla puhdasta kahdeksantuhatta!
EEDIT: Kahdeksan tuhatta!
LIINA: Kylläpä kasvoi.
LAHJA: Jos ne olisivat oikeita rahoja!
HERMAN: Siinäpä se, oikeita ne eivät ole.
KATARIINA: Eivätkö ole oikeita? Olisivatko ne olleet vääriä? Ne olivat
tuhatmarkkasia, en ollut ennen tuhatmarkkasia nähnyt.
HERMAN: Vääriä, ihan kaikki vääriä.
LIINA: Vaan etteikö pankki niistä vastaa?
HERMAN: Niin pankki? Minä en tiedä, mitä pankki tekee tahi tekemättä
jättää.
EEDIT: Ha-ha-haa.
LIINA: Ha-ha-haa.
KATARIINA: Enkö melkein säikähtänyt jo!
LAHJA (puistelee isäänsä): Sinä!
HERMAN: Tosi on tosi, että koko tavara on väärää. Mitä ne pankissa
tietävät vastata oikeasta tahi väärästä. Ajatellaanko siellä muuta kuin
rahaa ja rahaa, kumarretaanko muuta kuin kultaa? No, näitkö sinä siellä
sen kultaisen vasikan, äiti?
LAHJA: Ole. Siellä ei sitä ole!
HERMAN: Mikäs siellä on jumalana? Ja mikäs muu se näitä keinottelijoita
auttaa? Eikös antanut äidillekin heti kahdeksan tuhatta.
EEDIT: Eikö tuntunut pahalta? Ihan synniltä?
KATARIINA: Synniltäkö? Sanottiinhan ennen: älä tapa, nyt tapetaan
sodassa enemmän kuin keritään. Syntiäkö? En tiedä. Tiedän vain, että
jos en syö, kuolen nälkään. Ja jos ei ole mitä myödä, ei ole mitä
syödä.
EEDIT: Se on selvää.
HERMAN: Ah, poissa on nyt se rauha, poissa se idylli, jossa ennen
elimme.
KATARIINA: Idylli? Juu, pappa, -- idylli? Onhan se ollut idylliä sinun
mielestäsi, mutta onko se ollut idylliä minun mielestäni? Minulla ei
ole ollut aikaa sitä ajatella, olen ollut menossa aina, alituisessa
tuskassa ja hädässä --
LAHJA: Olisit hätäillyt vähemmän.
KATARIINA: Ja antanut kodin hajota? Ei. Pitihän minun vastata teistä ja
saada teidät naitetuiksi kerta.
LAHJA: Erehdys. Eeditin naimisella ei olisi ollut kiirettä. Ja kun
minulla on kiire, pidän huolen itsestäni.
HERMAN: Sittenkö vasta?
KATARIINA: Jos olisi tiennytkin tämän sodan, olisi Eedit saanut pysyä
vielä kotona.
EEDIT: Tyhmyyttä! En mennyt naimisiin toimeentullakseni. En nainut
rahoja.
LAHJA: Naitpas, vaikket niitä saanut. Otit varmimman kaikista
tutuistasi, ihan tavallisen tavan mukaan.
LIINA: Älkää unohtako rakkautta.
LAHJA: Sinäpä sen sanoit!
EEDIT (puolustaen): Niin rakkautta!
LAHJA: Mitä rakkautta?
HERMAN: No, Lahja!
EEDIT: Älä vainenkaan istu ääneti.
LAHJA: En. Mitä te valehtelette, aikaihmiset, mitä te valehtelette
aina? Ja ketä tässä sitten petetään? Jokainen laskee, minkä aseman saa
naimisiin mentyään, ja menee parhaimmalle ja rahakkaimmalle. Onko se
rakkautta? Eikö se ole eläkettä? Valehtelevat, aikaihmiset
valehtelevat?
HERMAN: No, anna heidän valehdella.
LAHJA: Hävettää vain!
Ovikello soi.
KATARIINA: Se on Karhu.
Eedit menee aukaisemaan. Karhu tulee.
Lahja hyppää pois isänsä sylistä.
KARHU: Saanko tavata rouva Ahlroosia -- enhän vain häiritse?
EEDIT: Ette mitenkään. Tehkää hyvin ja käykää istumaan.
KATARIINA: Onnistuiko kauppa?
KARHU: Onnistui. Sain osakkeet. Tänä iltana ne tuon ja minulla on
niille ostajakin.
KATARIINA: Kuinka paljosta saa ne myydyksi?
KARHU: Niistä saa kaksikymmentäviisituhatta.
EEDIT: Kaksikymmentäviisituhatta!
LAHJA: Mutta onko se rehellistä kauppaa?
KARHU: Hyvä neiti!
LAHJA: Tarkoitan, että se tietysti ei ole rehellistä, mutta onko se
edes lain varjon alla sallittua, lain suojaamaa koirikkuutta?
KATARIINA: Miten sinä puhut?
LAHJA: Mutta ajattele, pelottaahan minua. Varkaus ei ole hauskaa.
KATARIINA: Tämä on kauppaa.
LAHJA: Onko tämä kauppaa?