JAAKKO: Minulla on pieni lahja sinulle, vaikka en tiedä, onko se
itseltäni vai isännältä.
LIINA: Aksel Somerolta. Mikä? Olen jotakuinkin utelias?
JAAKKO: Sano ensin, rakastatko minua?
EEDIT: Mutta jos se on Somerolta, pitääkö minun häntä rakastaa?
JAAKKO: Veitikka!
EEDIT: Näytähän lahja.
JAAKKO: En, ennenkuin sanot sen. On niin pitkä aika siitä, kun olen
joutanut sitä kysymään.
EEDIT: Siinäpä se. Sinulla ei ole ollut aikaa kysyä edes sitä, mikä on
tärkeintä.
JAAKKO: Koska tiedän sen kysymättäkin.
EEDIT: Älä ole siitä niin varma. Katso, Liina, miten hän on
lapsellinen.
LIINA: Sano tuo, niin nähdään lahja.
JAAKKO: Sano!
EEDIT: Oh, teitä! No, rakastan!
JAAKKO: Sano paremmin.
EEDIT: Rakastan sinua.
JAAKKO: Näytä se!
LIINA: Ha-ha-haa, se on oikein.
EEDIT: Lapsellista. Voi te miehet. (Syleilee Jaakkoa.) Rakastan,
rakastan, (lämpiää) rakastan sinua! Ensiksi siksi, että olet tyhmä,
toiseksi siksi, että miehen pitää ollakin tyhmä, kolmanneksi siksi,
että koko rakkaus on niin tyhmää -- (Jaakko suutelee häntä.) tyhmää,
tyhmää!
JAAKKO (ei laske häntä irti): Ei, siksi, että se on ihanaa, ihanaa, oma
pikku vaimo!
LIINA: No, näytä nyt lahja jo.
JAAKKO: Ei se olekaan vähäinen. (Ottaa lompakostaan rahapakan.)
Kaksituhatta markkaa.
EEDIT: Minulle?
JAAKKO: Sinulle.
EEDIT: Sellainen raha minulle? Ei kai? Ne ovat narripaperia vain?