EEDIT: Mitä omansa?
ALIINA: Omansa ihmistä muodostamaan.
EEDIT: Mitenkä muodostamaan?
ALIINA: Sen olemusta muodostamaan --.
Ovikello soi.
ALIINA: Sepä soi (kääntyy vielä ovessa) -- ettei hyväksy tätä puutetta.
EEDIT (koettaa pidättää): Mutta miten?
ALIINA: Siten että ryhtyä keinotteluun, jolla puute pois keinotella.
Ovikello soi.
EEDIT: No, laitahan kahvi sisään.
ALIINA (etehisestä): Kyllä, rouva.
EEDIT: Keinotteluun, jolla puute pois keinotella? (Aliinalle, joka
tulee etehisestä.) Höpsis!
ALIINA: Niin mitenkä höpsis?
EEDIT: Että puute muka vain pois keinotella. Ei ystävä hyvä. Puute
kuuluu ihmisluontoon ja sen syyt on syvällä, missä lienee maan sisässä.
ALIINA: Höpsis!
EEDIT: Ettäkö höpsis? Ei höpsis ollenkaan. Mutta mistäpä sinä elämää
syvemmin ymmärtäisit.
ALIINA: Ihan tarpeeksi syvältä, syvemmin vielä jos ymmärtää, pilalla
on. (Menee kyökkiin.)
LIINA SUVANTO (tervehtien): Onnittelen sinua, rakas Eedit. Sinä olet
nyt -- kuinkas vanha sinä nyt oletkaan -- kahdenkymmenenviiden?
EEDIT: Hyss, et saa sanoa, minua niin hirveästi hävettää.
LIINA: Kun on naimisissa, ei ikäänsä tarvitse hävetä.
EEDIT: Hävettää vain, hävettää se, että aika kuluu. Kuinka sitä
vanhempana ilkiää elääkään, kun nyt jo tuntuu, että alkaa olla ihan
mahdoton.
LIINA: Mihinkä mahdoton?
EEDIT: Rakkauteenkin. Siitähän se on ainainen kysymys.
LIINA: Onpa toki muustakin.
EEDIT: Rahasta ja rakkaudesta.
LIINA: Kun on naimisissa, saa rakkautta yllin kyllin.
EEDIT: Saa, ei sen puolesta, mutta mitä rakkautta! Rakkautta ilman
hienompia tunteita. Voiko sitä enää rakkautena pitääkään?
LIINA: Miehesi on kuitenkin uskollinen, eikä se ole vähäinen asia näinä
aikoina.
EEDIT: Tietysti on uskollinen. Se vielä puuttuisi, ettei hän olisi
uskollinen näin kalliina aikoina. Mutta kun vanhenen, millä hänen
sydämestään kiinni pidän?
LIINA: Mitä sinä puhut!
EEDIT: Tietysti leikkiä puhun. Mutta totta puhuakseni, kun nainen astuu
naimisiin ja solmiaa sen solmusensa, on hänen elämänsä kuin mennyttä.
Toista on sinun, sinulla on työsi.
LIINA: Mikä työ?
EEDIT: Näyttelemisesi.
LIINA: Pilkkaatko sinä?
EEDIT: Voihan sinusta vielä tulla oikeakin näyttelijätär ja voit päästä
oikeaan teatteriin.
LIINA: Ei, oikeaan teatteriin en enää pääse, pysyn näissä kiertueissa.
Ja olen ajatellut sodan loputtua jättää koko taiteen. Ei se kannata.
Rakkaus joka paikassa muualla on tuottavampi kuin rakkaus lavalla.
EEDIT: Parasta on sitten, että järkevästi hoidat asioitasi, ennenkuin
on liian myöhä.
LIINA: Miten järkevästi?
EEDIT: Naitat itsesi.
LIINA: Kenen kanssa?
EEDIT: Kenen kanssa tahansa. Onhan maailmassa vielä miehiä.
LIINA: On. Jos vain joku huolisi niillä ehdoilla, joilla minä kaupat
tekisin.
EEDIT: Sanonko suoraan?
LIINA: Sano.
EEDIT: Sinä pelotat miehet. Älä pukeudu kuin riikinkukko.
LIINA: Eedit!
EEDIT: Miehet eivät pidä, jos on liian silmäänpistävä. Köyhälle se on
liian kallis ja rikas näkee tarkoituksen, siinä on niin selvä
allekirjoitus: Olen tarjolla tässä. Ei. Ole viisas. Naitua tuhlaa ja
komistele, mutta nyt tunnustele, mikä tapa on paras tarjoutua. Ole
varova, niin et menetä tilaisuuksia. Sillä onhan tämä elämä kuin selvää
kauppaa.
LIINA: Niin onkin. En loukkaannu nyt, kun selität.
EEDIT: Älä, se olisi suotta. Kauppaa tämä on, mutta sitä et saa
huomata, vaikka sinun pitää se huomata. Sillä jos et huomaa, saat
katkerasti katua. Sillä on jotakin järkeä tässä järjettömyydessä, saada
ajoissa mies, joka elättää, pukee, jolta nauttii kuin eläkettä koko
ikänsä. Ja miksi? Kahden pienen sanan tähden.
LIINA: Ha-ha-haa, sinua!
EEDIT: Ha-ha-haa. Monesti on se minua huvittanut. Ihan salaa
ilkututtaa. Loukatkoon minua mies, hän sen maksaakin.
LIINA: Mitä puhut?
EEDIT: Enkö muka tunne, että hän pystyisi sen tekemään, jos antaisin.
Sanonko ihan sisimmän aatokseni sinulle, kasvintoverille?
LIINA: Sano.
EEDIT: Mies on aika mitätön: ensiksi hän ei ole viisas, sen näkee
siitäkin, miten hän antaa pettää itseänsä, sitten hän on
yksitoikkoinen, sitten hänen tunteensa eivät ole paljon minkään
arvoiset, hän on epäluotettava! Ei hänestä ole. Hän on huono toveriksi!
LIINA: Mitä puhut?
EEDIT: Mutta häntä ei ole hyljeksittävä. Häneltä saamme eläkkeen noista
kahdesta pienestä sanasta, ha-ha-haa!
LIINA: Ha-ha-haa!
EEDIT: "Rakastan sinua", sanota vain itsellesi nämä sanat, äläkä
koskettele enää sitten koko kysymystä, ellet omia pyyteitäsi varten.
Sanota ne vain. Sillä ei ole varaa olla ilman niitä sanoja, ei ole
varaa uskoa niihin, ei ole varaa pitää niitä tosina, mutta ei ole varaa
pitää niitä valheinakaan.
LIINA: Ei ole varaa.
EEDIT: Ei, sillä sehän on rahakysymys vain.
LIINA: Niin on.
EEDIT: Ja jätäpäs se huomioon ottamatta, niin näet mihin joudut, mistä
leipäsi saat.
LIINA: Voi, niinkuin en tietäisi, mikä taistelu on leivästä. Ja nyt
etenkin. Tämä sotahan kaikki nielee. Kunpa tämä edes loppuisi.
EEDIT: En tiedä, sitäkö toivoisi, vai sitäkö, että se yhä kestäisi.
LIINA: Mitä sanot?
EEDIT: Oliko se rauhanaikuinen elämä mitään elämää? Kyllä oli kuollutta
ja kyllästyttävää köyhyyksineen ja alituisine puutteineen. Mielessä
aina: mistä saada rahaa, rahaa?
LIINA: Niin, rahaa!
EEDIT: Rahaa! Sen ympärillä saa ajatus aina pyöriä. Onneni -- mitä se
-- ei, sieluni autuuden rahasta möisin. Ja enkö sitä ole tehnytkin!
Tietysti olen sen tehnyt.
LIINA: Jokainen sen tekee.
EEDIT: Olen ajatellut omaa tilaani ja kaikkien naisten tilaa ja koko
ihmiskunnan tilaa samalla. Sillä toisekseen; tyydyttääkö tämä
myydynkään naisen asema ihmistä? Mikä on rahapalkkani? Katso, mikä asu!
Pusero paikattu, hame iänikuinen, kengät rikki. Ompelin niitä juuri
mustalla rihmalla, niin etten uskalla oikein lujasti astua.
LIINA: Hullua, ha-ha-haa!
EEDIT: Hullua, ha-ha-haa! Mutta yhtä hyvin voisin itkeä. Olen joka
tuttavaltani lainannut rahoja Jaakon tietämättä. Jaakko raivostuisi,
jos tietäisi. Hyvä Jumala, miten mies voi olla yksinkertainen. Miten
ostaa kalliit ruokatarpeet, maksaa vuokrat ja muut, kun rahaa ei ole
muulloin kuin kuun ensimmäisenä päivänä. Jos tietäisit, missä
alennuksessa ja kurjuudessa päiväni kuluvat!
LIINA: Samahan on kaikilla.
EEDIT: Ei ihan kaikilla. Kuuluvatpa jotkut elävän kuin viimeistä
päivää. Häpeä ihan. Mutta miten mielelläni minäkin viimeistä päivää
eläisin.
LIINA: Ha-ha-haa!
EEDIT: Ha-ha-haa. Mutta vakavasti, katso minua. Pukeeko tämä köyhyys
ihmistä, tämä synnittömyys? Minusta tuntuu kuin olisin vain kuin minkä
rahakauden muinaismuisto, kuollut kuori, en elävä ihminen.
LIINA: Miehesi tekee kuitenkin voitavansa.
EEDIT: Tekee konttorityönsä. Mutta hän voisi itsekin keinotella.
LIINA: Hän on liian rehellinen keinotellakseen.
EEDIT: Rehellinen? Haa! Teeskentelyä kaikki, väärää sivistystä vain!
Mikä on rehellistä? Ei mikään, jos olemisen sydänjuuriin asti menemme.
Eivätkö kaikki, jotka tänne syntyvät, saisi samoin täällä elää, samoin
syödä, samoin juoda, itkeä ja samoin nauraa, samoin syntiä tehdä ja
katua? Mutta ei. Toiset eivät saa kuin itkeä, toiset nauraa, toiset
elää ja syntiä tehdä ja toiset elämättömiksi jäädä. Osh, tätä maailmaa
ja sen sivistyskantaa. Osh? Siinä minun kritiikkini! Sillä sivistystä,
sitäpä minä en missään näe. Luuletko, etten pintaa syvemmälle katso.
Vai Jaakko rehellinen!
LIINA: Hänellä on kuitenkin moraalia.
EEDIT: Moraalia? Niin, sitä hänellä on. Hänen kannattaa sitä
pitää näin kalliina aikoina. Siitä näkee hänen rajoituksensa ja
kehittymättömyytensä. Ei, jos koko maailman historia ja sivistyskanta
muuttuisi, valtakunnat valtakunnan nielisi, uusi moraali vanhan
suuhunsa söisi, muun ihmiskunnan käsitykset jo sata kuperkeikkaa
tekisi, niin Jaakon ei, Jaakon moraali se istuu lujana hänessä kuin
katinkulta kalliossa. On se moraali sekin! -- Mutta ai, miten ihanat
kengät sinulla on, paljonko maksoivat?
LIINA: Sata kahdeksankymmentä markkaa.
EEDIT: Sata kahdeksankymmentä! Miten kamalaa ja turhaa! Mutta miten
ihanaa! Milloin saisin minä sellaiset kengät, joista paistaa olon
ylevyys, puutteen ylenkatse, rahan huumaava valta! Milloin, milloin
saan? En koskaan! Enkö? -- Voi tätä ristikohtaa, ristiriitaa ja
ristiaatosta rinnassani! Voi näitä sota-aikoja, jolloin huomaa, mitä
ihmisyydestä puuttuu!
LIINA: Jos sinulta kengät puuttuvat, ei sinulta puutu miestä. Ja
miesten kurssi on kovasti noussut sota-aikana.
EEDIT: No on, on se noussut, tietysti on noussut. Ja totta puhuen,
ennen pidänkin miehen kuin kengät. Ja jos asetetaan ihmiselle vain ajan
vaatimukset, niin sivistyshistoriallisesti ajatellen onhan Jaakko ihan
hyvä mies, eikö ole?
LIINA: Epäilemättä.
EEDIT: Olisit sinäkin hänet ottanut, ja ehkäpä hänkin olisi sinut
ottanut, jos ei minuun yhtynyt.
LIINA: Onko hän sanonut mitään?
EEDIT: Sinähän olit rakastunut häneen. No, en ole mustasukkainen, olen
sellaisen yläpuolella. Sinun rakkautesi ei ollut vaarallinen.
LIINA: Ei.
EEDIT: Mitä niistä. Rakastuuhan sitä eräällä iällä melkein joka
mieheen, jonka tuntee. On kuin olisi jännittävissä arpajaisissa, joissa
ei tiedä, voittaako vai menettää, on vain pakko vetää arpansa ja
kokeilla ja työntää, työntää rakkauttansa tarjolle suuntaan jos
toiseenkin. (Ovikello soi. Aliina käy aukaisemassa. Jaakko tulee
sisään.)
JAAKKO (tervehtien Liinaa): Tervetulemaan. Ja onnea, onnea sinulle,
Eedit! Annetaanhan kuppi kahvia.
EEDIT (Aliinalle): Joudutapas kahvi herralle.