Köyhästi ja niukasti, mutta keikailevasti kalustettu huone. Sohvaryhmä
vasemmalla, tuoliryhmä ja pakkilaatikoista tehty leposohva oikealla.
Ruokapöytä tuoleineen keskellä huonetta. Ovi oikealla kyökkiin,
vasemmalla sänkykamariin, perällä etehiseen.
EEDIT (syöksähtäen kyökistä huutaa liioitellen tuskaa): Haa rahaa, aina
rahaa, siitä aina on kysymys! Rahanvalta, se rahanvalta, hulluiksi se
ihmiset tekee!
ALIINA tulee kyökistä pyyhkimään pölyjä.
EEDIT (ottaa poveltansa nenäliinan, jonka nurkasta kaivaa rahan, viskaa
sen pöydälle): Ota, ota nyt sitten tuo viimeinen hätävararaha, jota
olen säästänyt viimeisen tuskan varalle kuin omaa kunniaani, ota, ota
se nyt ja vie, vie vain kaikki!
ALIINA: Saa kai minun puolestani rouvalle jäädä sekä raha että kunnia
nykäisemättä vaikka viimeiseen tuomiopäivään saakka.
EEDIT (lauhtuen): No, menehän sitten kun joudat ja ota sata grammaa
kahvia lisäksi ja pieni purkki hunajaa. Niin, miksi et voinut sitä
sokeria siltä puotilaiselta pyytää, vaikka tiesit tämän minun
syntymäpäiväni.
ALIINA: Ei hän uskalla antaa enää sokeria, olivat sakottaneet liikettä
elintarvelain rikkomisesta.
EEDIT: Elintarvelain rikkomisesta! Ne lait kun ovatkin sitä varten,
että niitä rikottaisiin. Kun ei riko, ei rakasta. Hän ei rakasta sinua,
siinä se.
ALIINA: Eikö rakasta? Tietysti rakastaa, jos rakastaa annettaisiin.
EEDIT: Enkö pyytänyt sinua, että pidä häntä lämpimänä tämä sodanaika?
ALIINA: Että sitten itsekin erehdyn luulemaan, että siinä se on omani!
Ei kiitos! Sokerin tähden se on liikaa. Rahojen tähden jos mitä
kuvitteleisi ja kuvituttaisi toisella, se olisi toista.
EEDIT: Raha, raha! Se on ainoa sana, minkä sinä osaat sanoa. Miten minä
vihaan koko rahaa. Rahaa! Rahaa!
ALIINA: Mistäs muusta nykyään on kysymys. Rahasta, aina rahasta. Ja
onko se minun syyni, muutanko minä ajat toisiksi? Ja minäkö tämän
rahavillin tahi nämä sodat olen maailmaan luonut?
EEDIT: Minäkös sitten?
ALIINA: Kuitenkin, jos rouva olisin, en totta vie, noin puutetta
kärsisi. Sitä vartenhan sitä on naimisissa, että vihdoinkin voi elää.
Mutta onko tämä elämää? Sanon suoraan, että jos tässä joku toinen olisi
palveluksessa, ei hän tällaista puutetta hyväksyisi!
EEDIT (säikähtäen): Mitä tarkoitat? Irtikö sinä itsesi sanot? Olet
ensimmäinen palvelija meillä ja niin hyvin sovimme.
ALIINA: En toki irti itseäni sano. Eihän minulla silloin mitään
katsantotapoja olisi, jos tilapäätunteitten puhua antaisin. En minä
näin sota-aikana kuitenkaan ystäviäni hätään jätä.
EEDIT (vapautuen): Ha-ha-haa!
ALIINA: Ha-ha-haa!
EEDIT: Mutta mitäs sinä sitten?
ALIINA: Muuten vain neuvoin. Arvelin, rouva on rouva eikä turhaan sitä
titteliä kanna, vapausaatteen tähdenkään ei alennukseen suostu.
EEDIT: No? En ymmärrä?
ALIINA: Aikana tällaisena, mitä parhaana, joka on kuin luotu, kuin
omansa --
Ovikello soi.