senvuoksi, että se on varmimpia ja läheisimpiä merkkejä meidän sielumme
taukoomattomasta toiminnasta, se jalostaa tietämättään pysyväisesti
kaiken, mitä se joutuu koskettamaan. Kaikki, jotka syyttävät jotakuta
olentoa pahuudesta, syventykööt omaan itseensä ja kysykööt, ovatko he
koskaan olleet hyviä tuon olennon läheisyydessä. Minä puolestani en ole
tavannut ketään, joka ei olisi tullut minua paremmaksi heti samalla
hetkellä kun hänen läheisyydessään olen tuntenut näkymättömän hyvyyteni
heräävän. Olkaa vaan syvintänne myöten hyviä ja te saatte nähdä, kuinka
teidän lähimäisenne tulevat yhtä syvästi hyviksi. Ei mikään ole niin
tarkka vastaamaan hyvyyden salaiseen huudahdukseen kuin toisen hyvyyden
salainen huudahdus. Kun sinun näkymätön hyvyytesi toimii, niin kaikki,
jotka sinua lähestyvät, tekevät tietämättään sellaista, mitä eivät
tekisi jonkun toisen läheisyydessä. Siinä vaikuttaa jokin voima, jolla
ei ole nimeä, jokin henkinen kilpa, jota ei voi vastustaa. Voisi sanoa,
että juuri tässä on meidän sielujemme herkin kohta; sillä niitä on
sieluja, jotka näyttävät unohtaneen olemassaolonsa ja luopuneen
kaikesta mikä ylentää; mutta kun ne tapaavat toisensa tässä kohden,
niin ne taas kiinnostuvat; ja salaisen hyvyyden jumalaisilla kentillä
ei kaikkein mitättöminkään sielu joudu tappiolle.
Ja kuitenkin on mahdollista, ettei mikään muutu siinä elämässä, jota
silmin nähdään. Mutta tämä yksinkö on tärkeätä ja onko meidän
olemassaolomme sidottu vain tekoihin, joita voimme käsin koskettaa
niinkuin maantien kiviä? Jos teet itsellesi tuon kysymyksen, jonka on
sanottu kuuluvan ihmisen jokailtaiseksi tehtäväksi: "Mitä kuolematonta
olet tänään tehnyt?" -- niin onko vastaus silloin ensi kädessä
etsittävissä sellaisten seikkain parista, joita voidaan tarkalleen
laskea, punnita ja mitata? Olet ehkä vuodattanut ihmeellisiä
kyyneleitä, täyttänyt jonkun sydämen aavistamattomilla varmuuksilla tai
hankkinut ikuisen elämän jollekin sielulle kenenkään sitä
havaitsematta, itsesikään tietämättä. Mahdollista on että
koettelemuksen hetkellä kaikki romahtaa ja että tämäkin hyvyys väistyy
pienintä pelkoa. Mutta se ei mitään merkitse. Jotain jumalallista on
tapahtunut ja sinun Jumalasi on jossain ehkä hymyillyt. Eikö lienekin
elämän korkein määrä saada selittämätön sillä tavoin meissä uudesti
syntymään: ja tiedämmekö mitä me lisäämme itseemme silloin, kun
herätämme hitusen sitä käsittämätöntä, jota uinuu joka käänteessä?
Tässä olet herättänyt rakkauden, joka ei silleen enää nuku. Sielu, jota
sinun sielusi on katsellut ja joka sinun kanssasi kenenkään näkemättä
on vuodattanut juhlallisen ilon pyhiä kyyneleitä, se sielu ei
kärsimystensä kuluessa kanna sinulle vihaa. Sillä ei ole edes mitään
anteeksiannon tarvetta. Se on niin varma jostakin, tietämättömästä
jostakin, ettei mikään siitä puolin voi hävittää eikä kalventaa sen
sisäistä hymyä; sillä mikään ei voi erottaa kahta sielua, jotka
lyhyenkin hetken ajan "ovat yhdessä olleet hyviä".
XII.
SYVÄ ELÄMÄ.
On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä "kykenee
jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren
henkisen personallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä
itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä
todellisuutta, varmasti on juuri tämä."
Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä
löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet. Siinä on meidän jaloin
päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin olemme
erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi
mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin
tajunnut jonkun sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta
pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot
ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sen tähden, että
heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme
aavistakaan.
Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen
elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on
ihmisen todellinen aineeton personallisuus alkuisin semmoisesta
hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja
ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja
sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin
vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään,
joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa
eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain
satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta, tai ajatuksesta.
Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran
syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja
odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan
alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että "kaiken
parhaan ja pyhän alkulähde, maailmankaikkeudesta aina Jumalaan asti, on
kätkettynä kaukotähtisen yön tuolla puolen". Kolmas on ilossaan ja
onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas
on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut
myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita
juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei
sisälly edes ajatusta. "Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni", sanoo
jossain joku Shakespearen sankari, "mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin
omaa sieluani". Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli
maailmaan.
Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa
sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta
melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus
vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme
ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista
tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun
meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä
tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on
tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten
välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi,
pitääkö lastesi liukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi
töintuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään,
että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa
näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten
välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi
edestä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan
tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran,
Altairin ja Berenicehiusten hienojen valoväikkeiden tuolla puolen? Jos
olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä suudelmassa
voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa onnettomuudessa?
Tarvitaanko siis tuskan peitseniskuja herättämään niitä jumalallisia
muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas ei kaipaa sellaisia
järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön kädenliikettä,
putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se kiitää ohi,
puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin silmin ja
sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä vain hetken
ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä tarvitset
myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.
Sillä mitä ovatkaan "viisaus", "hyve", "sankarillisuus", "elämän suuret
juhlahetket" -- mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia
hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä
ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin
ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei
kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos
painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää
antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että
taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä
onnellisia hetkiä, kun se aukenee hiljaisuudessa; ja niin se aukenee
alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän
ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka
joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat
jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan
tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan
vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: "Jumala! Siinähän on
Jumala!"
Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua,
jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet
syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että
sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset,
yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan
kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita
suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle
olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt
semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö
ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset
eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan
odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle,
saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja
kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä
huojutellen: "Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut
sanaakaan." He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni,
eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa.
Meidän Jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei
ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää
siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä
kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.
Me kaikki elämme ylevyyden piirissä. Missäpä me muualla eläisimmekään?
Ei ole muuta elämisen paikkaa. Meiltä ei puutu taivaallisen elämisen
tilaisuutta, vaan meiltä puuttuu huomiokykyä ja harrasta keskittymistä,
pientä sielullista huumaa. Jos sinulla onkin vain pieni kammio, niin
etkö luule Jumalan olevan sielläkin, ja etkö luule siellä voivasi
viettää ylevyyden elämää? Jos valitat elämäsi yksinäisyyttä ja
tyhjyyttä, ettei sinua kukaan rakasta eikä sinulla ole ketään
rakastettavaa, niin luuletko, etteivät sanasi ole erehdyttäviä?
Luuletko että yksinäisyys ollenkaan on mahdollista, että rakkaus on
jotain tiettävää tai nähtävää, ja että tapauksia punnitaan niinkuin
kulta- tai hopealunnaita? Eikö elävä ajatus -- saman tekevä onko se
korkea vai matala; kun se lähtee sinun sielustasi, on se sinulle suuri
-- eikö korkea pyrkimys taikka yleensä elämän juhlallinen hartaushetki
voi saapua pieneenkin kammioon? Ja vaikka sinä et rakasta eikä sinua
rakasteta, mutta sinä kumminkin väkevästi näet tuhanten seikkain
kauneuden, sielun suuruuden ja elämän sanomattoman totisuuden, niin
eikö se ole yhtä ihanaa kuin se, että sinä rakastaisit tai sinua
rakastettaisiin? Ja vaikkapa itse taivas olisi sinulta kätketty, niin
eikö sittenkin toteudu runoilijan sana, että "laaja tähtikatto kaikesta
huolimatta leviää sinun sielusi ylitse kuoleman muodossa?"... Kaikki
mitä meille tapahtuu, on jumalallisen suurta ja me olemme aina suuren
maailman keskipisteessä. Mutta meidän olisi totuttava elämään niinkuin
äsken syntynyt enkeli, niinkuin rakastava nainen tai niinkuin kuoleva
mies. Jos tietäisit kuolevasi tänä iltana, taikka vain iäksi
poistuvasi, niin katselisitko silloin esineitä ja asioita samalla
silmällä kuin tähän asti? Etkö rakastaisikin toisin kuin koskaan ennen?
Näkyväisten ilmiöitten hyvyys ja pahuusko sinun ympärilläsi
suurentuisi? Sielujen kauneutta ja rumuuttako sinä silloin osaisit
katsella? Eikö silloin kaikki, yksin pahuus ja kärsimyskin, muodostu
rakkaudeksi, jota suloisin kyynelkaste siunaa? Eikö jokainen
anteeksiannon tilaisuus hiukkasen lievennä eronhetken tai kuoleman
katkeruutta, kuten on sanonut muuan viisas mies. Ja kumminkin,
sellaisessa murheen tai kuoleman kirkkaudessakin, sopii kysyä: totuutta
vaiko erehdystä kohden ihminen ottaa ne viimeset askeleet, jotka
hänelle on suotu?
Kumpaisillako on näkemisen taito, elävillä vaiko kuolevilla, ja
kumpaiset ovat oikeassa? Niitä onnellisia, jotka ovat niin ajatelleet,
niin puhuneet ja toimineet, että saavat hyväksymisen kuolevilta ja
suurten tuskien kirkastamilta! Se on suloisin palkinto viisaalle, jota
elämässä ei kukaan kuullut. Jos olet elänyt elämäsi hämärässä
kauneudessa, niin älä ole rauhaton. Korkeimman oikeuden hetki lyö aina
lopulta jokaisen ihmisen sydämessä, ja onnettomuus avaa semmoisetkin
silmät, jotka eivät ennen auenneet. Kuka tietää vaikka sinä juuri tällä
hetkellä kiitäisit yli kuolevan sielun, niinkuin jonkun semmoisen
varjo, joka jo on tuntenut totuuden. Ehkäpä juuri kuolinvuoteilla
punotaan todelliset ja kalleimmat voitonseppeleet viisaille,
sankareille, kaikille, jotka ovat osanneet arvokkaasti elää sielun
mukana sen korkeissa, puhtaissa ja hienoissa surutunnelmissa.
"Kuolema ei kaunista yksin meidän elotonta muotoamme", sanoo Lavater,
"vaan pelkkä kuoleman ajatus antaa itse elämällekin kauniimman muodon."
Samoin kaunistaa meidän elämäämme jokainen ajatus, joka on yhtä ääretön
kuin kuolema. Mutta tässä kohden ei pidä erehtyä. Jokaisella ihmisellä
on jaloja ajatuksia, jotka leijuvat kuin suuret valkoiset linnut hänen
sielunsa yllä. Mutta! ne eivät riitä. Ne ovat outoja lintuja, joita
ensin hämmästytään ja sitten karkoitetaan ne pois kärsimättömillä
liikkeillä. Ne eivät ehdi meidän elämämme ulottuville. Jotta meidän
sielumme tulisi totiseksi ja syväksi niinkuin enkelien sielu, niin
siihen ei riitä se, että meille silmänräpäyksessä vilahtaa maailman
kaikkeus kuoleman tai ikuisuuden varjosta, ilon valosta, kauneuden ja
rakkauden tulenliekeistä. Jokainen olento on elänyt semmoisia hetkiä
eivätkä ne ole muuta jälkeensä jättäneet kuin pivollisen arvotonta
tuhkaa. Ei riitä sattuma, sattumien on tultava tavaksi. On opittava
elämään totunnaisesti kauneudessa ja arvokkuudessa. Alhaisinkin olento
erottaa elämästä sen jalon ja kauniin, jota olisi noudatettava; mutta
tuolla kauniilla ja jalolla ei ole hänessä tarpeellista tehovoimaa.
Juuri tuota näkymätöntä, abstraktista voimaa meidän pitää jo etukäteen
yrittää lisätä. Ja se voima lisääntyy vain niille, jotka ovat saaneet
tavakseen muita useammin istahtaa niille huipuille, joilla elämä
ulottuu sieluun asti ja joilta näkyy, kuinka jokaiseen tekoon ja
jokaiseen ajatukseen aina liittyy jotain suurta ja kuolematonta.
Katsele ihmisiä ja asioita sisäisen silmäsi muodon ja halun mukaisesti,
mutta älä koskaan unohda, että se varjo, jonka ne ohi mennessään luovat
kallioon tai seinään, on vain kiitävä kuva valtavammasta varjosta, joka
ylimaallisena joutsensiipenä leviää jokaisen sielun yli, joka niiden
sielua lähestyy. Älä luule, että sellaiset ajatukset vain ovat tyhjiä
koruja ja ettei niillä olisi mitään vaikutusta niiden elämään, jotka
niitä vastaan ottavat. Elämän muodosteleminen ei ole läheskään niin
tärkeätä kuin sen havaitseminen, sillä elämä muodostuu kyllä itsestään
siitä pitäin, kun se on tullut nähdyksi. Nämä ajatukset, joista tässä
puhun, muodostavat sankaruuden salatun aarrekammion, ja sinä päivänä,
jona elämä pakoittaa meidät avaamaan tuon aarrekammion, me hämmästymme
kun emme löydäkään sieltä muita voimia kuin niitä, jotka meitä
työntävät täydellistä kauneutta kohden. Silloin ei tarvita muuta kuin
että joku suuri kuningas kuolee, kun me jo muistamme, "että maailma ei
lopu pihaveräjälle"; ja vähäpätöisinkin seikka riittää jalostamaan
sielua joka ilta.
Mutta vaikka sinulle sanotaan, että Jumala on suuri ja että sinä liikut
hänen kirkkaudessaan, niin ei se vielä saata sinua siihen kauneuden ja
hedelmällisen syvyyden elämään, jota sankarit elivät. Ehkä sinä aamuin
ja illoin muistutat mieleesi, kuinka näkymättömät kädet liehuvat sinun
pääsi yllä niinkuin tuhatpoimuinen vaippa, etkä kumminkaan koskaan
huomaa noitten kätten pienintäkään liikettä. On oltava tietoisesti
valveilla; ja on parempi valvoa turulla kuin nukkua temppelissä.
Kauneutta ja suuruutta on kaikissa asioissa, koskapa ei tarvita muuta
kuin joku odottamaton tapaus, että me sitä niissä näkisimme. Useimmat
tietävät sen, mutta vaikka he tietävätkin, niin vasta kohtalon tai
kuoleman ruoskaniskut ajavat heitä kiertämään olemassaolon
ympärysmuuria ja siitä etsimään rakoja, joista voisivat nähdä Jumalan.
He kyllä tietävät, että matalan mökin halvoissa seinissä voi olla
rakoja, jotka antavat ikuisuuteen, ja etteivät pienimmätkään ruudut
vähennä taivaan äärettömyyksiltä yhtään piirreviivaa eikä tähteä. Mutta
ei riitä, että me omistamme totuuden, vaan totuuden on omistettava
meidät.
Ja kumminkin: me elämme maailmassa, missä pienimmätkin tapahtumat
vaivattomasti saavuttavat yhä puhtaamman ja korkeamman kauneuden. Ei
mikään yhtyminen käy niin helposti kuin taivaan ja maan. Ja jos olet
katsellut tähtiä ennen kuin suutelet armastasi, niin ei suudelmasi ole
samanlainen kuin jos olisit katsellut vain huoneesi seiniä. Jos joskus
olet unohtunut seuraamaan valonsädettä, joka tunkeutuu elämän portin
rakosista, niin ole varma siitä, että sinä päivänä olet tehnyt yhtä
suuren teon, kuin jos olisit sitonut vihollisesi haavan, sillä tällöin
sinulla ei enää ollut vihollista.
Ihmisen täytyy vaaniskella Jumalaansa, sillä Jumala piileksii; mutta
hänen piilopaikkansa tuntuvat, niiden perille päästyä, niin herttaisen
yksinkertaisilta. Pienikin seikka sen jälkeen ilmaisee meille hänen
läsnäolonsa, ja meidän elämämme suuruuteen tarvitaan niin vähän. Niinpä
jotkut runoilijain säkeet silloin tällöin arkielämän pikkuaherruksissa
tuntuvat yhtäkkiä avaavan näköaloja äärettömyyksiin. Mitään juhlallista
sanaa ei ole sanottu, eikä luulisi, että mitään on esille manattu; ja
kumminkin: miksi viittelöivät meille vanhuksen kyynelten takaa
käsittämättömät kasvot, minkä vuoksi ympäröi lapsen hymyilyä yö täynnä
enkelien havinaa, ja minkä tähden me kuultuamme myöntävän tai kieltävän
kuiskauksen joltain sielulta, joka laulaen työskentelee toisaalla;
minkätähden me henkeä pitäen siinä sanoimme itseksemme: "Tässä, tässä
on Jumalan asunto, ja tuossa on taivaan esikartano!"
Se johtuu siitä, että nuo runoilijat ovat tarkanneet "päättymätöntä
varjoa" paremmin kuin me. Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan
kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna "niitä
valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään". Mutta se on
myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi
saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt
pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä.
Tämän ajatuksen on laskeuduttava meidän elämäämme ja siinä muututtava
sen perusolemukseksi. Ei tässä ole kysymys mistään surullisuudesta.
Pienet ilot, pienet hymyt ja suuret kyyneleet, kaikilla niillä on sama
ulottuvaisuus paikassa ja ajassa, voit leikkiä elämässäsi yhtä
viattomana "kuin lapsi kuolinvuoteen ääressä", eikä itkeminen ole
mitään välttämätöntä. Toisen maailman portit aukenevat yhtä hyvin
hymyilylle kuin kyyneleelle. Sinä saat tulla ja mennä mielesi mukaan,
löydät ehkä etsittäväsi hämäristä, mutta älä koskaan unohda, että olet
porttien vaiheilla.
* * * * *
Poikettuani näin pitkille syrjäpoluille, palaan taas lähtökohtaani,
siihen "että on hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä
kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei itse valitse,
muovailemaan suuren siveellisen persoonallisuuden, joka on pantu kokoon
tasan hänestä itsestään ja ihanteesta." Mutta nyt on niin, että tuota
"suurta siveellistä persoonallisuutta" ei koskaan ole muovailtu
muualla kuin elämän syvyydessä; ja tarvittava ihannemäärä tulee vain
jatkuvan "jumaluuden ilmestymisen" toten. Jokainen ihminen voi hengessä
saavuttaa hyveellisen elämän huiput ja joka hetki saada tietoonsa,
kuinka on tehtävä, että tekisi niinkuin sankari tai pyhimys. Mutta tämä
ei ole tärkeintä. Meitä ympäröivän ilmapiirin on niin muututtava, että
se lopulta muistuttaa sitä ilmapiiriä, joka täyttää Swedenborgin
kultakauden ihanan maan, jossa ilma ei päästä valhetta ulos suusta.
Silloin tulee hetki, jolloin pieninkin paha minkä ihminen tahtoisi
tehdä, putoo hänen jalkoihinsa niinkuin lyijykuula pronssikiekolle, ja
jolloin meidän tietämättämme melkein kaikki vaihtuu kauneudeksi,
rakkaudeksi ja totuudeksi. Mutta tämä ilmapiiri ympäröi vain niitä,
jotka kyllin usein ovat huolehtineet elämänsä tuulettamisesta aukomalla
portteja toiseen elämään. Niiden porttien läheisyydessä ihminen näkee,
minkä näkee, niiden läheisyydessä ihminen rakastaa, minkä rakastaa.
Sillä lähimäisen rakastaminen ei ole vain sitä, että kokonaan antautuu
hänelle, että palvelee, auttaa ja holhoo muita ihmisiä. On hyvin
mahdollista, että sinä keskellä suurinta armeliaisuuttasi et ole hyvä,
et kaunis, etkä jalo, ja laupeudensisar, joka itse kuolee tyfussairasta
hoitaessaan voi olla sielultaan alhainen, pieni, kurja. Syvä lähimäisen
rakkaus on siinä, että rakastaa toisissa ihmisissä sitä, mikä heissä on
ikuista, sillä oikea tosi-lähimäinen on se, joka eniten lähenee
Jumalaa, s.o. sitä mikä ihmisissä on puhdasta ja hyvää; ja vain alati
pysyttelemällä niitten porttien lähettyvillä, joista äsken puhuin, voit
sinä löytää sen, mikä sieluissa on jumalallista. Silloin voit sinä
suuren Jean-Paulin tavoin sanoa: "Kun tahdon syvästi rakastaa jotakin
kallista olentoa ja antaa hänelle kaikki anteeksi, niin ei minun
tarvitse muuta kuin hetkinen katsella häntä hiljaisuudessa." Täytyy
oppia näkemään oppiakseen rakastamaan. Eräs ystäväni sanoi minulle
kerran: "Olin elänyt yli kaksikymmentä vuotta sisareni parissa, ja
_minä näin hänet_ ensi kerran vasta silloin, kun meidän äitimme kuoli."
Siinäkin sai kuolema riuhtaista auki yhden ikuisuuden portin, ennenkuin
kaksi sielua näki toisensa alkuperäisen valon pilkahduksessa. Onko
meissä ainoatakaan, jonka ympärillä ei olisi tuommoisia sisaria, joita
emme ole nähneet?
Onneksi on niissäkin, jotka vähimmän näkevät, aina jotakin, joka
hiljaisuudessa toimii niinkuin he olisivat nähneet. Olla hyvä, ei ehkä
merkitsekään muuta kuin olla vähässä valossa sitä, mitä kaikki ovat
pimeässä. Epäilemättä juuri sen vuoksi ihmiselle on hyödyllistä pyrkiä
kohottamaan elämäänsä ja suuntaamaan kaipuunsa niille huipuille joilla
hän saavuttaa mahdottomuuden tehdä pahaa. Sen vuoksi hänelle on
hyödyllistä totuttaa silmänsä katselemaan tapauksia ja ihmisiä
jumalallisen ilmapiirin läpi. Mutta ei sekään ole välttämätöntä; ja
kuinka pieneltä näyttääkään erotus Jumalan silmään! Me elämme
semmoisessa maailmassa, missä totuus vallitsee asioitten syvyydessä, ja
jossa ei tarvitse selitellä totuutta vaan valhetta. Jos veljesi onni
sinua surettaa, niin älä sillä halveksi itseäsi; sinun ei tarvitse
pitkältä etsiä, kun jo löydät itsestäsi semmoista, jota tuo onni ei
sureta. Ja vaikk'et etsisi ollenkaan, niin ei se mitään merkitse;
jotakin kumminkin on, jota se ei ole surettanut.